Elämän langat

ELÄMÄN LANGAT

Romaani

Kirj.

ANNA BAADSGAARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

I.

Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja, mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas, että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla. Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja maailma oli heille uusi.

Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.

Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli — äkisti ja ilman edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen —, silloin hän yht'äkkiä tunsi tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu ja hälinä — kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat siirtyneet suureen hiljaisuuteen.

Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä. Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka sittemmin oli hänen puolisonsa. — Vanhasta rouvasta tuntui melkein käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla, oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi, pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan. Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan, istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen. Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan. Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen, jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin. Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa päämääräksi.

Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen, vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä, ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.

Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille. Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni. Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne kaikki alkoivat kukkia.

Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa. Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira, pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.

Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään. Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.

Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.

Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi… Hän ojensi kapean, vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.

Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:

"Haluaako rouva jotakin?"

"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva
Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."

"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan", lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva Valeuriakin pienokaisineen".

Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.

"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen, ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.

Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut vieraat astuivat sisään.

Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.

Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita harrastuksia — lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä häntä nimitettiin "mykäksi".

Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot, nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa, ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.

Molemmat nuoret tyttäret — pikkutytöt, kuten heidän äitinsä itsepintaisesti nimitti heitä — tuntuivat ensi näkemältä jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät, ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan viileätä viehkeyttä.

Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa. Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut noin plebeijimäisen ulkomuodon.

Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille. Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja, jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.

Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta vuotta!"

Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään — tuo karkea ääni vihloi hänen korviaan — ja vastasi surullisesti hymyillen:

"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian korjaisi minut pois."

"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen, tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa. Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa — mutta oli melkein mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen — ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan erillään maailmasta.

Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja veti heidät lähemmäksi.

"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! — Oletteko olleet monissa tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on nautittava ihanasta nuoruudesta…"

"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut pöytään?"

"Voi, mamma, eihän se nyt mitään…"

Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.

Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta — niin kovaääninen, että vanha rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen — pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään vääryydestä koko seuralle.

"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään."
— Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata.
— "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.

"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte katsella, — vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea…"

"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän pahoinpitelyn tähden.

Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan, valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle. Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen toiseen päähän huonetta.

Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput — kauniin, vanhanaikaisen pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio enää ollut häneen kiintynyt.

Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä kirjanselkien nimikkeitä — Holberg, Oehlenschläger, Ingemann — pelkkiä klassikoita. Puh! — Hän nosti valkoisen, sormuksilla koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan synninrangaistukselta.

"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on
Andersenin sadut."

"Ei kiitos." — Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."

"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen. Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.

Vaikka vanha rouva Rönnov ei käsittänytkään kaikkea, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, tajusi hän kuitenkin vaistomaisesti, etteivät vieraat olleet erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pyysi Gärdaa soittamaan, että Kaisa toisi iltapäiväteen pöytään. Poikien mieliala kohosi heti, kun he näkivät täysinäiset kakkuvadit, ja hovijahtimestarikin ajatteli halukkaasti virvokkeita. Mummolla oli erittäin hienoa vanhaa portviiniä, ja koska oli uudenvuodenpäivä, oli täysi syy odottaa, että sitä ilmestyisi pöytään.

Eteisen ovikello soi. Ove ja Fleming ryntäsivät avaamaan. Vanha rouva
Rönnov terästi kuuloaan käsi korvan takana.

"Tuleeko ketään?" kysyi hän Gärdalta. "Tulee, mummo kulta", huusi tyttö torveen, "luultavasti Eva-täti ja Tage. Minä tunnen heidän äänensä."

Eva Valeur, rouva Lindholmin nuorempi sisarpuoli, kaunis vaaleaverinen nainen, iältään vähän päälle kahdenkymmenen, astui sisään vuoden vanha pikkutyttönsä käsivarrellaan. Hänen takanaan näkyi pari luutnantinpoletteja, ja Tage Barnerin voimakaspiirteinen pää kumartui tervehtimään, niin että lampunvalo osui hänen paksun ruskean tukkansa valkoiseen jakaukseen. "Hyvää päivää, rakkaat lapset — voi, miten pikku Vivika on kasvanut!" — Vanha rouva puristi lapsen tuokioksi rintaansa vasten, mutta antoi sen sitten heti takaisin äidille, kun pienokainen näytti alkavan itkeä. — "Ota sinä hänet, Eva. Pienet lapset eivät pidä ryppyisistä kasvoista. — No, miehesi ei tullutkaan, näemmä — eikä Tagen isä myöskään."

