— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.
Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:
— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.
Mutta hiukan aikaa vaiti oltuaan kysyi Paula:
— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?
— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki murheelliseksi.
Ja hän jatkoi tyynesti, valittamatta:
— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.
— He eivät osaa muuta kuin huvitella.
Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki ilmeet hän tunsi.
— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa, enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä. Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut, lapseni.
Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä ja ryppyistä kättä.
— Olet oikeassa, äiti, en enää valita.
Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista, ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen heinäsäkin.
Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän eleensä:
— Sanoinhan minä sinulle, että me myöhästymme. Tytär hymyili:
— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä minuuttia?
He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti Aix-les-Bains'in junaa, teatterijunaa. Äiti ja tytär tunsivat Dulaurens'it.
Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan korvaan:
— Mennään kolmannen luokan odotussaliin. Siellä meidän on parempi olla.
— Minkätähden, sanoi tytär.
Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.
— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva
Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.
— Aivan niin.
— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät täällä.
— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.
— Kyllä, minä tiedän.
Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean
Berlier:
— Saan varmaankin pusertaa Marcel'in kättä ennen lähtöäni.
— Tulettehan Maupas'han häntä tervehtimään. Lähdettekö pois?
— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On Kulkurielämän ensi-ilta.
Mutta tehän ette välitä teattereista.
Vilpittömänä kuten aina, vastasi rouva Guibert:
— En ole koskaan ollut teatterissa. Enkä totta puhuen, sitä kaipaakaan.
Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.
— Ettekö istuisi, rouva Guibert, sanoi taas Jean.
Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.
— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.
Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.
Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.
— On, se on rouva Guibert. Hän odottaa poikaansa, joka palaa
Madagaskarista.
— Ketä? Niitähän on niin monta.
— Upseeria, Marcel'ia.
— Mikä arvo?
— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier, jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui häntä.
Mutta rouva Dulaurens ei hellittänyt otettaan.
— Kuuluisa? Mitä hän sitten on tehnyt?
— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?
— Ihanko totta?
— Ihan totta. Marcel Guibert'in nimi tunnetaan kautta koko Ranskanmaan.
Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei kerskaile sotilastensa mainetöillä.
Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa, vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli niin mainehikas.
— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen uroteoistaan Andriba'n taistelussa.
Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean Berlier'ta ja supatti:
— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa Gaulois lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika…
Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.
— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?
— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.
— Mikset ole enää käynyt Chênaie'ssä? Sinun pitää pian tulla.
Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:
— Kuinka sinä olet kaunis, Alice!
Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.
— En suinkaan, sinä kaunis olet, Paula…
Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.
Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.
— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.
Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.
Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.
Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:
— Kuinka he ovatkaan onnellisia! Ja hiukan surumielisesti hän lisäsi:
— Kun minä palaan Algeriasta, ei minua kukaan odota.
Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:
— Minä myös tahdon osani.
— Kas Jean, Marcel sanoi.
Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.
— Näkemiin asti! Minä livistän. Junani lähtee.
— Minne sinä menet?
Nuori mies käännähti poistuessaan puoleksi päin ja sanoi hilpeästi:
— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.
Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".
— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.
— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:
— Meidän olisi pitänyt ottaa asemalta vaunut hänen kunniakseen.
He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa. Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta, ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.
Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista, helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa…
Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet jokseenkin huonosti vastaan:
— Jääkää toki asemasillalle suutelemaan ohikulkevia herroja.
Jean hymyili:
— Suutelen myöskin naisia. Isabella ei lakannut ahdistamasta:
— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.
Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua lasta.
— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan kauniilta kapteenilta.
— Tosiaankin, kauniilta kapteenilta!
— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.
— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.
Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:
— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?
Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:
— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.
— Se ei ole elämää.
— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.
— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.
— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?
Ja katkaistakseen tämän nuhdesaarnan nuori mies lisäsi nauraen:
— Voisitteko edes mennä rakkaudesta naimisiin?
— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.
Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja saaliinhimoisina.
— Kas niin, sovitaan pois, sanoi Jean. Tuohon käteen!
— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli tutkivinaan sitä tarkasti:
— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.
Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä, joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.
Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:
— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.
— Minun kanssani, eikö niin, sanoi Jean huvitettuna.
— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä miellytti.
Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla näkemänsä kasvot.
Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia madagaskarilaisia nimiä:
— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua hänet luoksemme.
Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva
Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:
— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä on elämisen taidon koko salaisuus…
II.
Veli ja sisar.
Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia…
Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin, mutta kuitenkin samalla tapaa.
— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että laiskottelen tässä koko päivän.
Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä, vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.
Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia alapintojansa.
Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:
— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta sanoo Alppitorvi ja Tasavaltalainen Savoiji?
— En, en, anna olla, pyysi kapteeni.
— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan tiistaina.
— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.
— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.
— Olemmehan sopineet, ettemme siitä puhu, pikku sisko.
— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän köyhtymisestämme.
Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.
Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut. Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä, juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä: Muistatko… Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi lopuksi:
— Muistatko?… Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi seikkailuhaluni peräisin.
— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?
— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.
Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan hellyydestä.
Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa, hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi, hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?
Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla, koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea, että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-: "Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.
Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.
— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen kasvot:
— Minun rakas iso poikani! Kuinka sinä muistutat isääsi.
Nuoren miehen kasvot kävivät vakaviksi:
— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman kulkevan kintereilläni…
Hetkisen kesti painostavaa hiljaisuutta, sitten jatkoi taas rouva
Guibert:
— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?… Ja olen elänyt sen kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen saanut.
Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen, jota hänen poikansa odotti:
— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte kaikki toimialoillanne.
— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä kuin sisarkin, lisäsi:
— Parempi on saada osakseen kateutta kuin sääliä.
— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies, johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.
— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä kuva.
— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert, kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.
— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.
— Paulan kanssa myös neuvoteltiin.
— Oli kysymyksessä nimi, Paula sanoi, ja kunnia.
— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta… Tämä hänen veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.
— Minä yksin, sanoi Marcel, en ollut saapuvilla.
— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista,
François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.
— Entä Margareeta?
— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle. Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.
He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti. Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä. Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.
— Se odotti sentään kesää. Toiset kuihtuvat jo keväällä.
Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli, kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset aavistukset:
— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan päinvastoin vahvistaa minua.
Hän jatkoi kyselemistään:
— Lähtikö Etienne pian takaisin Tonkin'iin?
— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?
Tytär myönsi, ja äiti jatkoi:
— Hän johtaa töitä kivihiilikaivoksissa. Samaan aikaan hän harjoittaa suurenmoista maanviljelystä: hänellä on riisivainioita, tomaatti-istutuksia. François meni hänen luokseen, ja myöskin serkkusi Charles, Marc sedän poika. Heidän työnsä menestyy, Jumala siunaa heitä. Etienne antaa meille elantoapua.
— Ja hänen vaimonsa lähti mielellään?
— Lähti. Louise on yhtä uljas kuin tyyni. Viikon perästä häiden jälkeen he astuivat laivaan. Nyt heillä on poika. En tunne sitä. En ole saanut nähdä sitä, ja rakastan sitä.
Paula lisäsi:
— Louise'n naimisiin meno nosti aikamoisen hälinän Chambéry'ssa. Kaikki kaupungin rouvat surkuttelivat hänen äitiänsä. "Kuinka voitte laskea tyttärenne niin kauas?" He pitivät häntä anteeksiantamattoman kovasydämisenä. Rouva Saudet näki, että Louise oli onnellinen ja se oli hänelle kylliksi. Nuo toiset ajattelivat vain itseänsä ja omaa rauhallisuuttansa. Kuten sanoo herra Dulaurens, täytyy ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä.
Nimi, joka keskusteltaessa sattumalta mainitaan, näyttää aivan kuin vetävän asianomaisen paikalle. Ovatpa nämä aivan satunnaiset yhteensattumiset antaneet aihetta sananlaskuunkin. Ajoneuvot kääntyivät avonaisesta ristikkoportista hevoskastanjakäytävälle, ja Paula tunsi Dulaurens'ien hevoset ja vaunut.
— He olivat lakanneet seurustelemasta meidän kanssamme, virkkoi rouva
Guibert, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi.
Hän oli rohkea elämän koettelemuksissa, mutta ihmisten edessä hän oli arka.
— Sankarin tähdenhän he tulevat, sanoi Paula, tehden pilaa veljestänsä.
He nousivat kumminkin kaikki kolme ja menivät vieraita vastaan. Jo ajoivat vaunut tieltä pihaan, jonka santa narskui pyörien alla. Rouva Dulaurens nousi ensimmäisenä vaunuista, ja viitaten hetikohta kapteeniin, tervehti hän rouva Guibert'iä seuraavilla sanoilla:
— Oi rouva Guibert, kuinka te voittekaan olla ylpeä sellaisesta pojasta!
Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.
Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka. Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi. Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta. Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.
Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä sietämättömiksi.
Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja kuljettaa hänet pois vaunuissansa.
— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne. Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.
Vihollinen oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa viittausta:
— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta…
Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?
Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen rauhan rakkauttaan.
Mutta rouva Dulaurens jatkoi:
— Kaikki teidän ystävänne haluavat tutustua teihin. Minun kotini on teille avoinna, jos vain suvaitsette tehdä meille sen kunnian.
Ja ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi huomannut Paulan läsnäolon:
— Sisarinenne, tietysti.
Sisarta siis siedettäisiin. Tuo pieni pysähdys sen ilmaisi.
Nuori tyttö vastasi:
— Me olemme hyvin kiitollisia, rouva Dulaurens, mutta meillä on vielä surua.
— Puolisurua korkeintaan. Puolentoista vuoden perästä.
Ja hän kääntyi uudestaan upseerin puoleen:
— Me menemme sunnuntaina kukkataisteluun Aix'iin. Tulkaa mukaan. Se on yksi matkan tarkoitus. Ja illalla syömme klubissa päivällistä muutamien ystäviemme kanssa, kaikessa tuttavallisuudessa. Siellä tapaatte tovereitakin, kreivi de Marthenay'n, joka on rakuunaluutnantti ja luutnantti Berlier'n, joka on teidän ystävänne, luullakseni. Tiedätte kai, että puhutaan hänen menevän naimisiin Isabella Orlandi'n, erään kaunottaren, kanssa.
Hän levitti tätä väärää tietoa, jota hän sillä hetkellä kuvitteli mielessään, antaakseen letkauksen tuolle ylpeälle Paulalle, joka asettui hänen aikeitansa vastaan.
Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa. Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.
Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.
— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.
Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:
— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.
Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.
— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:
— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä jättää.
Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.
— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva
Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.
— Oi, miksi neiti? Te kutsuitte minua ennen Alice'ksi.
— Siitä on jo kauan. Te olitte silloin pieni.
— Pienihän minä vieläkin olen, tai milt'ei pieni.
Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä, kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.
— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle, antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.
Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:
— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.
— Mitä sinä mietit, kysyi hän.
Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen, ikäänkuin tuntien heikkoutensa:
— Menemmehän heitä katsomaan, eikö niin?
Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät ja hänen silmänsä sumentuivat.
— Et enää tyydy meihin, mumisi hän.
Kohta hän kumminkin hillitsi itsensä ja virkkoi lujemmalla äänellä:
— Minä en ainakaan mene. Ei minua ole kutsuttukaan.
— Kutsuttiinhan sinut, sanoi Marcel.
— Pyh! Kaupan päällisiksi! Rouva Dulaurens antoi minun sen kyllä tuntea.
— Paula, pikku Paula, tiedäthän, etten mene sinne ilman sinua.
— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas paistaa.
— Niin, lapsikulta, toisti rouva Guibert. Ole meidän kanssamme.
Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään, jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen tahtonsa ja ylpeytensä.
Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei voinut kauan katsella veljeään surullisena.
— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.
Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:
— Minä hankin niitä sinulle, pikku sisko. Minulla on hiukan säästöjä.
— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert, katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.
Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen:
— Haaveksitko sinä kauniista Alice'sta?
Hän sanoi nämä sanat niin herttaisesti, että veli hymyili:
— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta, lisäten:
— Hän on kaunis, se on totta. Onko hän sinun ystäväsi?
— Me olimme yhdessä Sacré Coeur'in luostarikoulussa. Hän on jokseenkin minun ikäiseni, ehkä hiukan nuorempi. Luostarissa ollessamme hän oli kiintynyt minuun kuin nuorempi sisar. Sillä hän on lempeä, alistuvainen, arka ja antaa mieluummin muiden päättää puolestansa.
— Sehän sopii hyvin naiselle, sanoi veli hyväksyvästi.
Hän tunnusti empimättä oman sukupuolensa etevämmyyden.
Paula hyväili kädellään veljensä otsaa:
— Alice ei ole sellainen vaimo, jota sinä tarvitset.
Veli väitti kiivaasti vastaan:
— En ole aikonutkaan häntä naida. Mutta nuori tyttö jatkoi ajatustaan:
— Häneltä puuttuu rohkeutta. Eikä hän lisäksi ole meidän piiristämme.
— Kuinka, ei meidän piiristämme? Siksikö, että Dulaurens'it ovat rikkaampia kuin me? Ranskassa, Jumalan kiitos, ei sentään rikkaus määrää yhteiskunnallista asemaa.
Paula oli pahoillaan, että aiheutti tämän suuttumuksen:
— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.
— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!
Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:
— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja. Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.
Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut. Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan, olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.
III.
Kukkataistelu.
Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier, osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.
Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet, joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova. Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon valossa.
— Tuolla ne tulevat, toisti Isabella Orlandi käsiään taputtaen.
Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.
Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja, joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta, jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari oli maalannut.
Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa, Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden seuralainen.
Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun. Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita pukuja ja päivänvarjoja.
Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta, soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.
Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä, valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot, eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.
Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä, hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen, että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin kauneuden jumalaista kukankupua!
Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja kukkasateessa.
Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä, joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin kuvasivat menestystä ja onnea.
— Hyvä, huusi väkijoukko ja osoitti kultavaunuja palkintolautakunnalle.
Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa, Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla. He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja naljailemisella ei enää ollut rajoja.
Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan. Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä. Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon, nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon hohtoa.
Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi, ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria, joka alkoi jo tyhjentyä:
— Kas tässä on kukkia. Ettekö heitä niitä?
Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.
Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka taputti käsiään, huutaen:
— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.
Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen, aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.
Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen. Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa päivänpaisteessa kuin tulipalo.
Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti sitä puolustivat.
— Senkin myrkyttäjä!
— Mene takaisin helvettiin!
— Tuli on irti, tuli on irti, huudettiin ja herjattiin tuota kummitusta tulikukkineen.
Tällaisten ivahuutojen kaikuessa ei nuorukainen koettanutkaan pyrkiä yleisön suosioon, joka oli niin vaikeasti saavutettavissa. Hän käänsi taitavasti voimavaununsa pois kulkueesta ja päästyään tyhjälle kilparadalle, laski hän nöyrän ja nopean petonsa valloillensa. Täyttä karkua hän huristi poikki nurmikentän tulivaunuissaan kuin kiitävä raketti, ja katosi aurinkoon, kuullen sentään kaukaisia suosionhuutoja, jotka vihdoinkin tervehtivät koneen verratonta voimaa ja sen meteoorimaista kauneutta.
Yksitoikkoiseksiko mahtoi leikki lopulta käydä vai väsymystäkö aljettiin tuntea, mutta vähitellen taistelu laimeni. Turhaan kukkien kaupustelijat tarjoilivat korejaan alennetuilla hinnoilla. Aasiensa selässä kiikkuvat pikkulapset vain enää ilakoivat ja nauttivat näytelmän toistumisesta. Tuntien yleisön alkavan käydä välinpitämättömäksi kiirehti palkintolautakunta jakamaan palkintoja.
Jo laski ilta yli Marlioz'n lakeuden. Ruusunpunassa, violetissa, malvanvärissä ja kullassa väikkyvät värihäivät peittivät taivaanrannan kuin utuinen harso. Ja kooten itseensä kaiken kadonneen auringon loiston hehkuivat Revard'in kukkulat kuin tulessa, niin voimakkaassa kirkkaudessa, että näyttivät aivan kuin ilosta vavahtelevan tuossa valokylvyssä.
Kun Marcel Alice'n seurassa oli lähdössä parvekkeelta, jäi hän seisomaan, nähdessään tuota luonnon haltioitumista. Nuori tyttö kääntyi kutsumaan häntä ja hämmästyi sitä onnen ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Marcel oli tuntenut itsessään samanlaista, kaikkien elinvoimien kiihtymystä.
Dulaurens'it ja heidän kutsuvieraansa nousivat vaunuihin, jotka odottivat maantiellä, ja ajoivat Aix-les-Bains'iin.
Kukkien juhlan iltana on tapana aterioida ulkosalla klubissa tai Kukkahuvilassa, kun ilma on suotuisa. Ravintolat anastavat puutarhat ja tallatuille nurmikoille katetaan pieniä pöytiä, joiden lamput loistavat puiden lomitse moniväristen varjostimiensa takaa kuin äärettömän suuret kiiltomadot.
Armand de Marthenay, jonka rouva Dulaurens oli kutsunut päivällisille, yhtyi seurueeseen klubin suuressa hallissa. Oli tilattu yksi kaikkein halutuimpia ja myös parhaiten suojassa olevia pöytiä, aivan terassin reunassa, viluisen Alice'n takia ja viileyden vuoksi, jota vuoret iltaisin uhoavat.
Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:
— Te ette osaa, hyvä herra, tehdä eroa leikin ja taistelun välillä.
Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:
— Te ette osannut tehdä eroa kunnioituksen ja liehittelyn välillä.
Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen kuuluisuus.
Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti, haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.