IV
Eräs käynti ja sen seuraukset.
Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta, että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas, kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.
Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen" tästä olisi sanonut. Mutta — mutta — mihin ihmeeseen hillo oli joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen. Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa. Voisiko olla mahdollista, että — — — Ei, Eva-täti oli sanonut, että hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.
Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta, äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien, että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta pani sen pystyyn.
Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.
Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.
Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan paremmin varovaista kopeloimista.
"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo tänään."
Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin pirteältä ja kirkassilmäiseltä.
"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"
"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, chérie?"
"Eräs — eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi
Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".
"Saako minä katsoa?"
"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille kymmenen."
"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"
"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".
"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.
"E-ei — niin, kyllä — mutta nyt on liian myöhä ja tuota"… Märta mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"
Minka sävähti tulipunaiseksi.
"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".
"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen, että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi, vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa. Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty siellä? Ja nyt — sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa, tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää epäillä ketään."
Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt, herkkätunteinen sydän säälistä.
"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän. Je te demande pardon — mille fois, chérie! minulla ei mitään syödä, kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, mais ei pahastu — ei triste, petite Marthe."
Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.
Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet käynyt minun huoneessani ja — ja — ottanut minun hilloni?"
"Minä maisto sitä, mon ange, vaan maisto muutama pieni lusikka."
Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän itki ääneti ja sydämensä pohjasta.
Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.
"Oh, ei olla niin triste siitä purkista, minä ei milloinka enää teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. Voyons! minä tanssi tarantella sinua, non, sinusta, sinulla".
"Sinulle", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui tulipunaiseksi, kun hän itki.
"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule milloinkaan, että minä teke enää niin".
"Teen niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi, mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua. Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä — myöskään näpistellä makeisia." — Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan, "Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."
"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, chérie! Minä ei katso namusen päälle kaksi viikko ja yksi päivä, tu verras! Hyvä yötä, petite-chérie."
Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi saada selvä.
Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille". Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.
Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa — sitä hän ei saanut päähänsä.
Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi itsensä vallan vähäiseksi.
"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle! Mahdottoman typerää."
Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.
Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja "kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin, mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui muovailutunnilta.
Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän tyynesti:
"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan…"
Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa sitä, kun tohtori astui huoneeseen.
Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla". Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen jalkojensa eteen.
Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.
Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.
"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"
Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää painuksissa ja nyt aivan kalpeana.
Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin hassunkurisen onnettoman näköinen.
Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa, joka oli tavattoman hajamielinen.
Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin. Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.
Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan. Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen juureen.
Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi. Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut häntä yhtään.
Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun. Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!
Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta ommellen.
"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin omaisiani!"
"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti, "mutta se on nyt loppu".
"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan päivänpilke-matkaa, Minka!"
"En, ei ole minulla mitä antaa."
"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."
"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"
"En, olimmehan vasta eilen."
"Se aina on amusant, chérie. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."
"Illallista. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"
"Ei, en luule. Hän ei aina ole amusant, Sonja sano."
"Sanoo. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".
"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.
"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."
"Ei", huokasi Minka.
Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä, kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt riemua, kun ne olivat tulleet.
Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat, jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron, milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan. Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen voile-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".
Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän, ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli ollut valikoimassa leninkikangastaan.
Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin, kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut, arvasi Eva-täti hänen aikeensa.
Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.
Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin arvostelu, minkä hän saattoi antaa.
Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta mankumisestaan".
Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa. He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä kulkue astui Märtan huoneeseen.
Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena, punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle seuraavin sanoin:
"Ma chère, on sulla salarasia ja siinä jotain, muttei makeisasia. Se jokin kelpo sängyn tarvitsee, kun äiti illoin sitä hyväilee. Mä oonhan päivän rakkain askare ja luulen rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."
"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu, Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.
"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että
Märta leikkii nukilla?"
Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi, joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?
Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti katkerasti, mutta kiihkotta.
"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.
"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja tovereistasi, että hän on epäonnistunut".
"Ehdottomasti!" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.
Illalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen voittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että nuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti ja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi sellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt opastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin oloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne, että hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.