Eva-rouva toi paljon terveisiä mieheltään, konsuli Valeurilta. Hänen oli valitettavasti ollut mahdoton päästä tänään…

Sitten luutnantti Tage otti kuulotorven nuorelta rouvalta ja selitti, että isänsä, eversti, oli saanut esteitä. Uudenvuoden kunnia tervehdys linnassa ja muut viralliset vierailut.

"Niin, niin, poikaseni, kyllä minä ymmärrän", nyökkäsi rouva Rönnov lempeästi. Koko suku tiesi, että vanha rouva piti erityisen paljon Tagesta, joka kuului olevan hänen miesvainajansa näköinen. — "Saan todellakin olla iloinen, kun minulla on teitä näinkin monta koolla ympärilläni. Ja nyt te kaikki varmaan tarvitsette kupin teetä. Ole hyvä, Tage, ja työnnä minun tuolini pöydän luo."

Hovijahtimestaria suututti, kun molempien toisten herrain oli onnistunut livahtaa tiehensä. Mitä peijakasta hän olikaan suostunut lähtemään Ninan mukaan! Täällä täytyi istua lasten ja naisväen seurassa, vaikka olisi paljon hauskempaa pelata bridgeä aatelisklubilla.

Vanha rouva Rönnov tahtoi välttämättömästi Tagen viereensä pöytään. Luutnantin yritys saada Gärda toiselle puolellensa raukesi tyhjiin viime tingassa, kun Fleming, leveä pojannaama ärsyttävässä hymyssä, sijoittautui heidän väliinsä. Tage kuiskasi vihaisesti: "Mitä sinä siinä teet, penikka!" mutta se vain enensi asianomaisen mielihyvää sukkelan kepposensa johdosta.

Kaisa Boreliuksen tarjoillessa teetä istui vanha rouva Rönnov hymyillen ja katseli ympärillänsä olevaa rakasta piiriä. Tällaisina hetkinä, kun hän ylpein mielin tunsi itsensä suvun kantaäidiksi, hän unohti vanhuutensa ja raihnaisuutensa. Hän nautti ajatuksesta, että nämä nuoret, terveet ihmiset olivat lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään. Kenenkähän kautta hänen sukunsa oli jatkuva, kun hän itse oli jo aikoja sitten kätketty maan poveen? Hän piti paljon heistä kaikista — erittäinkin Tagesta ja Gärdasta. Mutta tyttökulta ei ollut iloinen tänään, sen hän huomasi selvästi… Olikohan syynä jokin asia, joka koski nuorta paroni Gersdorffia? Saattoiko Nina uhrata lapsensa onnen edistääkseen omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan?

Keskustelu oli pöydässä vähän vilkastunut. Rouva Rönnov saattoi nähdä puhuvien kasvoista, että jokin asia kiinnitti erityisesti heidän mieltään.

"Tage, poikaseni, mitä te pohditte niin innokkaasti?"

"Eva-täti on käynyt lentokentällä ja nähnyt Erik Lindin nousevan ilmaan."

"Lentokentällä! Herra varjele!" — Rouva Rönnov laski kiivaasti teekupin kädestään. — "Kaikkia hullutuksia ne ihmiset keksivät tähän aikaan. Kunhan ei vaan Jumala heitä rankaisisi heidän kevytmielisyytensä tähden."

"Ei se niin vaarallista mahda olla", nauroi Tage ylimielisesti.
"Minäkin tästä jonakuna päivänä lähden mukaan lentoretkelle."

"Jumalan tähden, poikani, ethän tee sitä!"

Vanhan rouvan nuhteleva huudahdus voitti äänellään sen pienen, pelokkaan oihkauksen, joka pääsi Gärdalta. Mutta Tage kuuli sen kuitenkin ja hymyili itsekseen suoristaen samalla vaistomaisesti solakkaa vartaloaan.

