VII.
Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle, bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.
Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha ja hiljaisuus — lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon kaikki ristiriitaiset ajatukset.
Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia. Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen lähteenä.
Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin kesän suuri, täydellinen sopusointu.
Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi, joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa. Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään, kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.
Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja, puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä Skånen-ruotsiaan.
Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia. Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.
"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli hänellä tapana sanoa.
Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.
Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta: "Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden aamun keralla syntyi uusi toivo.
Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan. Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno, nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä, hän näytti siltä, miksi oli tullutkin — työtätekevältä naiselta, joka palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.
Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä, millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta odotettiin harmaassa talossa.
Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.
"Onko minulle tullut kirje?" — Ilosta huudahtaen Eva pudotti koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen päältään työn painon. — "Onhan se Bengtiltä? — Voi, mummo, ethän vain narraa minua?"
Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä kertaa ollut pettänyt.
"Jumalan kiitos!" — Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.
"Sen hän saa suoda anteeksi." — Evalla oli kasvoissaan nuorekas, onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. — "Tänään hänen isänsä on ensi sijalla."
Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.
Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.
Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan, kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin — kodin, joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.
"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.
"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! — Bengt on jo saanut paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."
Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään, niin että myssyn nauhat tutisivat.
"Ei, ei, rakas lapsi — mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, — ja enempää minun ei tarvitsekaan tietää."
Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia, ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni tajuamaan.
Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.
"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen materialisti! Kaikki suuhun vain… Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"
Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.
"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! — Mutta ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."
Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan, joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta, kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.
Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut pitkään ja saattoi olla nälissään.
Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.
Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva?
Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"
"Voi, minä tulin ajatelleeksi… tulin ajatelleeksi, että siitä on jo pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä, iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana — kenties jo…"
"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne todella tulevat."
"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä, sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika — ja että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa — en tiedä, kuinka silloin jaksaisin elää."
"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että kadottaisit Bengtin — jota ei ole mitään syytä olettaa — on sinulla kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."
Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita, väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.
"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi. "Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa. Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme, ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien rakkaittensa kuolevan pois."
"Mummo kulta!" — Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon, valkoiseen käteen —. "Aina sinä saatat minut häpeämään! — Mutta nyt en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken peitti hetkeksi auringon."
VIII.
Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat, metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki, joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.
Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä. Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen juova näkyi niiden välistä, — sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.
Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä: "Kuolema, iankaikkisuus — kuolema, iankaikkisuus…"
Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.
Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan vaiheet.
Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa kohti nyökäten ja tervehtien — toiset hymysuin, toiset vesissä silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä. Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita, kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.
Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa. Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena — Ebba vältti hänen katsettaan — Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin, Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa. Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa kohti.
Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla. Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla. Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä kuin kourallinen valkeita kukkia.
Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys, hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista. He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin, keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa, että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen opastamaan häntä Kristianiassa.
Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi voittaneensa jonkun lapsensydämen.
Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja koetti nukkua.
Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki. Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan, keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein, ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa. Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.
Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine, lämpimine silmineen.
Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa. Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen, kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa — omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin. Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! — Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" — Sitten heidän välillään oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä — insinööri Leif Bjerke — ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon itsestään — kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano Gudbrandin-laaksossa.
"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut mitään.
Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan, mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman vaikutuksen.
Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin — tehden kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä. Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"
Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä enää milloinkaan kohtaisivat toisensa…
Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten, ametistinsinisten tunturien väliin.
Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä. Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä. Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten… Mutta Ebba tunsi omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.
Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään — ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa, puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.
Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja, jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa — se oli kosken pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.
Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.
Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää, hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen, harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat pojat ja tytöt olivat Amerikassa.
Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä, mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa virkeinä vanhuuteen asti.
Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.
"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."
Sitten hän lähti reippaasti astumaan takaisin kartanoon, ja pian Ebba erotti hänet ainoastaan pienenä tummana pilkkuna helakanpunaisten ulkohuonerivien välissä.
Ebba oli vanhuksen osoitusta noudattaen mennyt näköalapaikalle, mutta ainoastaan heti palatakseen päivänpaisteiselle rinteelle metsän laitaan, missä hän nyt makasi pitkällään ruohikossa katsellen koivujen hienojen, värisevien lehvien lomitse sinisellä kesätaivaalla verkalleen ajelehtivia valkeita pilvenhattaroita.
Joku lintu piti hirveätä melua hänen päänsä yläpuolella puussa. Kuului yhtämittaista kovaa rääkymistä, johon etäämpää vastasi toinen lintu. Nyt hän näkikin rauhanhäiritsijän. Se oli iso ja harmaanruskea ja viipotti lakkaamatta pyrstöään lentäen oksalta oksalle puolisoaan houkutellen. Se oli luultavasti metsäharakka. Sitten kuului viidakosta kyyhkysten pehmeätä, salaperäistä kuherrusta, joka soi kuin itse metsänsyvyyden kutsuääni.
Ebba ei ollut vielä milloinkaan tuntenut olevansa näin kaukana ihmisistä ja elämän levottomasta hälinästä. Ja hän ymmärsi, että tämä yksinäisyys, tämä kauneus ja hiljaisuus oli lääkettä hänelle. Puhdas, pihkainen metsäntuoksu lahjoitti terveyttä hänen ruumiilleen, rauhaa ja elämäniloa hänen sielulleen. Kenties hän todellakin voisi parantua täällä.
Ja tämän uudistuneen elämisentarpeen keralla heräsi epämääräinen toive saada jälleen tavata se nuori mies, jonka reipas "näkemiin" vielä soi hänen korvissaan. Leif Bjerke oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran laivassa kalpeana ja kivulloisena, huopiin ja huiveihin kiedottuna. Mitäpä jos hän voisi täällä ylhäällä kohdata toisen Ebban, jonka raikas metsä- ja tunturielämä on uudestiluonut! Silloin alkaisi elämän onni.
