VIII.
Rikostoverit.
Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.
— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.
Nuorekkaan innokkaasti kysyi Jean:
— Onko retki varmasti päätetty tällä kertaa?
— On. Se kestää kaksi vuotta, mikäli voi ennakolta päättää niin pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Tapasin Pariisissa majuri Jamy'n, joka esitteli minut herra Moureau'lle. Me otamme molemmat osaa hänen tutkimusretkeensä sadan tai parin sadan sotamiehen kanssa, se on päätetty asia. Hänen retkensä on järjestelmällisesti suunniteltu. Sotaministeri on siinä mukana. Mutta minä pelkään, että me emme pääse lähtemään ennen ensi vuotta.
Syvällä ja selvä-äänteisellä äänellään Marcel puhui pitkälti tekeillä olevan pienen retken syistä, tarkoituksesta ja kokoonpanosta. Sen piti jatkaa eversti Flatters'in kovaonnista yritystä, ja hän teki siitä selvää täsmällisesti ja melkein kaunopuheisesti, niin perinpohjin tunsi hän aineensa. Hän aivan kiihtyi. Ei mikään muu näyttänyt enää kiinnittävän hänen mieltään, kuin tämä rohkea retki Afrikan sydämeen. Hänen innokkaat eleensä antoivat lisää pontta hänen sanoilleen, jotka loitsivat esiin nuo tuntemattomat maat, nuo laajat ja yksitoikkoiset seudut, tutkimattomat ja salaperäiset kuin meri.
Jean kuunteli, tarkkaavainen ja miehekäs ilme kasvoillaan. Tuo sulavaliikkeinen, hieno- ja kaunispiirteinen nuori mies, joka hymyili ja laski leikkiä lakkaamatta, tuo naisten suosikki, jonka ensi silmäyksellä olisi luullut olevan oikeassa ympäristössään jossakin hienossa salongissa liehittelyn ja lemmiskelyn touhussa, hän näytti nyt vakavissa mietteissä ollessaan todellisen, lujan ja uskaliaan miehen luonteensa. Hänen ystävänsä, Marcel Guibert, joka hänet perinpohjin tunsi, ei ollutkaan hänestä koskaan muuta ajatellut ja, kun hän kuuli hänestä puhuttavan kuin mistäkin kasarmin keruubista, ihmetteli hän ja vastasi vain:
— Ette tunne häntä.
Rouva Guibert ilmestyi portaille.
— Vaiti, sanoi kapteeni, pannen nopeasti sormen huulilleen.
— Eikö hän tiedä, kuiskasi Jean matalalla äänellä.
— Ei, hän saa kyllä tietää liiankin aikaisin.
Vanha rouva katsoi puutarhaan, mutta ei huomannut kumpaakaan nuorta miestä. Luullen olevansa yksin, otti hän pois silmälasinsa, jotka hän oli pannut silmilleen, nähdäkseen paremmin tehdä käsityötänsä, ja pyyhki hitaasti nenäliinalla silmiään. Väsyneenä nojasi hän portaiden puista rintanojaa vastaan, jota myöten kiertelivät jasmiinin ja soijaköynnöksen kukattomat oksat, nuo syksyn surulliset koristukset. Alakuloisissa mietteissä antoi hän katseensa liidellä yli tutun maiseman.
Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva, joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky kuin uuden kevään ennustus.
Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan, arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin kehoittaen luottamaan elämään.
Hitaasti rouva Guibert palasi sisään.
"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni, ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä…"
Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia. Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei kertaakaan ollut näkynyt.
Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään, mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.
Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen ystävänsä Jean seisomaan.
— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin lähden.
— Odota hiukan, vastasi Marcel nousten vuorostaan.
Ja päättäen äkkiä puhua, hän lisäsi melkein kuiskaten:
— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa minua. Tahdotko?
Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia. Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää, jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus, jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi, miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä peloitti Jean'ia.
Salaten mitä hänen mielessään liikkui Jean kysyi:
— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein yksinkertaisinta.
Marcel katsoi häntä läpitunkevalla ja terävällä katseellaan:
— Tiedäthän kyllä, etten voi.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Mutta minä tahdon tavata hänet.
— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta Marcel vain vastasi ynseästi:
— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa… Minun täytyy välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi. Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.
— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja luullut Alice'n luonteesta.
— Se on helpointa.
— Niin sinulle, jonka aika kuluu vaaroissa ja vastuksissa. Mutta hänelle?…
— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän varjonkin.
— No niin, mumisi Jean ajatellen:
"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."
Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi hänen rakkautensa.
