— Eikö teillä ole ensinkään varoja?
— Johan nyt, ei edes kaniinin pitämiseen.
— Hyvästi, sanoi Paula, ja pysykää rohkeina.
Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt uusien käsineitten ostoon.
Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja hymyili veljelleen:
— Etkö kysele minulta mitään? Puhuitko hänen kanssaan?
— En, mutta ymmärsin. Hän suostuu, eikö niin?
— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.
Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.
He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta. Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel vielä Paulalle:
— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun pieni suojelusenkelini.
— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla, kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert pitkän aikaa ääneti.
— Onkohan se meille onneksi, kuiskasi hän vihdoin.
— Onhan hän niin herttainen, sanoi Paula.
— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.
Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada kieltävän vastauksen kosintaansa.
VI.
Herra ja rouva Dulaurens.
Joka aamu päätti Alice Dulaurens sinä päivänä suostuttaa vanhempansa tuohon liittoon, jonka pelkkä toivominenkin täytti hänen sydämensä ilolla, ja joka ilta, kun hänen aikeistaan ei ollut tullutkaan mitään, päätti hän varmasti puhua seuraavana päivänä. Mutta pian tuli hänelle tosi eteen. Paula ilmoitti hänelle, minä päivänä rouva Guibert saapuisi.
Rouva Guibert'in tulopäivän aattona ei hän vielä ollut mitään puhunut. Tuskissaan nukkui hän myöhään ja nousi varhain aamulla, luullen sillä voittavansa aikaa. Tunnit kuluivat nopeasti ja hänen lempivä sydämensä vapisi. Hän vahti vuoroin isäänsä vuoroin äitiänsä, puhuakseen erikseen heille kummallekin, eikä mielestään keksinyt — arkojen tavalla — koskaan kyllin suotuisaa tilaisuutta.
"Äiti on yksin huoneessaan."
Hän riensi sinne ja tuli hiljaa pois, sillä äiti kirjoitti.
"Parempi on palata hetken perästä."
Posket hiukan punoittavina lähti hän heti etsimään isäänsä.
"Isä on kävelyllä puutarhassa."
Mutta tämä keskusteli puutarhurin kanssa.
Siten hän keksi yhä satoja turhia syitä lykätäkseen tunnustuksensa tekemistä. Viimein hän rauhoitti mieltään päättämällä puhua heti aamiaisen jälkeen:
"Silloinhan isä ja äitikin ovat parhaimmalla tuulella", sanoi hän itsekseen, jottei hänen tarvitsisi soimata itseänsä.
Mutta kovaksi onneksi hänen aikeilleen ilmestyi rouva Orlandi aamiaisvieraaksi. Kellon lyödessä kahtatoista saapui hän kantaen kainalossaan sylikoiraansa Pistache'a, jota hän ei koskaan jättänyt, ja alkoi italiattaren tavoin lörpötellä herttaisesti ja tutunomaisesta:
— Enhän vain häiritse teitä. Te olette niin herttaisia. Minusta on kauheaa syödä aivan yksin. Isabella ja kamarineiti lähtivät Lyon'iin myötäjäisten vuoksi, ymmärrättehän. Kyllä häistä on paljon häiriötä ja vaivaa. Pääni on jo vallan sekaisin.
— Sehän oli oikein hauskaa, että tulitte, sanoi rouva Dulaurens kovasti harmissaan.
Ja hänen miehensä selitti juhlallisesti:
— Häiden valmistukset häiritsevät todellakin kodin rauhaa. Mutta yhteiskunnallisen järjestyksen mukaista on, että tämä juhlallisuus juuri tuottamiensa vastuksien kautta säilyisi meidän muistissamme.
Mentiin ruokasaliin.
— Sallittehan, että tämä pikku kulta aterioi meidän kanssamme, kysyi rouva Orlandi osoittaen sylikoiraa.
— Tietysti. Emmehän voi olla niin julmia, että erottaisimme teidät siitä.
Italiatar asetti Pistache'n viereensä ja rupesi heti siitä puhumaan:
— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin, pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.
— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin velvollisuuksiaan.
Järkähtämättömän levollisena jatkoi Italiatar:
— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.
Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:
— Eikö olekaan väliruokaa?
— Ei, vastasi rouva Dulaurens hiukan kummastuneena.
— Sepä ikävää!
Ihmeissään tästä vaativaisuudesta pyyteli rouva Dulaurens anteeksi:
— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.
— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.
Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle. Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista varastohuoneeseen.
Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli tiukassa ja vuodentulo huono.
— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?
— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin itse. Me joimme itse joka tipan.
Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa. Hän oli hankkinut sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin suostumatta:
— Tilanomistajia surkutella tulee… He eivät tiedä enää mitä tehdä…
Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.
Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni, että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.
Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:
— Isä, kohta tulee vieraita.
— Hyvä on, tyttöseni. Keitä sitten? Äitisi on salissa.
— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.
— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.
Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.
Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein mahtipontiseksi, hän lisäsi:
— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.
Alice'n mielestä tämä kehuminen ei riittänyt ja hän kuiskasi:
— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin lavantaudissa?
— Kyllä, kyllä, isä vastasi nopeasti.
Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?
— Onko hän ilmoittanut sinulle tulevansa, hän kysyi.
— On, isä.
Ja aivan hiljaa hän sanoi vielä:
— Rouva Guibert tulee minun tähteni.
Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.
— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti, epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen mahdottomaksi:
— Etkö tahdo minun onneani, isä?
— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä, jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän selitystä:
— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se merkitsee?
Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.
— Hän tulee pyytämään minun kättäni pojallensa.
— Kapteenilleko?
— Niin.
Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:
— Isä, kuule, se pitää antaa hänelle ja saada äiti suostumaan.
Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina enimmän hänen huomiotaan.
— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen taas astella edestakaisin.
Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän uljaasti:
— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää. Pater familias!
Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä. Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:
— Tuo nuori mies on sankari. Sankaruus tekee hänet meikäläiseksi.
Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.
Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään muutamia muistutuksia:
— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?
— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.
— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole ensinkään omaisuutta.
Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:
— Älä itke, tyttöseni. Minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi.
Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui. Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen kohteliaasti:
— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.
Ja kääntyen Alice'n puoleen hän lisäsi:
— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten kanssa.
Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta, liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.
Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.
— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä suudellessaan.
Mutta tytär vaikeni ja hänen kyyneleensä vuotivat yhä.
— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.
Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken perästä:
— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän antaa niin paljon tekemistä.
Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin, että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut:
— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?
Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen, ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä, joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen. Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:
— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona? Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan laita… Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?
Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat, jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä äänellä:
— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.
Uusi toivo täytti nuoren tytön rinnan ja hän huokasi vihdoin:
— Minä rakastan, äiti.
— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano minulle hänen nimensä.
Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta vapisevilta huulilta.
Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen:
— Rouva Guibert tulee kohta… Hän pyytää minua… pojallensa…
— Kapteenilleko?
— Niin.
— Voi kultaseni, kuinka mieleni kävi pahaksi!
— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa. Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:
— Miksi mielesi on paha, äiti?
Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina hän vastasi:
— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?
Seisten äitinsä vieressä ja katsellen maahan kuin syyllinen, Alice kuiskasi:
— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko… ja hän niin voimakas.
Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:
— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin kiusallista… Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä, että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni. Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös, sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret, palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta, mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä liian myöhään!
Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen, jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki, alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.
Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.
— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?
— Äiti, vastusti Alice.
— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.
Ja vähentääkseen tämän valituksen itsekkyyttä hän heti lisäsi:
— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi! Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa… Sellaista on täst'edes minun iloton elämäni…
Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta, ojensi Alice kätensä äitiään kohden:
Äiti, äiti, minä en jätä sinua koskaan.
Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär toistensa syliin.
— Minä en mene koskaan naimisiin. Minä jään sinun luoksesi.
Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.
— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin, huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua niin suuresti.
Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen, että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi!
Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona hän särki tyttärensä sydämen.
Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa. Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän väristen äitinsä syleilystä.
"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"
Ja ihmeissään ja uudestaan levottomana ajatteli rouva Dulaurens:
"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa mieltänsä?"
Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä, jota hän ei voinut kestää.
"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta tuolille.
Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta. Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.
Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.
— Minä tulen heti, sanoi hän.
Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.
— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!
Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!
Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana, vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.
Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan. Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne. Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö, ja toivottomana hän halusi kuolemaa.
Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena sulhaselleen, ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.
VII.
Kosinta.
Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.
— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.
Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen, oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä astun tästä jalan.
Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.
Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta, ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.
Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa, hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään, että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.
Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden, josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.
Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin. Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata vierailunsa tarkoitusta:
— Te varmaan jo tiedättekin, herra Dulaurens, miksi minä tulen luoksenne.
Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana, melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.
— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan. Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.
Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.
— Onko annettu tieto rouvalle?
— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä neidin kanssa herran työhuoneessa.
— Niin on, rientäkää sanomaan hänelle.
Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana voittaakseen aikaa:
— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan, riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti pahoillani, että teidän täytyy odottaa.
— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä, katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa pieniä metkuja:
Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä kohtauksessa.
— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan, jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.
Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä paikoillaan, hän raotti ovea:
— Pyydän anteeksi! Pyydän anteeksi!
Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:
"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin, ei kumminkaan merkitsisi mitään."
Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.
Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.
"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.
Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.
"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen… Ja ehkäpä sinä enemmän kuin minä pidätät häntä meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."
Hän tunnusti itselleen naisellisen heikkoutensa.
Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.
Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta apua.
Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa esittämiseen.
— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.
Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut vierailulle ilman velvoittavaa syytä.
Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä neuvoi häntä.
— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa, että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä: "Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä. Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu, kun annatte hänelle tyttärenne.
Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat, oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:
— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:
— Se on varallisuutta sekin.
— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä liioin suututtaa vaimoansa.
Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän sekaantui asiaan?
— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä aavistaneet.
Ja ihmeissään rouva Guibert mietti mielessään:
"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?… vai pitävätkö he minua pilkkanansa?"
— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän ei voinut estää itsemurhaa, eikä… eikä pesänselvitystä.
Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat, lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi, että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan:
— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.
Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?
Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan. Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana! Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja kadehdimme teitä yhdellä haavaa… Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin hitaita paranemaan?
Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle, kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota kutsutaan hienostoksi.
Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.
— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni, meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi lapsiansa!
"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he", olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja kieltäymys yhtyvät."
Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat, nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.
Hetken perästä rouva Dulaurens taas jatkoi pakinaansa:
— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo saanut kyllikseen kunniaa?
Rouva Guibert oli noussut seisomaan. Hän sanoi vain:
— En tiedä, hyvä rouva; kiitän teitä.
Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.
Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä kumarruksiaan…
Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden, joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia! Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, — hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään piti tyttärensä onnena.
Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa. Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa, jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta, joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka. Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen, ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista. Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan? Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.
"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty…"
Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni. Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.
"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen voimiansa.
Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista, ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen mökin ovelle ja huusi:
— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.
— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.
Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti, ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei tiedustellut mitään, vaan jatkoi:
— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.
"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on koko liuta, tiedättehän, Fanny!"
— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!
Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka ajatteli:
"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat hitaammin."
— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo. Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.
Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.
— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!
Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.
— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.
Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa, aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:
— Lapseni! Lapsikultani!
Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän kysyi vain:
— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni. Astutaan aivan hiljaa.
Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu, ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana, seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.
Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:
— Älä yhtään sure. Ei se kannata.
— Mitä, kysyi Paula hämmästyneenä.
— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa häntä kaksinverroin.
Marcelin sisar kysyi:
— Entä Alice?
— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies oli heille mieluisempi.
— Vai niin, sanoi nuori mies, ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:
— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman elämää, etkä tunne sitä.
Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:
— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.
Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa kovuutta.
Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:
— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.
Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:
— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä hakemaan…