Koivunlehdet lepattivat hänen päänsä päällä, ja valkoiset rungot loistivat tummanvihreätä kuusikko taus taa vasten. Ylhäällä avaruudessa ajelehtivat kevyet poutapilvet. Auringonpilkkeet karkeloivat nurmikolla. Ja kosken kohina oli alkanut hyräillä uusia sanoja — sanoja, jotka saivat nuoren tytön kalpeat posket punastumaan. "Elämä — nuoruus, rakkaus…"
IX.
Laaksossa sataa.
Lempeä, hiljainen sade, jonka kuiva, auringonpolttama maa imee kiitollisena sisäänsä. Kedot vihertyvät silminnähtävästi; kallionkoloista työntyy esiin uusia, virkeitä vesoja, ja kosteiden lehtien ja kukkien tuoksu tunkeutuu huoneisiinkin. Kummalliset, repaleiset sumuharsot leijailevat tunturien yllä, kietovat huiput verhoonsa tai lepäävät alempana rinteillä kuin valkoiset puuvillatukot. Katot ja vesirännit rapisevat. Puro syöksyy huimaa vauhtia alas laaksoon saaden kosken kuohumaan kaksinkertaisella voimalla. Putoilevien pisaroiden tasainen ääni sulautuu yhdessä joen solinan kanssa leppoiseksi, nukuttavaksi muminaksi, joka on kuin hiljainen laulu kesän siunauksesta.
Mutta keskipäivällä ilma seestyy. Sumu hälvenee, ja maiseman värit, jotka äsken olivat hävinneinä harmaaseen usvaan, syttyvät uudelleen ensimmäisestä auringonsäteestä. Niityt helottavat smaragdinvihreinä tummien kuusikkojen välissä; siellä täällä hehkuu punainen talo; joen pinta saa helmiäisvälkkeen, ja kaukaiset tunturit häämöttävät hennoissa kukkasväreissä, sinisessä ja sinipunervassa. Ja nyt, kun sumu on poissa, käy ilmi, että tunturit, joilla tuonoin oli lunta vain siellä täällä rotkoissa, ovat tänään saaneet huipuilleen ehyen, häikäisevän valkean vaipan.
Talon vieraat olivat viettäneet aamupäivän huoneissaan, lukuunottamatta pientä uskollista piiriä, joka aina kokoontui ruokasaliin, kun herra Jonsson, nuori papinkokelas, luki ääneen. Hän valitsi tavallisesti Björnsonin kertomuksia — ja kun Kongstadissa, niinkuin kesätäysihoitoloissa ainakin, oli puute miehisistä vieraista, niin herra Jonssonilla oli ympärillään hartaasti kuunteleva parvi eri-ikäisiä naisia.
Mutta ensimmäinen auringonsäde hajoitti seuran. Hatut, röijyt ja huivit haettiin kiireimmiten käsille, ja varovaisimmat ottivat lisäksi vielä kalossitkin ja sateenvarjon. Kaikki tahtoivat ulos nyt, kun ilma oli kaunis. Kesä oli lyhyt, kesäloma useimmilla vielä lyhyempi. Täytyi pitää kiinni jokaisesta hetkestä ja korjata talteen kaikki se terveys ja kauneudenilo, joka on tunturiseudun lahja väsyneille ja kalpeille kaupunkilaisille.
Ebba, joka istui verannalla, odotti kunnes kaikki olivat menneet. Hänen ei ollut helppo liittyä vieraisiin ihmisiin, ja hän teki mieluummin pitkiä yksinäisiä kävelyretkiä. Silloin koko luonto sai eloa hänen mielikuvituksessaan. Tunturit muuttuivat kunnianarvoisiksi ukoiksi, jotka vartioivat häntä ystävällisesti; metsä oli lämmittävä äiti, puro kiiti rotkoissa kuin huimapäinen poika ehtiäkseen tehdä mahdollisimman paljon vallattomuutta, ja kaikki hienot metsäkukat olivat hänen rakkaita leikkisiskojaan, jotka nyökkäilivät hänelle niityiltä ja kedoilta.
Kas niin, nyt katosi viimeinenkin vanha kristianialaisneiti, hame ylös kurottuna ja isot kalossit jalassa. Nyt oli tie vapaana. Ebba otti lakkinsa ja valkoisen nuttunsa eteisen naulakosta ja seisoi tuokion kuluttua pihalla.
Miten ihmeellistä ilma oli tänään! — Kun sitä hengitti, tuntui kuin olisi sukeltanut kirkkaaseen lähdeveteen. Mutta lämmintä se ei ollut. Ebbalta pääsi yht'äkkiä kova aivastus. Olipa hyvä, ettei kukaan ollut näkemässä, sillä se oli todellakin varsin epäesteettinen kohtaus… Ainoina todistajina olivat muutamat kartanon kanat, jotka pelästyen odottamatonta ääntä juoksivat kaakottaen joka taholle.
Vanha rouva Kongstad astui aitanportaita alas ja hymyili ystävällisesti nähdessään Ebban, joka oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä.
"Haluttaako sinua tulla katsomaan, kuinka ohkoleipiä leivotaan?" kysyi hän. Ja Ebba, joka mielellään tahtoi nähdä jotain uutta ja omituista, meni vanhan rouvan jäljessä kapeata, aidattua tietä pitkin muutamaan tuollaiseen ruskeaan hirsitupaan, joita taloon kuului useita.
Voimakas uuninlämpö, joka tuntui oikein miellyttävältä koleasta ulkoilmasta tullessa, lehahti heitä vastaan ovessa. Suuren, valkoiseksi pestyn pöydän ääressä puuhaili ahkerasti vanhanpuoleinen vaimo, vaalea pumpulipuku yllä, kaulaten ohutta taikinalevyä, ja ikkunan pielessä istui puutuolilla punapartainen mies nakuttaen kiireesti pilkkejä lapsenkengän pohjaan. Nurkassa räiskyi valkea takassa, jossa tavanmukaisen rautalevyn asemesta oli iso kivilaaka.