— Sinä tahdot siis ehdottomasti tavata hänet.
— Ehdottomasti.
Jean ei sanonut enää vastaan. Hänen aprikoidessaan asiaa, Marcel jatkoi:
— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani… saamani kieltävän vastauksen jälkeen.
Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat.
Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:
— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea, nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta, jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät tämän, ennenkuin vastaat minulle.
— Hyvä on, Jean sanoi.
Ja mietittyään sekunnin tai pari, hän lisäsi:
— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.
Marcel mietti hetkisen:
— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä lähden siis, häntä tapaamatta.
Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä auttaa.
— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat hänet tavata.
— Miten aiot menetellä, Marcel kysyi hiukan levottomana.
— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on sitten pidättää häntä.
Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän virkkoi huvitetun näköisenä:
— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua, ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.
Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo panna toimeen.
— Sinä haluat tavata äitiä, sanoi Marcel. Mennään sisään.
Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.
— Tulen sanomaan hyvästi, virkkoi Jean.
— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän hiukan pelkäsi.
— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani loppuu, ennenkuin teidän poikanne.
Paula kohotti vihdoin päätään. Jean, joka häntä juuri sillä hetkellä tarkasteli, luuli näkevänsä nuhdetta hänen tummissa silmissään. Mutta emmehän koskaan voi olla varmat siitä, mitä katse sanoo. Nehän ovat noita nopeasti vaihtuvia ja haihtuvia sielun välähdyksiä, joiden tulkinta on niin salaperäistä, ja joita emme haluakaan itsellemme tulkita, jos ne ovat meille epäsuosiollisia tai vaikkapa vain saattavat meidät hämillemme. Tuo vakavakasvoinen ja sulavaliikkeinen nuori tyttö, jonka hieman tyly suloisuus antoi aavistaa väkevää sisäistä hehkua, veti häntä puoleensa ja saattoi hämille yhdellä haavaa. Hän olisi iloinnut, jos Paula olisi puhunut hänelle ystävällisesti, ja hänen jäykkyytensä lamautti häntä. Paulan hyväksyminen, Paulan arvonanto olisi kohottanut ja vahvistanut häntä; mutta hän aavisti, että niitä ansaitakseen hänen olisi pitänyt tehdä suuria tekoja, tuntea suuria tunteita, ja hän pelkäsi sitä, mitä hän sisimmässään nimitti kulkemiseksi kukkuloilla. Varsinkin koetti hän olla tutkistelematta sitä epämääräistä tunnetta, jonka Paula hänessä herätti. Niin moni antaa elämänsä kulua epäselvyydessä, syventymättä tuohon hengenheimolaisuuden salaisuuteen, joka olisi heidät muuttanut ja jonka vaikutusvoiman aavistus peloittaa useimpia ihmisiä!
Rouva Guibert tahtoi saattaa nuorta miestä pihalle asti. Portaiden alapäässä hän kuiskasi Jean'ille hiljaa, tämän ollessa hänen lähellään:
— Olkaa paljon hänen kanssaan tänä talvena. Minä pyydän sitä teiltä,
Jean.
Jean katsoi lempeästi vanhaa naista. Tämä luottamuksen osoitus liikutti häntä:
— Sen lupaan, rouva Guibert. Hän on minulle kuin vanhempi veli.
Kääntyessään näki hän surupukuisen Paulan seisovan portailla ja ihaili hänen ylpeää, puhdaspiirteistä profiiliansa. Mutta Paula katseli suoraan eteensä, ja syksyisen taivaan rusotus kelmeni vuorilla…
Samana iltana Jean Berlier söi päivällistä Chênaie'ssa, jossa häntä odotti Isabella Orlandi kuin kotonansa ainakin. Koskaan vielä ei Isabella, joka juuri oli menemäisillään naimisiin, ollut osoittanut sellaista rohkeutta armastelussaan ja niin täydellistä hyvien tapojen halveksimista. Sillä aikaa herra Landeau käytti hyväkseen erikoisen korkeata hinnannousua tavaramarkkinoilla ja tarkkaälyisenä oivaltaen tämän uudenaikaisen viehätyskeinon tehon, osoitti hän kaukaa huomaavaisuuttaan kokoamalla paljon rahaa, jonka käyttämisestä hänen morsiamensa jo etukäteen nautti. Hänen kirjeensä sisälsivät lyhyitä mutta paljon sanovia viittauksia hänen rahallisiin voittoihinsa, joiden lumousvoiman hän oli kyllin ovela arvaamaan.
Illemmällä Isabella vetäytyi nuoren upseerin kanssa leposohvalle, joka oli rehevien palmujen ja kanervakasvien kätkössä.
