JOUON KERTOMUS

1.

Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.

Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa. Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.

Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.

Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi. Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot mahdollisimman pieniksi.

Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään Lappiin taikka maan ääriin asti.

Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi silmänkantamattomiin.

Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.

"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.

"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.

Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet, onnitelleet rikkaaksi mieheksi…

Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat… rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään… Oli vain muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan…

Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen, outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän, tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse…

Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin… Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli olevakin — se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta… tämmöistä jahkailemista sanomalehtimiehenä, että tuskin eli…

Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi… ei hän ollut oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan…

Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut, juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen. Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja katumalla katunut hurjisteluansa…

Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia jalompaan elämään…

Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa… Mikä häntä vaivasi? Miksi hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän jo liiaksi tylsistynyt?

Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut. Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat, jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin erityisempää.

Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?

Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön… jatkaa kirjallisia töitään, luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän… jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi…

Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.

Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea. Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.

"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.

"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä", vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:

"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.

Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.

"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"

"Ei, ei, et… et… Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha… olen paha ja saamaton…"

"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät ajatuksesi. Heitä ne pois… olethan oman Lailasi parissa…"

Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi nuhdellen:

"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle? Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität, joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi… Vastahan elämämme on alussa… ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta… Sallitko, että otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit… nyt juuri tänä…"

"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani, onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan…"

"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen… iso lapsi, jota minun pitää kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa…"

"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin…"

"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"

"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."

"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois."

"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin."

"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni sinuakin potkaisee…"

"Uskotko niin?"

"Uskon minä… luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu… että sinuun kasvaa kauniita ajatuksia… että unhotat entisen elämäsi… unhotat niinkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan… että olet niinkuin silloin vasta olisit alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit…"

"Laila parkani… Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa…!"

"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit sellaista kysyäkään?"

"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo. Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja saamattomuuteni… Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas…?"

Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä päivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt. Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin. Jos hän niin sanoisi, jos niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin hän olisi varma pelastuksestaan, silloin hän nousisi kallion kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen, jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti…

Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:

"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi… Tiedän sydämesi olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista, jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista voimaa sinussa rakastan… En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan kenenkään kuullut siitä puhuvan… Tunnen sen vain syvällä sydämessäni, ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko, rakkaimpani?"

Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin, toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta… Toivonut niitä pelastuksenaan.

Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä Laila sanoisi.

"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta uskothan nyt, kun sanon sinulle… voi, voi, kuinka sydämesi hyppää rajusti", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.

Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. "Puhelkaamme nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?"

"No kerrohan nyt", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.

Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä ja toista.

"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa puhuisi mieshenkilö…"

"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana", vastasi
Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.

"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät… Täytyy meidänkin koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian vuoksi… Koko Suomen pelastukseksi…"

"No, saanenpa tuota vielä miettiä", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla hän sen sanoi, soi epävarmalta.

"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?"

Jouko naurahti.

"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta."

"Mitä silloin tapahtui?"

"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin."

Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:

"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi… se koski sinua?"

"En minä voi arvata…"

"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä… Yleensä pidetään sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta minusta tuntui ja hyvältä… Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin tullessani…"

"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita."

"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla…"

"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni olisi ollut totta…"

Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis ja viehättävän kodikas…

"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen hellästi.

"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit."

"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni…"

"Voi, voi… sano nyt!"

"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon pientareelle katsomaan, kun minä kynnin…"

"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?"

Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että
Jouko sinne ikävöitsi.

"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni, sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä kerran, Lailani, muutammekin!"

Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi hengessään nähnyt Karjalansa…

"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.

Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin kirjoitellen.

2.

Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä olla.

He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa, eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.

Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona.
Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.

"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa… Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain", tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani, mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.

Rouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat pulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso, musta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen nainen. Hänellä oli "aatteita", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin, sillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö kaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.

"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan, kaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat toisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin aivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa miehesikin nyt on, pääsi elämään…"

"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne suuri työ… Mitähän minä voisin kansani hyväksi?" sanoi Laila hiljaisella äänellä.

"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan valta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja vereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin, Laila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi menestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi sinä uhraat suuren aatteen palvelukseen… silloin se on kaunista, ihanaa elämää… Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole nähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina tuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä, joka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse kokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme paljon kärsiä…"

Puhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään, itkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt. Lailallekin nousivat kyyneleet silmiin.

Siitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:

"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis lapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä paikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä, monta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana. Olen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle raittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin kuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin."

Laila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä hän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään on suuri tehtävä.

Taivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!

Lähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi:

"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria."

Laila lupasi koettaa parhaansa.

Rouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin käsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli uhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä ponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.

— Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani, sillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän ei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva Saariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta Jouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi kieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen pyytää.

Jouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä niin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut kärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua lientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi mielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään yrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä eikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.

Laila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen oli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.

Kun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja iloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina hetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja ivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista väreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.

Semmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan tuossa hennossa varressa.

Kun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut, kuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän olkapäitään kohottaen:

"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan."

"Hyi, kuinka saatat olla paha!"

