— Jean, tulkaa pian. Täällä on rakuuna.
Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:
— Antakaahan kun katson kasvojanne, olkaa niin hyvä!
— Mutta, hyvä neiti… vastusteli luutnantti kalveten.
— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän sanoi:
— Ihmeellistä, hänessä ei näy mitään.
— Mitä te minusta oikein tahdotte, vastusti de Marthenay.
Nuori tyttö purskahti nauruun ja jatkoi pilantekoaan:
— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!
— En ymmärrä teitä.
— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään ratsuväkeen.
Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:
— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:
— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen eteenpäin!
Rouva Dulaurens tuli väliin:
— No mutta, Isabella, mitä sinä puhut!
Nuori tyttö nosti hullunkurisella liikkeellä kätensä taivasta kohden:
— Ei saa koskea rakuunaupseeriin, ei edes kukkasilla.
Hänelle tuotti huvia tuon nuoren miehen nöyryyttäminen. Ennenkuin elämä nöyryytti häntä itseä — sillä hän oli jo ennakolta päättänyt uhrata kaikki, vieläpä rakkaudenkin, loiston ja komeuden halulleen — nautti hän täysin siemauksin siitä, että oli kaunis, keimaileva ja huimapää.
Clément Dulaurens saapui nyt ja käänsi lopullisesti keskustelun toiselle tolalle, ruveten kyselemään Marcel'ilta noita madagaskarilaisia nimiä, joihin hän oli niin innostunut:
— Kapteeni, onko olemassa sellainen paikka kuin Antanimbarindratsoksoraka? Eihän se vain ole jonkun sanomalehtimiehen valheita?
— Ei toki, se on muuan kylä.
— Entäs Ramazombazaha?
— Hän oli Hova'in päällikkö sodan alussa. Meidän miehet nimittivät häntä yksinkertaisuuden vuoksi: Ramasse ton bazar'iksi (Kokoo kampsusi).
— Näettehän, totesi Clément nuorukainen, että minä yksin kykenen keskustelemaan teidän kanssanne Madagaskarin retkestä teknillisin termin, sillä minä osaan vielä muitakin yhtä konstikkaita nimiä.
Kaiken aikaa oli Alice säikähdyksissään ollut ääneti.
Istuttiin pöytään, ja pian unohtui tämä pieni välikohtaus yleisen sydämellisyyden vallitessa, joka tavallisesti seuraa oleskelua raittiissa ilmassa ja ruumiillista kiihoitusta. Isabellakin oli talttuneempi ja osasi huvittaa kaikkia, vieläpä äskeistä vihollistaankin. Alice, joka istui Marcel Guibert'in ja Armand de Marthenay'n välissä, koetti olla molemmille mieleen, hiljaisena ja hillittynä kuten tavallista. Pöydästä noustessa unohti hän lasinsa viereen alppiorvokkikimpun, jota hän iltapäivällä oli kantanut vyössään. Marcel korjasi sen ja nuori tyttö huomasi, mitä hän teki.
— Annattehan sen minulle, neiti, pyysi hän, vaikk'ei hänen äänensä juuri kuulunut pyytävältä.
Kuitenkin hän lisäsi:
— Te välititte siitä niin vähän, että jätitte sen pöydälle. Ja sen kukatkin ovat jo kuihtuneet.
Alice ei vastannut mitään, hymyili vain punastuen, ja nuori mies piti sitä suosion osoituksena…
Marcel lähti ensimmäisenä Aix'ista, päästäkseen hyvissä ajoin kotiin, jottei hänen äitinsä tarvitsisi olla vähääkään levoton. Ilta oli niin ihana, että saavuttuaan kello kymmenen aikaan Chambéry'n asemalle, hän päätti kulkea kotiin jalan. Matkaa olikin vain kolme kilometriä aukeaa lakeutta, pitkin plataaniteitä, ja sitten pian noustu ylämäki metsän läpi.
Hän astui nopeasti ja hengitti aina väliin alppiorvokkien voimakasta tuoksua. Lähestyessään Maupas'ta illan hämärässä, jota puiden varjot vielä pimensivät, hän tuskin saattoi erottaa muutamia tähtiä, jotka tuikkivat lehvien läpi ja joiden loiston tuo synkkä lehtikatto teki vielä kirkkaammaksi. Hän hengitti ahnaasti raikasta ja sulotuoksuista ilmaa. Hänen rintansa laajeni. Hän tunsi riemuiten uutta kiihtymystä koko olennossaan.
Rakastiko hän? Hän ei ollut siitä vielä selvillä. Mutta olihan erään nuoren tytön näkeminen saattanut kaiken hänen nuoruuden intonsa hehkumaan.
Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden, aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.
Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle, ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa…
Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin, tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt, minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa. Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.
Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän lähti juoksemaan.
Metsässä huokaili alakuloisesti lempeä yö…
Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa, kohti rakkautta.