Jotta hänen vastaanottonsa olisivat pysyneet hupaisten ja hilpeiden maineessa, suvaitsi rouva Dulaurens tällaista tuttavallista yhdessäoloa, kun sitä ei kestänyt liian kauan.
Jean tarvitsi naispuolista apulaista toteuttaakseen suunnitelmaansa, joka oli äärimmäisen yksinkertainen: sovittuun aikaan veisi hän Alice'n muka kävelemään tammimetsikköön, jossa tämä yht'äkkiä kohtaisi Chaloux'n tietä pitkin tulleen Marcel Guibert'in. Mutta hän ei voinut yksin kutsua nuorta tyttöä nauttimaan puiden siimeksestä. Hän tarvitsi naispuolisen liittolaisen, jonka vaiteliaisuus oli varma.
"Tuosta ehkä saisin liittolaisen", ajatteli hän katsellen Isabellaa.
"Mutta voiko häneen luottaa?"
Kun hänen oli vaikea paremminkaan valita, päätti hän käyttää tätä epäiltävää apua.
— Mitä pidätte rakuunasta, kysyi hän kauniilta seuralaiseltaan, näyttäen viheriöiden kasvien läpi kreivi de Marthenay'ta, joka keikaili rouva Dulaurens'in edessä, sillä välin kuin onneton Alice, päästäkseen häntä näkemästä, oli vaipunut katselemaan kuvateosta, jonka lehtiä hän ei muistanut kääntää.
Isabella naurahti.
— Rakuunastako? Hän on Alice Dulaurens'in herra Landeau. Omansa kullakin.
— Tahdotteko auttaa minua tekemään hänelle pienet kepposet?
— Sangen mielelläni. Se muistuttaa meille kukkataistelua.
— No hyvä, tulkaa tänne sitten huomenna iltapäivällä kello neljän aikaan. Minä olen silloin täällä.
— Koska te olette täällä, niin minä tulen. Se on päivänselvää.
— Sanokaa vaaleaveriselle ystävättärellenne, jonka posket jo muutamia päiviä ovat olleet kalpeat: "Sinun täytyy saada virkistystä, hengittää raitista ulkoilmaa. Sinä olet liian paljon sisällä."
— Minä sanon vaaleaveriselle ystävättärelleni: "Sinun täytyy saada virkistystä j.n.e."
— Ja me viemme hänet tammimetsään.
— Tammimetsään me hänet viemme.
— Kun teen merkin, niin me hänet jätämme…
— Onko tämä runoa?
— Jätämme hänet yksikseen. Ja jos te näette tai ymmärrätte jotakin, niin vannotteko säilyttävänne salaisuuden?
— Mutta minä en ymmärrä hiventäkään.
— Sitä parempi.
— Sanokaa minulle edes, mitä saan nähdä.
— Utelias Eva! Voitteko säilyttää salaisuutta?
— Voin, jos te sen minulle uskotte.
— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte, teette minut petturiksi.
Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla, himokkailla silmillään:
— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis uhmaamaan vaaroja… vieläpä hyviä tapojakin.
— Etupäässä hyviä tapoja, jos suvaitsette.
— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka maailman ääriin.
— Ilman ylellisyyttäkö, kysyi nuori mies epäilevästi hymyillen.
Isabella naurahti hermostuneesti, näyttäen hohtavia hampaitaan:
— Paljaana kuin mato.
Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa, jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä tapaa kuilun partaalla.
Nuori mies oli vaiti, mutta hänen pingoittuneet kasvonsa ilmaisivat nuorelle tytölle, kuinka suuri oli hänen valtansa. Tyttö uskalsi tarttua hänen käteensä ja sanoi hänelle italiankielellä, peitelläkseen hiukan rohkeuttaan:
— Io vi amo. (Rakastan teitä.)
Jean ei ajatellut enää Marcel'in kohtausta. Mutta hänen hyvätuulisuutensa ja hurmaava käytöstapansa saattoi erehtymään hänen luonteestansa, joka oli tunneherkkä, vilpitön ja melkein pidättyväinen. Ja niinpä hän, vaikka olikin sillä hetkellä ihastunut, ei kuitenkaan lausunut niitä sanoja, joita Isabella odotti:
— Siis, hän virkkoi, te luopuisitte minun tähteni herra Landeau'sta?