Lempeydestään huolimatta vanha rouva Rönnov saattoi käyttää sangen kovia sanoja puhuessaan nykyajasta, jota hän syvästi paheksui. Hän vihasi automobiileja ja sähköraitiovaunuja, jotka hänen mielipiteensä mukaan olivat eräänlaisia uudenaikaisia murha-aseita. Hän ei voinut sietää, että naiset opiskelivat, kävivät luennoilla yhdessä nuorten miesten kanssa ja valmistautuivat lääkäreiksi ja juristeiksi. Se mullisti maailmanjärjestyksen, eikä rouva Rönnov voinut mitenkään myöntää, että nykyiset olot olisivat entisiä paremmat. Avioliitot olivat järjestään onnettomia, avioerot kuuluivat päiväjärjestykseen, ja lasten kasvatus jätettiin vieraiden tehtäväksi. Ja kaiken päälliseksi naiset vielä vaativat äänioikeutta ja tahtoivat päästä hallitsemaan maata ja valtakuntaa. Kodin hallitus oli aivan liian mitätön tehtävä nykyajan naisen voimille.

Eva, joka itse oli suorittanut ylioppilastutkinnon, koetti toisinaan selittää vanhalle rouvalle, että uuden ajan edistykset vallan hyvin saattoi yhdistää entisajan ihanteisiin. Kunnollinen ja toimekas nainen oli ymmärtävä jakaa aikansa kodin ja julkisen elämän kesken. Ja avioliitot tulisivat onnellisemmiksi kuin milloinkaan ennen, kun mies ja vaimo kohtaisivat toisensa tasavertaisina tiedoiltaan ja harrastuksiltaan.

Mutta rouva Rönnovin mielipiteet eivät järkkyneet. Hän vain pudisti päätään hienosti hymyillen ja luoden veitikkamaisen katseen silmälasiensa takaa.

"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se asia muuksi muuttunee koskaan."

Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.

"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi, niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään. Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman merkityksen tulevaisuuden sodissa."

Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä. Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan — Tage ruhjoutuneena ja verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla…

"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te viitsitte."

"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."

Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen teensä jäähtyi.

Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet koskaan!… "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi puolustamisen arvoinen!" — Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.

"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa — eikö totta, Mogens ja Nina? — Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna 48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä olin kuitenkin ylpeä hänestä — ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin voittajana."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja, jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.

Hovijahtimestari Lindholm puri huultansa vihoissaan. Vaikka hänen täytyikin tunnustaa olevansa valtiollisilta mielipiteiltään välinpitämätön, minkä seikan mummo sattumalta tiesi, oli hänestä kuitenkin sopimatonta ottaa sitä puheeksi Evan ja lasten kuullen. Eduskunnan jäsenenä hän lukeutui vanhoilliseen puolueeseen eikä pitänyt siitä, että hänen isänmaallisuutensa pantiin epäilyksen alaiseksi. Mutta hän piti periaatteenaan olla väittelemättä naisten kanssa — ainakaan vanhain ja kuurojen.

Vaitiolon aikana Kaisa Borelius korjasi teepöydän ja pani esille viiniä ja hedelmiä.

Lasien kilistessä vanha rouva säpsähti, ikäänkuin olisi havahtunut unesta.

"Anteeksi, rakkaat lapset", sanoi hän lempeästi, "minä varmaankin unohdin itseni ja vajosin muistelemaan aikaa, jota ei kukaan teistä ole nähnyt. Minusta se oli parempi kuin nykyinen. Mutta te, jotka elätte nykyajassa, näette siinä varmaankin hyviä puolia, joita minä vanha muija en huomaa. Täytä lasit, Gärda kulta, ja juokaamme uuden vuoden malja."

Gärda otti viinikarahvin, ja tumma viini säkenöi lampunvalossa. Hänen kätensä vapisi, niin että rannerenkaan silmukat helisivät ja pari punaista viinipisaraa läikähti valkoiselle liinalle.

Samassa tarttui lämmin käsi hänen käteensä työntäen sen hellästi syrjään.

"Anna minä autan", sanoi Tagen hilpeä ääni. "Eihän sinulla, pikku Gärda, ole voimia käsivarressasi. Kas kuinka kätesi vapisee! Istu sinä rauhassa, niin minä kaadan laseihin."

Tagen käden kevyt kosketus ja hänen iloinen hymynsä karkoittivat painajaisen, joka oli vaivannut Gärdaa. Hänen kiduttava, epämääräinen tulevaisuudentuskansa katosi. Nykyhetki oli onnekas — nykyhetki oli Tage, joka seisoi tuossa nuorena ja väkevänä, pitkänä ja komeana, uhkuen elinvoimaa, joka tarttui kaikkiin hänen lähellänsä oleviin.

"Hyvää uutta vuotta — onneksi olkoon! Sinun maljasi ensiksi, mummo — suvun vanhin!"