IV.
Vierailu Chênaie'ssa.
— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.
— Älkää toki, älkää viekö, tämä vastusti lempeästi.
Hän hymyili vienoa ja haurasta hymyä. Nuori mies oli yllättänyt hänet, kun hän istui työnsä ääressä kastanjoiden siimeksessä, melkein vastapäätä vanhaa taloa. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, paremmin nähdäkseen ompeleensa pisteitä. Heti huusi hän Marcel'ia ja Paulaa, jotka kävelivät vähän matkan päässä puutarhassa. Ja heidän lähestyessään pitkin rikkaruohojen valtaamaa käytävää, kysyi hän melkein arasti:
— Menettekö Chênaie'hen?
— Menen, Jean vastasi, lyömään krokettia tai tennistä.
Ja ikäänkuin olisi katunut aiettaan hän lisäsi:
— Jos vain haluatte, en puhu siitä mitään.
— Tietysti puhutte, Marcel tarvitsee hauskutusta ja liikuntoa. Hän on tottunut toimekkuuteen. Ja minun pieni Paulani on ollut vallan liian kauan minun vanhan parissa.
Hän ei ensinkään ajatellut itseään eikä omaa yksinäisyyttänsä.
Rouva Guibert kohteli Jean Berlier'ta melkein äidillisesti. Pikkupoikana oli hän nähnyt tämän leikkivän Maupas'sa, eikä ollut useinkaan erottanut häntä omista lapsistansa. Jean oli erään Chambéry'ssa suuressa arvossa pidetyn asianajajan ainoa poika. Kadotettuaan ennen aikojaan vanhempansa, oli hän ollut hiukan omituisen ja eriskummallisen enonsa kasvatettavana. Tämä vanha herra oli siihen määrään kiintynyt kukkien seuraan, että unohti niiden tähden ihmiset, vieläpä sisarenpoikansakin. Herra Loigny asui lähellä kaupunkia Cognin'in tien varrella, pienessä talossaan, joka aivan hukkui ruusujen peittoon. Hän viljeli puutarhaansa ja toimitti ruusujen nimiluetteloa. Siten vei hänen työnsä kaikki hänen elämänsä hetket. Hän ei huomannut tarkoin sitäkään, kuinka kauan kulloinkin hänen sisarenpoikansa oli poissa. Jean, joka palveli upseerina algerialaisessa siirtomaa-sotaväessä, palasi lomalle aina puolentoista vuoden perästä, ja silloin eno heti teki hänelle selvää keksinnöistään ruusukasvien alalla, luullen sillä osoittavansa hänelle suurta rakkautta.
Marcel ja Paula saapuivat kastanjakäytävälle. Jean kertoi heille, että heitä odotettiin Chênaie'hen.
— Muutenkin, hän sanoi Marcelille, olet kai velkaa vierailun rouva Dulaurens'ille kukkataistelun jälkeen? Nythän saat sen sopivasti suoritetuksi, kun tulet lyömään krokettia.
— Niin kyllä, myönsi kapteeni.
— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi, syyttäen ihmispelkoa mieltään.
Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.
— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.
— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan kuin suuttunut.
Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin, kirkastuivat kaikki kasvot.
— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.
— Minkä suuren tapahtuman, kysyi Jean, ollen olevinaan perin hämmästynyt.
Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden, ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.
— Että menette naimisiin.
— Että menen naimisiin! Entä kenen kanssa, laupias taivas?
— Neiti Isabella Orlandi'n kanssa.
Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.
— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun "flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä englantilainen sana merkitsee.
Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa, aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän, hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa. Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää? Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.
Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee teoreemia.
— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita ei aiokaan naida.
— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa vilpittömyyttä.
Nuori mies kuunteli tätä pientä nuhdesaarnaa kunnioittava hymy huulillaan.
— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.
— En tunne minäkään, sanoi Marcel. Käytkö usein Chênaie'ssa?
— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.
— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka jokseenkin huonolla menestyksellä.
— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana, järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta. Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.
— Entä Alice, kysyi viattomasti rouva Guibert.
Nuori mies vastasi varovaisesti:
— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta kuin mieluisia.
— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta, virkkoi kapteeni.
— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.
— No lopultakin, sanoi Marcel, kylläpä kauan kierrettiinkin.
— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.
— No mutta, vastusti rouva Guibert lakaten ompelemasta.
— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.
— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys. Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.
— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin paikkoihin.
Rouva Guibert tahtoi keskeyttää häntä.
— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.
— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi! Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla olisi sellaista.
Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen, hän lisäsi:
— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.
Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.
— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi hyvyyttään, siinä kaikki.
Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.
— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!
Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne, tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei ole äitiä.
Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja kasvoilla uusi, raikas ilme.
— Kas, Paula neiti, oletteko päättänyt tulla mukaan?
— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos jään kotiin.
Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.
Kun kuljetaan Chaloux'n harjannetta, jonka alarinteellä Cognin'in kauppala sijaitsee, saavutaan Chênaie'n portille. Plataanikäytävä vie puiston läpi avaraan ja komeaan huvilaan, mistä on laaja näköala Bourget'n järvelle saakka, jonka kalvoon sitä piirittävien vuorten mahtavat varjot kuvastuvat. Sillä puolella huvilaa ei ole ainoatakaan puuta, jottei näköala häiriintyisi, viheriäiset nurmikot vain tennis- ja krokettikenttineen hivelevät silmää. Mutta rakennuksen takana tarjoavat vuosisataiset tammet kesäkuumalla siimeisiä lymypaikkojaan.
Dulaurens'it olivat mestareita hauskuuttamaan vieraitansa. Ja jokainen sai huvitella oman mielensä mukaan. Kun Paula saapui veljensä ja Jean Berlier'n seurassa, oli krokettipeli keskeytetty ja kaikki seisoivat piirissä Isabella Orlandi'n ympärillä, joka puhui puoliääneen ja viittoili käsillään:
— No niin, hänen nimensä on Landeau, lopetti hän.
— Kenen sitten, kysyi Jean liittyen heti kuuntelijoiden parveen.
— Minun sulhaseni.
Ja nuori tyttö purskahti kimakkaan, hermostuneeseen, melkein korvia särkevään nauruun. Hän ojensi kätensä nuorelle miehelle:
— Hyvää päivää, Jean.
Hän kutsui luutnantti Berlier'ta ristimänimellä sillä perustalla muka, että oli tavannut tämän kerran pikkupoikana.
— Tässä on punainen maila. Jätetään tämä peli, josta ei kukaan välittänytkään ja aloitetaan uusi. Te saatte tulla minun puolelleni.
Hän järjesti krokettipelin mielensä mukaan ja näytti hetkisen aivan hehkuvan peli-innosta. Jean'in pallo tuli hänen pallonsa avuksi, jonka taitava maila oli lennättänyt kauas kaarista ruohikkoon. He olivat pyrkineet muista erilleen ja käyttivät nyt tätä hetkeä hyväkseen.
— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.
— Minä onnittelen.
— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai, ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi hullunkurinen.
— Se on selvää.
— Eikö olekin?
Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat puolueensa tappiolle.
Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle, jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:
— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus sydämessä?
— Aviomiestäänkö kohtaan?
— Älkää kujeilko.
Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.
— Parempi on rakastaa ennen, kuin jälkeenpäin, hän sanoi lopuksi.
— Hoo, jos rakastaa ennen, niin rakastaa jälkeenkinpäin.
Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää, mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.
— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä iltana junassa.
— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."
— Teidän arvoisa äitinne on sangen selvänäköinen.
— Kaikkihan ne Italiassa ovat sellaisia. Runous on vain sanahelinää.
Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:
— Miksi te ette mene naimisiin minun kanssani?
— Jean ällistyi, mutta osasi kuitenkin aika pian vastata:
— Enhän voi viedä teitä mukanani Afrikaan.
— Voisittehan ruveta liikemieheksi. Ne ansaitsevat paljon rahaa. Herra
Landeau auttaisi teitä.
Ja ajatellessaan tätä omituista osaa, jonka hän määräsi herra Landeau'lle, puhkesi hän hillittömään nauruun, joka tarttui hänen seuralaiseensakin. Kun he astuivat poikki plataanitien, käytti nuori tyttö erään puun varjoa hyväkseen ja tarjosi poskeansa:
— Suudelkaa minua lohdutukseksi.
Ja tuon raikkaan posken kosketus tuntui vielä Jean'in huulilla, kun
Isabella taas palasi ehdotukseensa.
— Sepä vahinko. Mutta miksi te ette ole miljoonan omistaja?
— Sitähän minäkin tässä mietin, tunnusti Jean Berlier…
Kun Jean ja Isabella olivat sivuuttaneet ensimmäisen joukon, jota rouva Dulaurens saattoi saliin, osoitti tämä etenevää nuorta tyttöä seuralaisilleen:
— Minä en moiti häntä vähääkään, vaan hyväksyn täydellisesti hänen menettelynsä. Hänen naimiskauppansa todistaa suurta luonteen lujuutta. Sillä hän on itse vallan varaton.
Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:
— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi päästä naimisiin.
— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.
— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?
Muuan mietelauseita viljelevä herra lausui:
— Unhotus on nopeampi kuin kuolema.
— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.
— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää voi sitä ajatellakaan…
Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana. Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:
— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri omaisuus.
Periaatteet olivat aiotut hivelemään puheenjohtajatarta, joka kysyi:
— Eikö hän enää tee työtä?
— Kyllä, kyllä hän vielä tekee työtä. Hän johtaa liikkeitään. Hän komentaa tuhansia työmiehiä. Hän komentaa kuin kenraali.