Isabella päätteli itsekseen, että Jean oli typerä, ja luuli yht'äkkiä ymmärtävänsä, miksi hän oli häikäilemätön vain näennäisesti ja kuinka hänen rohkeat sanansa olivatkin pelkkää suukopua. Mutta hän piti Jean'ista vain sitä enemmän. Syvällä hänen ahnaan sydämensä sopukassa, jonka turmeluksessa vielä ilmeni aloittelijan epäröimistä, piili hiukkanen lapsellisuutta, jota tuollainen odottamaton kunniallisuus liikutti. Mutta hän tahtoi pitää omaa osaansa tärkeämpiarvoisena. Pian toipuen hämmästyksestään hän vastasi:
— Minä en luovu yhtään mistään Missä suhteessa tuo nelikymmenvuotias on meille haitallinen?
Ja taas hän antoi helistä kaksimielisen naurunsa. Nuori mies ymmärsi ja punastui vastoin tahtoansa — harmiksensa.
Viheriöiden kasvien takaa he näkivät Alice'n nousevan. Nuori tyttö astui salin poikki silmät tuijottavina kuin unessakävijällä. Hänellä oli yllään hame hienosta valkoisesta aivinasta, joka hyvin sopi hänen vaalealle iholleen. Isabella tarkasti hänen pukuaan kylmäkiskoisesti, kuin kalunkirjoittaja kapineita. Tämä tutkiminen kovetti hänen mielensä, ja hän kuiskasi:
— Kas tuossa näette kallisarvoista kangasta, ja puvun, jonka kuosi on virheetön. Voisitteko te, herra luutnantti, kustantaa minulle samallaista kangasta ja yhtä kalliin ompelijattaren naimisiin mentyämme?
Nuori mies palasi todellisuuteen ja harmitteli sydämessään yksinkertaisuuttaan.
— Palkallaniko, hän virkkoi.
— Minkä sille mahtaa! Minä pidän siitä mikä kiiltää.
— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.
— Eipä suinkaan, on vielä timantteja ja jalokiviäkin.
Hieman ylenkatseellisesti myönsi nuori mies:
— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.
— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean alkoi taas puhua suunnitelmastaan:
— Siis te säilytätte salaisuuden, jonka saatte tietää huomenna?
— Jos sen ilmaisen, niin lupaan ruveta rakastamaan herra Landeau'ta.
— Kas niin, puhutaan vakavasti.
— Minähän puhunkin vallan vakavasti. Sulhaseni on vakavin vertaus mitä olla saattaa. No, kuulkaapas, jos ilmaisen salaisuutenne, niin se merkitsee, että te olette lakannut minua miellyttämästä.
— Älkää toki! Minä voin lakata teitä miellyttämästä minä hetkenä hyvänsä.
— Kiittämätön!
Hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän esittänyt nuorta miestä kuvitellulle katsojajoukolle:
— Kaunis kuin enkeli, eikä tiedä siitä mitään.
Hän nosti kätensä:
— Minä vannon sen. Kas niin, oletteko nyt tyytyväinen? Antakaa nyt kuulua.
Jean epäröi vielä, mutta päätti sitten puhua:
— Ystävälläni Marcel Guibert'illä on jotakin sanomista neiti
Dulaurens'ille. Hän odottaa häntä huomenna tammimetsikössä.
— Ahaa, sanoi Isabella innostuneena. Mutta sitä vartenhan he eivät tarvitse meitä.
— Malttakaahan, Alice neiti ei tiedä siitä mitään.
— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.
— Arkamaisuuksiin pikemmin. Hän on niin turhan arka.
— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä. Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.
— Jospa sitä ansaitsettekin?
— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä kestää.
Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:
— Eikö Alice ole teidän seurassanne?
— Hän lähti juuri salista. Kas tuossa hän tuleekin takaisin.
Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen keskustelun:
— Rouva Dulaurens ei tahdo luopua tyttärestänsä. Ymmärrättehän!
— Vai niin, sanoi Isabella. Silloin Alice parka menee naimisiin de Marthenay'n kanssa. Sillä tytöllä ei ole enempää omaa tahtoa kuin kanalla rankkasateessa.
Ja hullunkurisen innostuneesti hän lisäsi:
— Suosikaamme laitonta rakkautta. Entä mitä saan minä palkaksi avustuksestani?
— Pyytäkää, niin te saatte.
Hän katsoi nuoreen mieheen alta kulmiensa, ikäänkuin ärsyttääksensä häntä.
— Pyydän suudelmaa teidän huuliltanne, hyvä herra.
Jean, joka oli vapautunut häveliäisyydestään, antoi sanan sanasta:
— Saamanne pitää, hyvä neiti.
Nyt oli tytön vuoro punastua. He nauroivat molemmat hiukan hämillään, tulevan nautinnon toivossa. Ja jättäen piilopaikkansa, he menivät muiden seuraan ja yhtyivät yleiseen keskusteluun.