"Totta se on", jatkoi Jouko sitten vakavammin. "Suuri ja ylevä on aate, jota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja käytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen aatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja ikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan sellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun nähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se lempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin tunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea hänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on häneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä uskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei lämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee… Ymmärrätkö minua, Lailani?"

"Kyllä minä vähän", vastasi Laila melkein arasti.

Oikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten miehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa mitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan siitä, minkä piti jalona ja oikeana.

"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani", jatkoi hän kerran alkuun päästyään. "Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea tehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella… tarkoitan, että on miehiä, joille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus… sanalla sanoen, etteivät nämä ole enää naisia, mutta kyllä valoja, jotka ikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille. Sellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee… Kodin permanto voi olla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja kolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen pehmeä luuta… Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon, että juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin heidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia ihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja kodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee aikojen loppuun asti… Minulla on omat käsitykseni asiasta… Ymmärrätkö minua vähääkään?"

"En minä sinua nyt oikein ymmärrä", sanoi Laila kuin pettyneenä. "Etkö sinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan naiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan…"

"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät… Mutta on siinä vähän muutakin… Onkos sinulla kahvia valmiina?" tokaisi Jouko sitten, naurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. "Mutta kauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin pöytien ja pulpettien takana", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle lattiasta. "Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan… olisipa meillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen… en kaipaisi enää mitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin… Olen ollut kova maamies aikoinani…"

"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta… ja kuinka kävisi sen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!"

"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat vauhtia ja tunteeni tulta…"

"Et pidä tästä kaupungin elämästä?"

"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein surkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri kaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa."

"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla", sanoi Laila.

"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta…"

"Niin… tai koivun…"

"Voi, niin, niin… Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä kotisi veräjän pielessä…"

"Sitä muistan… Se ilta oli niin ihana…"

* * * * *

Illalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin kirjoittelemaan.

Saarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki rouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.

Laila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen vain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin naisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.

"Rouva Raappana… rouva Vartto", esitteli rouva Saarinen Lailan eräälle nuorelle vaaleaveriselle rouvalle, jonka silmät olivat kummallisen terävät ja joka näytti katsovan ihan läpi ihmisen. Laila tunsi jotakin kylmää karmivan selkärangassaan, pusertaessaan rouva Raappanan kättä.

"Miehenne minä tunnen hyvinkin", sanoi hän Lailalle.

"Vai niin. Oletteko Karjalan puolesta kotoisin tekin?" kysyi Laila.

"En. Minä olen Keski-Suomesta. Siellä tutustuin Jouko Varttoon."

Suuren pyöreän pöydän ympärille kokoontuivat kaikki vieraat, sillä niin oli tapana Saarisella. Siinä oli soma ja hauska keskustella mahtavan kattolampun valossa, keskustella niistä kysymyksistä, joita rouva Saarinen esitti.

Aluksi juteltiin minkä mitäkin kuulumisia kaupungilta. Kaikki, pienimmätkin tapaukset, tuntuivat olevan jokaisen tiedossa.

Rouva Vallin, jonka mies oli kuollut koulunrehtorina ja joka oli joutunut istumaan Lailan viereen, kysyi kuiskaamalla Lailalta:

"No, mitä pidätte tästä meidän kaupungistamme."

"Sievä kaupunki tämä on minun mielestäni."

"Minä kuulin, että rouva Vartto on kotoisin Pohjanmaalta, että olette Koskenkorvan kartanon tyttäriä… Olen kerran autuaasti kuolleen rehtorivainajan kanssa matkustanut siitä ohi…"

"Se on kotini."

"Vanhemmat elävät vielä, vai kuinka?"

"Äiti on kuollut, isä elää."

"Vai niin, vai niin… jaa, jaa. Sanottiin, että isänne on upporikas."

"Kyllä kai hän on, koska ihmiset niin sanovat."

Laila koetti kysyä jotakin rehtorivainajasta, mutta rouva ei ollut kuulevinaankaan, tiedusti vain suorastaan:

"Onko miehennekin hyvin varakas?"

"Ei, ei. Päinvastoin. Me olemme hyvin köyhiä kumpainenkin."

Ja Laila nousi jotakin noutamaan oven suussa olevalta pöydältä.

Mutta juuri kun hän ehti ovensuuhun, kohtasi hän rouva Raappanan, joka ikäänkuin Lailaa kehuakseen sanoi:

"Vai noin komean rouvan Jouko Vartto on saanut. Minä onnittelen häntä, miesparkaa!"

Laila ei oikein ymmärtänyt, laskiko rouva Raappana leikkiä vai puhuiko totta. Hänen silmänsä kiiluivat niin kummasti, ja huulet olivat vähän vinossa, hymyillessä.

"Hauskaa olisi tavata vielä herra Varttoa! Hänestä kai on tullut nyt siisti ja raitis mies, arvaan ma."

Laila ei ehtinyt vastata hänelle mitään, sillä onneksi rouva Saarinen julisti:

"Nuoret rouvat, tulkaapa nyt tänne… keskustelu alkaa."

