TOINEN OSA.

Germaanilaisten naisten naimisiin menosta I vuosisadalla.

"… Häälahjoiksi ei anneta sellaisia joutavia kapineita, jotka naista ihastuttavat, vaan härkiä, hevonen kaikkine valjaineen, sekä kilpi, heittokeihäs ja miekka. Tuodessaan nämä lahjat, ottaa mies vaimon vastaan. Vaimo puolestansa antaa myös muutamia lahjoja miehellensä. Tätä pitävät he liittonsa pyhänä siteenä, salaperäisenä vihkimisenä ja avion suojelus jumaluutena. Jotta vaimo ei pitäisi itseään vapautuneena ylevistä tunteista ja mielenkiinnosta sodan vaihteleviin vaiheisiin, ilmoittavat hänelle ennustajat, että hän saa ottaa osaa vaivannäköön ja vaaroihin, sekä että hän niin rauhan aikana kuin sodassakin on velvollinen kestämään ja uskaltamaan yhtä paljon kuin puolisonsakin. Sitä merkitsevät valjastetut härät, suitsitettu hevonen ja aseet, jotka hänelle annetaan. Hän oppii, kuinka tulee elää ja kuinka kuolla. Hän ottaa vastaan sellaista, joka hänen puhtaana ja ehytarvoisena tulee antaa edelleen lapsillensa, että miniät saisivat sen ja vuorostaan jättäisivät lastenlapsille."

Tacitus.

I.

Kolmetoista pöydässä.

— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra
Dulaurens.

Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota, jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen. Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:

Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä täsmälleen kolme vuotta.

Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache — vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä siitä, että oli ymmärtänyt:

— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä myöskin rakastan vanhoja muistoja.

— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau, että et muista, koska olivat minun hääni.

— Voi tuota Isabellaa! Hän laskettelee aina sukkeluuksia.

Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.

Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla ole totuttu epätäsmällisyyteen.

— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä, kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.

— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen, masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä. Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta, kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.

Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille, kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen korkean katon vanhanaikuisia parruja.

Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.

Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä hetkisen odottaa.

Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän katkerasti itsekseen.

Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella. Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla, juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.

Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan, mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas, säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.

Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.

— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:

— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.

— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat, emme saisi enää palvelustyttöjä.

— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard. Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te siitä arvelette, herra Landeau?

Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua, joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.

Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo kärsimättömäksi.

— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään, miellyttääkseen vieruskumppaniaan.

Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:

— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki autonsa.

Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.

Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:

— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian myöhään.

— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.

— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin matka. Eikä hän vain palaa.

— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:

— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi siihen Marthenay purevan pilkallisesti:

— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään vanhan eukon.

— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva
Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.

— Eukko ontuu nyt maksua vastaan.

Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa, mikä kimalteli lamppujen valossa.

Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan, että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.

— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis juttu!

Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu, sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään, kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli olkansa:

— Menkää kuivaamaan itseänne! Tyynesti vastasi nuorukainen:

— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.

Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.

Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli pöydän:

— Minä tiedän suuren uutisen.

— Minkä, kysyttiin joka haaralta.

— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli sen kansakoulunopettajalta.

— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!

Clément hyräili Malbrough'n aariaa:

— Kun sanoman tään kuulla saatte, vuotaa kyyneleet.

— Ohoo! Ohoo!

— Naurakaa vain, hyvä rouva, naurakaa! Minun uutiseni herättää todellakin huomiota koko Ranskanmaassa.

— No mutta sanokaa se jo meille, pyysivät kiihkeästi useat äänet.

Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen. Parhaillaan tarjottiin Herkku nimistä tryffeleillä höystettyä liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun, jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.

— No, kerrohan nyt, sanoi rouva Dulaurens puhuen kaikkien puolesta.

Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata, kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:

— No kuulkaa sitten! Majuri Guibert on kuollut.

Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.

Isabella se ensimmäisenä rupesi puhumaan. Ja hän epäili koko tapahtumaa.

— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan olemattomaksi.

Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.

Clément heilahdutti kevyesti kättään:

— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon kuin tekin, mutta hän on kuollut.

Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada ruokahuoneessa lausua.

— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan laskea, toivoen erehtyneensä.

Juhlallisesti julisti neiti de Songeon:

— Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!

— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.

Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen, saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:

— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.

— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.

Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin tunteisiinsa, lisäsi hän:

— Epäilemättä hän halveksii virkansa heittäneitä upseereja.

Herra de Marthenay oli eronnut sotaväestä edellisenä vuonna.

— Hän halveksi, oikaisi Clément julmasti.

Sillä hän ei suostunut siihen, että häneltä anastettiin vainajansa. Ja kun huomio taas oli kääntynyt häneen, kertoi hän muutamia lisätietoja:

— Lankoni ei erehdy. Majuri Guibert kävi Savoijissa viime kuussa. Hän oli pari päivää äitinsä ja sisarensa luona Maupas'sa ja palasi sitten taas varusväkeensä Timmimun'iin joka on Etelä-Algeriassa.

— Tuât'in keitaiden suulla, täydensi entinen rakuunaluutnantti, joka siviiliksi tultuaan osoitti ajoittain suurta innostusta sotilaallisiin kysymyksiin. Mutta kenraali Lervières on kulkenut Timmimun'in ohi: Beraber'it ja Dui-Menia't ovat siis varmaankin hyökänneet hänen jälkijoukkojensa kimppuun.