IX.
Hyvästijättö.
Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin. Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn kellastuttamien lehvien alla.
Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.
— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä tapaamatta.
— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?
Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan lempeästi:
— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla sen teidän omilta huuliltanne.
Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen puiden pystyjen runkojen välistä.
Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta:
— Minä en voi sitä sanoa teille.
Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.
Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan keltaisina ja veripunaisina.
— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.
Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.
Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä kostuivat.
— Minä en voi… Marcel… vanhempani…
Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.
Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.
Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.
Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi hänen rakkautensa:
— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos te… rakastatte minua, niin ette lähde.
— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.
— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!
Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:
— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.
— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan teitä. Minä suojelen teitä.
Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:
— Mennään sisään. Se on väärin.
— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän sulhasenne!
Tyttö toisti:
— Se on väärin.
He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.
Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata, riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi, vuoroin violetiksi.
Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen. Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä kuvastimesta.
Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:
— Ei, ei, se on väärin.
Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen mielen kunnioituksella ja liikutuksella.
— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun vaimokseni.
Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut:
— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.
Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi pontevasti:
— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice, minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota aivan jääkylmänä pitelen omassani.
Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui liialliselta ja luvattomalta.
Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän hellittämättä:
— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.
Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?
Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta, ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin valopilkku puiden pimennossa.
Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti, että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme, kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi. Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.
Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata rintaa vastaan.
Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan. Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.
Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:
— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa rakastaa.
Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen kylmän käden, joka ei pannut vastaan:
— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.
Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä. Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa ympärillään, itsessään.
Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa. Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle, joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan, jota hän mielestään ei voinut välttää…
Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.
— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.
— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.
— Kuka se on?
— Paula Guibert.
Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä, oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi hyväilevimmällä äänellä:
— Entäs minun auttamispalkkani? Ettekö enää muista?
Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden pimennossa…
Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa. Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit puoleksi verhoavat.
Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän, jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.
Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen tuloksen:
— Vai niin, virkkoi hän vain. Veli selitti hänelle lyhyesti:
— Me emme ole samaa maata.
Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta pysähtyi:
— Kuule.
— Pöllöt ne huutavat. Metsä on niitä täynnä.
— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne ennustavat kuolemaa.
Marcel kohautti välinpitämättömänä olkapäitään.
X.
Lähtö.
Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.
Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti. Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:
— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä nälkään!
Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.
— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi hän.
Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa. Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen kaikessa jylhässä kauneudessaan.
— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.
Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen luonteensa muodostumiseen.
Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi, nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna. Hän hymyili mielihyvästä.
— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja Forezan'in rotkolla.
Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja, joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä nauttii.
Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja hiljaisuutta ja rauhaa.
Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien. Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:
— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!
— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.
Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula jo vapaaksi.
— Liian myöhään!
— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi verta, sinä.
— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.
He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia, kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat, olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin pyhäkön.
Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä. Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.
Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.
He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa. Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen näytti vain odottavan talven suurta lepoa.
Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.
— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.
Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän hillitsi surunsa:
— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?
— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.
— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.
Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän jatkoi:
— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme. Minun täytyy lähteä kauas… ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä. Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään, ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle, joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi aikaisin tietää.
Paula kysyi vain:
— Kestääkö se retki kauan?
— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.
Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas vuotaa.
— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut pysymään kotona.
Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän rakkauttaan:
— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on minun kohtaloni.
Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.
— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.
Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.
Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:
— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.
Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:
— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä salasit sen minulta.
— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.
— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?
— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena. Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?
Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:
— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin luota.
Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat laskevan auringon valossa.
Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi silmiään.
— No vihdoinkin, virkkoi hän.
Poika suuteli häntä.
— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla ulkona.
Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.
Marcel sulki oven.
Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.
— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.
Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään, tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä. Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.
— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.
Ja kuin itsekseen hän lisäsi:
— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.
Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan ajan tavan mukaan.
Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.
Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:
— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.
Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea. Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen kärsimysten puhdistamaa sieluaan.
— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi. Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on antanut.
He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät. He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut pieneen maalaissaliin.
Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.
Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.
Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:
— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.
— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".
— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.
— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.
— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.
Marcel suuteli häntä:
— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.
He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan. Hän toisti toistamistaan:
— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä, joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.
Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili:
— Jumala sinua varjelkoon!
Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.
— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas palaa. Sinä olit ennen uljaampi.
Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa uskottu.
Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai yht'äkkiä itkunkohtauksen.
— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi puhua tuskastaan.
— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin oli tietoa.
— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin isä kuoli.
Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen, ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin pitkäksi aikaa, milloin iäksi:
— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.