"Te puhutte ikäänkuin omasta kokemuksesta", virkkoi hän arkaillen.
Mutta Leifin silmät välttivät Ebban katsetta. Hän puri yht'äkkiä huulensa tiukasti yhteen, ennenkuin vastasi teennäisen huolettomalla äänellä:
"Mitä te ajattelettekaan! — Saattaahan toki tuollaisia asioita ymmärtää olematta itse kokenut sellaista. Ettekö ole samaa mieltä?"
"Olen, tietysti", sopersi Ebba raukeasti.
Leifin sanoissa ei ollut mitään, joka olisi myöntänyt tai kieltänyt, ja suoranaisempaa kysymystä oli mahdoton tehdä.
Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.
"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie kun on niin jyrkkä?"
"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.
Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon halki.
X.
Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.
Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian miehenä hän ei tekisi sellaista.
Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.
Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.
Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja pudisti salavihkaa päätänsä.
"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla avata tytön silmät."
Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.
"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.
Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi. Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut — ei näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka, häntä tuli tosiaankin sääli.
Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.
He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta — kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba. Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa, sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan. Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.
Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla. Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.
Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki. Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.
Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan", sanoi hän.
Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.
"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.
"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää. Pysäytä, Ola."
Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.
Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.
Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena. Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.
Leif koetti laskea leikkiä.
"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta kiinni ja katsokaa alas rotkoon."
Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa. Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja painautui vavisten kallioseinää vasten.
"Mikä teidän on — näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen kauhunsa.
"Rotko ja joki tuolla alhaalla… Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut viedään lautalla."
"Mutta rakas neiti Ebba!" — Leif pudisti päätään ja koetti nauraa, vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. — "Mitä meillä on tekemistä kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta. Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"
Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään — kuoleman ajatus valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."
"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan terveytenne ole heikontunut?"
"Ei, ei — päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin — minä luulen, etten elä kauan."
Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt lähestyisi tyttöä.
Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.
Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.
"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."
Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.
He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.
Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.
Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.
Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä. Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi. Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla — se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.
* * * * *
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa, mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia — vanamoita, talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto, ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi; hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.
"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.
"Mistä te sitten olette?"
Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.
"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat pohjattoman syvät. — Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?
Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan osina sen salaperäisestä elämästä.
Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat näkyvistä…
Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen, mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän kullankellertävää valoa vasten.
Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä omansa ohella.
Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.
Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan, jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä, jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.
"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään.
Olette väsynyt ja viluissanne — pikku Ebba parka."
"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.
Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.
Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi… Leif jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan. Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja miehekkään naurun kaikua.
Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.
Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa, autiossa rakennuksessa.
Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa. Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? — Ehkä vain tuuli äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.
Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.
Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.
Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut hänen mieltään.
Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi. Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian karkoittanut öiset kauhunäyt.
Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja — somasti leikkiviä vohlia ja valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia, valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.
Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään. Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja alkoi pistää poskeensa sisällystä.
Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen. Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.
Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.
Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa, niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon, joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön. Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.
Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.
"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule sairaaksi."
"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.
"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen vahva kuin muinaisajan soturi."
Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää silmänsä toisaanne.
Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.
Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat, mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.
Hän on hyvä minua kohtaan — ajatteli Ebba — hyvä ja huolehtiva. Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta sellaisia miehet lienevät aina — terveet ja voimakkaat miehet niinkuin hän.
Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa ihailijastaan.
"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei, kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti Lindholm."
Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat, kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.
Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää. Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.
Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.
Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja. Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla, että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan talon läheisyydestä.
Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan. Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien satujen ja tuhansien värien maailmana.
He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä aamutaivasta vasten.
Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat saapuneensa perille.
Jättiläistuntureille!
XI.
Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä, jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä maalle vedettyinä.
Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.
Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.
Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle kädet ristissä polven ympäri.
Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.
"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"
Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista veistettynä.
"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä paitsi tässä onkin suojainen paikka."
Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.
"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme — yli kaikkien odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun mielestäni kuin valkoinen kukka — kalpea ja hiukan sairaalloinen ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan tavattoman tarmokas te olette ollut."
Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien välissä.
"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.
"Oikeinko todella ajattelette niin!" — Leifin tummat kasvot tulivat aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. — "Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"
"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."
"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. —
Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"
Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen. Ja minä olen uskonut, että sinäkin…"
Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.
"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut hänelle vastauksen, jota hän toivoi.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.
* * * * *
Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.
Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita, ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia, joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin. Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.
Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan, ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä vähemmän kuin myrskyn laulu.
Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti, että oli saapunut uusia vieraita.
Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa. "Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."
Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen katsettaan.
Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.
Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.
Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? — Raskainta ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan. Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä puhtaudestaan ja tuominnut muita — omaa äitiään — niin kovasti, millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.
Aviorikos — jo pelkkä sana oli häpeällinen ja inhoittava. Ja kuitenkin hän oli nyt — vain puolittain itsetiedottomasti — joutunut sellaiseen suhteeseen. Hän oli vastannut naineen miehen suudelmiin ja hyväilyihin. Ei mikään ollut niin musertavan raskasta kuin tämä häpeäntunne.
Käytävästä kuului empiviä askelia. Joku naputti aivan hiljaa hänen oveensa. Leifin ääni, tuskasta ja mielenliikutuksesta niin käheänä, että hän tuskin tunsi sitä, kuiskasi ulkopuolelta:
"Ebba, Ebba, aukaise, minun täytyy saada puhua kanssasi."
Kasvot pielukseen upotettuina ja hampaat tiukasti yhteenpuristettuina Ebba makasi hievahtamatta paikallaan eikä vastannut. Veri poltti tulena hänen suonissaan, ja sydän jyskytti haljetakseen, niin että hänen mielestään sen lyöntien piti kuulua ulos asti. Ensi hetken suunnattomassa katkeruudessa hän oli luullut rakkautensa jo kuolleen. Mutta nyt hän tunsi koko olemuksensa kaipaavan Leifiä. Hänen täytyi taistella, kamppailla elämänsä raskain taistelu, voidakseen maata siinä vaiti ja liikkumattomana, vaikka Leifin rukoileva ääni sai hänen kaikki hermonsa värisemään.
"Ebba, sääli minua — kuule minua! En ole niin kurja kuin sinä luulet.
Älä tuomitse minua kuulematta. Anna minun selittää…"
Ebba tukki korvansa käsillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Jos hän laskisi Leifin sisään, olisi hän hukassa. Hän ei voinut vastustaa Leifin mahtia. Ja hänen omassa sielussaan ja ruumiissaan piili salaisia voimia, jotka kapinoivat hänen tahtoansa vastaan ja vaikeuttivat taistelua. Hänen silmänsä ikävöivät Leifiä, hänen jalkansa vetivät ovea kohden… Epätoivoissaan hän etsi jotain tukea, kiinnekohtaa pyörryttäville ajatuksilleen. Ja yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä kuva. Vanha, tumma kirkko, jossa valkopaitainen pappi kumartuu kastemaljan yli valaakseen vettä vaaleaan lapsenpäähän. Siinä oli pelastus…
Leifillä oli lapsi, pieni poika, ja tällä lapsella oli häneen suuremmat ja pyhemmät oikeudet kuin kenelläkään toisella. Isänsydäntä ei Ebba olisi saattanut milloinkaan riistää itselleen. Pojan koko tulevaisuus synkistyisi, jos hän saisi kasvaa kodittomana ja isättömänä raukkana. Ja Ebba takertui ajatuksissaan lujasti tähän tuntemattomaan lapseen, asetti pojan suojakseen omia kiusauksiansa vastaan.
Hän oli noussut ja istui sängyn laidalla. Kylmä hämärä vallitsi huoneessa. Ja yhä riehui ulkona myrsky, joka järkytti taloa sen perustuksia myöten.
Leif oli mennyt. Ebba kuuli hänen askeltensa loittonevan ja lähestyvän jälleen. Nyt hän tarttui kovakouraisesti lukkoon ja sanoi käskevästi:
"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Ja nyt minä varoitan sinua. Ellet hyvällä aukaise, niin minä murran oven. Se ei ole vaikeata."
Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, — hän lausui selvään ja lujasti:
"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon, ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä — huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on taistelussa joutunut tappiolle.
Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja — käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä purkauksia.
Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan. Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä. Kenties oli ero vievä häneltä hengen.
Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan, mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi tullut suoraan lumihuipuilta.
Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään. Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen kiidättämä lumihiutale.
Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.
XII.
Nuoret olivat suunnitelleet huviretken seuraavaksi päiväksi. Oli päätetty nousta eräälle tunturinhuipulle, jolta avautui ylistetty ja laaja näköala yli Jotunheimenin. —
Kun Ebba heräsi lyhyestä unestaan, joka oli aamupuoleen suonut hänelle hetkeksi lepoa ja unhotusta, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, että hänen tuli syyttää väsymystä ja jäädä kotia hotelliin. Mutta pukeutuessaan hän päätti mielessään, että sellainen menettely oli pelkuruutta. Ei mikään viivytys voinut tehdä tuskallista selvitystä helpommaksi. Hänhän oli luvannut kuulla mitä Leifillä oli sanottavaa. Ratkaisu oli välttämätön, ja tänään he saisivat etsimättömän tilaisuuden puhua häiritsemättä.