Rouva Saarinen oli ensimmäiseksi keskusteluaineeksi valinnut kysymyksen:

Mitä olisi aviovaimon tehtävä saadakseen miehensä raittiiksi ja raittiutta harrastavaksi?

Rouva Saarinen, kaupungin suurimpana raittiuden harrastajana ja puhujana, oli aikonut alustaa juuri tällaisen kysymyksen jossakin suuressa raittiuskokouksessa ja tahtoi nyt vierailtaankin kuulla, mitä he asiasta arvelisivat, siten kehittääkseen käsitteitään.

"Ainahan on parempi keskustella ja puhella jotakin asiallista kuin jaaritella joutavia. Ja minun mielestäni juuri tämä tekemäni kysymys on mitä tärkein. Sillä niin kauan kuin kapakan ovet ovat auki ja viinapolttimot höyryävät, niin kauan meidän täytyy koettaa saada aatettamme toteutumaan pienissä piireissä, kukin paikkakunnallaan, perheessään…"

Sen myönsivät kaikki.

"Mitä arvelette, hyvät vieraat?"

Mutta silloin juuri tuotiin komea kahvitarjotin silmiä ja suuta houkuttelevine leivoksineen saliin. Eivätkä ajatukset enää seuranneetkaan äskeistä kysymystä.

"Tehkää hyvin, kunnioitettavat vieraani!" tarjosi hän ja loi kaikkiin vieraisiinsa lempeän katseen vetisillä vuohensilmillään.

Oli totuttu Saarisella saamaan erinomaista kahvia, vielä mainiompia leivoksia, ja kermaa niin sakeaa kuin puuroa, jonkalaista ei missään muualla tarjottu.

"En tiedä, kuinka lie Kaisa onnistunut saamaan kahvin kyllin väkeväksi", puolusteli hän.

"Teillä on aina hyvää ja kaikki aivan erinomaista", kiitteli rehtorin leski ja kävi käsiksi nisuläjään.

"No, Laila… ole hyvä… ota nyt", hoputteli hän Lailaa, joka oli antanut kaikkien muiden ensiksi tyydyttää saaliinhimoaan ja kävi vasta viimeiseksi ottamaan.

"Kyllähän se on niin suuri asia se raittiusasia, että jos ne miehet ymmärtäisivät, niin kyllä ne…" puhui rouva Mönkkönen suu täynnä nisua.

"Joo, joo… niin… niin on, hoho", huokasi rehtorin leski myöntävästi.

"Ja se minun mielestäni täytyy kaikkien myöntää, että kodissa on raittiusasiaa harrastettava, siitä puhuttava aamuin, illoin, siitä lähdettävä, siihen lopetettava…"

"Aivan niin…"

"Ja mitä tulee naiseen, perheenemäntään, täytyy hänen voida vaikuttaa mieheensä, olkoon mies kuinka langennut hyvänsä…"

Kaikki muut myönsivät, että niin on, mutta leskirouva Aalto, jonka mies, konduktööri, nuorella iällä juovuksissa putosi junan alle ja ruhjoutui, oli toista mieltä.

"Minulla on juoppoudesta niin äärettömän katkera kokemus… olen viinan takia kärsinyt niin, että minun on mahdoton sitä kuvata. Sillä koko maailma tiesi, että mieheni oli juoppo ja että…"

"Mutta koetitko sitten, rakas Hilda, vaikuttaa mieheesi?" alkoi rouva Saarinen puhua, keskeyttäen rouva Aallon. "Minä tiedän elämäsi vaiheet ja kuinka miehesi juovuspäissään meni iankaikkisuuteen. En kysy nyt tätä uteliaisuudesta, vaan asianharrastuksesta. Sillä sen verran kuin tiedän, oli avioelämänne muuten melko rauhallista. Kerro nyt meille, tiedätkö syytä, miksi miehesi joi, ja koetitko vaikuttaa häneen?"

"Koetinko! Jumala taivaassa tietää, mitä olen koettanut ja mitä olen kärsinyt. Kummallisempaa juomaria kuin miesvainajani ei mahtane maailmassa olla…"

"Hän oli kai raivokas, pahanilkinen ja juonikas niinkuin kaikki juopot ovat", arveli rouva Mönkkönen.

"Ei ensinkään. Me olimme yksitoista vuotta naimisissa, eikä hän yhtään ainoaa kertaa puhunut minulle pahaa sanaa, ei selvänä eikä juovuksissa… Minä koetin häntä tyynnyttää, ja itku silmin kielsin häntä lähtemästä kaupungille ja maistamasta viinaa, mutta siitä huolimatta hän tuli juovuksissa kotia, välisti vasta aamupuoleen yötä… Kun itkin ja rukoilin ja valitin, teki hän lupauksia, mutta jonkun viikon kuluttua hän taas alkoi juoda…"

"Hän oli aivan karaktääritön raukka", päätti rehtorin leski.

"Ja perhe tietysti sai olla nälinkuoliaana", arveli Mönkkösen rouva.