Katsellessaan taikinaa, joka kaulattiin ohueksi kuin paperi ja sitten pantiin kuumennetulle kivelle paistumaan, Ebba teki vaimolle muutamia kainoja kysymyksiä. Hän koetti aina huolellisesti varoa, ettei olisi tunkeileva. Mutta vaimo vastasi vallan halukkaasti eikä lainkaan loukkaantunut, ja ihmeekseen Ebba ymmärsi suurimman osan hänen puheestaan. Hän sai tietää, että ohkoleipätaikina oli tehty ruis- ja ohrajauhoista, joihin oli sekoitettu perunasurvosta. Vaimo oli kotoisin eräästä toisesta kylästä ylempää laaksosta, mutta asui talossa niin kauan kuin leipomista kesti. Hän ansaitsi päivässä kahdeksankymmentä äyriä tahi kokonaisen kruununkin. Ebba punastui väkisinkin häpeästä verratessaan ajatuksissaan tämän vaimon elämänoloja omiinsa. Kokonainen pitkä päivä tällaisessa yksitoikkoisessa ja melko rasittavassa työssä, ja kuitenkin niin pieni ansio! Hänestä tuntui, ettei ohkoleipä enää milloinkaan maistu hänelle.
Mies oli suutari ja kulki samoinkuin vaimonsakin paikkakunnalla töissä. Hänen päiväpalkkansa oli tuskin suurempi kuin vaimonkaan, mutta he näyttivät sittenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Kongstadissa he viipyivät mielellään, sillä siellä he saivat hyvän ruoan ja ystävällisen kohtelun, ja heidän ainoa tyttärensä autteli keittiössä.
Ebban kasvot olivat totiset hänen astuessaan leivintuvasta ulos. Hän oli nähnyt uuden puolen elämästä ja saanut ihmeellisiä ongelmia mietittäväkseen.
Elämä — se oli muutamille nautintojen ja huvitusten tavoittelua, toisille raskasta työtä ja raatamista. Rahasumma, joka hänen kodissaan pantiin yksiin ainoihin päivälliskutsuihin, olisi ollut näille ihmisille kokonainen omaisuus. Mikä huutava vääryys!
Vielä ei hänellä itsellään ollut paljoa rahoja, mutta jos hän joskus tulisi siihen asemaan, että omaisi mahtia ja vaikutusvaltaa — silloin hän toki ei unohtaisi milloinkaan, että hänelläkin oli velvollisuuksia.
Ulos tultuaan hän nyökkäsi hyvästiksi vanhalle rouva Kongstadille ja jatkoi miettiväisenä kävelyään.
Mutkitteleva polku johti ränstyneen mökin ohitse, jonka vieressä villikaalin harmaan vihertävät kukat helottivat myrkyllisinä ruskeata seinää vasten. Ebba tiesi hyvin, että tätä kasvia oli ennen muinoin käytetty taikakeinona ja että kansa uskoi sillä olevan tuhoatuottavan voiman. Se ei lakastunut samalla tavalla kuin muut kasvit — kuolleet kukat viruivat polulla jäykkinä ja kovina kuin kuivettuneet luurangot.
Puron kohina alkoi kuulua lähempää. Vielä yksi polun mutka, ja sitten Ebba seisoi sillalla, joka vei putouksen ylitse. Pieni, hilpeä ja vallaton joki tuli ylhäältä tunturilta ja murtautui läpi rotkon, jossa hienot sanajalat ryömivät esiin kallionkoloista ja koivu kallistui niin syvään, että sen äärimmäiset oksat hipoivat kirkasta vedenpintaa. Puro hyppeli iloisesti kivien yli, pyöritti ohimennessään paria myllynratastakin tehdäkseen edes hiukkasen hyötyä ja kokosi vihdoin voimansa kuohuvaksi koskeksi, ennenkuin talttui tasaiseksi suvannoksi, joka tyynenä kulki vihreiden niittymaiden halki yhtyäkseen laakson pohjalla virtaavaan leveään jokeen. Kas, kuinka vesi välkkyi auringonpaisteessa miljoonien pikku helmien lailla ja vaahto säteili sateenkaaren väreissä tummaa kalliotaustaa vasten. Pieni, vallaton, hilpeä koski, kuinka olen koskaan saattanut luulla sinun laulavan surullisia lauluja kuolemasta ja iankaikkisuudesta?
Tipahti pari sadepisaraa, ja Ebba oli jo vähällä kääntyä takaisin.
Mutta pilvien kulusta hän näki, että sadekuuro painui laakson ylitse.
Vastapäiset suuret metsät vetivät aina sateen puoleensa.
Vähän matkaa sillan alapuolella tie haaraantui kahtia. Toinen haara vei laaksoon ohi kirkkomaan valkeiden ristien, toinen luikerteli ylös tunturille. Tämän jälkimmäisen tien Ebba näki joka päivä huoneensa ikkunasta, mutta hän ei vielä ollut koettanut kulkea sitä.
Tunturi on täällä metsätöntä. Karu kangas, joka loistaa kukista kirjavana, ulottuu ylöspäin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Alhaalla syvyydessä on laakso auringonpaisteisena. Kukko kiekuu jossakin kaukaisessa talossa.
Ja tie kohoaa yhä ylemmäksi.
Ebba istuutuu hetkeksi tienviereen, nuokkuvien sinikellojen ja hajuheinän sekaan, ja katselee ympärilleen. Tuolla on Kongstadin kartano hohtavan valkoisena punaisten ulkohuonerakennusten keskellä, taustana koivikon mehevä vihreys. Metsän takana kohoavilla tuntureilla leijailee vielä sadeusva. Mutta se haihtuu pian, ja tunturit saavat tumman orvokinvärin.
Ebban pään päällä on taivas pilvetön ja leivoset laulavat.
Hetken kuluttua hän nousee jatkamaan matkaansa.
Tuolla on muutamia taloja rinteellä tien alapuolella. Ne ovat harmaanruskeita ja maalaamattomia, puuaine on tummunut sateissa ja tuulissa. Viistoine seinineen ja luhistuneine kattoineen ne tekevät köyhän ja rappeutuneen vaikutuksen. Mutta silmääkiehtovan kauniita ne ovat! Useat niistä ovat turvekattoisia, ja keltaiset kukat pistävät esiin harmaiden jäkälien ja sametinpehmoisen sammalen keskeltä. Aidalle on ripustettu kirjavia vaatteita kuivamaan, vaalea savupatsas nousee katto torvesta sinisiä tuntureita kohden, ja ovesta astuu ulos keltatukkainen tyttö, varjostaa silmiänsä käsillään ja tähystää ylös pilviin.