Mutta vanha neito mutisi kuivasti:
— Minun aikanani ei meidän piirissämme olisi menty naimisiin työtä tekevän miehen kanssa.
Jean Berlier ja Isabella Orlandi, jotka olivat saaneet kiertäneeksi huvilan, ilmestyivät puistikosta. Nuori mies kiusoitteli huvikseen neiti de Songeon'ia, ja nämä sanat saivat hänen heti sekaantumaan keskusteluun.
— Kaikki on muuttunut, armollinen neiti. Se on meidän aikamme onnettomuus. Ennen muinoin aateluus oli siinä, ettei tehnyt mitään. Nyt työ se aateloi, ja nyt tehdään työtä vielä enemmän siveellisestä velvoituksesta kuin fyysillisestä välttämättömyydestä. Maailma on ylösalaisin: heittiöt ne nyt vain ovat tekemättä työtä.
Mutta Savoijin Valkoristin, Pyhän Antonin leivän ja monien muiden yhdistysten ja ompeluseurojen kunniapuheenjohtajatar silmäili häntä halveksivasti ja vastasi purevasti:
— Jotka ovat paimentaneet sikoja maan päällä, paimentavat niitä taivaassakin.
— Onko se uskonkappale? kysyi Jean ilvehtien.
Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja asteli väsynein ja veltoin askelin.
— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.
— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:
— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin raskailta?
Marcel hämmästyi.
— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa, joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät elomme aikaa.
Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.
— Luutnantti de Marthenay, sanoi hän.
Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa. Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin tekemään samoin.
— Ollaan täällä vielä hetkinen.
Ja kääntyen Marcel'in puoleen hän sanoi hurmaavan suloisesti:
— Te ette mahdu tähän istumaan. Mutta ette suinkaan te olekaan väsynyt?
— En ensinkään, tämä virkkoi, ja lisäsi hetken perästä: — Tunnetteko tätä mieletöntä arabialaista sananlaskua: Parempi on istua kuin seistä, parempi maata kuin istua ja parempi olla haudassa kuin maata.
— En ole kuullut sitä ennen, mutta pidän siitä.
Syvä alakuloisuus, luonnoton kuin lapsen epätoivo, kuvastui hänen nuorilla kasvoillaan, jotka olivat niin kauniit ja suloiset. Hän kumartui vaikenevan Paulan puoleen:
— Minä kadehdin sinua Paula. Sinä olet voimakas ja uljas. Mutta minä olen niin heikko. Jospa tietäisit, kuinka heikko minä olen. Minulla ei ole ollenkaan rohkeutta.
Ja kauneilla, surullisilla silmillään hän katsoi Marcel'iin aivan kuin hän hänelle puhuisikin ja anoisi häneltä apua. Miksi hän valitti sillä tapaa? Ja miksi hän pakeni luutnantti de Marthenay'ta?
— Kuinka ei teidän iässänne uskoisi onneen, sanoi Marcel.
Näiden jokapäiväisten sanojen asemasta olisi hän halunnut vahvistaa Alice'a omalla voimallansa. Ja Paula, jonka mieltä tällä hetkellä kalvoi epäily ja katkeruus, vaikeni yhä ja hymähteli itsekseen halveksivasti, ajatellessaan, että häntä kadehti tuo ystävättärensä, jota elämä oli pidellyt niin hellävaroen ja joka saattoi mielensä mukaan määrätä kohtalonsa.
Aurinko oli jo painunut Lépine'n vuoren taakse, mutta heidän edessään kääriytyi illan taivas loistavaan kultahuntuun, jonka kajastus kiloili kaihomielisesti Bourget'n järven kalvossa. Revard'in vuori ja Kissanvuori, joiden huiput vielä hohtivat kirkkaudessa, mittasivat korkeuttaan valon viipymisen mukaan, ja koettivat epätoivoisesti pidättää päivän viime säteitä. Ja tasanko häipyi siniseen ja rusottavaan usvaan, joka lankesi kaiken yli kuin kukkasade, sekoittaen välimatkat ja ääriviivat.
— Katsokaa, sanoi viimein Paula näyttäen taivaanrantaa.
Molemmat nuoret tytöt ponnahtivat pystyyn paremmin nähdäkseen, kuinka laskeva aurinko välkehti vedessä. Marcel näki vain Alice'n, joka oli kuin iso, hoikka ja notkea lilja valkoisessa puvussaan ja jonka puhdas profiili kuvastui illan kultaa vastaan kuin sädekehän ympäröimät enkelinkasvot keskiajan hurskaiden maalarien tauluissa. Alice kääntyi verkalleen nuorta miestä kohden ja hänen valon häikäisemien silmiensä pitkät ripset räpyttelivät. Hän hymyili sanomattoman suloisesti:
— En näe enää mitään, hän sanoi. Auringon heijastus tekee kipeätä silmiini.
