Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa koneellisesti.
"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.
"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."
"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"
Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.
"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."
"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"
"Ce que femme veut, Dieu le veut. Minä olen tuottanut itselleni kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."
"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro.
"Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."
"Paljon kiitoksia!" Maud ojensi kätensä. "Niin että sinä et varmaankaan tarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?"
"En", vastasi Barbro vakuuttavasti, "sinä saatat olla niin hyvä — ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma mielitietyistäsi?"
"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni hakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan kotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen vain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa."
"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia ihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni syksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään sanomalehteen."
"Ja sitten naimisiin."
"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät tiehensä'?"
"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru itsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole vielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi. Ja jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja ponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä seitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta on, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi hieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella voile-leningillä, jonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg tanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla, että hänellä oli Frejdigt mod." [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä. "frejdigt mod" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]
"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä", nauroi Barbro. "Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella yleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen mummoni luokse."
"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos on uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli rakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla puolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!"
Maud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään reuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.
Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.
Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä. Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina hetkinä — ja silloin liian riehakasti — ollut iloinen. Se, mitä Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti nälkäistä sydäntä.
Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.
Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.
"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.
"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."
Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa. Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.
Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja kykenemättömyytensä kuoreen.
Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä, ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut, teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi karvalakki hänen syliinsä.
"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."
"Niin juuri sinä teit aivan varmaan", vastasi Barbro nauraa hohottaen. "Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta minua ylös."
"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut sinua?" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät, leveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.
"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä pystyyn." Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja sorjana hänen edessään.
"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!" naurahti Holger.
"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!"
"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas ylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa."
"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet puuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään. Maltas, tässä on rasia!"
"Puuhka on kai tärkeämpi." Holger rupesi tosiaankin ryömimään nelinkontin. "Pitäisihän se minun lakkinikin löytää."
"Tietysti, sinun lakkisi!"
Barbro haeskeli joka puolelta.
"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!"
"Babi!" Holger nousi ylös, "Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt jotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin sängynpatja. Saanko ojentaa?"
Niin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista hilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin lumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat, jottei olisi palelluttanut käsiään.
"Mihin sinä olet menossa?" kysyi Barbro.
"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta päättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä."
"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle
— Helene-tädin luo — nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!"
"Kannanko sinut yli?"
"Eikö mitä, minä hyppään." Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi vikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui keveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi olevan hillittyä eloisuutta. "Milloin olet tullut ja miksi et ole kirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?" jatkoi Barbro.
"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa. Minun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita itseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt sinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun odottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset kielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan tasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?"
"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit mainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön minulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen, johon on mukava hiipiä."
"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole."
Barbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:
"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?"
"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes minäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan, ja yllättää sinut siellä."
"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan, Hän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä pääset siitä suorana."
"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta."
Helene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän nimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin vastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun myöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen niin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten huonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.
Barbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti ja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti suvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä Barbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli "sydämen päiväpaiste", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä, joka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta saakka. Hän ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro puolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena hätäsatamana myrskyn uhatessa.
"Kai te tulette kohta uudestaan?" Nämä arastelevat ja liikuttavat sanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta ääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä tullaan uudestaan tervehtimään. "Eikö hän ole herttainen, Holger?" kysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun katukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin, veti hän kätensä taas pois.
"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten kanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta."
"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan."
"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi! Vanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat tuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle."
Barbro pysähtyi äkkiä.
"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?"
"Minäkö myös? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?"
Barbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset sanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä halpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta puolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin. Hän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:
"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään kiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään jännittävää, sellaista, joka — — — Nauratko sinä minulle?"
"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet saavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean iän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin kuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko satut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et ole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen kaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset hyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten."
"Valitsenko minä?"
"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä objekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana, jonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi. Sitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja ajatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan onneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen tohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta avaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta elämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa harkiten."
Taas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.
"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon työskennellä ja tulla joksikin. Sen minä tahdon. Mutta minkäs minä tartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten oleskelen, puhuvat herkeämättä vain — vain rakkaudesta." Tyyntyneemmin ja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: "Olethan sinä nyt minulla, ja silloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka päivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän voimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta viiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?"
"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä ennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä. Tietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä."
"Kyllä", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, "sinähän se vain olet,
Holger".
VIII
Rekiretki.
Seitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin laitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä. Kulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan huoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille lukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.
Jokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin suunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista nuorta päivällisille tanssiaisineen.
Nyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa matkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen Unonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta "papaksi ja mammaksi" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan vastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina, molemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja tervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja luotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta kunnioitusta herättävän leveä.
Sitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen. Hän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja lakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno ja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He hymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät hädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.
Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.
Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista, joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.
Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois tieltä!
Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.
"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."
"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi, vaikka mikä olisi."
"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."
"Väkävämpi en ole. Mutta väkevämpi kenties, Teillähän on nukenkädet — tai kissankäpälät."
"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää naarmua. "Minä tahdon — minä tahdon ajaa!"
Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta kääntyi sitten aukealle kentälle.
"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki. "Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän meni tainnoksiin.
Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi — joksi häntä nyt sanottiin — Freide ei tiennyt itsekään, että juuri hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.
"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."
Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.
"Tollo", sanoi hän terävästi.
"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."
Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti irvistellen.
"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä että ihmisistä."
Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.
Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!
"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.
"Kenen toisten?"
"Matkatoverien."
"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin päin."
"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan ole nähnyt niin häpeetöntä".
"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."
"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."
Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja sanoisi häntä enkeliksi — son ange gardien — silloin hän olisi kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää jalan paikoilleen! — — — Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei löytänyt enää omiaan.
Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:
"Haloo! — Haloo! — Minä täällä! — Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"
Ei vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi kasvoi.
Nyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin kovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut jäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään pienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin kohden, joka taisi olla tie. Se oli — aivan oikein, se oli Urban! Mutta, mon Dieu, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä, kuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin hyppeli toisella jalallaan.
Viha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti hänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle… Totta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän katseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se oli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka vierimällä tai — istuallaan laskien.
Nuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai vaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen. Sydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle, sitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan katsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki selvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui lujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut saanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli aika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.
Urban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä, läksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.
Viimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta Minkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut niinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin huutaja oli.
"Haloo", kirkui Minka, "haloo!" Hän ei jaksanut enää juosta. Uupumus puristi hänen jäseniään kuin rautavanne, niin että hän pääsi vain raahustamalla eteenpäin.
Yksinäisyys oli hänestä kuitenkin kamalinta, ja hän kirkui kohti kurkkua Urbanille: "Odota — minua — kuollaan — yhdessä!"