"Ei minulla mitään puutetta ollut. Hän huolehti kaikesta, ja usein hän juovuksissaankin toi lapsille minkä mitäkin. Kerran hän sanoi minulle: 'Älä sinä itke minun surkeuttani, itse itken sitä enemmän.' 'Miksi sitten juot Ja saatat minut tämmöiseen kauheaan kiusaan?' kysyin häneltä. 'Et sinä ymmärrä', vastasi hän, enkä sen enempää saanut häneltä tietää… Luulin rakkaudella ja hyvyydellä voivani hänet pelastaa, mutta pahoin petyin. Ja minun ajatukseni ja vahva uskoni on, että toverit hänet viettelivät."

Oltiin hetki ääneti, sitten alkoi rouva Saarinen puhua:

"Merkillinen juoppo hän tuntuu olleen, miesvainajasi, kyllä kuulen. Mutta minä olen varma, että kun olit kaiken parhaasi yrittänyt ja rakkaudella ja lempeällä suhteella koettanut häneen vaikuttaa eikä parannusta näkynyt, olisi sinun pitänyt ruveta kovaksi ja armottomaksi eikä antaa hänelle vähällä anteeksi rikotuita lupauksiaan. Semmoinen lammas kuin miehesi olisi kyllä ottanut paremmin oppiakseen kurista…"

"Ei, ei, hyvä Cecilia. Rouva Räty, lähin naapuri, neuvoi minua niin. Kerran sen tein, ja tein sen perinpohjaisesti… muistaakseni lennätin hänelle muun muassa vesisangon vasten silmiä…"

"No, kuinka kävi, auttoiko?" kysyttiin monella suulla.

"Hän viipyi viikon poissa, ja kun hän palasi, oli hän taas juovuksissa ja sanoi, että ellen antaisi hänen olla rauhassa silloin kun hän ei häirinnyt minua, saisin minä hänen vuoksensa olla missä tahdoin. Ja ellen tahtoisi siihen suostua, olisi hän valmis muuttamaan muualle, mutta huolehtisi kyllä perheestään silti. Siitä saakka en puhunut hänelle yhtään mitään, en hyvää, en pahaa. Hän sai juoda tai olla juomatta, en välittänyt. Ja pian sen jälkeen hän putosikin junasta…"

Se oli rouva Aallon kokemus juoposta miesvainajastaan. Hän oli siitä kertonut itkussa silmin, ja osanottavina olivat toiset kuunnelleet. Kun hän lopetti, istuivat muut ääneti, mutta rouva Saarinen selitti:

"Onhan olemassa monenlaisia juoppoja, samoinkuin on monenlaisia karaktäärejäkin, mutta kyllä tämä sinun kertomuksesi, rakas Hilda, tuntuu vähän liioitellulta…"

"Kuinka niin?"

"Ei ole mahdollista, että niin uppojuoppo kuin miesvainajasi olisi voinut olla sanomatta vaimolleen pahoja sanoja, eikä ole myöskään mahdollista, että hän huolehti perheestään niin hyvin kuin kerrot. Juopon elämä ei voi olla sellaista. Se on ihan mahdotonta. Sittenhän ei kurjuutta olisi, ei puoltakaan, olemassa. Liian hyväksi juomariksi sinä kuvailet miesvainajasi, joka on murtanut terveytesi ja tehnyt kotinsa itkun ja surun kodiksi…"

Rouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti odottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:

"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin selittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle ollut…"

Mutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut muuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva, kasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.

"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda Aalto miesvainajastaan kertoi", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti saada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja voimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa olevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti. "Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen miehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei kerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja säännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä pidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa uudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan alle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille tämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas; kun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin sydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on hirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että juomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan lemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse tartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon, että juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa. Silloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika koko maailmassa… Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota oikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että juomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on normaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa emäntämme esitteli…"

"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa parantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he lopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana pidäkään…"

"En nyt juuri sitä tarkoittanut."

Nyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin pysyi ääneti.

"Lausukaa tekin mielipiteenne!" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi hänen viereensä istumaan.

Mikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin vaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana olisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka hänen silmänsä kiiluivat!

"Mistä minä tietäisin", vastasi Laila hänelle melkein arasti. "Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän niin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa liikuteltavan…"

"Olette kai ollut Helsingissä? Kyllä kai siellä juoppoja näkyi!"

"Nähnyt kyllä olen. Ja paljonhan olen sekä nähnyt että kuullut siitä kurjuudesta, jota juoppous tuottaa…"

"Hyvä olisi, jos ei teidän tarvitsisi sitä itse koskaan kokea…"

Taas olivat hänen huulensa niin pirullisesti vinossa. Mitä tuo ihminen oikein tarkoitti, ja minkä vuoksi hän tähtäsi Lailaa silmiin kuin nielläkseen?

Huu, kuinka vastenmieliseltä tuon ihmisen läsnäolo tuntui Lailasta!
Hyi!

Laila yritti ennen illallista lähteä kotiin. Mutta siihen talon emäntä pani jyrkän vastalauseensa. Hän tahtoi vielä noudattaa vanhaa hyvää tapaa tarjoamalla vierailleen illallista.