V
Heleänvärinen leninki.
Jo pari päivää sen jälkeen kuin krapu oli ilmestynyt kirjallisuushistorian luennolla, oli Maud tunnustanut tohtorille olevansa syyllinen siihen, että tuo harmillinen lelu oli "ryöminyt" kouluhuoneeseen. Barbrolla ei ollut "hivenenkään" vertaa tekemistä asiassa. Maud aikoi vielä lisätä jonkunlaisen pienen korulauseen siitä, että koko juttu oli "aivan tarkoitukseton", mutta ei ehtinyt, sillä tohtori sanoi pehmeästi: "Kiitos, neiti Maud, minua ilahduttaa enemmän kuin — kuin osaan sanaakaan, että te — että te olette niin rehellinen."
Mutta kun Maud selosti tovereilleen tätä välikohtausta, sanoi hän nauraen: "Sen minä käsitin tietysti heti, ettei 'kravun' hillityn juhlallinen ilo kohdistunut minun rehellisyyteeni, vaan Barbron viattomuuteen. Hän on aivan hullaantunut sinun Psykeesi, sillä mihinkään muuhun en usko hänen rutikuivan sisuspuolensa kykenevän ihastua."
"Se onkin kieltämättä vaarattominta Barbrolle", tarttui puheeseen
Sonja, "sillä olisipa tukalaa, jos ukosta alkaisi nousta kuuma käry".
"Ohoo", sanoi Barbro, "en luule, että minä siitä kovin onnettomaksi tulisin. Minä alan tottua siihen, että vain ne, joissa on jotakin kulunutta, pystyvät katsomaan minun vähäpätöisyyteni puoleen."
"Se ei ole ensinkään totta", huudahti Astrid, "onhan niitä kokonaista kaksi, jatka mielivät kutsua sinut Karlberg-tanssiaisiin, olet itse kertonut, ja maan puolustajissa ei kai liene mitään kulunutta".
"Vai ei", sanoi Maud kuivasti, "vallan päättömiä useimmat. Mahdottomia keskustelemaan."
Mary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.
Sen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. Hän ei ainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella. Ja hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin "halpamaisesta" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:
"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin et puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi kevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee. Jäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään."
Mary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt, mikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan tyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.
Minka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta kirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut toiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa, mutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut tansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja heitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten nopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes kiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.
Tytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli nukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa, joka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei voinut suvaita.
Sillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka ikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle kadulle.
Kumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi kappaletta — eikä yksikään häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina tanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja rallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta kertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa, oli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä nyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä itseään.
"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä", kuuli hän Barbron sanovan, "eikä Knut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä, kun on kaksi valittavaa."
"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan", sanoi Sonja pönäkästi. "Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen saanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä nuoruudessani."
"Minusta tuntuu, että minä vien heleimmän nuoruuteni mukanani hautaan", vakuutti Barbro, "ja samaa tietä myös haluni olla mukana kaikessa".
Minka käännähti äkkiä ympäri. Hän oli sellainen, että Barbron leimuava elämänhalu väkisinkin lumosi hänet, ja vaikka hän niin hyvin tiesi, minkä näköinen tuo ruskeakiharainen, takakenossa oleva tytönpää oli, veti häntä kuitenkin puoleensa sen säteilevä ilme kuin taikavoima. Hänen mielensä olisi tehnyt kynsiä ja purra, suudella ja hyväillä, vihata ja palvoa Barbroa. Kuta lievemmin elämä kulki Minkan ympärillä säännöllistä menoaan, sitä kuumemmin veri poltti hänen sisässään. Ja hän ryntäsi yhtäkkiä pois huoneesta heittääkseen omissa oloissaan tiehensä mielenmalttinsa ja antaakseen toivottomuutensa vapaasti riehua.
Kun Barbro meni tornihuoneeseensa, oli hänen kuljettava Minkan oven ohi, jolloin sen takaa kuuluvat omituiset äänet saivat hänet pysähtymään. Rajua, hysteeristä nyyhkytystä kuului kuulumistaan, aivan kuin se ei osaisi lakatakaan.