Paula muisteli, kuinka hän pikku tyttönä ennen vanhaan veljineen huvikseen katseli suoraan aurinkoon luomiaan laskematta. Ja Marcel, jonka mielen väkisinkin niin hento kauneus sai heltymään, tunsi rinnassaan tunteitten riehuvan ja huumautui uhrautumisen halusta, jota rakkaus alkaessaan synnyttää.
— Alice, huusi rouva Dulaurens, et saa olla ulkona iltaviileässä.
Hiukan myöhemmin Marcel ja Paula sanoivat hyvästi. He palasivat Maupas'han puoleksi ruohottunutta polkua, joka kulkee kautta Forezan'in rotkon ja vie kauniin pyökki- ja koivumetsän läpi Vimines'in tielle. Puiden lehvien läpi pilkoitti rusottava ja malvanvärinen taivas, joka ennusti kaunista säätä. Mutta he kulkivat vaieten omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
— Oliko sinulla siellä ikävä, pikku sisko, kysyi viimein Marcel.
— Minullako, ei. Tulin Chênaie'hen sinun mieliksesi. Oletko tyytyväinen?
Hän ei vastannut heti. Hän oli huomannut Paulan surumielisyyden tämän itseensä vajoamisesta, ja katsomatta häneen, hän ilmaisi salaisuutensa metsän hämärässä:
— Jos pyytäisin häntä vaimokseni, mitä sinä siitä sanoisit?
Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:
— Hänen vanhempansa eivät suostu.
— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden jälkeen.
— Koska ei sinulla ole aatelista arvonimeä.
— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän päivinämme merkitsee?
— Kyllä vaan! Heidän piirissään ollaan ennakkoluuloisia.
— Mutta jos hän itse tahtoo?
— Hänellä ei ole omaa tahtoa.
— Entä jos hän rakastaa minua?
— Silloin hän itkee sinua.
Paulan oma epätoivo, jota ei koskaan kukaan saisi aavistaa, jonka hän salaa ja vaieten tukahduttaisi, pani nuo kovat sanat hänen suuhunsa. Loukkaantuneena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena Marcel joudutti kulkuaan oikaisten vielä ylämäessä varttaan, joka oli suora ja sorja kuin nuori kuusi. Unohtaen viimein omat huolensa, sisar kiirehti veljensä jälkeen, tarttui hänen käteensä saadakseen hänet pysähtymään ja sanoi liikutettuna:
— Kuulehan, minä puhuin pahasti äsken. Olin pahalla tuulella. Suo anteeksi! Ehkä minä erehdyn Niin, varmasti minä erehdyn. Näinhän tänään, että hän pitää sinusta. Ja hänen äitinsähän tuhlaamalla tuhlaa sinulle suosionosoituksiaan.
Veli kuunteli häntä, mutta apeus ei haihtunut hänen kasvoiltaan. Paula jatkoi:
— Näetkös, isän kuoleman jälkeen olen saanut kokea niin monia muutoksia meidän suhteemme, että luonteeni on varmaankin katkeroitunut. En voi sietää ihmisiä, jotka halventavat sitä, mitä me ihailemme, ja pitävät pilkkanaan sitä, mistä me innostumme. Kai kuulit, mitä puhui tuo Isabella Orlandi? Mutta jos Alice tulisi sinun vaimoksesi, niin kyllä hän pian muuttuisi! Hän on niin hyvä, niin suloinen ja hienotunteinen. Ja lisäksi hän on niin kaunis.
— Niin on, sanoi Marcel surumielisesti, hän on kaunis.
Metsä pimeni. Ei voinut enää erottaa toisistaan koivujen ja pyökkien hoikkia runkoja, eikä niiden jo mustia lehviä. Mutta metsän pimennosta päästyä kohtasi veljeä ja sisarta tuo kesäiltojen kauan kestävä vaalakkuus, joka ei tahdo väistyä yön tieltä.
Kun Maupas tuli näkyviin, pysähtyi Marcel äkkiä.
— Ei, sinä olet oikeassa. Mutta puhu Alicelle kumminkin. Selitä hänelle minun menneisyyteni ja tulevaisuuteni, mikä on minun ylpeyteni, mitä minä pidän onnenani. Veisin hänet mukanani Alger'iin, joka on lumoava kaupunki.
Sisar ymmärsi ja katsoi hellästi ja liikutettuna veljeensä.
— Oi, jos sinä rakastat häntä, on se eri asia. Minä teen kuten tahdot.
Marcel pyysi:
— Puhu hänelle huomenna. Meidät on kutsuttu aamiaiselle Chênaie'hen neiti Orlandi'n sulhasen kanssa.
— Huomennako jo, sanoi sisar vain.