Tage löi kantapäänsä yhteen, ikäänkuin olisi tehnyt kunniaa esimiehelle. Vanha rouva Rönnov nauroi, niin että myssyn pitsit tutisivat ja silmälasit kostuivat, kilistäessään hänen kanssaan.

Fleming ja Ove olivat vallanneet Gärdan ja osoittivat hänelle ärsyttävää huomaavaisuutta. Mutta nyt Tage sysäsi päättäväisesti pojat syrjään ja kumartui tytön puoleen.

"Ja sitten me kaksi, Gärda. Kenties meidän uudenvuodentoivotuksemme kohtaavat toisensa", kuiskasi hän. "Lasit pohjaan sen vuoksi!"

He katsoivat toisiaan lasin reunan yli, vakavina, loistavin silmin.

Hovijahtimestari kilisteli innokkaasti rouva Valeurin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan, että Nina oli kohottanut lasinsa häntä kohden. Ohimenevä kalpeus ja vihainen katse pitkien silmäripsien takaa oli ainoana merkkinä siitä, että rouva Lindholm käsitti miehensä menettelyn tahalliseksi epäkohteliaisuudeksi. Yleensä hän hallitsi Mogensia täydellisesti, mutta miehellä oli joskus omat oikkunsa… Rouva Lindholm kääntyi toisaalle ja toivotti alentuvasti hymyillen hyvää uutta vuotta Kaisa Boreliukselle.

Kohta sen jälkeen vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikilla oli johonkin mentävää illalla, eikä rouva Rönnov koettanut pidättää heitä. Hänen vanhat, hienot kasvonsa vain saivat surumielisen ilmeen, ja silmät vettyivät. Hän ei pitänyt hyvästelystä. Ani harvoin oli hänellä ilo nähdä lapsensa ympärillään — ja itse ei hän enää koskaan voinut käydä heitä tervehtimässä. Nyt palasi jälleen hiljaisuus ja tyhjyys hänen huoneeseensa, johon nuoret kasvot hetkeksi olivat tuoneet eloa ja väriä.

Toinen toisensa jälkeen tuli sanomaan hänelle hyvästi. Hän tajusi, että useimmat olivat hyvillään vierailun päättymisestä. Ainoastaan Gärdan käsi viipyi kauan hänen kädessään, ja tyttö painoi lämpimän, punaisen poskensa hänen kalpeaa ja kurttuista poskeansa vasten.

"Tuletko taas pian minua katsomaan?"

"Tulen, mummo kulta, mielelläni."

Rouva Rönnov tiesi Gärdan puhuvan totta. Hänen luonteensa oli heikko ja hellä, hän tarvitsi tukea ja myötätuntoa, mutta ei saanut kumpaakaan äidiltään. Vähitellen oli Gärda kuitenkin tullut ymmärtämään, että hän saattoi huoleti uskoa ilonsa ja surunsa vanhukselle, jonka aika ei koskaan ollut ahtaalla seuraelämän vaatimusten takia ja jonka sydän oli vuosista huolimatta altis ottamaan osaa nuorten tunteisiin.

Pojat olivat jo ulkona puutarhassa. Ove härnäili huvikseen naapuritalon koiraa, joka haukkui häntä raivokkaasti aidan takaa, ja Fleming koetti matkia Tagen käyntiä ja ryhtiä, kierteli olemattomia viiksiään ja laahasi risua perässään sapelin puutteessa. Hovijahtimestarikin ilmestyi kiviportaille. Helpotuksesta huokaisten hän veti sikarikotelon taskustaan; vanhan rouvan hengenahdistuksen takia oli tupakanpoltto sisällä kielletty.

Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä naamio.

Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä, ja veräjä paukahti kiinni.

Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.

"Tahtooko rouva jotain syötävää?"

"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut sitten sänkyyn. — Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."

"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."

Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.

Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään. Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia. Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin, että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.

Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä. Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo aikoja sitten poissa — kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi… Kolmannen ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään — pitkä rivi kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he kaksi kuuluivat aina yhteen. — Mutta ei kukaan voinut tietää miten oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko erottava ne ainiaaksi.

Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen. Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa rauhasta.

Kun Kaisa Borelius hiukan myöhemmin hiipi huoneeseen äänettömin askelin, näki hän, että vanha rouva nukkui levollisesti kädet ristissä lakanalla, valkoisena valkealla vuoteellaan.