"Ja varsinkin sinulle, joka olet hiljan tullut seuraamme ja olet muutenkin ventovieras kylässämme. Ja minä luulen, että tuskin sinulle, enempää kuin muillekaan, muissa perheissä tarjotaan", sanoi hän sitten kuiskaamalla Lailalle.

Ja Laila jäi illalliselle.

Kun hän jätti hyvästi, oli rouva Saarinen ihan liikutettu.

"Hyvästi, hyvästi, rakas Laila! Älä nyt unhota meitä!" hyvästeli hän ja suuteli Lailaa poskelle, niin että hänen leuassaan oleva syylä koski Lailan huulta.

Mutta ulostultuaan Laila pyyhkäsi nenäliinallaan huuliaan ja lähti astumaan kotiaan kohti.

3.

Lailan kotiintullessa Jouko valvoi vielä, vaikka kello kävi jo kahtatoista.

"Kylläpä hyvänä pidettiin, kun unhotat Joukosi kokonaan!" sanoi hän ja sulki Lailan syliinsä.

"Siellähän, veikkonen, tarjottiin komea illallinen, enkähän voinut pahoittaa talonväen mieltä lähtemällä pois kesken."

"Ja hauskaa oli?"

"Oli kyllä."

Mutta äänestä, jolla Laila sen sanoi, kuuli Jouko, ettei siellä ollut tainnut olla kovinkaan hauskaa.

"Aivan vaimoväkeäkö siellä oli?"

"Ihan naisia kaikki. Ei muita herroja kuin itse isäntä, insinööri
Saarinen. Millä sinä olet aikaasi kuluttanut?"

"Olenpahan tässä lueskellut ja kirjoittanutkin vähän pääkirjoitusta.
Mutta kauhean ikävä on olla yksin…"

"Ei minullakaan sentään niin hauskaa ollut… Kuulehan, siellä oli muun muassa eräs opettajanrouva Raappana, joka sanoi tuntevansa sinut…"

"Raappana? Mikä hänen tyttönimensä lienee?"

"Ida Salminen, kotoisin Keski-Suomesta. Tunnetko sinä hänet?"

Laila huomasi, että Joukon kalpeille kasvoille ilmausi hieno puna.

"Kyllä minä hänet tunnen. Vai on hän naimisissa opettaja Raappanan kanssa! No mitä hänestä?"

"Ei mitään erityistä. Mutta kauhean tyly ja ilkeän näköinen hän minusta oli niin nuoreksi rouvaksi…"

"Oli hän tyttönä ollessa tavallinen, hirveän koketti, mutta aika sievä."

Laila oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

"Hän tiedusteli, kuinka sinä voit ja oletko raitis. Ja katsoi minuun niin pirullisen ilkeästi. Missä sinä häneen olet tutustunut?"

"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen kerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni…"

"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?" tiedusti Laila, tullen uteliaammaksi.

"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa."

"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä, tuolta vinohuuliselta irvistelijältä… kun sinä et vain olisi tehnyt mitään kauheaa…"

"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi alinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän muka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan, kosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten hän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä kiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt. Semmoinen on meidän seikkailumme…"

"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin vihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?" kuulusteli Laila innokkaammin.

"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa ennenkuin nyt."

Laila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:

"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?"

"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole koskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta", sanoi Jouko lämpimästi ja painokkaasti.

Laila kiepsahti hänen kaulaansa.

"Aina yksin olen siis sinun sydämessäsi", riemuitsi hän.

"Yksin sinä… aina ja iäti… Kun saisin sinut tämmöisenä pitää…"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, etteivät pahat ihmiset ryöstäisi sinua minulta eivätkä minua sinulta… Voi, jos kuitenkin pääsisimme pois tästä kaupungista… Olisin valmis tekemään vaikka mitä, kunhan pääsisin maalle. Ja vielä minä sen teenkin."

"Älä nyt haaveksi vielä sitä. Isäukko siellä kotona muistaa meitä kyllä."

"Muistaneeko? Taitaa kirota sinutkin, minun vuokseni…"

"En usko. Luotamme tulevaisuuteen."

* * * * *

Jouko oli Lailaa odottaessaan päättänyt ilmaista Lailalle salaisen pelkonsa ja heikkoutensa… Eihän Laila tiennyt suunnillekaan, minkälainen juoppo hän oli ollut, ei osannut nytkään aavistaa, kuinka kovat ja ärsyttävät hänen kiusauksensa olivat. Jos Laila tietäisi, kuinka heikko hän oli, ei hän uskaltaisi jättää häntä, Joukoa, hetkeksikään itsekseen. Tulisi toimistostakin noutamaan ja saattaisi sinne. Kaikki tuo pitäisi hänen voida Lailalle sanoa, silloin saisi hän voimia enemmän, ja vanha himo katoaisi…

Mutta saattaisiko hän sitä niin avomielisesti sanoa, ja olisiko varmaa, että Laila ymmärtäisikään, kuinka heikko hän oli!… Mutta sen hän tunsi, että ellei hän sitä voi tehdä, ellei suoraan voi tunnustaa raukkamaisuuttaan, ei hän koskaan olisi varma voitostaan. Mutta Laila oli jo hänestä päässyt niin hyvään uskoon, luotti häneen aivan varmaan, uskoi, että hänellä oli voimia aivan kylliksi voittaakseen kaikki kiusaukset. Mitä Laila ajattelisi kuullessaan, kuinka ääretön raukka hän on? Kestäisikö hänen rakkautensa? Eiköhän hän kuitenkin syvällä sydämessään tuntisi katumusta siitä, että oli uhrannut nuoren elämänsä ja sitonut itsensä viheliäisen juopon viereen elämänsä ajaksi?