Hänelle ei oltu puhuttu mitään aamiaisille tulosta. Mutta hän ei nyt huomannutkaan tuota tahdittomuutta, vaan lisäsi:
— Eikö olisi parasta puhua ensin hänen vanhemmilleen?
— Ei, vastasi Marcel lujasti, en halua, että äiti joutuisi tekemään turhaa matkaa.
— Heidän kulkiessaan porttaalin läpi, kuiskasi sisar:
— Soisin niin sydämestäni, että sinä tulisit onnelliseksi.
Veli hymyili epäilevästi:
— Älä puhu vielä mitään äidille. Hän ei pidä noista ihmisistä. Enkä pidä minäkään.
Ja tunnustaen vihdoinkin joutuneensa häviölle, hän lisäsi:
— Mutta häntä minä rakastan.
V.
Alice'n salaisuus.
Aatelittoman miehen ja jalosukuisen naisen avioliittoa ei maaseudulla vielä pidetä oikein sopivana. Heitä kutsutaan puolirotuisiksi, eivätkä he voi vaatiakaan puhdasrotuisen nimeä. He joutuvat naurunalaisiksi, kun toinen suvaitsee, että toinen alentumistaan peittääkseen, lakkaamatta toitottaa korkeata alkuperäänsä, vieläpä julistaa sitä nimikorteissaankin.
Herra Dulaurens oli oppinut kodissaan tuntemaan aristokraatisen ennakkoluulon voimaa. Hän oli äärimmäisen jyrkkä omaksumassaan kuningasmielisyydessä. Kaikki aateliset arvonimet häikäisivät häntä, vieläpä nekin, joita ivamielinen San Marinon tasavalta kalliilla hinnalla myyskentelee ja joita hän ei nöyryydessään rohjennut hankkia. Tämä kunnioittava käytös ei kuitenkaan antanut rouva Dulaurens'ille täyttä korvausta epäsäätyisestä avioliitostaan, mutta se hiveli kumminkin hänen vallanhimoaan.
Samoin kuin hän hallitsi miestänsä ja kotiansa, samoin hallitsi hän lapsiansa, varsinkin Alice'a. Hän oli niitä äitejä, jotka eivät osaa erottaa tyttärensä onnea omasta onnestaan ja luulevat vilpittömästi edistävänsä tyttärensä onnea ajatellessaan todellisuudessa vain omaansa. Hänen kiihkeä äidinrakkautensa, joka lainasi sukupuolirakkaudelta kaikkivaltaavan luonteensa, tyydytti hänen sydämensä polttavaa tarvetta, joka ei avioliitosta ollut saanut tyydytystä.
Tänä aamuna hän toimekkaana järjesti Alice'n tulevaisuutta, ja oli hänelle juuri muodon vuoksi ilmoittanut kreivi de Marthenay'n kosinnan. Mutta ennen kaikkea hän ajatteli aamiaiskutsuja, jotka hän piti Isabella Orlandi'n kihlauksen johdosta, ja hän nousi tuon tuostakin nojatuolistaan antamaan määräyksiään, eikä tullut tarkastaneeksi tytärtään eikä liioin vaatineeksi hänen suostumustaan. Hän menetteli kuin valloittajat, jotka eivät voi kuvitellakaan, että heidän aikeitaan vastustettaisiin. Vieläpä käsitteli hän jonkinmoisella huolettomuudella tätä niin peräti vakavaa kysymystä, sillä hän oli jo kauan sitä ajatellut ja piti sitä tuollaisena luonnollisena ja niin sanoakseni välttämättömänä perheliittona.
Palattuaan kolmannen kerran kyökistä, jossa hän ei pelännyt käydä, kertasi hän vielä lyhykäisesti kaikki tämän liiton tuottamat edut:
— Sangen vanhaa aatelia ja sangen luotettavaa. Oivallisia suhteita. Varallisuus keskinkertainen, se on kyllä totta, mutta eiväthän meidän aatelismiehemme olekaan kauppiaita. Ja sitäpaitsi Armand on sangen pulska poika.
Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa kädet kohotettuina taivasta kohden:
— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy jäätelökupukassa.
— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva
Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:
— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai, että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle, ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle, ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.
Liikutus alkoi jo vallata hänen mielensä, kun ovelle taas koputettiin.
— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.
— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre, kiitoksia.
Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää. Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.
— Kultaseni, mikä sinua vaivaa?
— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.
Äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, niinkuin hänen lapsena ollessaan:
— Mutta saanhan pitää sinut lähelläni, sydänkäpyseni. Selitinhän sinulle, että sinun ei tarvitse jättää minua. Ja hän lisäsi hymyillen, tuntien kumminkin epämääräistä levottomuutta:
— Mikä soma kreivitär de Marthenay sinusta tuleekaan, neitiseni! Ja miellyttäähän kreivi sinua?
— Oh, en minä tiedä.