Järjestäessään tukkaansa peilin edessä hän katseli verettömiä, kapeita kasvojaan säälien, ikäänkuin ne olisivat olleet ventovieraan kasvot. Silmäin alla oli syvät varjot ja suun tienoilla katkeran elämänkokemuksen juonne, joka ei ollut sopusoinnussa lapsellisten piirteiden kanssa. Ne olivat vakavuuden leimaamat kasvot, joille nuoruus ja huolettomuus ei ollut enää milloinkaan palaava.
Hän puki nutun ylleen ja pani päähänsä pehmeän, valkoisen huopahattunsa. Nutun napinreiässä oli kuihtunut leinikkö, jonka hienot terälehdet olivat painuneet tiukkaan kiinni kuten kuolleen perhosen siivet. Ebba muisti, milloin oli poiminut sen… Vapisevin käsin hän otti kukan ja pani sen pukupöydällänsä olevan kirjan väliin. Se oli Levertinin runokirja, ja hänen silmiinsä osuivat säkeet:
och frågade mig själf så skyggt om jag skall dö i vår…
Hän tuli myöhään aamiaispöytään. Leif nousi tervehtien lyhyesti ja läksi huoneesta katsomatta häneen. Borghild, joka muistutti reipasta nuorukaista polvihousuissaan ja ruumiinmukaisessa takissaan, työnsi munavadin Ebban eteen ja kaatoi maitoa hänen lasiinsa.
"Nyt teidän täytyy pitää kiirettä, neiti Lindholm. Me odotamme vain teitä. Mutta varjelkoon, minkä näköinen te olette! Ihan varmaan te olette sairas. Eikö teidän olisi viisainta jäädä kotiin?"
"Mitä vielä!" — Ebban käsi vapisi hänen ottaessaan leipäviipaleen. Mutta hän koetti hymyillä. — "Päätäni kivistää hiukan, mutta se menee kyllä ohitse, kun pääsen ulos raittiiseen ilmaan."
"Kunpa vain kestäisitte vuorivaelluksen vaivat. Ja kovin epäkäytännöllisesti te olette pukeutunut — hameenne on aivan liian pitkä. Teille voi käydä pahoin, jos se tarttuu johonkin kallioon. Teidän pitäisi käydä polvihousuissa kuten Ågot ja minä. Mutta te kai pidätte niitä kauhean epänaisellisina."
"Minun mielestäni ne kyllä sopivat teille ja Ågotille, mutta — itseäni en voi ajatella niissä pukimissa."
"Ettepä tietenkään", sanoi Borghild nyökäten veikeästi, "Te, olette vallan toista maata. Ja sitä paitsi insinööri Bjerke asettuisi siinä suhteessa jyrkästi vastustavalle kannalle. Hän kun aina puhuu niin paljon teidän naisellisuudestanne."
Borghild nauroi vallattomasti, mutta Ebba painoi päänsä syvään alas salatakseen punastumistaan.
Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta, missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan vihreänä.
Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan. Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan kukkia.
Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja
Ebba jäivät kahden.
Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen.
Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."
Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.
Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala, vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.
"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin onnettomuus."
Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään — edes pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti suljettuna.
"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif. "Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja vallaton elämänilosta siihen aikaan — olin juuri suorittanut hyvän tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi. Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka… Oli tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla… Silloin minä menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, — mutta hän piti kiinni minusta, ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa. Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa, ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa — muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt, että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. — Onhan minulla siis oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän vastaa kieltävästi, Ebba?"
Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa vastaten raskaasti:
"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä luottamuksessa — onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun elämäsi."
"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä minun syntieni tähden."
"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. — Ja synnin seuraukset ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."
Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein kauhuissaan.
"Kuinka sinä voit sen tietää?"
"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin, kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran… Sitten koetin kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. — Kaikkihan me koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."
Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.
"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni, jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? — Ihmiset puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei siitä saisi mitään tahraa."
Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.
"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta, joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa… Näin kerran jotain sellaista — kotonani — joka sai minut ikipäiviksi inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."
"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"
Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.
"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.
Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. — Hänen ei pidä surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.
Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä pidättää häntä.
Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen
Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.
Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa. Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun vallassa, peläten häntä ja itseään.
Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu — nuo jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja kauhu, joka jyskytti hänen veressään — senkin hän oli ennen tuntenut…
Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi muuttuneena.