Miksi Minka itki sillä tavalla?
Barbro avasi varovasti oven ja meni hapuillen pimeässä sähkönappulan luo. Mutta samassa kun hän aikoi kiertää sitä, tunsi hän pienten terävien hampaiden kiivaasti purevan kättään.
"Minka! Puretko sinä?"
"Mene matkoihisi, muuten minä raavinkin sinua!" sähisi Minka.
Barbro seisoi tuokion tyrmistyneenä. Valon hän oli kuitenkin sytyttänyt palamaan, ja nyt hän näki hätääntyneen, aivan kuin omasta itsestään irvikuvaksi muuttuneen Minka-paran käppyrässä sängyssä ja vapisevan koko ruumiiltaan.
Tällaisessa tilassa Barbro ei ollut kertaakaan ennen nähnyt pikku toveriaan, ja vaikka äkäinen purema vielä kirvelikin kättä, rupesi häntä itsestään säälittämään tuo muukalainen, huonosti puettu ja niin mielettömästi kiihtynyt olento.
"No, raavi sitten", sanoi Barbro sävyisästi, "mutta älä vain nenää, kun on mentävä tanssiaisiin".
"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi minua."
Minkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa. Barbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen erikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka hyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet hoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.
"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset tanssiaisiin."
"Kuinka se kävisi?" Minka karisti irti Barbron käden.
"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin kokonaan ympäri."
Barbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään hän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä olentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti: "Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo kuulla." Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.
"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!"
Minka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä jälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin ja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina rasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi. Barbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta. Hänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka sinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä todenperästä.
Viimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja sanoi valittaen:
"Olen niin väsynyt."
"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo vaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en jaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide on jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen esimerkkiään. Sinun täytyy päästä tanssiaisiin."
Barbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan noitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen ajatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka hän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja harkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista hyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli sanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden valloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne. Barbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta. "Sinun täytyy päästä tanssiaisiin", toisti hän, kun nämä sanat taannoin eivät tepsineet.
Minka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron kaulaan.
"Chérie, mais chérie, est-ce possible?" — —
Ei tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja tämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä, mutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen voile-leninki ja tytöt yhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka uudestaan.
"Minulla ei ole leninkiä", sanoi hän, "eikä myöskään rahaa".
"Viimemainittua ei ole minullakaan", mutisi Barbro alakuloisena, "muuten…"
"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?" kysyi Minka. Hän puhui nyt ranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.
"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä ostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus."
"Onko se kelvollinen?" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli tunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.
"Oo-on", kuului pitkäveteinen vastaus. Jo samana iltana kertoi Barbro ajatuksensa sisarelleen Birgitille, jonka tosin oli usein vaikea seurata Barbron ajatuskiemuroita, mutta joka mielellään auttoi häntä, milloin voi.
Barbro pyysi tällä kertaa aivan ujostelematta, että Birgit lainaisi hänelle sata kruunua.
"Minä hotaisen yks'kaks' neljä tunnelmapalaa maaseutulehtiin", sanoi hän, "ja niistä minä saan rahat. Minähän olenkin jo vähin erin alkanut huolehtia itsestäni, Gita", lisäsi hän. "Olen tänä vuonna todenperästä ansainnut kirjoituksillani kolmekymmentäviisi kruunua."
"Sehän on lupaavaa", nauroi Birgit, "sillä kohta ollaan jo joulukuussa, mutta mihin sinä tarvitset sata kruunua lisäksi? Pappa on jättänyt minulle rahaa sinua varten ja niistä voimme ottaa, jos tarve vaatii."
"Mieluummin minä tahtoisin ne ansaita, mutta oli miten oli, tarve on ehdottoman välttämätön, minun täytyy saada heleänvärinen tanssipuku lauantaiksi."
"Onhan sinulla se vaaleansininen!"