Se oli hänen arka kieltonsa. Rouva Dulaurens aavisti sitä:
— Määräämme häät siksi päiväksi, kuin sinä haluat.
Kuullessaan nämä sanat, jotka tekivät tuon pelätyn tapahtuman välittömän todelliseksi, värisi Alice kiireestä kantapäähän ja huudahti sydäntä särkevällä äänellä:
— Ei, ei, minä en tahdo! Äiti, äiti!
Rouva Dulaurens hämmästyi. Hänen rakkautensa ja hänen tahtonsa sai iskun. Mutta hienon maailman naisena, joka huolehtii vain nykyhetkestä, hän ei pitänyt hetkeä soveliaana selityksille.
— Tyynny, kultaseni. Ymmärrän hyvin sinun mielenliikutuksesi. Kyllä kaikki selviää. Aamiaisen aika on käsissä. Vieraat saapuvat kohta. Pyyhi pian kyyneleesi, lapseni. Luota äitiisi.
Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja neiti Orlandi odottivat salissa.
Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna, joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen aiheutti, ja syytti itseänsä.
"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"
Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.
* * * * *
Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:
"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä taivuttaa veljensä puoleen".
Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi molempia nuoria tyttöjä:
"Oikeassa olen. Siinä se vaara piilee."
Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa, ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta, että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle, jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta. Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua, sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.
Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Mitä pidätte hänestä?
— Kenestäkä?
— Herra Landeau'sta.
— En sitä enkä tätä.
— Hän puhuu vähän, mutta hän sanoo kaikki, mitä ajattelee.
Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää yksinäisyyttä.
Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä. Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa, jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan, kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia omistava orjansa…
* * * * *
Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä. Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin tällöin hymyilläkseen toisillensa.
Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen, saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli tullut ilmoittamaan.
— Muistatko vielä, Paula, keskustelujamme Sacré-Coeur'issa?
— Enpä niitä enää juuri ajattele.
— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut: "Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa". Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin: "En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi, sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa — sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme: "Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.
— Tekikö sinunkin mielesi, kysyi Paula hellän ivallisesti.
— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut, mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.
Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.
— Tänä aamunako, hän kysyi.
— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin menemästä naimisiin.
Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia kosijoille.
Mutta hienotunteisesti hän kohta lisäsi:
— Ethän kerro kellekään. Enkä minäkään ilmaise hänen nimeänsä.
Paula, joka jo oli arvannut, hymyili hiukan levottomana. Väristen koko ruumiiltaan, hän odotti lisätietoja. Hän vapisi jo hänen puolestaan, joka oli hänet lähettänyt:
— Ethän pidä minua tungettelevana, jos kysyn, miksi kieltäydyit.
Alice pysähtyi. Kultainen säde, joka pujottelitte lehvien läpi, lankesi juuri hänen vaaleille hiuksilleen. Hän kumarsi hiukan eteenpäin notkeaa yläruumistaan ja nauroi kuin kevään kukka:
— Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta!
— Sinä et siis rakasta?
— En.
— Etkö ketään, kysyi rohkeasti Paula.
— En ketään.
Mutta hän punastui. Sanojensako vuoksi, joita hänen luontainen arkuutensa jo piti liian uskaliaina, vaiko äkkiä pelästyen sitä, ettei ollut pysynyt totuudessa?
Paula tuli aivan hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen hoikan vyötäisensä ympäri. Sitten aivan läheltä, metsän rauhaisassa pimennossa hän viimein kuiskutti nopeasti, melkein arkaillen ja itsekin hämmästyneenä siitä, mitä uskalsi sanoa:
— Tiedätkös, Marcel rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle koko sydämensä. Suostuisitko sinä, Alice, tulemaan hänen vaimoksensa? Sinulta vain hän onnea odottaa.
He olivat yhtä liikutettuja molemmat ja katselivat silmät maahan luotuina kuivuneita lehtiä, joita eivät kumpikaan nähneet. He nostivat yht'aikaa silmänsä maasta, punastuivat ja vaipuivat suloutta täynnä olevalla liikkeellä toistensa syliin, vuodattaen kyyneleitä.
Paula tyyntyi ensiksi. Hän tarkasteli uuden tunteen valtaamana tuota viehkeätä olentoa, joka nojasi hänen olkapäätään vastaan ja joka sanaakaan sanomatta oli tullut hänen sisarekseen. Mutta Alice'a peloitti tuo liian voimakas tunne, joka oli niin suloinen ja jota hän yhä halusi tuntea. Hän pelkäsi tekevänsä väärin antautuessaan sen valtaan ja kumminkin hän siihen antautui. Tämä hänen ensimmäinen tutustumisensa rakkauteen antoi hänen aavistaa, mitä salaisuuksia piili hänen vielä hämärän ja lapsellisen sielunsa sopukoissa. Hänen sydämensä aukeni kuin ruusun kukka, joka illalla vielä on nupussa, mutta aamulla jo ottaa vastaan kastepisaroita puhjenneeseen kupuunsa.