"Jäätikkö, jäätikkö — älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"
Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista. Aurinko, ilma, nuoruus — rakkaat kasvot kaukana täältä — hän ei ollut niitä enää milloinkaan näkevä…
Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen silmissään.
XIII.
Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. — Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa, vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin oli heikko, voinut kestää tautia.
Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa, joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan, saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan. Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.
Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään kiivaasti.
"Ei, ei — ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.
Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet silmät Kongstadin kartanoon.
Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat, rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja kehoittaa häntä rauhoittumaan.
Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut, kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut… Kertomus Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi päänsä toisaalle.
"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se johtui kai väärinkäsityksestä."
"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en kaipaa äitiä."
Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän mietiskeli turhaan sen syytä.
Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja, jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä ja kukkivia kanervia — ensimmäisiä syksyn enteitä — näkyi jo metsäkukkien joukossa.
Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.
"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, että täytät sen."
"Riippuu siitä, voinko."
"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" — hän veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta kädestä — "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni Gersdorffille."
Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.
"Mutta Ebba, minä en voi — äiti ei ikinä antaisi minulle anteeksi sitä."
"Älä ajattele äitiä liian paljon", sanoi Ebba. "Tuntuu kovalta, että minun täytyy sanoa näin — mutta hän ei ansaitse sinun rajatonta luottamustasi. Ajattele omaa elämääsi, Gärda — ja ajattele Tagea. On suuri onnettomuus olla naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta, — parempi siis purkaa ajoissa. Tee se sill'aikaa kuin olet täällä Norjassa — se on parasta."
"Kunpa vain uskaltaisin!" Gärdan itkettyneet silmät olivat saaneet uutta loistetta.
"Sinä uskallat", sanoi Ebba hymyillen hänelle. "Minä annan sinulle rohkeutta."
"Sinä rakas!" — Gärda kietoi kätensä Ebban kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeansa vasten, ja uusi toivo, tulevan onnen aavistus, heräsi hänessä. Vastaisuus kirkastui samassa valoisaksi — ja Tagen muisto, jota hän niin kauan oli torjunut luotaan, täytti yht'äkkiä kaikki hänen ajatuksensa. Hän näki jälleen nuo lujat kasvojenpiirteet, kirkkaat harmaat silmät, rakkaan valoisan hymyn…
Mutta samalla kuin hän näki oman elämänsä ulottuvan tulevaisuuden rajattomaan kaukaisuuteen, rikkaana toivosta ja mahdollisuuksista, muistui hänen mieleensä Ebba, jolla oli jäljellä vain muutamia köyhiä viikkoja.
"Mutta sinä itse", sopersi hän, ja lauseen loppu hukkui kyyneliin.
* * * * *
Kun Gärda oli viettänyt kaksi viikkoa Kongstadissa, saapui sinne odottamaton vieras. Tage. Hän toi terveisiä kotoa. Mummo oli lähettänyt hänet, koska valitettavasti ei voinut itse tulla, kuten hänen sanansa olivat kuuluneet.
Tage puheli Ebban huoneessa ääneen ja innokkaasti, ikäänkuin peläten jokaista keskustelun pysähdystä. Kaihtaen kaikkea surullista, kuten nuoret miehet usein, hän oli pitävinään Ebban tautia vain vähäpätöisenä sairautena, joka oli pian menevä ohitse.
Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt. Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän lepäsi.
Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:
"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"
He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.
Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä pois, mutta Tage piti siitä kiinni.
"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut kihlauksesi. Onko se totta?"
"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."
Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa ihossa.
"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."
Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat kutrinsa silmille.
Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle, kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine marjoineen.
"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.
Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.
"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi kuin kotona aavistavatkaan."
Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage antaisi hänelle toivoa.
"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi tulla terveeksi."
"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat ihmistä kaikkein kovimmin."
Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.
"Tage" — Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin vihoissasi minulle?"
Tage pudisti päätään.
"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään. Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."
"Tage — älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.
"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään — tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot. Hän on käynyt yhä huonommaksi — mummo — ei hän elä enää kauan. No niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty, sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."
"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi
Gärda taistellen itkua vastaan.
"Niinkö luulet?" — Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja pakotti hänet nostamaan silmänsä. — "Miksi sanot sellaista, jota et kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän. — Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään ole enää meitä erottamassa?"
Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen hyväilevistä käsistään.
"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani, kun Ebba on sairaana."
Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:
"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."
Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat vaellustaan metsässä.
Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.
"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.
"Niin tulee."
Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:
"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen — meille niinkuin metsällekin."
* * * * *
Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.
Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean avaruuden.
Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.
"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen.
Siellä — siellä on pian loppu käsissä."