"Aiotko kuristaa minut! — Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso, epäkohtelias poika."
"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili jälleen, ja sopu palasi heti.
Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita. Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle, harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.
Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.
"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."
Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla, jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne. Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa, ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.
Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet — lämmin ja hyvä kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.
"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka pitkä aika siitä jo onkaan…"
"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.
"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa, etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti tuota huhua sinusta ja…"
"Ei, älä puhu hänestä", pyysi Gärda. "Miksi kiusaat minua — sinä niinkuin kaikki muutkin?"
"Minä en suinkaan tahdo kiusata sinua", sanoi Tage nostaen pienen käden huulilleen. "Mutta tahdon varman vastauksen kerta kaikkiaan, Gärda. Hänkö vai — minä? Vastaa!"
Gärdan ruskeat silmät katsoivat kysyjään kyynelharson läpi. Hän teki pari turhaa yritystä, ennenkuin sai sanat suustaan.
"Enhän minä voinut tietää, että sinä — että sinä välitit minusta."
"Etkö?" sanoi Tage. — Gärdan käsi oli lujasti hänen kädessään, ja nyt Tage laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet hellästi rintaansa vasten. — "Etkö ole aina tietänyt, että minä pidän sinusta, ihan siitä saakka kuin olimme lapsia, ja että sinä olet ainoa tyttö, jonka kanssa voin ajatella naimisiinmenoa?"
"Niin no, ehkä", myönsi Gärda naurun ja itkun välimailla.
Tage otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja suuteli suutelemistaan hänen raikkaita huuliaan ja kauniita silmiään, jotka ummistuivat hänen hyväillessään. Kun hän vihdoin hellitti, kuiskasi Gärda ujon veitikkamaisesti:
"Mutta pelkkä ajatteleminen ei riitä, täytyy myöskin sanoa se."
"Enkö ole nyt jo sanonut tarpeeksi?" kysyi Tage hilpeästi. "Tahdotko, että minun pitää kosia oikein vanhan kansan tapaan?"
Gärda väänteli hermostuneesti Tagen takinnappia sormiensa välissä.
"Minulle se kyllä riittää, mutta isä ja äiti… Meidän täytyy sanoa heillekin ja…"
"Ja sitten tuli lystistä loppu", täydensi Tage. Hänen äsken niin iloiset kasvonsa synkistyivät. "Me saamme kestää kovan taistelun, se on varmaa. Minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani, ja sillä en voi elää edes itse. Eikä isälläkään ole mitään. Sotilas ei vuole puuveitsellä kultaa tässä maassa. Olisi ehkä viisainta lähteä ulkomaille sotapalvelukseen ja koettaa päästä eteenpäin. Balkanilla rupeaa näyttämään uhkaavalta…"
"Ei, ei, Tage!" — Gärda kietoi tulisesti kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten. — "Minä en voi kestää sitä ajatusta! Ennemmin odotan sinua, kunnes tulen vanhaksi ja harmaaksi — tahi vaikka jätän koko naimisiinmenon ainaiseksi."
"Älähän nyt", lohdutteli Tage tuuditellen häntä sylissään. "Ei ole suinkaan varmaa, että minä menettäisin henkeni, jos menisinkin sotaan, vai kuinka, Gärda kulta? Voisinhan palata kotiin mainehikkaana ja arvossa ylentyneenä ja saavuttaa sinun vanhempaisikin kunnioituksen. Vaikka — jumala paratkoon — rahansaalis olisi pientä joka tapauksessa."
He istuivat hetkisen ääneti. Linnut riemuitsivat puiden latvoissa heidän yläpuolellaan, ja viidakosta kuului kuhertavaa ääntä. Muutamia ratsastajia ajoi pitkin rautasiltaa, joka kaartui metsänlaidassa olevan syvän rotkon yli.
"Niin, se raha", sanoi Tage vihdoin raskaalla, väsyneellä äänellä.
"Kuinka on tultava toimeen ilman sitä?"
Gärdan pehmeiden huulien ympärille tuli katkera piirre. Nostamatta katsettaan hän virkkoi:
"Voithan mennä naimisiin neiti Alice Olssonin kanssa, niin saat rahaa niin paljon kuin haluat."
"Gärda!" — Tage tarttui rajusti hänen käsivarteensa. — "Pidätkö minua nulikkana, Kun puhut tuolla tavoin — ja lisäksi juuri nyt! Luuletko, että minä voin rakastaa toista tyttöä ja myydä itseni toiselle?"