"Minka!"
"Hohoi!"
"Täällä on tupa!"
"Missä?"
Minka oli melkein käheä, mutta nyt hän oli joutunut niin lähelle, että kuuli selvästi Urbanin äänen.
"Tienkäänteessä."
Minka tuli ylen onnelliseksi. Tie kääntyi ehkä kahdenkymmenen metrin päässä Urbanista. Sinne asti he kyllä jaksavat mennä. Minka läksi uudestaan juoksemaan. Toivo päästä vihdoinkin lepäämään katon alle antoi hänelle voimia.
Urban hyppi häntä vastaan terveellä jalallaan.
"Kuulehan sinä, rakas, pikkuinen peto", sanoi Urban aivan äkkiarvaamatta, "minä luulin tulenani hulluksi tuskasta ja vihasta, kun sinä marssit tiehesi, mutta nyt saat uskoa, etten enää päästä sinua luotani." Muitta mutkitta Urban veti hänet luokseen ja valoi hänen kasvonsa täyteen suudelmia.
"No, mutta — Oo, Urban!"
Minka laski kätensä hänen kaulaansa. Nyt Urban seisoi jo vioittuneella jalallaan tuntematta tänä hetkenä kipua.
"Minka, sinä halusit, että kuoltaisiin yhdessä, minäpä haluan elää yhdessä."
"Niin tahdon minäkin paljoa mieluummin", sanoi Minka reippaasti, "vaikka — en suvainnut sinua taannoin".
"Enkä minä sinua! — Oo, vielä yksi suukko, Minka! Sinä olet suloinen pikku tenhotar."
Kulkusten helinä sai heidät heräämään todellisuuteen, ja jopa olikin aika, sillä eräs reki tuli täyttä vauhtia heitä kohden. Siinä ajoivat Uno Freide ja Holger Boye, jatka olivat lähteneet etsiskelemään heitä, kun eräs talonpoika oli ottanut kiinni tyhjän reen ja pillastuneen hevosen ja vienyt ne Saltsjöbadenin hotellin eteen. Hakijat olivat ottaneet mukaansa sekä sukset että luistimet siltä varalta, että olisi pitänyt lähteä retkeilemään, mutta he nolostuivat aika tavalla nähdessään onnettomuustoverien hellästi hyväilevän toisiaan keskellä suurta maantietä noin kolmen kilometrin päässä kylpylaitoksen hotellista.
Tosin oli kumpikin niin uuvuksissa, että heidät täytyi auttaa rekeen, mutta he olivat kumminkin niin säteilevän onnellisen näköisiä silloinkin, kun kertoivat vaivoistaan, että oli turhaa ruveta heitä surkuttelemaan.
"Koko juttu oli minun syyni", sanoi Minka.
"Eipäs", keskeytti Urban, "jos minulta vain olisi ollut tarpeeksi malttia ottaa ohjakset…"
"Ottaa ohjakset?" kysyi Uno ihmetellen.
"Niin, sillä minä tahdoin välttämättömästi ajaa." Minka painoi päänsä alas.
Urban hyväili hänen käsiään vällyjen alla.
"Ei olisi sekään haitannut mitään", virkkoi hän innokkaasti, "jos minä vain olisin ollut kylmäverisempi".
"On hyvin tärkeää", myönsi Holger Boye, "että ohjakset joutuvat oikeisiin käsiin oikeaan aikaan, tapaturmien välttämiseksi".
IX
Eräs uusi tuttavuus.
Barbro nousi rappuja pitkin ompelijattarensa luo, joka suoritti hänelle paikkausta. Birgit oli näet antanut tällaisen neuvon epäkäytännölliselle sisarelleen, kun Babia itseään oli tuiki mahdoton saada korjailemaan "riepujaan". Paljoa ennemmin hän viskasi menemään kaikki, mikä oli repaleista. Mutta jos leninki oli hieman vanhamuotinen, ei se haitannut häntä ollenkaan. Nyt kuitenkin oli hänen pukuvarastonsa käynyt varsin kuluneeksi, ja hän oli päättänyt korjauttaa sen.
Hän vertaili mielessään, kumpi oli kauheampaa — käydä sanomalehden toimituksessa vaiko ompelijattarella. Ensinmainittu oli hänellä tuoreessa muistissa. Jo viidennessä paikassa hän oli käynyt kolmen päivän kuluessa. Mutta joka paikassa oli häntä pidetty liian "nuorena". Parissa kohden häntä oli kohteliaasti kehoitettu tulemaan parin vuoden perästä uudestaan kuulemaan, muualla oli selitetty, että avustajia on yllinkyllin, mutta tänään häntä oli vedellyt. Tarvittiin nuori nainen selostamaan hienon maailman häitä ja käymään haastatteluilla ylhäisissä kodeissa sekä juhlatilaisuuksissa että arkioloissa.
Alussa Barbro haltioituikin "itsenäisen" työn toivosta niin kovasti, että hän päätä pahkaa tarttui koukkuun. Palkkaa hän ei muistanut kysyä ollenkaan. Ne olivat kyllä maininneet jotakin volontääristä, mutta hän ei tiennyt, merkitseekö se muuta kuin "vapaaehtoinen", eikä kukaan voinut olla sen vapaaehtoisempi kynänvarsi kuin hän.
Hän oli ylettämän ilonsa puuskassa käynyt soittamassa lähimmästä maustetavara-puodista Holger Boyelle. Mutta tämä ei ollut yhtynyt hänen innostukseensa, vaan neuvonut jyrkästi luopumaan tuumasta. Semmoinen toimiala ei sovi hänelle ensinkään. Hän ei kelpaa kotiurkkijaksi, sitä ei tarvitse ajatellakaan, ja "totta vieköön" hän on liian hyvä kirjoittamaan morsiamista, heidän antiikkisista morsiuskruunuistaan ja äidinäidinäidin oikeista pitseistä ja morsiustytöistä ja sulhaspojista ja kaikennäköisestä muusta sekasotkusta.
Barbro nolostui aika lailla, ja kun kuulotorvi oli vaipunut takaisin pitimeensä, oli hänen ihastuksensa laajenevaan sanomalehti-toimintaan vaipunut pohjattomaan syvyyteen.
Hän meni toimitukseen ilmoittamaan peruutuksensa, ja siellä oltiin hänelle yhtä kiukkuisia kuin edellisellä kerralla oli oltu kohteliaita. Häntä vihloi vieläkin, kun hän muisteli päätoimittajan tuikeita silmiä ja hermostuneen kuivaa ääntä.