"On, mutta siihen pyntätään Bertingin tyttö ja heleään hän pynttää erään toisen tytön plus kukkurapäisen ilonsa. Suoraan ja selvään sanoen, minä lahjoitan toisen leningin pois."
Birgit pyysi selitystä ja sai sen. Hän jäi kuitenkin kahdenvaiheille, kun Barbron hyväntekeväisyys oli hänen mielestään liian suurenmoista, mutta pontevan suostuttelun jälkeen läksi Babi voittajana ja paluumatkalla kotiin hän hyräili jokseenkin kuuluvasti:
"Laula sä raittiilla mielellä vaan…"
Eräässä kadunkulmassa häntä vastaan tulla tupsahti tohtori Krabbe. Barbro punastui kovasti ajatellessaan, että tohtori on saattanut kuulla hänen laulavan. Ensin tohtori tietystikin aikoi vain nostaa hattuaan ja mennä menojaan, mutta Barbron aurinkoiset kasvot, jotka säteilivät keväistä valoa harmaaseen sumuun, houkuttelivat hänet pysähtymään.
"Te olette sen näköinen, kuin olisi teillä syli täysi riemua", sanoi tohtori.
"Niin onkin. Minä haaveksin ensimmäisiä, ehkä ainoita
Karlberg-tanssiaisiani."
"Vai niin, ainoastaan tanssiaisia."
"Onko se ainoastaan?"
"Ei, ei, mutta toisinaan tuntuu, kuin teillä olisi syvempiä harrastuksia."
"Minulla on kaikenlaisia harrastuksia, minusta on onnellista elää."
Tohtori katseli häntä tutkivasti, melkein huolestuneesti. Barbro oli käynyt hänelle kallisarvoiseksi, tuo nuori tyttö tiedonhaluisine, lämpimine silmineen ja liian vilkkaine, valkoisine pikku käsineen. Hän ei ollut lainkaan muiden kaltainen, enimmäkseen vain villilintu-sielu ja punainen, rikas sydän. Tohtori tiesi jo, että hänestä tulee tuntumaan kohtalon iskulta se päivä, jona Barbro otetaan pois hänen ahtaasta maailmastaan, se kumma päivä, jona hänen rakkautensa puhkeaa kukoistavaan kesäiseen vehmauteen. Hän, opettaja, saisi vain ne ajatukset, jotka vielä liikkuvat kouluhuoneessa. Vapaaherratar istui mielellään hänen luennoillaan, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi kirjallisuushistoria olla vaarallinen aine. Hän puolusti klassillista kirjallista sivistystä nuorille, ja se rajoitti luentoja, eristi sen, mikä oli persoonallista. Mutta kun tohtori ensi kerran oli puhunut J.P. Jacobsenista, tosin vain sivumennen, mutta kuitenkin sillä lämmöllä, jota hän tunsi tätä kaikkien aikojen nuoruudenrunoilijaa kohtaan, oli hän huomannut, että Barbron silmiin syttyi uneksivan syvää myötätuntoisuutta. Ja hän oli kysynyt itseltään, näinköhän Barbro tiesi rakkaudesta enemmän kuin hän aavistikaan. Barbron taannoiset sanat "minusta on onnellista elää" kaikuivat hänen sydämessään. Barbro oli kahdeksantoistavuotias, hän enemmän kuin kahta vertaa vanhempi. Siitä oli jo aikoja, kun hänkin oli ollut toivorikas ja väkevä ja rinta avoin ahmimaan elämää. Hitaasti hän sanoi:
"En sounden Dag, en sounden Tid vaagner igen i mit Minde."
Barbro katsoi häneen hieman ihmeissään. Täällä Tukholmassa hän kuuli ani harvoin tuollaista sanojen ja rytmin sointua, enimmäkseen puhuttiin urheilusta ja elävistä kuvista ja one-stepistä, ja hänestä se oli tuntunut mukaansatempaavalta, mutta tohtorin matala ääni vei hänet takaisin siihen ajatusmaailmaan, jonka hän oli omistanut itselleen oleskellessaan isoäidin luona, ja hän sanoikin muistaen:
"J.P. Jacobsen?"