II.

Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa. Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden yläpuolella.

Sisäkkö — pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita — loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan. Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" — Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja sysäsi häntä kyynärpäällään. — "Mitä sinä niin toimessasi katselet? Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." — Gärdan alahuuli vapisi hieman. — "Miksi sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba — joka myös oli jo saapunut — saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden totta hävytön lasku! — Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen. Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. — Lasku piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" — Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään. — "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? — Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan.
Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin sinä, Mogens." — Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä, ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." — Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi, vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi…

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan. Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää, joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään — siltä hänestä tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa. Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä. Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan — melkein kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut —, tuli jälleen tuo sama halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta — sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" — Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee kärsineensä vääryyttä. — "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus: minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi, niin…"

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn, jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään. Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen mieleensä.

III.

Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä, aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.

Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta, ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta. Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.

Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon, jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin, sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut siitä kenellekään.

Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit, jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.

Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna kevätilman vaaroille alttiiksi.

"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et näytä oikein terveeltä."

Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa, hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo ja tarttui kuulotorveen.

"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."

"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"

"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo kulta. — Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."

"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."

Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan kuuma.

"Niin, se on… asia koskee… Bengtiä." — Eva puhui katkonaisesti, ääni vapisten. — "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä en tiedä mistään — hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän oleskelee."

"Sinä pikku raukka." — Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: — "Mitä siis on hyötyä siitä uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."

"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti ymmärrä pörssiasioita."

"Et, sen minä kyllä uskon." — Vanha rouva nyökäytti pari kertaa päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. — "Käytännöllisiin asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin meille vanhan ajan perheenemännille."

Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.

"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.

"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan — joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."

Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.

"Voi tyttö kulta — avioliitossa on kestettävä paljon."

"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"

Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana olevaan muotokuvaan.

"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää — mutta yhteisesti kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."

Eva kumartui suutelemaan vanhan rouvan kurttuista otsaa.

"Sinä, mummo, olet niin viisas ja hyvä", sanoi hän liikutettuna.

Rouva Rönnov hymyili.

"Kun Herra on antanut minun käydä tätä elämän koulua enemmän kuin kahdeksankymmentä vuotta, pitänee minun olla jotakin oppinut", sanoi hän.

Keittiön ovi kuului paukahtavan kiinni, ja se sai Evan säpsähtämään. Hetkisen kuluttua astui Kaisa Borelius huoneeseen. Tervehdittyään nuorta rouvaa hän siirsi kukkamaljakon ja valokuvat pyöreältä pöydältä pois ja levitti sille liinan.

Eva oli noussut ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. Hän kumartui kristallimaljakon puoleen ja hengitti orvokkien tuoksua. Kun hän kohotti päänsä, tuntui hänestä, kuin isoisä olisi katsonut häntä suoraan silmiin. Miten ankara hänen katseensa oli, ja mikä järkkymätön tahdonvoima kuvastui hänen lujapiirteisen suunsa ympärillä. Mummolla ei ollut avioliitossaan varmaankaan ollut aivan helpot päivät.

"Ensi onni kestää harvoin", oli hän sanonut, "mutta kaksi ihmistä voi sittenkin tulla keskenään hyvin toimeen…" Evalla oli nyt yksi ainoa palava toivo — saada ottaa osaa miehensä suruihin.

Kaisa poistui keittiöön ja kuului siellä kalistelevan hellanrenkaita.
Vanha rouva viittasi pojantyttärensä luokseen.

"Oletko Gärdaa nähnyt äskettäin? Luuletko hänen tulevan tänne tänään?"

"Sitä en tiedä. Pikku Gärda parka! — Nina koettaa kaikin voimin naittaa hänet nuorelle paroni Gersdorffille. Ja Gärda on niin lauhkea ja epäitsenäinen, että voi tuskin siinäkään suhteessa vastustaa äitiään. Paroni on kaikesta päättäen pintapuolinen keikari."

"Samaa tyyppiä kuin Mogens arvatenkin." — Vanhan rouvan ääni oli harvinaisen pureva ja ivallinen. — "Niinpä niin, Nina on ymmärtänyt järjestää asiansa ja arvelee kai, että tyttären on tehtävä samoin. — Minä olin luullut, että Tagesta ja Gärdasta tulisi pari", lisäsi hän huoahtaen.

"Olen kuullut mieheltäni, että Tage ratsastelee nykyjään ahkerasti rikkaan neiti Olssonin kanssa."