Oikeastaan olisi jo tästäkin riittänyt kiusaa yhden päivän osalle tarvitsematta lisätä sitä käymällä ompelijattaren luona, missä oli kahvinvastineen ja ahtaissa oloissa asuvan lihavan, vanhan mamsellin lemua, mutta hän oli luvannut tulla ja Barbro piti aina sanansa.
Koetus ja sovitus meni menojaan, ja Babi vilisti vapautuneena alas rappusia, mutta ehdittyään keskelle niiden toista aukeamaa hän pysähtyi äkkiä. Siinä virui liikkumattomana suullaan pieni ihmiskäärö, pieni viiden tai kuuden vuoden vanha poika. Hän oli paljain päin, ja likainen kiharatukka oli hyvin takkuinen. Pukineet riippuivat riekaleina hänen yllään. Jalkineina oli pari suuria naistenkenkiä, joissa oli ammottavia reikiä.
Liikutettuna Barbro kumartui katsomaan poikaa. Oliko hän kuollut?
Barbro nosti pojan varovasti ylös. Pienet kasvot olivat aivan kelmeät
ja pelottavan laihat, mutta hän eli. Raukea katse kohdistui arasti
Barbroon.
"Mikä pikku poloinen sinä olet?" kysyi Barbro sydämellisesti. "Oletko sairas?"
"En."
"Onko sinun nälkä?"
"On."
Totta totisesti hänen oli nälkä! Barbron sydän kuumeni säälistä nääntynyttä lasta kohtaan, joka tuskin jaksoi pysyä jaloiltaan. Hänen oli kannettava lapsi ompelijattarelle ja jätettävä hänet sinne siksi aikaa, kunnes kävi hakemassa jotakin syötävää. Poika ei ollut raskaampi kuin hänen sisarensa kaksivuotinen tytär, ajatteli Barbro ottaessaan hänet syliinsä, mutta niin hirveän huolimattomasti hoidettu.
"Ah, se on se pikku raukka, jonka isä hukkui viime jouluna", sanoi neiti Andersson. "Niillä on vissiinkin hyvin kurjat olot. Ne asuu täällä vinnillä."
Saatuaan maitoa ja leipää poika näytti vähän reipastuneen ja kykeni lähtemään Barbron kanssa äitinsä luo. Tämä asui viidennessä kerroksessa eräässä kojussa, josta alkujaan oli aiottu tehdä ullakkokomero. Barbro ei ollut vielä milloinkaan nähnyt niin kurjaa asumusta, niin sydäntäsärkevää köyhyyttä. Keskeltä vanhoista matoista kyhättyä läjää, jonka verhona oli kulunut viltti, kuului kuolemanväsynyt ääni:
"Onko siellä pikku Viktor?"
Viktor — voittaja! Se oli hänen, tuon pienen ressun nimi, jonka nälkä oli kaatanut kuudennella ikävuodellaan.
"On", vastasi poika yksitavuisesti. Mutta hän ei juossut äitinsä luo eikä päästänyt Barbron kättä.
"Vähän vettä, lapsi."
Barbro irroitti hellävaroen kätensä Viktorin otteesta. Hän etsi karahvia ja vettä, mutta Viktor tallusteli suurilla kengillään erään hinkin luo, jossa oli kauha. Hän täytti kauhan ja vei sen kuoppaisen kivilattian yli äidilleen.
Ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta kun nainen oli juonut, kysyi hän:
"Onko sinulle annettu ruokaa?"
"On."
"Eikö ole mukanasi?"
Nyt meni Barbro sairaan luo ja sai kuulla hänen kärsimystensä historian lyhyin, katkonaisin lausein. Nälkä, sairaus, miehen kuolema, häätö, nälkä, sairaus. Ja nyt hän pelkäsi kovasti jäävänsä vuoteen omaksi ja kuolevansa Viktorilta. Hän ei jaksa elää, mutta ei myöskään uskalla ajatella kuolemaa. Mihin joutuu silloin poika?
Barbro oli vähän aikaa aivan sekaisin nähdessään näin aavistamattoman suurta kurjuutta. Hän oli kyllä lukenut hädän kauhuista, mutta olihan kokonaan toista istua kauniissa, hyvin sisustetussa huoneessa ja katsella kirjasta elämän kovuutta, kuin nähdä se todellisuudessa, ilman taiteellista siloittelua.
Toinnuttuaan jonkun verran hän muisti heti Holger Boyen, joka kyllä tietää, mitä on tehtävä. Barbro veisi Viktorin entisen lapsuudentuttavansa Gerda Skogin luo. Tämä oli joutunut aikaisin ja, kuten sanotaan, hyviin naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Siellä pikku Viktor varmaankin saa olla toistaiseksi. Siellä häntä ruokitaan ja pestään ja kammataan. Sinne mennessään hän ostaa pojalle pari lelua ja siistin vaatekerran ja jalkineet, ennen muuta jalkineet.
Hyvin touhuissaan talutti Barbro pienen vähäpuheisen suojattinsa erääseen suureen lelukauppaan, missä pojan ei oikein tehnyt mieli lausua mitään, mutta lopulta kuitenkin lapsenmieli pääsi oikeuksiinsa, ja hän mutisi:
"Hevonen."
"Tietysti sinä saat hevosen ja kärryt myös ja niihin pannaan pussillinen suklaata", sanoi Barbro. Saatuaan ostokset Barbro meni ryysymekkonsa kanssa eräälle autoasemalle. Siellä oli jo odottamassa muuan herra, nuori, ryhdikäs mies, joka oli näöltään pohjoismaalainen. Ihmetellen hän silmäili hienoa nuorta naista ja pientä likaista kerjäläispoikaa, joka niin luottavasti piti mustaa tassuaan naisen sormikasverhoisessa kädessä.
Vihdoin saapui auto. Pikku Viktor näytti uupuneen kokonaan, ja Barbro voitti kainoutensa. Hän meni tuntemattoman herran luo.
"Anteeksi, saisimmeko ottaa auton, vaikka teillä olisi vuoro, kun tulitte aikaisemmin?" sanoi Barbro hieman tarpeettoman nopeasti, mutta häntä aina hävetti puhutella tuntemattomia. "Pikku poika tuskin jaksaa seistä", lisäsi hän selittäen.
"Sen kyllä näkee." Herra kohotti kohteliaasti hattuaan. "Tietysti minä luovutan teille auton ja nostan pojan." Hän nosti Viktorin istumaan autoon.
"Aiotteko viedä hänet sairaalaan? Oletteko lastensuojelusnainen?"