"Niin. Oletteko lukenut hänen teoksiaan?"
"Olen kyllä. Heine ja Jacobsen ja Levertin olivat minun uskollisia ritarejani pitkän aikaa, mutta sitten oli minulla muuan hyvä ystävä, joka vieroitti minut heistä, ettei minusta tulisi kirjallisesti vähäveristä, kuten hän sanoi. Ja niin minä aloin tutkia muistelmakirjailijoita. En ole sentään ehtinyt vielä sen pitemmälle, kuin että kaikki lukeminen huvittaa minua."
Hän hymyili yht'aikaa sekä terhakasti että puolustellen.
"Vai niin, teillä on hyvä ystävä, joka on pätevä ohjaamaan teidän makuaistianne."
Barbro lennähti tulipunaiseksi. Ei ole ensinkään totta, että Krapu on ukon näköinen, niinkuin toverit väittävät. Voi, jospa vain tohtori olisi ollut tuona ohjaajana! Hän tunsi olevansa yhtä hämmentyneen kiitollinen kuin silloinkin, kun kaljupäinen parooni oli puhunut tunteistaan, mutta tohtori oli sentään säälittävämpi, ja sentähden hän sanoi innokkaasti:
"Niin, se on eräs tuttava poika siltä ajalta, kun olin pieni, ja me olemme melkein sisaruksia, minä en voisi milloinkaan pitää häntä sellaisena — kuin muita, jotka tunnen."
Tohtori hengitti syvään. Miksi Barbro oli niin kärkäs puhumaan tästä?
Tohtori ei tosin luullut itsestään mitään erikoista, mutta — mutta
Barbro aivan varmaan toivoi hänen saavan tietää, ettei hän ollut
sidottu tuohon "poikaan".
Tohtori kysyi epäröiden:
"Kuinka aiotte järjestää lukunne talvella, neiti Berting? Jos teillä on aikaa itsenäiseen opiskeluun, voisin minä mielelläni avustaa joillakuilla neuvoilla."
"Kiitos, niitä tulen varmasti käyttämään hyväkseni. Joululuvan aikana ei minulla ensinkään tule olemaan niin paljon työtä — kaikesta."
"Jäättekö Tukholmaan?"
"Jään, sisareni ja lankoni luo. He ovat luvanneet, että saan kutsua Minkan jouluaatoksi heille; hän on ainoa toveri, joka jää laitokseen." Barbro hymähti yht'äkkiä, sillä Minkan kohtalo oli sidottu Karlberg-tanssiaisiin ja heleänväriseen leninkiin. Sekö se tekikin kaikki niin ruusunhohteiseksi? Samassa välähti hänen mieleensä, minkähän näköinen mahtaisi Krapu olla tanssiaisissa, ja tästä ihmettelystä solahtivat ajatukset Päivänpilkkeiden ensimmäiseen vuosijuhlaan ja Lucianpäivään. Taitaisipa olla kova työ saada tohtori avustamaan. Hän osaa laulaa niin kauniisti luutun säestyksellä, oli Barbrolle kerrottu. Mutta tohtori oli hyvin vaikeasti taivutettavissa. Voi tosiaankin, jos hän saisi semmoisen valtin ohjelmaan. Hänen jalkansa liikkuivat melkein tanssin tahdissa, ja hän alkoi tuotapikaa kirkkaalla tulisella äänellään:
"Minulla on eräs pyyntö, jonka tahtoisin niin hirveän mielelläni tehdä tohtorille."
"Kuulen mielelläni, mikä se semmoinen on".
"Niin, meillä on juhla joulukuun kolmantenatoista päivänä. Me nimitämme sitä Päivänpilkkeiden Lucia-juhlaksi ja me aiomme ostaa joululahjoja vanhoille köyhille mummoillemme niillä varoilla, joita saamme. Ohjelmassa on näytelmä ja tanssia ja tombola ja minkä mitäkin, mutta olisi sanomattoman hauskaa, jos tohtori tahtoisi avustaa ja laulaa luutun säestyksellä…"
"Ei, neiti Berting", keskeytti tohtori jyrkästi, "siihen te ette minua saa".