"En, en, älä ole vihainen, Tage", pyysi Gärda hädissään. "En minä sitä tarkoittanut. Mutta elämä on niin vaikeata, ihminen joutuu tahtomattaan pakostakin niin monenlaisiin olosuhteisiin. Ja sinun täytynee mukautua isäsi tahtoon, niinkuin minun on pakko totella omia vanhempiani. Minusta meidän kohtalomme näyttää ihan toivottomalta."
"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä teen parhaani — mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda, äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"
Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen rehellisen vastauksen.
"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. — Mutta minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani, olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana… Voi Tage, älä halveksi minua heikkouteni tähden!"
"Gärda kulta." — Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta, yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. — "Vaikka tapahtuisikin se kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut, en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni, joka on ainoastaan liian hento ja hellä. — Mutta miksi uskoisimme pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen. Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan valkovuokkoja."
Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten, joka luikerteli metsään.
Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä, missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden lehtien välistä.
Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa — tilaa meille kaikille — orvokeille ja valkovuokoille — käenrieskoille, kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia ja seuralaisia!
He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia kukkia. Valkovuokko — kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein — sai osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä — Gärda huudahti riemusta — loisti lehtien välistä käenkukan helakoita pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan sammaltuneelle kannolle.
"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat hetkisen levänneet.
Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin, jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen yläpuolella.
Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:
"Se oli kaunista, kiitos sinulle — en ole koskaan ennen niin kuin tänään ymmärtänyt paratiisia — koko metsä on kuin Eedenin puisto. Mutta muuten — kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."
IV.
Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan kädestään ja vihdoin nukkunut.
Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään. Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen? Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin ankarassa työssä kuin hänen miehensä.
Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti selvittäisi asemansa?
Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja vastannut väsyneellä äänellä:
"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä. Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan auttaa."
Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään — ensi kerran heidän avioliittonsa aikana.
Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? — Voi, eikö ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään — miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran rehellinen! — Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut hänen mielestänsä mitään.
Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta, jota kamalat unennäöt häiritsivät.
Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.
Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden sänkyjen jalkopäässä.
Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja lapsensa luokse, vaikka oli kotona.
Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen rauhallisesti ja hymyili unissaan.
Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? — Huonekalut tuntuivat ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita ystäviänsä.
Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.
Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.
Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan, joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha, valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan numerosarekkeita.
Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.
"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?" tiuskaisi hän.
Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.
"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua turhaan. Miksi et tullut luokseni?"
"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene nukkumaan."
Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat, ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.
"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä olet — sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme keskenämme hetkinen."
Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle, joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja painoi päänsä Evan olkaa vasten.
Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.
"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"
"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule, että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä tein työtä — teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua. Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta…"
Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä Eva kuuli sydämensä jyskyttävän.
"Mitenkä sitten käy, Bengt?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Minun täytyy tehdä vararikko, ja velkojat saavat ottaa kaiken mitä meillä on."
"Mutta eikö ole mitään muuta? — Eiväthän he voi — moittia sinua mistään?" jatkoi Eva hiljaa. Vihdoinkin oli äänettömyys heidän väliltään murrettu, ja Eva oli päättänyt ottaa asioista selvän, maksoi mitä maksoi.
Konsulin koko ruumis vavahti, ja hän teki kiivaan liikkeen riuhtautuakseen irti. Mutta Eva kietoi käsivartensa yhä lujemmin hänen ympärilleen. Nyt hän ei saanut horjua. Nyt täytyi tulla näkyviin, oliko hänen rakkautensa kyllin vahva kantamaan heidät yli tämän hetken, joka ehkä oli heidän elämänsä raskain.
"Kerro minulle kaikki, Bengt", pyysi hän. "Minä en pelkää kuulla totuutta. Minä olen kyllä luja — kunhan sinä vain luotat minuun."
Bengt ei vastannut heti. Syntyi uudelleen haudanhiljaisuus heidän ympärillänsä, ja pöytäkellon tiksutus kuului selvään arkihuoneesta. Evasta tuntui, kuin tuossa yksitoikkoisessa äänessä olisi ollut jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, ja mielikuva kuolleiden kappaleiden vihamielisyydestä heräsi hänessä uudelleen.