"Ei, emme me mene sairaalaan. Kiitos avusta." Barbro huusi osoitteen kuljettajalle ja vasta sitten, kun auto oli jo täydessä menossa, hän muisti jättäneensä vastaamatta lastensuojelusseurasta. Häntä suututti nyt, kun tuntematon herra ei ollut saanut tietää, ettei hän ole mikään sellainen ohjelman mukaan toimiva hyväntekeväisyys-nainen, joka asianomaiselta taholta saatujen määräysten mukaan kulkee köyhissä kodeissa ja jolla ani harvoin on lämpimiä sanoja ja hyviä, sääliviä ajatuksia; suojelushomma, se oli jotakin selittämättömän viisasta ja laimeaa ja harkittua, ajatteli Barbro.
Jo seuraavana päivänä onnistui Barbron ja Holgerin saada yhdistynein ponnistuksin sairas työläisvaimo sairashuoneeseen. Siellä hän näytti jonkun verran virkistyvän huolellisella, säännöllisellä hoidolla, jota hänelle toimitettiin.
Barbro kävi häntä katsomassa joka aamupäivä, ja Viktor oli aina mukana. Oli outoa nähdä, kuinka ihmeissään äiti oli poikansa siisteistä vaatteista. Mutta hän ei jaksanut kysellä mitään. Ainoa, mitä hän säännöllisesti ja vaivoin sai sanotuksi, oli: "Oletko saanut ruokaa tänään?" Nämä sanat olivat kuin iskostuneet kiinni kuiviin huuliin; ne kaikuivat yksitoikkoisina ja soinnuttomina, mutta sittenkin ne ilmaisivat nälästä ja kärsimyksistä nääntyneen äidin rakkautta.
Sairaalan käytävässä Barbro oli useita kertoja tavannut sen nuoren miehen, joka oli sanonut häntä "suojelusnaiseksi". Hän oli lääketieteen kandidaatti Aksel Törner. Barbroa rupesi aina sisäisesti kuumentamaan, kun hän pitkän matkan päästä näki lepattavan lääkärinviitan. Jos tulija oli kandidaatti Törner, alkoi häntä kuumentaa yhä enemmän, ja kun Törner puristi lujasti hänen kättään ja katsoi häneen vakavasti tarmokkailla, teräksenharmailla silmillään, hehkuivat hänen kasvonsa kuin auringon paahteesta.
Niin yksinkertaisesti ja melkein huomaamatta ei Barbro ollut milloinkaan solminut tuttavuutta kenenkään kanssa, ja tuokiotakaan empimättä hän lähestyi Törneriä avomielisesti ja ujostelematta, aina yhtä rehellisen iloisena saadessaan tavata hänet.
Törnerin reipas ja hilpeä kohtelu aiheutti sen, että kaikki sairaat pitivät hänestä paljon, ja hän olikin antautunut lääkärintoimeensa täydellä innolla. Saattoipa tapahtua, että hän puhui yksinomaan jostakin leikkauksesta niinä lyhyinä hetkinä, jolloin Barbro käveli hänen kanssaan sairaalan puistossa, tai että hän heti vei Barbron jonkun sairasvuoteen ääreen näyttääkseen tälle "mielenkiintoisen tapauksen".
Jos Barbro toi kukkia tai karamellejä lapsille, loisti Törner tyytyväisyydestä ja nyökkäsi: "Kas sillä lailla, neiti Berting. Te hyödytätte enemmän kuin kokonainen lääkeannos."
Ja Barbro tiesi, että Törner odotteli, jos se suinkin kävi päinsä, hänen tuloaan saadakseen tervehtiä häntä. Eräänä päivänä oli Törner sanonut:
"Olipa hauska, kun tulitte näin aikaisin, ettei minun tarvinnut odottaa. Jos viivytte, kiihoitun minä, eikä se sovi lääkärille."
Sen päivän perästä Barbro saapui aina heti, kun portti avattiin kävijöille. Hän ja pikku Viktor ne seisoivat siinä uskollisesti käsi kädessä. Joitakuita kertoja kävi myös Holger Boye heidän kanssaan, mutta hän huomasi olevansa täällä liika pyörä rattaissa. Hän oli oppinut ymmärtämään paljon niinä kirkkaina maaliskuun pakkaspäivinä, jotka taivaan kiiltäessä lasinselkeänä ja maan kuumottaessa alastomana kuitenkin kulkivat niin voitonvarmoina kevättä ja elämänuudistusta kohden.
Vajaan kuukauden virui pikku Viktorin äiti puhtaassa, valkeassa sängyssään ja katseli ympärilleen raskain, surumielisin silmin. Ei edes sekään, että hänen poikansa oli saanut kalpeihin kasvoihinsa väriä ja alkanut laverrella vireästi niinkuin onnellinen lapsi ainakin, voinut muuttaa hänen kuluneiden piirteittensä kangistunutta ilmettä, ja kohta koitti hetki, jolloin uupuneen työläisvaimon elämää eivät kyenneet pitämään pystyssä lääkkeet eikä hoito. Eräänä iltapäivänä Barbro sai Holgerilta sanan, että loppu saattoi tulla minä hetkenä tahansa.
He menivät yhdessä sairaalaan. Tällä kertaa ei Viktor ollut mukana.
"Lähdetkö sisälle, Babi, vai odotatko täällä käytävässä?" kysyi Holger hiljaa. "Et kai ole nähnyt vielä kenenkään kuolevan? Siitä voi jäädä synkkä muisto."
"Minä tahdon mennä myös", sanoi Barbro hiljaa. "Ehkä hän tuntee minut."
Pystyverho, jolla kuoleva erotettiin muista sairaista, ympäröi aivan läheltä valkeaa vuodetta. Eräs sairaanhoitajatar oli kumartunut katsomaan Viktorin äitiä.
Hän näytti vielä tuntevan Barbron, sillä hän sopersi:
"Viktor?"
"Viktorin on hyvä olla", vastasi Barbro sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Minä lupaan pitää huolta Viktorista."
Kuoleva koetti sanoa jotakin, luultavasti kiittää, mutta se hupeni vain läähättäväksi korinaksi. Sitten tuli hiljaisuus. Siinä virui vain poroksi palanut elämä, joka harmaana tuhkana luhistui kuoleman arinalle.
Barbro tuijotti herkeämättä luiseviin, karheisiin käsiin ja kutistuneihin, ryppyisiin kasvoihin, joilta vähitellen katosi elontaistelun toivottoman tuskan kauhistuttava ilme ja jotka silisivät kuin näkymättömän, lempeän, mutta lujan käden kosketuksesta.
Holger seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Barbron vieressä. Hän odotti hetkeä, jolloin Barbron jännitys puhkeisi onnellisen, terveen ihmisen tuskaksi, jota tahtomattaankin tuntee nähdessään katoavaisuutta. Ja muutaman hetken kuluttua Barbro itkikin niin katkerasti ja kuitenkin niin keveästi kuin se, jonka kyyneliä ei sydänsuru ole milloinkaan kuohuttanut.