Sitten tie tekee jälleen mutkan ja kylä katoaa näkyvistä.
Vuori käy alastomaksi. Kallionkoloissa kasvaa niukalti ruohoa erilaisten jäkälien seassa. Vilpoinen viima puhaltaa täällä ylhäällä. Tunturin tuuli — mistä nuo sanat johtuivat hänen mieleensä?
Mutta nyt Ebba näkee uusia huippuja kohoavan sen tunturikiehkuran takana, joka tavallisesti kehystää hänen näköpiiriänsä. Hän huudahtaa ihastuksesta. Kuinka hohtavan valkoisia ne ovat! Ne ovat Jotunheimenin jättiläiset, jotka näyttäytyvät pilviverho ylimpien huippujensa peitteenä. Loistavan kaunis näky! Ne eivät ole niinkuin matalammat tunturit lystikkäitä noitaukkoja, jotka ottavat osaa pieniin ihmiskohtaloihin, — ei, ne ovat taivaan etuvartijoita, jotka seisovat suuren, valkoisen valtaistuimen juurella…
Nyt hän ei enää halunnut mennä edemmäksi. Hän tahtoi kiinnittää tämän näyn muistiinsa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut siinä silmät luotuina noihin valkoisiin huippuihin, jotka vuoroin säihkyivät auringonpaisteessa, vuoroin tummentuivat sumusta. Kenties tunnin, kenties kaksi. Mutta noustessaan hän tunsi olleensa kauniimmassa ja ihanammassa kirkossa kuin konsanaan ihmisten rakentama voi olla. Alasmeno kävi nopeasti. Kylän läheisyydessä hän kohtasi kaksi pientä paljasjalkaista lasta, jotka ajoivat edellään porsaslaumaa. Pari porsasta lähestyi Ebbaa ja nuuski hänen hamettaan. Ebba nauroi hilpeästi. "Nöh, nöh, mitä te minusta tahdotte?" Ja hän työnsi porsaat syrjään orjantappuranoksalla, joka hänellä oli kädessään. Hymy levisi lasten totisille kasvoille, kun he silmät suurina katselivat kauniin vieraan neidin jälkeen.
Saapuessaan pihalle punaposkisena, vaalea tukka sädekehänä loistaen lakin alta, Ebba näki rattaiden pysähtyvän portille. Nuori, tummatukkainen herrasmies hyppäsi maahan, ruskeassa puvussa ja pehmeä huopahattu päässä. Vavahdus kävi läpi Ebban ruumiin, ja hän jäi seisomaan liikkumattomana.
Tulija oli Leif Bjerke. Ebba oli heti tuntenut hänet.
Hän kääntyi ja nähdessään Ebban astui oitis häntä vastaan kädet ojennettuina ja kasvot hymystä loistaen.
"Tekö siinä todellakin olette, neiti! Minä tuskin tunsin teitä enää.
Norja on tehnyt ihmeitä, tehän näytätte vallan terveeltä."
Hän sulki yhteen ainoaan lämpimään katseeseen Ebban kokonaan, punastuvista kasvoista ja kullankeltaisista hiuksista pieneen jalkaan asti, joka pisti esiin hameen alta. Hämmennyksissään Ebba ojensi hänelle vasemman kätensä; oikeassa hänellä oli kirjava kimppu metsäkukkia.
"Insinööri Bjerke", sopersi hän.
"Hauska kuulla, ettette ole unohtanut nimeäni", sanoi norjalainen hilpeästi. "Ja kiitos siitä, että ojensitte minulle vasemman kätenne; sehän se tulee sydämestä."
"Ai, anteeksi, se oli erehdys…" Ebba meni yhä enemmän hämilleen.
"Ei, älkää sanoko niin! — Vastatkaa mieluummin" — sanoi hän katsoen tyttöä rohkeasti silmiin — "ettekö ole hiukan kiitollinen siitä, että olen tullut tänne ylös saadakseni tietää, onko teidän hyvä olla täällä Norjassa?"
Ebba painoi silmänsä alas. Hän koetti ujosti irroittaa kätensä, mutta
Leif Bjerke piti siitä lujasti kiinni lämpimällä ja varmalla otteella.
"Olkaa nyt kiltti", pyysi hän hiljaa. "Antakaa minulle ystävällinen vastaus."
Silloin Ebba kohotti päänsä ja loi häneen arat, siniharmaat tytönsilmänsä, jotka eivät vielä koskaan olleet kohdanneet rakkautta miehen katseessa.
"Olen", kuiskasi hän. "Kiitos tulemastanne."
Ja Leif Bjerke tunsi hänen kätensä hiljaisen puristuksen, ennenkuin hän riistäytyi irti ja pakeni eteiseen.
* * * * *
Oli sunnuntai-aamupäivä Kongstadin kartanossa. Ruokakello oli soinut puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti kooten vieraat aamuteelle. Muutamat joukon nuoremmat olivat edellisenä päivänä tehneet sopimuksen lähteäkseen junassa lähimmälle naapuriasemalle. Siellä oli omituinen vanha kirkko, ja sitä paitsi oli lähitienoilla kaksi nähtävyyttä — kalliomuodostuma, joka muistutti tavattomasti Björnsonin profiilia, ja Sinclairin muistopatsas, skotlantilaisen soturin, jonka talonpojat täällä surmasivat vuonna 1612.