"Olsson — Olsson, kuka se on?" — Rouva Rönnov, joka oli sangen ylimysmielinen, lausui tuon porvarillisen nimen hieman halveksivalla äänellä.

"Oluttehtailijan tytär, tiedäthän. Sen, joka harjoittaa niin suurta hyväntekeväisyyttä."

"En tunne", vastasi rouva Rönnov lyhyesti.

He olivat hetkisen vaiti. Eva seisoi ja katseli puutarhaan. Keltaiset krookukset loistivat kuin pienet liekit, joita nousi kuivasta maasta valkorunkoisen koivun ympärillä. Kottarainen vihelsi kuusikossa.

"Siinä he tulevatkin, molemmat nuoret!" huudahti Eva rouva Rönnoville.

Gärda ja Tage olivat tavanneet toisensa veräjällä. He olivat tulleet eri tahoilta, Tage raitiovaunussa ja Gärda asemalta, joka sijaitsi puistokujan toisessa päässä. Odottamaton tapaaminen sai heidät molemmat hämilleen. Tage koetti peittää mielenliikutustaan hilpeyden verholla, mutta Gärda kulki hiljaisena hänen rinnallaan sopertaen jotain lämpimästä ilmasta ja painellen käsin poskiaan, jotka olivat karahtaneet tulipunaisiksi. Heidän päästyään kiviportaille virkkoi Tage soittokellon nappia painaessaan yht'äkkiä muuttuneella äänellä:

"Kumma muuten, että sinä olet yksin liikkeellä tänään — ilman paroni
Gersdorffia."

Gärda vavahti. Hän kohotti päätänsä ja katsoi suurin, säikähtynein silmin.

"Kuinka niin?" sopersi hän.

"No, kaikki ihmisethän kertovat teidän olevan kihloissa", sanoi Tage tylysti, katsomatta häneen.

Gärda vapisi, niin että hänen täytyi kädellään nojautua seinään pysyäkseen pystyssä. Mutta samassa Kaisa Borelius avasi oven, ja Gärda oli kiitollinen saadessaan viipyä pimeässä eteisessä jonkun minuutin, kunnes saattoi jälleen hallita itseään.

Tage nähtävästi katui tylyjä sanojaan. Kun Gärdan piti riisua pitkä höyhenpuuhkansa, riensi hän auttamaan, ja hänen kätensä viipyi tuokion hyväilevänä tytön olkapäällä. Gärda puristi kiitokseksi hänen kättään tahdottoman tulisesti.

Sitten Kaisa Borelius avasi arkihuoneen oven. Heleä auringonpaiste häikäisi Gärdan silmiä, jotka eivät olleet aivan kirkkaat. Mutta sanaton kohtaus eteisessä oli keventänyt hänen sydäntään. Hän meni iloisesti hymyillen emännän luo ja tervehti häntä suudelmalla ja parilla ystävällisellä sanalla.

Nuorten tulo herätti yleistä iloa. Gärdan olemus täytti menneenkin sukupolven vaatimukset, mitä naisellisuuteen ja hempeyteen tuli, ja Tage oli koko talon lemmikki. Ei ainoastaan rouva Rönnov rakastanut hänessä oman nuoruutensa muistoa, vaan Kaisakin tunsi sydämensä sykkivän nopeammin kuullessaan nuo tutut, ripeät askeleet puutarhakäytävältä. Vieläpä Jack-vanhuskin linkutti kankeilla koivillaan heti nuorta luutnanttia vastaan. Koira oli sanomattoman mielissään, kun Tage sormillaan pyöritteli sen korvia tai taputti sitä selkään, niin että ihan piti lyyhistyä kokoon, ja sanoi raikkaalla äänellään: "Hei, vanha ukkeli, mitäs kuuluu?"

Suklaa tuli pöytään, ja Tage osoitti tavatonta ruokahalua. Hän tyhjensi kakkulautasen toisensa jälkeen ja puheli herkeämättä koko ajan, raisuna kuin lupapäivän saanut koulupoika. Hän kertoi uusimmat sukkeluudet ja pisti sekaan pari sangen rohkeata juttua, joita vanha rouva ei olisi sietänyt kuulla keneltäkään muulta kuin häneltä. Nyt rouva Rönnov ihan hytkyi naurusta ja loi vähän väliä silmäyksen ympärilleen ikäänkuin huomauttaakseen läsnäolijoille, kuinka vastustamattoman herttainen hänen lemmikkinsä oli.