Holger kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa:
"Babi hyvä! Kuolema on säälivämpi kuin elämä."
Barbro nosti äkkiä silmänsä. Kuinka kalpea Holger oli! Hänen rehevillä kasvoillaan kuvastui kummallinen, syvä ja valtava totisuus.
"Sitä sinä et tarkoita", nyyhki Barbro, "ei mikään ole kamalampaa ja kauheampaa kuin kuolema".
Holger ei vastannut, veti hänet vain pois salista pitäen yhä kättään hänen hartioittensa ympärillä. Mutta kun he olivat tulleet pitkään käytävään, siinsi etäällä jotakin lepattavaa valkeaa, mikä tuli nopeasti heitä vastaan. Silloin Barbro kuivasi nopeasti kyyneleensä ja irroittautui Holgerin pitelystä.
Kohta senjälkeen hän esitteli: "Lapsuudenystäväni, kandidaatti Boye — kandidaatti Törner." Herrat kumarsivat toisilleen ja vaihtoivat muutamia sisällöttömiä sanoja. Sitten kandidaatti Törner hyvästeli.
"Milloin tapaan teidät uudestaan?" kysyi hän Barbrolta.
"En tiedä."
Barbrolla ei ollut mitään lisäämistä, mutta Holger ei tuntenut tällä hetkellä Barbroa. Tämä antoi kandidaatin pidellä hänen kättään eikä näkynyt huomaavan, että saapuvilla oli kolmas, tosin "vain Holger Boye", mutta kuitenkin näkijä.
Saattaessaan Barbroa kotiin Holger kysyi:
"Onko Törner vanha tuttavasi?"
"On", vastasi Barbro heti. Hänestä tuntui, että hän oli tuntenut Aksel Törnerin aina. Tämä oli osana hänen kaikissa ajatuksissaan ja toivomuksissaan eikä hän ollut milloinkaan selvittänyt itselleen, miten oli voinut niin käydä.
"Mistä asti, Babi hyvä?"
"Mistäkö asti — neljä viikkoa eilisestä." Ja samassa Barbro joutui hämilleen, sillä hän oli näinä viikkoina tosiaankin unohtanut, että niiden edellä oli ollut toinen aika. Hän ei ollut huomannut, että nyt vasta tuntui ilmassa kevään henkäilyä, sillä hän oli jo pitkän matkaa edellä, ehtinyt mielessään kesäkuun valkeaöisiin unelmiin. Äkkiä, aivan kuin salatakseen hämmennyksensä, hän sanoi: "Kuulehan, minä olen kirjoittanut isoäidille pikku Viktorista, hän pääsee Flodaan ja jää sinne toistaiseksi. Sitten otan tietysti minä itse hänet hoitooni."
"Minäpä ehdotan, että sinä annat minun ottaa Viktorin ottopojakseni, kunhan sinä silloin tällöin kirjoitat ja tiedustelet hänen vointiaan."
"Sinä — eihän toki, Holger, sinä et voi!"
"Kyllä minä voin. Ehdotukseni on tosin itserakas, mutta ei poika hunningolle joudu. Ensin isä ja äiti ottavat hänet luokseen, ja kun minä saan päätetyksi opintoni, saa hän tulla minun luokseni."
"Miksi se on sinusta itserakasta? Minun luullakseni se on mainion suurpiirteistä."
"Älä luule niin, jos olet ystävällinen. Syy on se, että minä muussa tapauksessa kadottaisin sinut näkyvistäni. Ja sitä en tahdo. Olen vanhoillinen enkä kykene hankkimaan itselleni uusia ihanteita."
"En suinkaan minä voi olla mikään ihanne."
"Kyllä, sinä olet juuri niin täydellinen epätäydellisyydessäsi kuin minua miellyttää. Samassa hetkessä, kun katsoo sinun puoleesi ja lausuu ajatuksissaan: 'Jos nähdä tahdot lemmen voimakkaan, mi yläpuolla pilvein asustaa, oi, silloin katsees naisen silmiin luo, se lähempänä siellä on kuin luuletkaan', putoaakin suinpäin hutiloivan Kynänvarren sekasotkuiseen ajatussokkeloon, missä kaikki on mullinmallin, tunteet, mielialat, päätökset ja vaikutelmat. Sinä olet yhtä kirjava kuin pellonpinta ennen heinäntekoa ja sinulla on — kaikki ne tuhansien villikukkien sulot kuin silläkin."
"Mutta Holger, sinä et ole milloinkaan ennen puhunut tuolla tavalla."
"Etkä sinä ole ollut milloinkaan se, mikä tänään."
"Enkö ole?"
Barbro katsoi haaveillen Holgerin ohi.
"Babi hoi, tuolla toisella puolella katua kulkee tohtori Krabbe, sen ajan kummitus, jota sinä et enää ota lukuun. Hyvästi!"
"Hyvä Holger, älä jätä minua nyt", pyysi Barbro hädissään. "Voi, sinä et voi olla niin halpamainen."
"En olekaan, parasta lienee suojella sinua, mutta voinpa sanoa sinulle, että kalju paroonikin on tulossa. Olen nähnyt hänet."
"Täällä — Tukholmassa?"
"Niin, totta totisesti."
Barbro näytti olevan hetkisen aivan hämillään, mutta sitten hän heitti terhakasti päänsä kenoon ja sanoi melkein uhmaten:
"Se on samantekevää, sillä nyt tiedän, mitä tahdon."
X
"Tullos, veikkonen! Yhtyös liittohon!"
Huhtikuun puolivälissä Barbro huiskutti jäähyväiset Helene-tädille ja pikku Viktorille, jotka Holgerin kanssa matkustivat Skooneen. Hän itsekin oli toista kuukautta aikaisemmin käynyt Upsalassa viettämässä vappua Astrid Tollingin kanssa, jonka molemmat veljet olivat siellä. Märta ja Mary sekä Aksel Törner olivat liittyneet heihin, ja nämä seitsemän nuorta olentoa olivat olleet unohtumattoman nuoria seisoessaan aattona linnanvallilla ja katsellessaan roihuavien soihtujen ja valkolakkien yli kauas etäisyyden ääriin. Kevätlaulujen sävelet olivat kannustaneet heidän ikävöintiään ja uskoaan vahvoihin siipiin, ja sillä aikaa kun hämy hiljakseen puki iltavalaistuksessa hehkuvan Vaasanlinnan siniseen haaveviittaansa, tärisi avaruus sävelistä, jotka pyrkivät valloittamaan kokonaisen maailman.
Sitten tuli vappu konfetteineen ja kujeineen ilon läikkyessä ylimmillään aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja Löwesköldin laitoksen neljä tyttöä kaiutti kiitollisesti ja suruttomasti helmeilevää nauruansa. Yksin Marykin oli riisunut juhlallisuutensa ja hyräili lakkaamatta: "Laula sä raittiilla mielellä vaan".