Ebba heräsi kellon iloiseen helinään. Aurinko paistoi leveänä juovana avoimesta ikkunasta sisään ja hiveli pöydällä olevia metsäkukkia. Ulkona kaareutui aamutaivas häikäisevän kirkkaana yli sinisten tunturien. Pääskyset lentelivät viserrellen. Hän nousi vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Hän oli päättänyt tänään olla aivan valkoisissa — pienestä valkoruusuisesta kellohatusta aina sieviin pikku kenkiin asti, jotka eivät oikeastaan soveltuneet tunturivaelluksiin. Hänestä tuntui, että häntä odotti oikea juhlapäivä. Olihan kesä ja heleä pouta — ja hän sai olla yhdessä miehen kanssa, joka yhä enemmän valtasi hänen ajatuksensa.
Insinööri Bjerke istui jo pöydässä, kun Ebba astui ruokasaliin. Heillä oli paikat vieretysten, ja insinööri palveli innokkaasti Ebbaa, ojensi hänelle leipäkorin, nosti munakulhon päältä posliinikanalla koristetun kannen ja siirsi valtavan suuren herajuuston hänen luokseen.
"Ja tässä on ohkoleipää. Ettekö pidä siitä?"
"Pidän kyllä — mutta en voi olla ajattelematta Guria, joka leipoo sitä päivät päästään tukahduttavassa kuumuudessa saamatta koskaan nähdä mitään kaikesta luonnon kauneudesta, sen sijaan kuin me vain huvittelemme niin paljon kuin suinkin…"
"Joutavia!" — Insinööri kohautti olkapäitään. Ebbasta tuntui yht'äkkiä hänen huoleton hymynsä hieman kevytmieliseltä. — "Jos me aina ajattelisimme tuolla tavoin, niin elämä piankin menettäisi koko viehätyksensä. Sitä paitsi Guri on vapaana tänään ja voi mennä Olan ja tyttärensä kanssa kotia kylään."
Ebba vaikeni. Leif Bjerken luonteessa oli jotain kovaa, joka loukkasi häntä toisinaan. Hän ei säälinyt vanhuksia ja köyhiä — eikä myöskään eläimiä. Ebban teki pahaa, kun hän ajatteli tätä. Tahtomattaan hän katsahti kandidaatti Jonssoniin, joka istui pöydän toisella puolella keskustellen vaaleaverisen bergeniläisen neidin, Ågot Strömin kanssa. Hän oli kuullut, että kandidaatti Jonsson harjoitti loma-aikoinaan innokkaasti hyväntekeväisyyttä Kristianian köyhäinkortteleissa. Semmoiselle insinööri Bjerke vain hymähtäisi pilkallisesti.
Mutta samassa Leif Bjerke kumartui Ebban puoleen ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, ja sitten hän oli aterian loppuajan niin lumoavan rakastettava, että Ebba tunsi uudelleen olevansa avuton vanki nuoren lempensä ja voimakkaan Leif Bjerken pauloissa. Pöydästä noustessaan hän oli kiihtynyt ja punaposkinen, ja hänen sydämensä tykytti rajusti ja levottomasti ikäänkuin huumeessa. Eteiseen päästyään hän seisoi hetkisen hiljaa silmät ummessa ja kysyi itseltään äkisti kauhistuen, miten hänen laitansa oli.
Voimakkaalla ponnistuksella hän hillitsi itsensä. Asemalle oli pitkä matka, eikä aikaa ollut hukattava, jos mieli ehtiä junaan. Hänen täytyi mennä ylös noutamaan hattunsa.
Silloin hän muisti jättäneensä edellisenä päivänä hansikkaansa toisen kerroksen "salin" pöydälle. Parilla harppauksella hän riensi ylös. Ovi oli auki, ja hän kuuli ääniä sisältä. Tohtorinna Vinge puheli telegrafistin, neiti Brunin kanssa.
Yht'äkkiä Ebbasta tuntui, kuin hän olisi kuullut insinööri Bjerken nimen lausuttavan, ja hän pysähtyi vaistomaisesti oven ulkopuolelle portaiden päähän.
"Se tapahtui meillä Valdersissa", kuuli hän rouva Vingen sanovan. Sukkapuikot kilahtelivat, ja Ebba saattoi kuvailla mielessään, että tohtorinnan sävyisät, ystävälliset kasvot painuivat vaitiolon aikana työn puoleen. "Tästä kesästä neljä vuotta sitten. Tyttö oli vaalea ja kaunis, henkikirjurin tytär Smålenenestä. He olivat yhdessä myöhään ja varhain, ja heistä kerrottiin jos jonkinlaista. Sitten mies kyllä kirjoitti ja tahtoi purkaa välit, mutta asiat olivat menneet jo liian pitkälle, ja tytön isä pakotti hänet naimisiin. Heillä on pieni poika, mutta mies ei piittaa mitään vaimostaan eikä lapsestaan."
"Ovatko he erossa sitten?" kysyi neiti Brun korkealla, laulavalla äänellään.
"Eivät minun tietääkseni. Mies pysyttelee vain poissa heidän luotaan ja pitää hauskaa parhaansa mukaan. Näettehän kuinka hän täälläkin liehittelee tyttöjä, etenkin…"
Ebba oli seissyt ja kuunnellut jähmettyneenä, jääkylmänä sydänjuuria myöten. Mutta nyt hän ei tahtonut kuulla enempää. Hämärä kauhu varoitti häntä siitä, mikä tuleva oli. Ja hän riensi suoraa päätä huoneeseen vilkaisematta naisiin, joiden keskustelu katkesi äkkiä. Kauhuissaan he kuiskasivat hänen takanaan; "Mahtoiko hän kuulla?" Ebba ei kääntänyt päätään, otti vain hansikkaansa ja juoksi huoneeseensa, joka oli aivan katonharjan alla.
Koneellisesti hän pani hatun päähänsä, kiinnitti sen kahdella pitkällä neulalla ja pisti rahakukkaron taskuunsa. Hänestä tuntui, kuin jotakin hänen sisässään olisi särkynyt. Ajatuksissaan hän toisti lakkaamatta: kiireesti, juna lähtee kohta. Se oli ainoa ajatus, josta hän koetti pitää kiinni.