Barbro aivan kalpeni. "Suokaa anteeksi", mutisi hän.
Hänen äkillinen säikähdyksensä tarttui tohtoriin. Tohtorista tuntui kuin hän olisi töykeästi tyrkännyt tieltään pienen, kukkia tarjoavan tytön, ja hän sanoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:
"Teidänhän on annettava minulle anteeksi epäkohtelias kieltoni. Mutta kaikki tuollaiset myyjäiset ovat minusta vastenmielisiä, minua inhottaa esiintyä julkisesti. Ja toisekseen on kai teillä ja teidän tovereillanne ainakin puolitusinaa palvelevia kavaljeereja, jotka laulavat luutun säestyksellä. Minun lauluni eivät ilahduttaisi ketään."
"Kyllä, ne saattaisivat minut…"
Barbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.
"Ne saattaisivat teidät…"
"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on minun mieleeni."
"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus."
"Kiitos, mutta…" Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo uhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: "Jos saat kravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja pidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi valionumero."
"Mutta", lisäsi Barbro rohkeasti, "minä olen ollut jo pitkän aikaa iloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan Lucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta tuntuisi niin — niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa."
"Niitä lapsia! Suuria lapsia — ja pieni vallanhimoinen Eva", sanoi tohtori surumielisesti hymyillen. "Te ette vielä käsitä, miten vaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun tähteni'"…
"Enhän minä ole sanonutkaan…"
"Ei, ei, mutta jos minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne, Barbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka ei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt, elänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos otan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on kosketellut sen kieliä."
Barbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä pippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä muistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa veti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli uurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan kosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat "vanhat herrat" hävettivät häntä.
Jotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:
"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?"
"En tiedä. Mitä te arvelette?"
"Minäkö? — Kyllä, niin minä ainakin arvelen."
"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte." Kun Barbro nyt kulki siinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja niin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan jyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi kieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi. Kukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen rosoista tietään? "Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän."
"Onko se ihan, ihan varmaa?"
"On, niin kai sen täytyy olla."
"Saammeko panna sen ohjelmaan?"
"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista."
Tohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja siksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta se oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen tarttuvan heleää sointua. —
Barbro oli aivan liian onnellinen voidakseen saada, kuten tavallisesti, unta heti nukkumaan mentyään. Minkan innostus ja tohtori Krabben nauru, Helene-tädin hellyys pikku Babia kohtaan ja kimaltavat tulevaisuudentoiveet, joilla ei vielä ollut nimeä, olivat niin elävöittäviä, että hänen täytyi nousta istualleen sängyssä, ojentaa kätensä korkealle pään yläpuolelle ja julistaa riemuiten talvisessa pimeässä:
"Kuinka olenkaan onnellinen, onnellinen, onnellinen!"
VI
Lucia-juhla.
Löwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun, ja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki Päivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli odottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.
Kerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja Thomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän ääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia "Lucia-torttuja" käteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän vain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli puolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin pääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima: Astridin oli siellä muovailtava "tuokiokuvia", Minkan esitettävä slaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin "Kuoleva joutsen", tohtori Krabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu "Kehdon ääressä".
Mary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja innokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet huolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava emäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.
Luonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain ja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin tämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä, ja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta pahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä somempi hän oli nuorista herroista.
Märta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä hänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa, joita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.
"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell", sanoi kandidaatti Urban Freide, "hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä milloinkaan olen nähnyt".
Nämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia silmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin tällöin "sinisen luolan" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa sanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet omiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi kirkasta kevyttä nauruaan.
Silloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen punaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun hänen oikeaan poskeensa.
"Hyi, hyi", sanoi Minka kimmastuen, "se on moukkamaista".
"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen", vastasi Urban suutahtaen.
"Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne."
"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen minun mieheni."
"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne", sanoi Urban äkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön kanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.