Mutta silloin Bengt kohotti päänsä ja alkoi puhua katkonaisesti ja empien, ikäänkuin sanat vastoin hänen tahtoaan olisivat tunkeutuneet esiin hänen sisimmästään.
"Sinä tiedät, että minulla, ennenkuin menin kanssasi naimisiin, oli liikekumppani — tukkukauppias Ernst. Kun hän kuoli, pyysi leski, että omaisuus saisi jäädä liikkeeseen. Hän huomasi sen itselleen edullisimmaksi, ja sitä paitsi hän on noita epäkäytännöllisiä ja arkoja naisia, jotka eivät koskaan uskalla ottaa raha-asioitaan omiin käsiinsä. Hän on lisäksi kivulloinen, rouva Ernst parka, ja hänellä on kuuromykkä poika. Niin kauan kuin liikkeeni menestyi hyvin, saatoin maksaa rouva Ernstille korkeat korot. Mutta sitten alkoivat vastoinkäymiset ja tappiot vainota minua. Olin mennyt takuuseen eräälle hyvälle ystävälleni — sangen suuresta summasta — jonka vastoin kaikkia odotuksia jouduin maksamaan, — pari toiminimeä, joiden kanssa minulla oli sitoumuksia, teki vararikon. Onnettomuudet ovat tulleet toinen toisensa perästä viime vuosina. Epätoivoissani ryhdyin muutamiin keinotteluyrityksiin — ja kun minulla ei ollut rahoja käsillä, otin avuksi rouva Ernstin pienen pääoman — 4.000 kruunua. Olin aivan varma onnistumisestani ja laskin siten voivani pelastaa uhatun asemani. Olen elänyt ainaisessa kuumeessa, ja kun menin ulos iltaisin, tapahtui se vain siksi, että minun täytyi huumata itseäni — unohtaa tuskani ja jännitykseni. Ne paperit, joihin olin pannut viimeisen toivoni, laskivat parissa päivässä kolmanteen osaan alkuperäisestä arvostaan. Ulkomaiden pörssimaailmassa oli syntynyt hämminki uhkaavien sotahuhujen takia — ja se merkitsi minulle perikatoa ja kunniattomuutta. Sillä ymmärräthän kyllä, että rouva Ernstin pääoma oli mennyttä ja että minä en näe mitään keinoa sen takaisinmaksamiseksi. Olen suoraan sanoen rikollinen."
Eva tunsi verensä syöksyvän sydämeen. Hänen poskensa olivat jääkylmät. Hän oli varmaankin hyvin kalpea, mutta onneksi Bengt katsoi muualle. Bengt ei saanut tietää, kuinka syvästi tämä tunnustus oli häneen koskenut. Ja hän pakottautui puhumaan — levollisia, hiljaisia sanoja, jotka saattoivat lievittää ja lohduttaa.
"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. — Ja onko sitten mielestäsi aivan mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista — tai joltakulta liikeystävältäsi?"
"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin, kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla, koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai tahtoisi auttaa minua."
Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli kiinnitetty. — Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen toivoa ei ollut… Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot, hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli tuleva Bengtille ja hänelle.
"On", sanoi hän. — Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. — "Minä tunnen erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin häneltä viimeisen rovon."
"Ketä tarkoitat?"
"Etkö todellakaan osaa arvata?" — Eva otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. — "Erästä vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! — Mutta te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen huomispäivänä. — Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? — Vanha mummomme!"
"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen rahojaan."
"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra. Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun, Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"
Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.
"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin vaiti."
"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut minua oikein, Bengt — et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta. Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut kanssasi vankeuden kärsimykset — kunhan me kaksi vain olemme toisillemme kaikki kaikessa."
"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen. "Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen vieraassa maanosassa. — Mitä sinä siihen sanot?"
"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla, kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan — nimittäin kun sinä todella olet minun. — Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. — Mutta nyt emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun ja silmien ympärillä — ne sinun pitää koettaa saada pois… Sinun tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"
Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.
"Nukkua — niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin päin."
"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.
Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja. Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla, joka heidän oli yhdessä kannettava.
V.
Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana. Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan tunturiparantolassa.
Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä. Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan, antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin, mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin sanottavaa.
Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut puhella kenenkään kanssa.
Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla — heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.
Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? — Nyt, kun Ebba alkoi tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? — Ebba oli jo kauan tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä — mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään tahtoonsa — kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain kylmää ylenkatsetta… Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti väärälle ihmiselle — koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia, niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan varrella.
Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta. Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.
Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan "Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita. Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä, jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta sisään.
Ne olivat lempeitä, värikkäitä kuvia, valoisia näkyjä, jotka saivat nuoren tytön unohtamaan sairautensa ja arkipäivän harmaan yksitoikkoisuuden. Mutta sitten hänen katseensa osui runoon, joka kokonaan poikkesi toisista:
Den första fjäriln, som jag sett i år, var svart. I skog, som våren än ej klädt, den flög jag vet ej hvart. Till någon sjuklings lägerstad, hvars dag var all, till egen graf bland multna blad i drifva hvit och kall.
Kun hän luki eteenpäin, vapisivat hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa. Tässä ei ollut maalattujen kirkonikkunoiden himmentämää valoa, ei urkujen hyminää eikä sädekehäisiä pyhimyksiä. Tässä oli ruotsalainen maisema routaisine soineen ja rämeineen ja tummine metsineen varhaiskevään taivaan kylmässä kirkkaudessa. Metsänreunassa köyhä mökki, jonka kuistilta nuori, kalpea tyttö alakuloisena tuijottaen seuraili mustan perhosen lentoa alastomien pensaiden ylitse — mustan perhosen, joka tietää kuolemaa…
Jag följde svarta fjärilns flykt bland kala snår och frågade mig själf så skyggt, om jag skall dö i vår.
Kirja valahti peitteelle, ja Ebba vaipui takaisin pielukselle, kyyneltyneet silmät ummessa. Kauan hän siinä lepäsi hiljaisen itkun vallassa, kylmän viiman huokuessa runon synkistä, talvisista metsistä hänen mieleensä saaden nuoret toiveet ja unelmat lakastumaan.
Tarkoittivatkohan nuo sanat häntä itseään? — Miten raskasta olisikaan kuolla seitsentoistavuotiaana, ennenkuin oli edes alkanut elää.
VI.
Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan. Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle, joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija — ja eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle, aina hopeita ja häälahjoja myöten? — Hän ei käsittänyt, kuinka Eva saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat? Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.
Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä, että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa, juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen, niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi tämän kiellon johdosta.
Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset kohtaamiset.
Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista, punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti, ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.
Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.
Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin — ettei hän ollut alistunut niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage sitten kirjoittanut hänelle mitään — edes paria sanaa, jotka olisivat ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja että Tage vielä rakasti häntä?
Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan, joka eivät olleet tuottaneet nimelle häpeätä. —
Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin, pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.
Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.
"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa, hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä, kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."
Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että Gärda tapaisi häntä.
"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni.
Etkö sinä lähde mukaan?"
"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian pimeä."
Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen, joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään. Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein typeryyttä.
Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.
Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi. Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi — valitettavasti huonolla onnella.
Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta. Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin, mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset — mitä he ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella, kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen kaikkia keinoja — sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.
Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä! — Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti… Paroni Lerche oli äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään, eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba, jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. — Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä… Olisi kiusallista, jos hän taaskin jäisi luokalle.
Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen? Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui, että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen, huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.
Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen silkkileningin sängylle… Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.
* * * * *
Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista. Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen, oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni, kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä, ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen napinreikään. — Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.
Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.
Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja
Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"
"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. — Voi, Gärda, olen juuri sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."
Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä. Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.
"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.
"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen — jos se edes koskaan enää tapahtuu."
"Eva-täti parka", mutisi Gärda.
"Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, ettei ole tapahtunut vieläkin suurempaa onnettomuutta. Bengt on ollut niin hyvä ja hellä minulle viime aikoina ja hän on luvannut kirjoittaa kerran viikossa. Mutta sittenkin on raskasta erota."
"Niin, sen minä kyllä ymmärrän."
Gärda ajatteli miltä tuntuisi, jos Tage matkustaisi kauas vieraaseen maanosaan Atlantin toiselle puolelle. Nyt he ainakin olivat samassa kaupungissa, saman sateen ja päivänpaisteen alla, ja aina heillä oli joku mahdollisuus kohdata toisensa. Surustaan huolimatta hän oli kuitenkin rikas verrattuna Eva-tätiin.