Mutta kun hän astui portaita alas, valtasi hänet yhtäkkiä vapauttava tietoisuus: hän on varmasti kuullut väärin! Eivät he tietenkään puhuneet insinööri Bjerkestä. Olihan kartanossa useita herroja. Insinööri Bjerke oli aivan liian nuori, enintään viiden- tai kuudenkolmatta. Mahdotonta, että hän olisi voinut olla neljä vuotta naimisissa! Ei, tässä oli aivan varmasti väärinkäsitys.
Puna palasi hitaasti Ebban poskille. Mutta matkalla, kun he kävelivät asemalle, hän oli hiljainen ja vaitelias, eikä Leif Bjerke käsittänyt hänen muuttumisensa syytä.
He eivät olleet vielä pitkällekään kulkeneet junassa, kun maiseman luonne muuttui perin pohjin. Leveä, hedelmällinen laakso viljelysmaineen ja hyvinrakennettuine taloineen katosi heidän taakseen. Tie sukelsi ahtaaseen rotkoon, jonka Ebba oli nähnyt näköalapenkiltä ylhäältä metsänlaidasta. Tunturit kohosivat jyrkkinä molemmin puolin, joko aivan paljaina tai harvan kuusimetsän verhoamina. Laakso kapeni kapenemistaan, ja ratalinja kulki pitkin sinivihreän, valkovaahtoisen joen vartta. Yksinäisiä mökkejä kyhjötti korkealla rinteellä, missä ne saivat osakseen hiukan auringonvaloa, jonka tunturit muuten pidättivät poissa.
Yht'äkkiä Ebba tunsi insinööri Bjerken käden olkapäällään, ja hänen tummat, eloisat kasvonsa tulivat aivan lähelle häntä.
"Katsokaa, neiti, tuonne ylös kalliolle — Björnsonin profiili! Ettekö erota selvästi hänen tukkaansa ja isoa nenäänsä? Hämmästyttävä yhdennäköisyys, eikö totta?"
Ebba käänsi päätään ja seurasi hänen katseensa suuntaa. Mutta hän ei voinut havaita yhdennäköisyyttä; hän näki vain kulmikkaan ja sumuisen, harmaan tunturin, joka kuvastui sinistä kesätaivasta vasten.
Vähän matkan päässä oli aivan alhaalla joen rannalla skotlantilaisen soturin muistomerkki. Ebba muisti lukeneensa koulussa runon herra Sinclairista, joka purjehti "meren suolaisen taa", ja hän ajatteli, että mahtoi olla raskasta kuolla kaukana kodistaan ja rakkaimmistaan tämän uhkaavan ja jylhän luonnon keskellä.
Juna pysähtyi asemalle. Insinööri Bjerke hypähti ensimmäisenä maahan ja seisoi käsi ojossa asemasillalla, mutta Ebba ei ollut huomaavinaan sitä, vaan otti vastaan kandidaatti Jonssonin avun. Sanat, jotka hän oli tänään kuullut, olivat jättäneet hänen mieleensä epäluulon, joka sai hänet vetäytymään erilleen Leif Bjerkestä. Ja kuitenkin oli niin vaikeata nähdä hänen katseensa synkistyvän pettymyksestä ja vihasta. Ebba liittyi muutamien nuorten norjalaistyttöjen joukkoon ja kulki heidän seurassaan edellä kirkkoon.
Pieni asemarakennus oli aivan puristuksissa tunturien välissä ikäänkuin jättiläiskattilan pohjalla. Jokikin oli tältä kohtaa melkein ummessa ja laajeni kallioiden juurella kylmäksi, lasinvihreäksi tunturijärveksi.
Ylhäällä pohjoisessa loisti pari lumihuippua ikäänkuin seisten matalampien vuorten kupeilla hartioilla. Melkein kaikki talot olivat kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi rinteelle, missä ne kyhjöttivät kuin päivää paistattava lammaslauma, köyhinä ja harmahtavina kuin kallio, jolle ne olivat rakennetut. Vanha, tummentunut puukirkko valkoisine ikkunakehyksineen soveltui hyvin ympäristöön. Pienenä ja vähäpätöisenä se kohosi laaksonpohjasta ikäänkuin mietiskelevän, raskasmielisen uskon vertauskuvana. Suippo torni koetti nousta korkeuteen ja vetää ajatukset ja katseet mukaansa, mutta kaikki ihmiskätten työ tuntui heikolta ja mitättömältä luonnon valtavan suuruuden rinnalla. Seutu oli kukista köyhää. Vain siellä täällä versoi kallionkoloissa matalia yrttejä.
He astuivat läpi pienen kirkkotarhan, missä mustat puuristit osoittivat huonostihoidettuja hautoja. Siellä ei ollut tietä eikä istutuksia. Ruoho kasvoi rehevänä ja levitti heleänvihreän verhonsa unohdettujen vainajien ylitse.
Sisällä kirkossa oli vilpoista ja hämärää. Ebban silmät, jotka voimakas auringonpaiste ulkona oli häikäissyt, alkoivat vasta vähitellen erottaa kirkon sisustan yksityiskohtia. Alttaritaulu ja saarnastuoli olivat veistettyä puuta ja maalatut räikeillä väreillä entisaikain lapsellisen taidekäsityksen mukaan. Seinillä riippui pari mustunutta raamatunaiheista maalausta — lahjoja pitäjäläisiltä, jotka ehkä pari vuosisataa sitten olivat antaneet ne kirkolle kiitollisuuden osoitukseksi jonkun rukouksen kuulluksi-tulemisesta.
Kirkkoväkeä ei ollut paljoa. Vanhoja enimmäkseen: pieniä, käpristyneitä, ryppykasvoisia eukkoja, mustat silkkihuivit päässä, ja valkohapsisia ukkoja, joiden tihruiset silmät tirkistelivät tuuheiden kulmakarvain alta.
Pappi nousi juuri saarnastuoliin, pieni ja pyylevä mies, kankea poimukaulus [Norjalaisilla, papeilla on "liperien" asemesta poimutettu valkoinen kaulus] ikäänkuin reunuksena lihavien poskien ympärillä.