"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa", ihmetteli Minka, "minä en silloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas — lourd, vous comprenez! Mutta minä makeasti nauran heidän päälle."
"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta", sanoi kandidaatti, "mutta jos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun, että te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista itsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina."
"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja", hymähti Minka veitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua "Jos sä vapaa oot, minä en oo vaan". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä, hyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut niitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin hanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan olevaa naarmua vasten.
"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan niin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin saanemme puhella uudestaan."
"Mistä?"
Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret, vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:
"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."
Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.
Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki, jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä. Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli merkkitapaus.
Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia, hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.
"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut ehdotustaan.
"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä laulusta ei olekaan teille."
Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin puhdesatu keskellä ilon hälinää.
Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin ennen:
"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde."
Myrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan lauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut kuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut kohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän kiitti. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi tohtori.
"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista."
Barbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman moukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi "käyttäytynyt vielä tyhmemmin".
Mutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla kirjojensa parissa.
Myyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista mennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä Päivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman ilovaraston.
Heillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He olisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia illan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta hengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen. Nyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan kultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä kummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan lasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava yksin, sillä muutoin ei "näky" uskalla ilmestyä.
Piharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid vakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy toteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä, ei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.
Mary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä. "Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni", sanoi hän levollisesti, "meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo isoisä".
Mutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt sytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.
Kun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien toistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen rinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle tuttavallisesti.
Sonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä hänet valtasi jäykistävä kauhu. Se ei ollut näky. Se oli kammottava todellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan. Kynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies sammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä parkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Tuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein kelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli verhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla ja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia yhtä paljon kuin nämä häntä.
Sonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen karahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta väristen.
"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin", huusi Eva-täti "miehelle", joka oli hiipinyt erääseen soppeen.
"Minähän tässä vain olen", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. "Antakaa, kiltti täti, anteeksi."
"Minä, kuka minä?" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt tuntemaan Maudin ääntä. "Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka hyvänsä!"
Mutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja silloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista ripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä huoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä Lucia-yötä.
Minka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan näkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, kenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta lopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko se oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut suudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin — hän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se on — se on — hän! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä peililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi pois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman lumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.
VII
Odottamaton kohtaus.
Joululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa. Sonja oli kuitenkin väsynyt olemaan "koulutyttönä" nyt kun hänen kihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa luo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi oleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.
He kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa Östermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä asuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä missäkin valmistelutöissä.
Kun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta, valtasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä Helene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi jonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi puhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen levottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.
Joulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi nyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi vuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin kimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset tai väsymys.
Maud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että se oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki hevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat teokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman älykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti Djurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan raikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli yhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut taivuttaa, ainoastaan murtaa.
Astrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei ollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi viettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella. Huvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen savenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.
Minka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut ainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan myöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta. Koreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä oli olemassa "eräs", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja järjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen päähänsä yrittää.
Parhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen mestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti Freiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten näytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.
Mary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli morsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan aatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud sanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän ei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.
Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.
Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden, jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan. Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.
Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään, vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä myllyyn.
Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".
"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.
"Niin on, sain sen joululahjaksi."
Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä hyllylle.
Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.
"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"
"Mikä ukko?"
"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"
"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro suurentelevan välinpitämättömästi.
"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".
Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä, eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:
"Tu ne le connnis pas encore, mais — tu vas bientôt le connaître, le petit dieu qui crèe les coeurs, le petit dieu qui seul fait naître les idées sur lesquelles on vit et on meurt".
"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin hupsu, että välität mokomasta 'le petit dieu' roskasta?" Hän mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi, jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:
"Ah, Niiloni haaleat hapset,
mun ystävävanhuksein…"
"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että…"
Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan. Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että kiintyy johonkuhun henkilöön, joka — joka — niin, sinä tiedät, mitä tarkoitan."
"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt' kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä — paljaasta kiitollisuudesta. Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni. Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä. Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän, niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."
Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua, mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana. Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.