"Tiedätkö kuka täällä istuu vaunuissa minua odottamassa?" virkkoi Eva yht'äkkiä, ja heikko hymy valaisi hänen surullisia kasvojaan. "Ajatteles, mummo, joka ei vuosikausiin ole ollut talonsa ja puutarhansa ulkopuolella, tahtoi saattaa meitä asemalle, jotta minun ei tarvitsisi yksin ajaa kotiin. Meidän täytyi kantaa hänet vaunuihin, hänhän ei voi seisoa jaloillaan. Eikö hän tehnyt siinä äärettömän kiltisti? Voi, sinä et aavista, mitä hän on minulle ollut tänä aikana."
"Hän on aina ihailtava", sanoi Gärda lämpimästi, "varmastikin paras ystävä mitä vastoinkäymisessä voi saada. Muut vanhukset tulevat helposti ärtyisiksi ja itsekkäiksi, mutta hän ei koskaan ajattele itseään. — Saankohan minä tervehtiä häntä?"
"Saat tietysti — vaunut ovat tässä lähellä. Voithan ajaa kappaleen matkaa meidän kanssamme."
Ne olivat upeat, tilavat vaunut, ja niiden eteen oli valjastettu kaksi kookasta, ruskeaa hevosta. Rouva Rönnov ei milloinkaan olisi uskaltanut ajaa automobiilissa, ja hän koetti, mikäli mahdollista, neuvoa muitakin olemaan käyttämättä näitä uudenaikaisia kulkuneuvoja. Oven avautuessa kuului sisältä pimeästä lempeä, vapiseva ääni:
"Sinäkö siinä olet, Eva? Taisi olla vaikea hyvästijättö?"
"Oli, olihan se. — Mutta katsos, minä en olekaan yksin. Tapasin ulkona
Gärdan, ja hän tahtoi mielellään tervehtiä sinua."
"Pikku Gärda" — rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat solmussa vahankeltaisen leuan alla.
"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi", jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"
Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:
"Kiitos, mutta minä en oikein… En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."
"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa kuskille, Eva."
Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.
Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:
"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat puhjenneet."
Gärda joutui uudestaan hämilleen.
"Kyllähän minä… kovin mielelläni — mutta nyt on vaikea päästä kotoa, niin kauan kuin Ebba on sairaana…"
"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella vararikontekijän vaimon kanssa."
"Voi, täti Eva…"
"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."
Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle. Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan oikeassa.
"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian, tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin yhdessä suhteessa, muista se. — Tule sinä vain meidän luoksemme, jos mielesi tekee ja jos pidät meistä. — Saisit nähdä, kuinka ihastunut Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin lemmikkinä. — Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten, lapsikulta."
Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön, ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.
Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään, tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan — Evaa ja mummoa ja Tagea — voi, etenkin Tagea kohtaan? —. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle, kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi miten vaikeata… Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään — hänhän oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata…
Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti astumaan kotiportilleen.
Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen säikähdyksensä muuttui iloksi.
"Tage!" — Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään, — "Mistä sinä tulet — voi, kuinka minä pelästyin!"
Tage tarttui niin kovasti hänen käteensä, että ihan kipeätä teki.
"Luuletko, että minä olin täällä ensi kertaa vartioimassa saadakseni nähdä vilahduksen sinusta", sanoi Tage kiihkeästi. "Ilta illan jälkeen olen kävellyt edestakaisin ikkunoittesi alla — mutta jos joku tuli, niin se aina oli hänen armonsa hovijahtimestarinrouva tai teidän hieno sisäkkönne. Minun oma pikku Gärdani ei koskaan näyttäytynyt. Ja miksi et ole mitään vastannut kirjeisiini?"
"Kirjeisiin?" — Gärdan ruskeat silmät tuijottivat Tageen suurina ja kysyvinä. — "En minä ole saanut mitään kirjeitä-"
"Et tänäänkään?"
"En — en."
"Vai niin." — Tage survaisi keppinsä vihaisesti katukiviä vasten. —
"Sitten minä tiedän, kuka ne on varastanut. Sinun äitisi, senkin…"
"Tage, Tage!" rukoili Gärda painautuen häntä vasten. Hän oli syvästi kuohuksissaan saamastaan tiedosta. Hänen äitinsä oli tosin kieltänyt häntä kirjoittamasta Tagelle ja toimi ehkä parhaan vakaumuksensa mukaan pidättäessään hänen kirjeitään… mutta se oli joka tapauksessa kovaa. Sanaakaan virkkamatta hän oli sen tehnyt… Viha leimahti Gärdan lempeässä mielessä haihduttaen osan sitä ihailua, jota hän lapsuudesta asti oli tuntenut äitiänsä kohtaan.