Mutta virkistävä vierailu ei kestänyt kauan. Heti pöydästä noustua Tage kuiskasi Gärdalle:

"Emmeköhän me kaksi nyt livahda tiehemme ja lähde oikein pitkälle kävelyretkelle metsään?"

"Mutta mummoa tulee sääli", sanoi Gärda epäröiden.

"Joutavia, hänellähän on Eva-täti. Eikä hiidessä hän voine vaatia, että me istuisimme täällä koko päivän. Eikö niin, Gärda, lähdethän sinä?"

Gärdan vastarinta suli Tagen lämpimästä, pyytävästä katseesta. Olihan tosin hiukan itsekästä lähteä näin pian, mutta heillä oli niin harvoin tilaisuutta olla kahden… ja kyllähän mummo ymmärsi.

Rouva Rönnov ei koettanutkaan estellä. Hän näytti kyllä hiukan pettyneeltä, kun Tage niin pian lähti pois, mutta kohta hän kuitenkin hymyili ystävällisesti ja ojensi heille käden kummallekin.

"Niin, niin, lapset, sehän on selvää, että teillä on hauskempaa toistenne seurassa kuin Kaisan ja minun. Ja metsä houkuttelee tällaisena kevätpäivänä. Kiitos käymästänne, vaikk'ette tämän kauempaa viipyneetkään."

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuoret jälleen veräjällä ja viittoilivat hyvästiksi vanhalle rouvalle, jonka valkea pää näkyi ikkunalaudalla olevien kukkasten yli.

"Kas niin", sanoi Tage pistäen käsivartensa Gärdan kainaloon, "nyt painumme suoraan ketojen poikki metsään. Siellä poimimme ensimmäiset valkovuokot ja kuuntelemme leivosten laulua."

Hän lähti astumaan pitkin, ripein askelin. Gärda nauroi harppaillessaan hänen rinnallaan kokien kaikin voimin pysytellä mukana.

Kun he saapuivat puistokujan päässä olevalle aukiolle, porhalsi raitiovaunu juuri ohitse, välkkyvän keltaisena kuin hilpeä värifanfaari puiston ruskeita puita ja vaaleansinistä taivasta vasten. Kaksi Tanskan lippua liehui kahden puolen kakkumuijan myyntikojua, joka oli jo avattu ja viekoitteli seudun lapsia karamelleillaan ja leivoksillaan, raitaisilla sokeripuikoillaan ja kultaisilla appelsiineillaan. Vaaleakiharainen pikku tyttö, joka tuli kävellen isomman siskonsa seurassa, pysähtyi kulmassa olevan kirjelaatikon ääreen. Sisko nosti hänet ylös, niin että hän sai pudottaa kirjeen raosta sisään, mustan villakoiran seuratessa toimitusta hartaana katsojana.

Tage ja Gärda lähtivät astumaan erästä huvilatietä, jonka varrella oli hajallaan pieniä kauniita rakennuksia sievien puutarhojensa keskellä, siellä täällä laajojen vihreiden kenttien erottamina. Ylt'ympäri levisi aaltoileva maisema, jossa risteili valkoisia teitä ja jota kaikilta tahoilta reunustivat etäiset metsät, jotka nyt ensimmäisenä, todella lämpimänä kevätpäivänä olivat orvokinsinisen, kevyen utuharson peitossa. Enimmissä puutarhoissa olivat omistajat toimessa lapioineen, kuokkineen, ja tuoreen mullan haju sekoittui näsiäpensaiden vaaleanpunaisten kukkien imelään tuoksuun ja lehteä tekevien herukoiden tympeään, helteiseen lemuun. Kysymyksiä ja vastauksia sinkoili edestakaisin puutarhoissa; kaunis sää oli tehnyt ihmiset iloisiksi ja puheliaiksi.

Gärdan posket hehkuivat rivakasta käynnistä, ja pehmeät, ruskeat hiukset tarttuivat ohimoihin lämmöstä kosteina. Tuulenpuuska kohotti hänen valkoista höyhenpuuhkaansa, joka oli vähällä luisua hartioilta maahan. Tage otti siitä kiinni ja kietoi sen hänen kaulaansa niin tiukkaan, että hän nauraen pyysi häntä laskemaan irti ja lyödä näpsäytti häntä kevyesti sormille.