Sitä oli Jouko kaiken iltaa mietiskellyt, pääsemättä selvyyteen, kumman tekisi.

— Mahdotonta on, että Laila, niin nuori ja kokematon, voisi asettua minun sijalleni, voisi edes kuvitellakaan, kuinka kovissa koettelemuksissa minä elän! — päätteli hän, eikä hän saanut sanotuksi Lailalle mitään pelostaan.

Kun he jo olivat asettuneet vuoteilleen ja Laila toivottanut hyvää yötä, valvoi Jouko vielä, kynttilän palaessa hänen vuoteensa vieressä. Uni oli karkkoutunut hänestä, ja hän tunsi kuin kuumetta ruumiissaan. Ajatukset rynnistivät entisyyteen, viheliäiseen elämään, lankeemuksiin ja kurjuuteen. Ei hän tiennyt, tuo pyhä, puhdas olento tuossa hänen vierellään, minkälaisessa loassa hän oli rypenyt, kuinka suuriin synteihin oli langennut.

Hän nukkui jo, poven tasaisesti kohoillessa valkoisen yönutun alla. Tumma tukka oli valahtanut ohimoille, puoleksi peittäen vereviä poskia, ja valkoinen kaula pistihe näkyviin ikäänkuin puhtauttaan pohottaen. Laila parka! Hän oli uskonut Jouossaan olevan niin paljon hyvää, oli kuvitellut hänet teräväpäiseksi, lahjakkaaksi mieheksi, joka pystyisi tekemään suuria. Ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen vieressään makasi tylsistynyt, epätoivoinen mies, jolla ei tuntunut olevan voimia mihinkään…

… Kun saisi hänet noin pitää vierellään aina! Kun eivät pahat ihmiset pääsisi hänen tunteitaan jäähdyttämään! Kun ei mitään tapahtuisi, mikä veisi hänet!…

— Mutta ne kai tulevat vielä kerran kaikki hänen tietoonsa, kerran ne tulevat päivän valoon hurjisteluni syntiset ajat — ja minä saan ne maksaa kuolemallani. Koston käsi viittoo pääni päällä ja iskee säpäleiksi ihanan onneni… Enhän ole muuta ansainnutkaan!

Hän käänteleiksen vuoteellaan kuin kuumeessa, oli vuoroon vasemmalla, vuoroon oikealla kyljellään, asettui selälleen, kattoon tähystellen, koetti ummistaa silmänsä ja nukkua…

Mutta silloin vihlaisivat villit tuskat hänen rintaansa, ja semmoinen hirmuinen epätoivo sai vallan, että hän oli kiljahtaa. Jos kuitenkin olisi herättää Laila! Ja kertoa kaikki, mitä muistoon johtui, ei mitään salata!…

Mutta Laila nukkui niin rauhallisesti, ja keltainen paksu sormus kiilteli kauniisti valkoisen käden hienossa sormessa.

Eikä Jouko hennonnut herättää.

Hän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien seuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen, kokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo "aatteet" ja yhdistykset ja seurat, joihin Lailakin pyrki… Kaikkien naistenhan piti nyt tänä onnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja isänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus oli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran itäisi!…

Voi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa Lailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi, missä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!… Kun Laila suostuisi, olisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja syödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita…

Mutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, — ei hän suostuisi hautaantumaan erämaahan…

Kun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä hääräten.

"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin", sanoi
Laila, nähtyään Joukon heräävän.

"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa", vastasi Jouko.

"Pahaa kai se oli… Puhuit sinä kerran Almastakin… Ehkä on sekin joku vanha ja hyvä tuttu", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi sointu.

"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan."

Ja Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.

"Aiotko tänään lähteä niitä arpajaisvoittoja valmistamaan?" kysyi Jouko, hankkiutuessaan toimistoon ja kootessaan pöydällä olevia paperiliuskoja taskuunsa.

"Kyllä minun täytyy mennä, kun vielä on niin paljon valmistamatta ja olen varmasti luvannut tulla."

Jouko ei sanonut siihen mitään, mutta Laila oli huomaavinaan jonkunlaista kylmyyttä hänen katseessaan, kun hän mennessään hyvästeli Lailaa.

Ei kai minun sovi olla kuin mikäkin nolla, kun kaikki muut hommaavat, — puolusteli Laila itseään Joukon mentyä.