He olivat saapuneet portille, mutta eivät pysähtyneet, vaan kävelivät eteenpäin pitkin märkänä loistavaa katukäytävää huhtikuun-illan ensimmäisten tähtien alla.
Gärda katseli Tagen lujapiirteistä profiilia, jossa tiukasti yhteenpuristetut huulet ja syvä ryppy kulmakarvain välissä vielä kuvastivat suuttumusta ja katkeruutta. Hänen pieni kätensä hyväili pehmeästi Tagen käsivartta, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi äitinsä puolesta. Tage kääntyi ja loi häneen hymyilevän katseen, joka lievensi nuorten kasvojen kovaa ilmettä.
"Sääli on sinua, pikku Gärda", sanoi hän lempeästi. "Sääli meitä kumpaakin. Miksi he panevat niin paljon esteitä meidän tiellemme? Ja vain viheliäisten rahojen tähden. Me nuoret voisimme kyllä odottaa pari vuotta, ja kaikki olisi hyvin, kunhan vain saisimme olla ja seurustella niinkuin muutkin kihlautuneet. Mutta isä koettaa houkutella minua tekemään rahakkaan naimiskaupan, ei itseni vuoksi, vaan jotta maksaisin hänen velkansa. Ja sinun äidilläsi on samat tuumat sinun suhteesi. Heille kävisi ansion mukaan, jos me karkaisimme ja menisimme naimisiin heidän luvattaan."
"Ei, Tage, sitä minä en voisi tehdä."
"En minä sitä pyydäkään sinulta, niin kauan kuin en kykene sinua elättämään. Raukkamaista olisi menetellä niin, että sitten olisi pakko palata vanhusten luo heidän elätettäväkseen. Jos olisin sepänsälli, niin olisimme voineet jo mennä naimisiin."
"Tokkohan sinä sopisit siksi", virkkoi Gärda naurahtaen hermostuneesti, itku kurkussa.
"Miksikäs en?" — Tage ojensi toisen käsivartensa ja puristi kätensä nyrkkiin, niin että lihakset jännittyivät. — "On minulla voimia."
"Niin, vahva sinä olet", vastasi Gärda ihailevasti, ja suloinen väristys kulki hänen lävitsensä. "Mutta kaikki sanovat sinua eteväksi upseeriksi. Minä olen kunnianhimoinen sinun puolestasi, Tage. En minä halua tulla sepänvaimoksi, vaan kenraalinrouvaksi, ettäs tiedät."
Hänen pienet, pehmeät kasvonsa olivat saaneet veitikkamaisen ilmeen, somat valkoiset hampaat loistivat, ja poskiin tuli syvät hymykuopat. Silmien kostea kiilto ja pidätetyt kyyneleet tekivät hänet vielä lumoavammaksi, niin että Tage vilkaisi nopeasti ympärilleen melkein tyhjällä kadulla, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. "Kas vain", sanoi Tage hilpeästi, "sitä ylöspäinpyrkivää pikku neitosta! Ja minun pitää tietenkin panna parastani, jotta toivomuksesi täyttyisi."
Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman ivallisesti.
"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."
Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.
"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda kummastellen.
"Hitto soikoon, etkö tiedä." — Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, — hänen äitinsä ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei millään ehdolla voi tehdä… Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin laimeasti: "Paroni on naisten ritari."
Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa, mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja ajatuksensa?
"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi, johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan siis voi estää meitä."
"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva Rönnovin kanssa puhuessaan.
"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. — Ei mitään Verukkeita. — Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."
Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, — Langelinie, mistä aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman — ja missä oli monta yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.
* * * * *
Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä. Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan, mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja hautautuvansa lumen alle…
Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan. Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos? — Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda — Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää. Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.
Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi ovenrivassa.
Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni — miehen ääni — ja Ebban suu sulkeutui. Kuka siellä oli — paroni Lerche? — Mutta äitihän oli sanonut menevänsä teatteriin… Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen lähtönsä.
Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.
"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua tuolla tavoin hänen äidilleen? — He suutelivat! — Ja nyt äiti puhuu… Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana…
Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.
Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan voivansa katsoa ketään silmiin.
Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi tapahtua!
Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan… Parasta olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja puhdasta — ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan…
* * * * *
Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa — mutta Ebba virui vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa asunnossa.
Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä, ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:
"Voi ei, mamma, ei sitä — ei ainakaan sitä!"