Myöhemmin hän oli kylläkin tiedustellut Astridilta, oliko hän käyttäytynyt "tahdittomasti", mutta saatuaan tyynnyttävän vastauksen hän oli myöntänyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut niin hauskaa. Oli tuntunut aivan siltä, kuin hän olisi ollut "tupaten täynnä" säveliä, ja parempaa hän ei saattanut ajatellakaan.
Eva-täti muisteli varsin tyytyväisenä kulunutta talvea. Kesäksi ei hänelle jäisi ainoatakaan hoitolaista, mutta syksyksi hän odotti kolmen palaavan, ja kaikkia seitsemää odotti erittäin valoisa tulevaisuus.
Samoin kuin hän oli edellisenä syksynä tehnyt muistiinpanoja tulevista oppilaista, merkitsi hän nytkin lyhyesti muistiin heidän lähimpiä aikeitaan. Muhkean sirolla käsialallaan hän kirjoitti suureen sahviaanikantiseen kirjaansa:
Sonja Thomas. Menee syksyllä naimisiin luutnantti Uno Freiden kanssa. Olen nähnyt heidän kauniin asuntonsa, missä loisto ja maku ovat yhdessä luoneet ihastuttavan taiteellisen kokonaisuuden. He aikovat tehdä häämatkan Norjaan ja sitten avata Tukholman-kotinsa suurelle, mutta valikoidulle seurapiirille, johon minäkin mielelläni haluan lukeutua.
Maud Rydeman. Tämä nuori tyttö on minusta yhä edelleenkin arveluttava yltiö. Mutta minä luulen, että hänellä on hyvä sydän ja että hän siellä Skoonen maaseutuoloissa on oikeassa elementissään. Hän aikoo suorittaa täydellisen maanviljelyskurssin ja sitten yhdessä nuorimman veljensä kanssa ostaa maatilan, jota rupeavat itse hoitamaan.
Mary Ehrestiernan saan pitää ensi vuonnakin. Hän on päässyt musiikkikonservatorioon ja aikoo ottaa myös laulutunteja.
Astrid Tollingin kadotan mielipahakseni. Hän aikoo opiskella kuvanveistotaidetta Köpenhaminassa, ja hänen opettajattarensa sanoo, että hänellä on mitä parhaimmat toiveet herättää pian huomiota. Ei ainoakaan näistä seitsemästä ole ollut luotettavampi eikä miellyttävämpi koti-ihminen kuin hän, ja minä olen varma siitä, että hän menestyy kaikessa.
Barbro Berting on pyytänyt saada olla täällä ensi vuonnakin. Nyt hän on päättänyt harjoittaa sairaanhoitoa. Sillä tytöllä sitä on levottomat aivot ja vielä levottomampi sydän. Luulen kuitenkin, että aloittipa hän mitä tahansa, hänestä lopultakin tulee kirjailijatar. Hän saattaa olla suloinen ja hauska, mutta ei ole luja luonne. Ehkä hän vakaantuu kokeiltuaan tarpeekseen eri aloilla.
Märta Agnell matkustaa omaistensa luo. Hän on oivallinen, kotikesy tyttönen. Iloitsen hänen puolestaan, kun hän uudestaan saa haltuunsa rakkaan huoneensa "Heimatsliebessä".
Minka Rozinsky on ollut kokeena. Ja se on, Jumalan kiitos, onnistunut. Avosylin minä toivotan tervetulleeksi ensi syksynä tuon pikku hutiluksen, josta kuitenkin näkyy monessa suhteessa kehittyvän hieno ja miellyttävä Sonja n:o kaksi. Heistä taitaa aikaa myöten tulla kälykset. Enkä epäile, että Minkasta tulee sellainen ihastuttava rouva, jolla on rikkaaseen ja uudenaikaiseen kotiin soveltuvat ominaisuudet. Urban Freidestä tulee varmasti yhtä onnellinen aviomies kuin veli Unosta, vaikka hänen täytyy odottaa pari vuotta, sillä Minkahan on vielä melkein lapsi ja tarvitsee kypsymistä.
Vapaaherratar pani kynän pois ja silmäili ulos avonaisesta ikkunasta. Kukkivasta syreenipensaasta lemusi hapahkon raikas tuoksu häneen saakka, ja hän nyökkäsi ajatuksissaan keinuville kukkatöyhdöille aivan kuin ne olisivat olleet kesän eläviä olentoja, jotka kertoivat satua kesäkuun lyhyestä uhkeasta kauneudesta.
Etempänä puutarhassa ilakoivat nuoret. He laittoivat kukkavihkoja ja koristivat kukkakoreja, jotka aiottiin lahjoittaa kukkakojuun Skansenin juhlaan. Kaikkien tyttöjen oli määrä avustaa siellä eri paikoissa, ja kesäkuun kuudentena, Ruotsin lipun päivänä, alkoi juhla.
"Ei ole enää kuin yksi yö nukuttava", ajattelivat Barbro ja Minka. Toiset olivat maltillisempia, mutta eipä edes Maryynkaan voinut olla tarttumatta tuleva ilo, vaikka hän oli ollut mukana monenlaisissa myyjäisissä.
Nyt oli kysymyksessä jotakin aivan erikoista, ja mielialaa kohotti se seikka, että oli tulossa viimeinen juhla, jonka nämä seitsemän toverusta saivat viettää yhdessä ennen eroa. Jotkut heistä eivät ehkä milloinkaan enää kohtaisi toisiaan, mutta he tekivät sellaisen sopimuksen, että Sonjan kodista tulisi keskuspaikka, he lähettäisivät tietoja itsestään.
"Tiedättekö mitä", sanoi Maud, "minä ehdotan, että pidämme kokouksen joka viides vuosi Lucianpäivänä. Ja tänä vuonna saat sinä, Sonja, ottaa meidät vastaan."
"Sen kyllä teen mielelläni. Mutta, rakas lapsi, mehän tulemme ikälopuiksi, ennenkuin ehdimme sarjan päähän, en jaksa mitenkään laskea meidän Methusalem-ikäämme."
"Se ei ole konsti eikä mikään", huomautti Astrid, "viisi kertaa seitsemän on kolmekymmentäviisi. Sinä olisit silloin viidenkymmenenviiden vanha."
"Niin vanhaksi en ikinä tule", vakuutti Sonja.
"Ei sitä tiedä", hymyili Märta lauhkeasti, "minun mielestäni on ehdotus erinomainen."