Ebba ei paljoa kuullut hänen yksitoikkoisesta saarnastaan. Leif Bjerke oli raivannut itselleen tien hänen luokseen, niin pian kuin he olivat saapuneet kirkkoon, ja istui nyt hänen vieressään maalaamattomalla puupenkillä. Ebban oli aivan mahdoton, koettipa kuinka hyvänsä, pitää ajatuksiaan koossa ja kuunnella papin sanoja tai ylentää sydämensä vanhojen, vakavien virrensävelten leveille siiville. Hänen mietteensä eivät päässeet pitemmälle kuin nuoreen mieheen, joka istui hänen sivullaan tumma pää hieman kumarassa auringonpaisteen hivellessä ohimoa ja untuvaista poskea. Ebban teki melkein vastustamattomasti mieli hiljaa ja varovasti hipaista kädellään tuota poskea — yhden ainoan kerran vain. Ja kun Leif Bjerken sointuva malmiääni yhtyi virteen, sykähti Ebban sydän samalla tavoin kuin silloin, kun hän ensi kerran oli kuullut tuon äänen.
Saarnan jälkeen toimitettiin kirkossa lapsenkaste. Kaksi totista, arvokasta talonemäntää parhaissa pyhäpukimissaan astui alttarin luo. Nuoremmalla oli sylissään pieni, pitseillä ja ruusunpunanauhaisella myssyllä koristettu valkoinen käärö. Heti sen jälkeen nousi eräästä penkistä kolme miestä, jotka asettuivat kummeiksi naisten ja lapsen taakse.
Ebba unohti hetkeksi Leifin läheisyyden katsellessaan pikkupoikaa, joka huitoi pienillä nyrkeillään tavoitellen papin kaljua päätä. Liikutetun tarkkaavaisena hän seurasi kastetoimitusta. Äiti aukaisi ruusunpunaiset myssynnauhat. Pappi otti vettä kouraansa ja valoi sitä lapsen vaaleille hiuksille.
"Minä kastan sinut, Reidar…" Leif liikahti äkkiä, niin että Ebban katse kääntyi häneen päin. Hän oli tullut kalmankalpeaksi, ja hänen toinen kätensä puristi kouristuksentapaisesti penkin kulmaa. Otsa rypyssä hän tuijotti vastakastettuun pienokaiseen, joka ei ollut hyvillään kylmästä vedestä ja sen vuoksi alkoi parkua täyttä kurkkua.
Äiti kietoi huivin pikku Reidarin päähän ja hyssytteli lasta hellästi sylissään, kunnes se rauhoittui, ja papin ääni kuului jälleen ylinnä, kun hän luki loppurukousta, johon lukkari asianomaisissa kohdissa liitti matalaäänisen aamenensa.
Kun jumalanpalvelus päättyi ja seurakunta astui ulos kirkosta, oli insinööri Bjerke jo saanut takaisin tyyneytensä. Hän oli vain hiukan kalpeampi tavallistaan, ja silmät paloivat tummina tehden katseen epävarmaksi. Hän ei enää hakenut Ebban seuraa, vaan jutteli ääneen ja vilkkaasti vaalean neiti Strömin kanssa, joka ilomielin käytti hyväkseen tilaisuutta kiihoittaakseen kandidaatti Jonssonin harrastusta.
Ebba heitti hyvästit suurenmoiselle ja raskassävyiselle maisemalle puolittain helpotuksen, puolittain kaihon tuntein. Parin tunnin oleskelu vieraassa seudussa, jota hän ei arvatenkaan ollut enää koskaan näkevä, pienen lapsen kaste — siinä kaikki, ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin hän olisi elänyt jotain syvempää ja tärkeämpää, kuin mitä itse asiassa sisältyi näiden tapausten puitteisiin. Hänen ajatuksissaan oli Reidar-nimi aina liittyvä vanhan ruskean puukirkon kuvaan, joen vihreään veteen ja mahtaviin tuntureihin, joiden rosoista pintaa auringonpaiste hyväili.
Heidän palattuaan matkalta oli postitoimisto avoinna ja insinööri Bjerke käväisi noutamassa Kongstadin postin. Hän astui ulos pinkka kirjeitä ja sanomalehtiä kädessään, ja nuoret tungeksivat innokkaina hänen ympärillään.
Kirjepinkassa oli päällimmäisenä hänelle itselleen osoitettu kirje, jonka hän ärtyneesti olkapäitään kohauttaen pisti taskuunsa. Mutta ylimielinen hymy palasi pian hänen kasvoilleen, kun hän jakeli kirjeitä oikealle ja vasemmalle tehden leikillisiä huomautuksia.
"Kaksi teille, neiti Ström — nähtävästi bergeniläisiltä ihailijoilta. — Kandidaatti Jonsson, teilläpä on paljon kirjeitä kirjoittelevia naistuttuja! — Neiti Munthe — postikortti, jossa on kruununprinssin muotokuva — neiti taitaa olla kuningasmielinen? Ja sitten täällä on kaksi tanskalaista kirjettä neiti Ebba Lindholmille."
Hänen äänensä sai hyväilevän sävyn, kun hän lausui Ebban nimen. Ebba ojensi kätensä ja otti kirjeet. Päällekirjoituksista hän näki heti, että ne olivat Flemingiltä ja Gärdalta.
Seurueen kävellessä koivikkotietä Ebba jättäytyi tahallansa jälkeen ja istuutui tienvieressä olevalle penkille valkorunkoisten koivujen keskelle. Hän ei ollut saanut Gärdalta minkäänlaisia tietoja pitkiin aikoihin ja pelkäsi nyt kirjeen sisältävän ikäviä uutisia.
Heti hänen lähdettyään oli perhe muuttanut Näsbyn kartanoon, ja Ebba tiesi, että Gärda yksinäisessä maalaiselämässä joutui täydellisesti äidin tahdon alaiseksi. Kirjeen ensimmäiset sanat sentähden ainoastaan vahvistivat sitä pelkoa, jota hän oli tuntenut sisarensa kohtaloa ajatellessaan.
Gärda kirjoitti:
"Ebba, tahdon itse kertoa asian sinulle, jotta et tuomitsisi minua liian kovasti, kun saat muilta kuulla sen. — Eilen minä annoin suostumukseni paroni Gersdorffille.