Laila ei ollut oikein tyytyväisellä tuulella. Pitkin aamua oli kaikenlaisia kysymyksiä risteillyt hänen ajatuksissaan…

Hän oli kirjoittanut isälleen ja pyytänyt vähäistä raha-apua, sillä heidän täytyi elää liian niukasti. Laila tiesi hyvin, ettei ukko voinut olla antamatta, siksi paljon hän piti Lailasta, vaikka hän oli vanhuksen mieltä kovasti pahoittanut menemällä naimisiin Jouon kanssa… Epäilemättä hän lähettääkin… oli jo kerran ennenkin lähettänyt…

Mutta näin joulun lähetessä ja nähdessään miten muista kirjailijoista mainittiin sanomalehdissä, kuinka he julkaisevat uusia teoksia jouluksi, oli Lailan monesti tehnyt mieli kysyä Jouolta, eikö hänkin aikonut julkaista jotakin… Kihlauksensa aikana Jouko oli puhunut jostakin suuremmasta kansanomaisesta romaanista, johon hänellä jo oli runko valmiina ja jota oli aikonut ruveta täyttelemään… Ei ollut Laila nähnyt runkoakaan, eikä hän ollut tavannut Joukoa muuta kirjoittamassa kuin sanomalehtiselostuksia… Eräältä joululehdeltä oli tullut pyyntö saada joku hyvä novelli lehteen, mutta tuskin oli Jouolta tullut sitäkään kirjoitetuksi…

Jouko oli ollut niin kummallinen näinä viime aikoina. Saattoi istua tunnittain keinutuolissa, vihellellä ja miettiä. Eikä hän monta sanaa puhunutkaan. Usein hän näytti olevan synkissä ajatuksissakin. Ja kun Laila kysyi syytä, vastasi hän, ettei se ollut mitään, hänen tapansa oli vain näin mietiskellä…

Kihlauksensa aikana Jouko oli usein ottanut puheeksi, että kun hänellä olisi varoja, muuttaisivat he Helsinkiin ja hän alkaisi jatkaa lukujaan, sillä hän oli siellä ollessaan vähin lueskellutkin… Olisiko Jouko sitä surrut ja miettinyt? Sitä ajatellut, ettei päässyt lukujaan jatkamaan, vaan täytyi niukalla palkalla työskennellä sanomalehtityössä, joka oli aikaa kuluttavaa ja rasittavaakin?

Kuka tiesi?

Mutta joku syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin alakuloiseksi.

Nythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut enää rasittaa itseään… Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt…

Mutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan muuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä tietää muiden ihmisten riennoista mitään…

Ja miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään seurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen kanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän enimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan…

Noita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen työpaikkaan, kansakoulun työsaliin.

Mennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän tavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen kumppanikseen. Niin nytkin.

Insinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti tervetulleeksi.

Cecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti…

"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein ihmetellä", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. "Te uhraatte niin paljon aikaanne ja vaivaanne, että… Minä vain ihmettelen, miten kaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa…"

"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian hyväksi", sanoi Laila varmasti.

Insinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina niinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.

"Niinpä tietenkin, niin vain", myönsi hän heti Lailalle, mutta silmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:

"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan tehtyä työtä…"

Mutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin viimeiset sanat.

"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!"

Insinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi jotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, — ja meni kuin rakkikoira huoneeseensa.

"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua", sanoi Cecilia Lailalle kuin sivumennen. "Sissoo… nyt ollaan valmiit", hän lisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.

Kun he ehtivät kadulle, lausui hän:

"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella." Ja he kääntyivät rantaan päin.

"Kuinka miehesi jaksaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"Kyllä hän hyvin voipi", vastasi Laila.

"Sepä on hauskaa. Rouva Raappana kertoi sinun mentyäsi tuttavuudestaan miehesi kanssa. Hehän ovat olleet kihloissakin, kuulin ma!"

"Kuuluvat olleen", sanoi Laila välinpitämättömällä äänellä.

"Mutta onneksi rouva Raappana antoi rukkaset, — kuten hän sanoi."

"Saattoipa olla onneksi molemmille. Kyllä mieheni on siitä kertonut."

Laila koetti sanoa sen sillä äänellä, että rouva Saarinen ymmärtäisi hänen kyllä jo tietävän sen eikä haluavan enää kuulla siitä.

Mutta rouva Saarinen jatkoi:

"Niin, sehän on kyllä surkeaa, että lahjakkaimmat ihmiset joutuvat viinan uhriksi… Ja se on niin tavallista vieläkin nuorten miesten kesken siellä suuressa maailmassa… Mutta yhtä asiaa aion sinulta kysyä, Laila. Ja minä puhun sinulle ystävänä enkä opettajana. En mitenkään tahtoisi kajota näin arkaan asiaan, varsinkaan aviopuolisoiden kesken, mutta minä ihmettelen rohkeuttasi… tai voisinko uskoa, että se on lapsellisuutta, nuoren sydämen haavetta, joka ei sinusta vieläkään ole lähtenyt… tarkoitan… Aioin kysyä tiesitkö, että miehesi oli juoppo? Nämähän ovat tietysti meidän kahdenkeskisiä asioita, ja minä pyydän olla hyvä ystäväsi, jolle voit uskoa salaisuutesi niinkuin uskoisit äidillesi…"

"Hän sanoi sen itse", vastasi Laila.