"Niin on", myönsi Mary, "sillä eihän liene sitä vaaraa, että joudumme harhateille, naimisiin yhteiskunnallisen asemamme alapuolelle, tai jotakin muuta sellaista".
"Ajatteletko sinä niin hirveää, Mary", ihmetteli Minka viattomasti, mutta samalla kiilui veitikkamaisuus pitkien silmäripsien alta.
"En, en minä ainakaan."
Barbro istui tavattoman hiljaa. Hänellä oli paljon sellaista ajattelemista, mitä muut eivät olisi ymmärtäneet. Hänestä tuntui sisimmässään, ikäänkuin aivan uusi ja kauaskantoinen onni kohottaisi sen, mikä hänessä oli parasta, ennen aavistamattomaan Barbro-olotilaan, ja se oli äärettömän paljon rikassisältöisempi kuin entinen. Aksel Törner ei tosin ollut sanonut hänestä pitävänsä, mutta se ei ollut tarpeenkaan. Barbro oli mielellään alkanut puhtain ja valoisin ajatuksin valmistautua tulemaan hänen elämäntoverikseen.
Törner oli sanonut, että olisi hyvä, jos lääkärin puoliso voisi auttaa miestään töissä. Naisella on useimmiten enemmän käytännöllistä älyä kuin miehellä. Ja vaikkei Barbro ollut kertaakaan kuullut hänen mainitsevan sanallakaan rakkaudesta, tiesi hän, että Törner pyysi häntä ymmärtämään hänen vaatimuksiaan ja laittautumaan valmiiksi. He seuraisivat toisiaan sekä ilossa että surussa. Toisin ei voinut olla.
Muistellessaan Upsalassa vietettyjä ihania päiviä Barbro toisti usein mielessään muutamia säkeitä, jotka olivat esiintyneet Flodassa esitetyssä pienessä tilapäisessä näytelmäkappaleessa:
"Oi muistatko, Aksel, kun kultaustaan yli lapsuudenkaupungin aurinko loi kuin lempemme aamun armas koi."
Kesäkuun kuudes päivä! Taivas niin sininen, ja säkenöivää päivän hehkua niin paljon kuin sitä voi olla ainoastaan kevätkesän päivinä. Koko kaupunki lippujen korupuvussa. Ihmisillä kansallinen juhlatunnelma, ja kaikki puistot vihreissä viitoissa, joita tomu ei vielä ollut haalistanut eikä helle polttanut.
Djurgårdenissa, tukholmalaisten ilotanhualla, missä suuret ja pienet nauttivat kilpaa kesän antimista, nousi kohu ja tungos ylimmilleen, mutta arkipäiväisin ilonpito ja karkein ilvehtiminen jäi kentälle, jotavastoin sivistyneemmät huvinhaluiset ihmisparvet vetäytyivät Skansenille, tuohon suureen, ystävälliseen, vierasvaraiseen ulkoilmakotiin, joka syleilee kaikkia Ruotsinmaata rakastavia.
Yksinäisten ihmisten täytyi tänään katsella itselleen lepopaikkoja, sillä suuret olivat markkinat Skansenilla monine myyntikojuineen ja huveineen. Niilläkin käytävillä, jotka muulloin olivat tyhjiä, hälisi markkinaväkeä, kaikuivat hanurit ja viulut.
Mary Ehrestierna oli pukeutunut Blendaksi ja seisoi Pohjoismaisen Museon kojussa. Hän oli yhtä tyhmän ja säädyllisen näköinen kuin ennenkin, mutta hänen sukulaisensa ihailivat pikku Marya ja tunkeilivat ostohaluisina kojun ympärillä.
Minka ja Sonja olivat kukkakojussa tai oikeammin heidän olisi pitänyt olla siellä, mutta tuontuostakin he katosivat jonnekin Freide-veljesten kanssa. Kun he sitten palasivat kauniisti hymyillen ja säteilevin silmin, olivat he vastustamattomia.
Minkan tapa pyytää: "Ostakaa kukka!" oli aivan kuin hän olisi ojentanut kokonaisen kesän yhdessä tuoksuvassa onnenrykelmässä.
Ja kun Sonja sanoi: "Saako olla ruusuja?" niin olisi täytynyt olla aika jöröpää, jos olisi voinut kieltäytyä. Sonjan ruusujen täytyi olla piikittömiä, täytyi olla punaisia kuin nuori sydän.
Maud ja Märta olivat piparikakkukojussa. Maud oli mainio ja sai monen purskahtamaan sydämelliseen, jäätä sulattavaan nauruun. Märtan puolestaan täytyi lakkaamatta käyttää omia varojaan ja ostaa piparikakkuja tarjotakseen niitä pienille lastentarha-ystävilleen.
"Neiti on tuolla", kuului kerran toisensa perästä iloinen lapsenääni, ja niin paapersivat lapsukaiset tutun neidin luo, ja kaikki olivat yhtä "hirveän suloisia" Märtan äidinsilmissä.
Astrid oli auttamassa tarjoilukojussa. Hän oli onnettomuudekseen häiläyttänyt kupillisen suklaata eräälle vihreälle silkkileningille ja toimittanut kahvia suihkuna pitkin erään herran selkää, mutta nämä kommellukset unohtuivat kohta siinä ilonaallokossa, joka läikkyi hänessä ja hänen ympärillään. Hän oli heittänyt syrjään kaikki arkiajatukset ja hymyili tyttömäisen valoisasti ja hetken vaatimusten mukaan koko maailmalle. Hänen oli niin helppo pitää ihmisistä.
Hän oli juuri vienyt Eva-tädille ja muille opettajattarille suuren kahvitarjottimen, kun huomasi tohtori Krabben, joka oli yksinään painautunut istumaan erään pöydän ääreen. Heti hän meni tohtorin luo ja niiasi:
"Saanko tarjota tohtorille jotakin?"
"Kiitoksia, neiti Astrid, tahtoisin saada vähän sitä juomaa, jota sanotaan elämäniloksi."
"Miks'ei, sitä on kaikessa, mitä meillä on täällä tarjottavana, olkoonpa se sitten suklaata, kahvia tai teetä."
"Niinkö te arvelette? Minä luulin, että sen laita on samoin kuin sokerin ja leipäkortin. Se pitäisi ottaa mukaan juhlapaikalle."
"Eihän toki", naurahti Astrid, "jos saan tuoda kupin kahvia, niin tohtori saa nähdä".
"Vastiketta niin yksi kuin toinenkin, pelkään, mutta otan kiitollisesti vastaan kupillisen sotakeitosta."
Astrid kiidätti kohta tarjottimen. Minka saapui samassa ja pyysi saada panna tohtorin napinreikään kukan — "pienenä huomaavaisuudenosoituksena laiskalta ja huolimattomalta oppilaalta", sanoi hän pehmeästi ja sitten kävi istumaan ja visertämään kuin pieni virkeä sirkkunen.