— Tahdotko sinä, kysyi Paula lempeästi.
— Ja äänellä heikolla kuin tuulenhenkäys vastasi Alice viimein:
— Tahdon.
Käsi kädessä jatkoivat he taas kävelyään, toinen kuunnellen onnea, joka lauloi hänen sydämessään, ja toinen, itsensä unohtaneena nauttien tuosta ilon kyllyydestä, jota hän ei saanut itselleen odottaa.
— Sinä olet minun siskoni, Paula sanoi. Minä pidän niin kovasti sinusta. Marcel on niin täysin ansainnut tulla onnelliseksi. Hän on ollut niin hyvä meitä kohtaan. En osaa sitä sinulle kylliksi sanoa. Isän kuoleman jälkeen olemme saaneet kokea kamalia hetkiä. Mutta Marcel antoi meille sieltä kaukaa apua ja rohkaisi meitä.
Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää. Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään. Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:
— Mitä me nyt teemme?
— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi noudattaa mielellään äitisi mieltä.
Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi, eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:
— Pitääkö minun lähteä Ma… Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen huuliansa.
— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula hämmästyneenä.
— Niin, niin, onhan se selvää. Mutta meneekö hän kauas?
— Algeriaan.
— Voi, niin kauaksi. Äiti ei ikinä suostu.
Hänen kauniit silmänsä sumenivat. Hän näki jo onnensa pakenevan.
— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.
— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen. Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut kylliksi urhoollinen?
Paula ei voinut olla naurahtamatta.
— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä, jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.
— En ole koskaan ajatellut niitä asioita, virkkoi Alice.
— Kumminkin sinä rakastat Marcel'ia.
— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin hyödyttämästä maatansa.
— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän vain itselleen:
— Minä en ainakaan uskaltaisi rajoittaa mieheni elämää.
Alice kuuli tuskin, mitä Paula sanoi; hän seurasi omien ajatustensa juoksua:
— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.
— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:
— Siis sinä et seuraisi häntä?
Alice ymmärsi tuon ylenkatseen ja väitti innokkaasti vastaan:
— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan, ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta…
— Hän epäröi hetkisen, ja kuiskasi sitten surullisen suloisesti:
— Mutta äitini.
— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea sinun onneasi.
— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?
Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja purskahti itkuun.
— Paula, minua peloittaa! Voi, kuinka minua peloittaa! Mutta minä rakastan sinua niin kovasti.
Sisarelle lausuttiin nämä rakkauden sanat, mutta ne tarkoittivat veljeä. Ja kuten vanhempi sisar viihdytti Paula nuoremman pelkoa.
— Joku tulee, sanoi hän yht'äkkiä, kuullessaan lehtien kahinaa.
Olkaamme varuillamme.
— Näkyykö, että minä olen itkenyt?
— No, ei juuri. Älä hiero silmiäsi.
Ja hiljaa hän lisäsi:
— Ole rohkea ja luottavainen. Lupaatko minulle?
— Voi, kyllä, kyllä!
— Rakas pikku sisko…
Alice hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, tuota suloista nimitystä kuullessaan.
Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.
Katsokaa, sanoi hän Paulalle ja Alice'lle, tullen heidän luokseen.
Hän näytti heille vasenta kättään, jossa rubiini ja smaragdi kimalteli:
— Kaksi kihlasormusta!
— Kaksiko kihlasormusta, toisti Alice ilkamoiden.
— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan. Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on puutettu jalokivillä.
— Mutta teillähän on hyvät silmät, huomautti Jean.
— Ei se tee mitään, se on hienoa, sanoi Isabella, niiaten hänelle.
Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni
Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.
Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää levottomuutta.
"Kyllä on jo aika", ajatteli hän, "toimittaa pois tuo sankari."
Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta saavuttaneen rakkauden rauhaa.
Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli, liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.
Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin. Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle. Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.
— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja katsokaa!
— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen halveksien poispäin.
— Se on Jumalan kiusaamista, lisäsi rouva Dulaurens.
Ja rouva Orlandi sopersi:
— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia ja aina vastuksina.
— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi sitä rintaansa vastaan.
Isabella naurahti julkeasti ja sanoi sulhaselleen, katsoen häntä silmiin:
— Kuulkaahan, lapsia minä en tahdo!
Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:
— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi, ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein uskonnollista hartautta.
Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden he olivat ymmärtäneet.
— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.
Hyvillään hymyili lasten äiti nuorelle neidille:
— Onhan niitä jo kokonainen kasa ja ne työntävät pituutta kuin hamppu.
— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.
— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta elävät he kumminkin.
Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea, joka taas alkoi ilakoida:
— Nuo ne teitä myöhemmin auttavat.
— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen kämmenissään on meidän joka pennimme.