Rouva Saarinen katsoi pitkään ja kysyvästi Lailaan, ikäänkuin epäilisi hänen sanojaan.

"Kihloihin mennessänne jo…?" kysyi hän sitten.

"Silloin… ja ennenkin."

He kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin äärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.

"Niin… Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä, jotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan heittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja muutenkin kelpo miehiä."

"Niin… eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä heikkoja", tuumi Laila.

"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet saanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas … kuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy, tulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on kerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi…"

"Ei minulla mitään lahjoja ole… tavallinen ihminen vain", sanoi Laila jotakin vastatakseen.

He olivat jo ehtineet lähelle koulua.

"Nämä ovat tietysti meidänkeskisiä asioita, joita ei kukaan muu saa tietää… ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia… Totta kai miehesi tietää, että sinä olet rikas… tiesi jo silloin kun kosi…?"

"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä nyt."

"Ole varma, että hän on sen tiennyt, ennenkuin on sinua nähnytkään!"

"Mistä Cecilia sen on kuullut?" kysyi Laila tiukasti, ja posket lensivät tulipunaisiksi ja silmät leimusivat.

"Pitääkö minun sanoa!"

"Pitää… ja paikalla!"

Ja Lailan äänessä tuntui suuttumuksen tuima värinä.

He olivat juuri koulun portilla.

"No, kuka on sanonut?" hoputti Laila.

"Rouva Raappana, joka tuntee miehesi hyvin."

Rouva Raappana! Tuo vinohuulinen, ilkeäsilmäinen lehmä!

Ja sanaakaan enää toisilleen virkkamatta he nousivat koulun rappusia ylös huoneisiin.

4.

Rouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he joka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin kansakoululta.

Laila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja näytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva Raappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin iloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.

Neiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein joutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä tuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät hänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun Laila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että neiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo rumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli kerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli kultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei maailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja Laila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja hellyys.

Kuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja Lailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli tullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut kaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva Saaristakin.

Kuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!

Rouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin oli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen kanssa.

"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta", sanoi kerran neiti Saksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa, jossa oli, voinut tullakaan.

He istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean pöytäliinan kirjailua.

"Niinkö?" kysyi Laila. "Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran naimisissa!"

"Niin kuitenkin kuuluu olevan. Riita ja tora joka päivä. Palvelustytöt, joita he vaihtavat melkein joka viikko, ovat siitä kertoneet. Ja olen minä sen itsekin huomannut, kun olen heidän kotonaan käynyt."

"Kummassa sitten on syy, vai onko molemmissa?" tiedusteli Laila uteliaampana.

"Kaikki syy viskataan miehen silmille, niin olen kuullut. Mutta kyllä minä ainakin tässä tapauksessa olen eri mieltä."

"Minä en olekaan kuin kerran nähnyt opettaja Raappanaa."

"Minä tunnen hänet hyvin, olen tuntenut lapsuudesta asti. Kerrassaan kelpo mies kaikin puolin. Mutta tietysti hänenkin kärsivällisyytensä loppuu viimein. Ida pitää tapanaan lakkaamatta mauruta ja urista miehelleen milloin mistäkin jonninjoutavasta asiasta. Milloin hän on huonostivoipa, milloin on puuro palanut pohjaan, milloin palvelustyttö särkenyt astioita… ja kaikista hän mauruaa miehelleen. Mutta pääasia kai lienee siinä, että hän on mustasukkainen melkein kaikille. Ja kyllä siinä miesparka on parkissa, kun Ida aloittaa saarnansa. Minä en ensinkään ihmettelisi, jos Raappana ratkeaisi juomaan. Vähemmästäkin saattaa miehen hermosto äärimmäisyyteen ärtyä… Kas noin… no, nyt tämä vihdoinkin alkaa valmistua."

Lailalla pyöri kysymys huulilla, mutta hän päätti sitten toki olla kysymättä, arveli vain:

"Eipä sitten ole kadehdittava heidänkään elämänsä…"

"Ei suinkaan. Ja harvat lienevätkin ne avioliitot, jotka ovat todella onnellisia…"

"Saattaa niin olla. Sehän tietysti riippuu luonteista…"

"Niin kai. Mutta niinkuin ei ole mitään täydellistä tässä maailmassa, niin ei myöskään voi avioliitto olla… Ja syy on tietysti niin miehessä kuin naisessakin."

Laila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun ompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime päivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli ajatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt — kaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu runollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä…

Laila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli kiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi… Kavaluutta oli Jouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja hyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan, jonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi kuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi kaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi ne täytenä totena Lailalle… Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli, kun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen sisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri… Saattoiko hän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit tarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain… Mutta ehkä se kaikki oli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni… kaikki tapaukset… Ensin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus… kaikki…