Krabbe säteili tahtomattaan. Hänen sydäntään hiveli, kun kaksi nuorta tyttöä vaivautui huvittamaan häntä. Kumpikaan näistä ei ollut se, joka oli palauttanut hänelle hymyilemisen lahjan, mutta hänet täytyi nyt unohtaa. Hän tiesi kyllä, että se henkilö oli tombolaa hoitamassa, ja hän itsekin oli ollut niin lähellä, että oli kuullut hänen kirkkaan äänensä: "Oh, tulipa tosiaankin tyhjä arpa, mutta seuraavalla kerralla on onni parempi!"
Tänä hetkenä pikku Barbro uskoi varmasti suureen voittoon. Krabbe soi sen hänelle. Olipa Barbro luotu mitä varten tahansa, niin ei ainakaan tyhjiä arpalippuja eikä tyhjyyttä, noita kirjoittamattomia kohtalonlippuja varten, joita jaetaan suuren yleisön keskuuteen. —
Vihdoinkin Barbro otti omin lupinsa vapauden ja jätti käsistään oikukkaan arpapyörän kammin lähteäkseen vähän kävelemään Aksel Törnerin kanssa.
"Te näytätte olevan hyvin kuumissanne", sanoi Törner. "Lähdemmekö jäähdyttelemään jonkun virkistyspöydän ääreen vai rantaan, missä harvat osaavat käydä?"
"Mieluummin tahdon sinne", vastasi Barbro. "Minun ei ole jano eikä nälkä, pää on vain vähän pyörryksissä hälinästä."
"Mutta hauska teillä on. Minä olen luovaillut koko ajan tombolan ympärillä saadakseni kuulla teidän raikasta nauruanne. Juuri sellaista iloa, kuin teissä on, tarvitsevat ihmiset."
"Minä en ole aina iloinen."
Hän pujottelihe Törnerin jäljestä pensaiden ja kivien lomitse verrattain raivaamatonta murtomaata myöten rannalle.
"Eikä kukaan muukaan, mutta pitää voida unohtaa oma itsensä. Se on itsesäilytysvaistoa. Luulen, että te olette synnynnäinen altruisti, ja se on voimaa se. Meidän on päästävä pitkälle, meidän kahden, Barbro!"
"Sitä minäkin toivon", vastasi Barbro levollisesti. Hänhän ajattelikin myötäänsä "me kaksi" ja oli varsin usein mielessään kuullut Törnerin lausuvan juuri sillä tavalla. Päästä pitkälle oli Törnerin oppi ja tarkoitusperä. Barbrollakin oli ollut omat suuruudenunelmansa, mutta niihin hän antautui hyvin harvoin siitä päivin, kun oli tavannut Aksel Törnerin.
Törner laskeutui pitkälleen pehmeälle nurmikolle voikukkien ja keto-orvokkien sekaan.
"Tässä on mainio kivi", nyökkäsi hän kutsuen Barbroa. "Tahdotteko lainata minulle polvenne päänalaiseksi?"
"Tietysti. Eikö se ole liian korkea?"
"Ehkä, olisi mukavampi, jos te tulisitte istumaan tänne viereeni. Tästä on muuten ihan suurenmoinen näköala omaan kaupunkiini. Tukholma on minulle kaikki kaikessa. Täällä olen kasvanut katuojan lähellä erään kujakadun varrella ja uittanut paperilaivojani pesuvedessä, täällä olen köyhän lesken poikana saanut vimmatusti taistella pilkkaa ja ylimielisyyttä vastaan ja sitten viettää valkolakin ensimmäistä riemuvoittoa köyhyydestä ja puutteesta. Ja sen jälkeen on selkäni suorenemistaan suoristunut kävellessäni noilla tutuilla kaduilla ja nyökkäillessäni niille: 'Näettekö, pääsinpäs sittenkin perille!'"
Hän käänsi katseensa "päänalaiseensa". Barbro oli mielellään istuutunut hieman ylemmäksi rinteelle, mihin Törner oli osoittanut paikan. Kirjavan helakka, punainen ja kullanvärinen kansallispuku kirkkaanvihreine esiliinoineen ja näppärästi sitaistu suuri, valkea huivi pukivat häntä erinomaisesti. Hänen säännöttömän ihastuttavia, vielä niin lapsellisia kasvojaan kehystivät somasti päähineen leveät siivet ja pitsikoristeinen pieni liinakaulus.
"Kuinkahan paljoa vanhempi minä lienen kuin te, Barbro?"
"Yhdeksän vuotta", vastasi Barbro nopeasti.
"Kas, te tiedätte sen", naurahti Törner, "ettekä arvele sitä liian paljoksi?"
"En."
"Mehän taidamme oikeastaan olla 'sinät', eikö totta?"
"Niin."
Barbroa hymyilyttivät yksitavuiset vastauksensa, mutta Törner kyselikin asioita, jotka olivat itsestään aivan selviä. Miksi hän kyselikään? Hänen pikku kätensä, joiden vieläkin oli vaikea pysyä alallaan, sattuivat hipaisemaan Törnerin otsaa. Se oli väkisinkin pieni hyväily.
"Mun pikku Barbroni", sanoi Törner lämpimästi, "minun oma Solveigini, joka saa odottaa odottamasta päästyäänkin. Onko sulla kärsivällisyyttä?"
"On, mehän odotamme kumpikin", vastasi Barbro iloisesti, "emme toisiamme, sitä en tarkoita, vaan — vaan ajan täyttymistä vai miksi sitä sanoisi."
"Leiväksi, Barbro, ja se on kai jotakin, mitä sinä et ole milloinkaan osannut odottaa. Mutta siinä sinä olet oikeassa, että meidän on yhdessä kuljettava sitä samoin kuin muitakin — suurempia päämääriä kohden. Etkä sinä milloinkaan pakota minua katsomaan alaspäin, Barbro, siihen minä luotan turvallisesti."
Barbro pani kätensä hänen olkapäilleen ja kumartui niin, että saattoi katsoa suoraan hänen silmiinsä. Barbron katse oli säteilevä ja samalla onnea ja uskoa uhkuvan syvä. Hänen kirkas, valoisa tyttöäänensä väreili hellästi, kun hän sanoi:
"Siitä asti, kun kävin koulua, on pari Goethen säettä kytenyt mielessäni ja pyrkinyt päästä elämäni tarkoitukseksi, mutta nyt vasta voin ne sovittaa — sinun kauttasi — sinua varten! Haluatko kuulla?" Vastausta odottamatta hän jatkoi hartaasti:
"Immer höher muss ich steigen, immer weiter muss ich schauen!"