"Saat uskoa, että tämä aika on ollut minulle kauhean vaikea. Olemme asuneet täällä maalla siitä asti kuin sinä matkustit Norjaan. Ennen minä pidin paljon Näsbyn kartanosta. Mutta tänä kesänä ei mikään ole voinut tuottaa minulle iloa, ei puutarha eikä eläimet eikä vanhat ystävät, joita minulla on täällä väen keskuudessa. Äiti ei koskaan puhutellut minua. Ja kun hän katsoi minuun, niin hän katsoi kuin johonkin hyvin, hyvin kaukaiseen. Voi, Ebba, minua paleli sisällisesti, niin että minusta tuntui, kuin vereni olisi kokonaan jähmettynyt jääksi. Rintaani ahdisti paino yötä ja päivää. En saanut unta, minä vain itkin. Tagesta en ole kuullut mitään, mutta äiti antoi minun tietää, että hän oleskelee Hornbäckissä ja asuu samassa hotellissa kuin oluttehtailija Olssonin perhe. Eräänä päivänä hän jätti esille sanomalehden, jossa heidän nimensä todellakin mainittiin ilmoittautuneiden kylpyvieraiden luettelossa.
"Heinäkuun alussa paroni Gersdorff saapui tänne, ja äiti tuli heti ystävällisemmäksi minua kohtaan, ja se oli minulle niin suuri helpotus, että oikein olin kiitollinen hänelle siitä. Tietysti se muutos johtui paroni Gersdorffin tulosta.
"Olin tuskin kertaakaan käynyt puiston ulkopuolella siitä asti kuin olimme tänne muuttaneet, mutta nyt me aloimme polkupyöräillä ja ratsastaa yhdessä. Minä opin pitämään luutnantti Gersdorffista enemmän kuin ennen. Hän oli hienotunteinen ja huomaavainen, melkein kuin kiltti veli — hän ei laisinkaan ollut tunkeileva, vaan odotti kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ja tiesinhän minä, että se oli äidin hartain toive. Niin minä sitten lopulta suostuin.
"Mutta sinä et voi aavistaa, kuinka, onneton minä olin kihlajaispäiväni jälkeisenä yönä! Minun oli mahdoton saada unta. Nousin vuoteeltani ja menin puutarhaan. Kaikki oli niin kaunista ympärilläni, mutta se vain lisäsi suruani. Kuu paistoi kuin vaalea hopeasirppi mustien puuryhmien yläpuolella. Maassa oli kastetta, ja lehmusten ja ruusujen tuoksu oli huumaavan voimakas. Minä ajattelin Tagea ja kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos… Mutta nyt se kaikki oli ohitse. Olin antanut Axelille suostumukseni, ja minusta oli tuleva hänen vaimonsa. Se ajatus täytti minut yht'äkkiä sellaisella kauhulla, että toivoin rohkeutta ottaakseni hengen itseltäni. Menin lammikolle salavain alle, jossa me lapsina uittelimme pieniä purjeveneitämme. Se näytti niin ihmeellisen syvältä ja salaperäiseltä kuutamossa. Se ikäänkuin veti minua puoleensa… Kävelin sen rannalla edestakaisin ainakin tunnin. Sitten juoksin puutarhan lävitse omaan huoneeseeni, jossa kyyristyin peiton alle sänkyyn, ikäänkuin paetakseni uutta vaaraa. Vihdoin minä nukahdin, mutta herätessäni toivoin, että olisin maannut kuolleena lammikossa.
"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä — — Ei, Ebba, minä tiedän sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei hän olekaan — — Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa hänelle — viimeinen kerta — ja pyytää häneltä anteeksi, että olen pettänyt hänet…"
Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin — tai pikemminkin taipunut noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt, jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka hän olisi voinut sanoa sen? Sehän oli mahdotonta…
Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut jotakuta — ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli — niin ei mikään mahti maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa hänet.
Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.
Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia suuttumuksenpurkauksiaan.
"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.
"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö. Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi hevosen, selästä ja taittaisi niskansa — tai läkähtyisi omaan tyhmään nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."
Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla, ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.
"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon. Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman päivällistä, ellette heti lähde."
"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa viivytelkö minun tähteni."
"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut niin proosalliseksi. — Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja, koska näytätte noin totiselta?"
"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen kokoon ja pisti sen kuoreen.
"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.
"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."
Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle. "Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta katsettaan.
"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"
"Uskonpa tietenkin." — Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään poikki. — "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen. Ja välistä jonkun kolmannenkin."
"Aivan niin", virkkoi Ebba hiljaa, "niin on laita tässäkin tapauksessa.
On olemassa eräs kolmas — eräs joka pitää Gärdasta."
"Kirjoittakaa sisarellenne, että hänen täytyy heti paikalla purkaa kihlauksensa, ennenkuin onnettomuus tapahtuu", huudahti Leif kiihkeästi.
"Se olisi kyllä parasta kaikin puolin, mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Monet ennakkoluulot on voitettava, monet näkökohdat syrjäytettävä. Ja kunniallinen ihminen ei mielellään riko antamaansa lupausta."
"Tuo kaikki ei ole mitään", vastasi Leif synkästi, "ei mitään sen elinkautisen tuskan rinnalla, jota ihmisen täytyy kärsiä ollessaan sidottuna olentoon, joka on hänelle yhdentekevä, kenties vastenmielinenkin. Ajatelkaapa mitä se merkitsee! Kaikki parhaat vaikuttimet häviävät ja pahat saavat ylivallan. Ne leviävät kuin myrkylliset kasvit. Lopuksi on jäljellä vain katkeruutta ja vihaa. Eikä kukaan ole niin onneton kuin se, joka vihaa."
Ebba oli alkanut väristä, ikäänkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut häneen. Ehkä ne sanat, jotka hän oli kuullut tänään, koskivat sittenkin insinööri Bjerkeä. Jos tämä mies kantoi surullista salaisuutta, niin Ebba toivoi saavansa tietää totuuden.