Röyhkeästi otti nuori Dulaurens monokkelinsa katsoakseen de
Marthenay'ta:

— Armand, minä en tunne teitä enää. Onko teistä tullut strategi?

Katsahdettuaan uudestaan ystävättärensä verettömiin kasvoihin, alkoi
Isabella taas:

— Mutta minä en ymmärrä. Hän palasi tuskin Saharan matkaltaan, joka kesti puolentoista tai kaksi vuotta, en oikein tiedä enää. Sellaisten retkienhän perästä saadaan pitkiä loma-aikoja. Eikö hän sitten ollenkaan levännyt? Lähtikö hän heti taas sotaretkelle? Sillä jos hän on kuollut, niin taistelussa hän on kaatunut.

Nostaen silmäkulmiaan antoi Clément lasinkappaleensa pudota:

— Kun kerran ollaan sankareita, niin ollaan kokonaan. Hän oli itse pyytänyt tuota paikkaansa siksi, että se oli vaarallinen.

Herra de Lavernay kumartui naapurinsa puoleen ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuinka hauska teitä onkaan nähdä, kun innostutte. Teidän poskenne hehkuvat ja silmänne leimuavat.

Kumminkaan hän ei katsellut hänen poskiansa eikä hänen silmiänsä. Ajatellen muita asioita keskeytti nuori nainen kuivasti hänen puheensa tuolla kirpeydellä, jota avioliitto ei vähääkään ollut lieventänyt:

— Olkaa vaiti, vanha pyydystäjä!

Alice oli ottanut kämmekkävihkonsa ja hengittäessään niiden tuoksua kätki hän osaksi kalpeuttaan. Isabella laski vihdoin valloilleen levottomuutensa, joka häntä hetken oli jo ahdistanut:

— Entä kapteeni Berlier? Hänhän palasi myös Saharasta. Hän kuului samaan siirtomaa-väen rykmenttiin kuin majuri Guibert. Seurasikohan hän majuria Timmimun'iinkin?

Arvasikohan Clément Dulaurens hänen äänensä sävystä hänen levottomuutensa? Liian usein oli nuorukainen saanut kärsiä tuon ketään säästämättömän Isabellan pistopuheita, jotta hän olisi saattanut olla tuntematta julmaa nautintoa, voidessaan häntä nyt hiukan kiusata:

— Aivan oikein totta tosiaan, Jean Berlier'n pitäisi myöskin olla
Timmimun'issa.

— Sanokaa, mitä te oikeastaan tiedätte, käski Isabella tylysti ja kopeasti.

— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti alistua siihen, mitä oli tapahtunut.

— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa, menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri, opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä pidetään kokousta.

— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän mielipiteittemme vaihto loppuikin.

— Entä sitten! Entä sitten!

— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat anarkisteja.

— Anarkisteja, toisti neiti de Songeon kauhistuneena.

— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?

— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?

— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.

— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton sähkösanoma.

— Guibert'it ovat taantumusmielisiä, sanoi herra de Lavernay. Ja nuo hyvät tasavaltalaiset eivät haikaile.

— Mutta eiväthän Guibert'it harrasta politiikkaa.

— Isoisä oli neuvoston jäsen ja vanhoillismieiinen ja isä oli Cognin'in määri. Se riittää.

Rouva Dulaurens katseli turhaan tyttäreensä päin, josta hänet erotti haarakynttilänjalka. Alice'n kämmekänkukat taipuivat hänen kyyneltensä kuuman kasteen alla. Yleisessä hämmingin tilassa ei kukaan huomannut hänen itkuaan.

— Kuinka hän kuoli, kysyi joku naisista.

— Joukkonsa etunenässä, voiton jälkeen, sai luodin otsaansa. Minä käytän sähkösanoman sanoja, kuskini luki sen.

Ja heilutellen harmaita hapsiaan kysyi neiti de Songeon:

— Saattoikohan hän saada rippiä ja Herran ehtoollista?

Asianmukaisesti päätteli herra Dulaurens:

— Se on suuri tappio koko maalle.

— Niin on, lisäsi hänen vaimonsa ylevässä kaunopuheisuuden puuskassa. Me kunnioitamme hänen mainehikasta muistoaan. Me vietämme surujuhlan, jonka komeus hämmästyttää koko Chambéry'ta. Meidän luokkamme asia on näyttää Ranskalle, kuinka todelliselle ansiolle on annettava tunnustusta ja kuinka sitä on palkittava aikana, jolloin keskinkertaisuus valtaa kansan, jolloin kateellinen tasa-arvoisuus saattaa sen vaipumaan alhaisimmalle tasolle.

Hän oli juuri samana aamuna lukenut tämän viimeisen lauseen Gaulois lehden pääkirjoituksesta.

Hämmästyneenä näistä sanoista mietti Alice tuskassaan: "Miksi ei minua sitten annettu hänelle?" Ja ääneti ajatteli Isabella Jean Berlier'ta, jonka kohtalo oli epävarma.

Rouva Orlandi unohti hetkeksi Pistache'nsa ja huomatessaan tyttärensä olevan ajatuksissaan, katseli hän tätä rakastuneen ihailevasti, ylpeili syvästä äidinrakkaudestaan, ja säälin puuskassa, jossa sentään oli hiukkasen itsekkyyttäkin, virkkoi hän heltyneenä rouva Guibert'in kohtalosta:

— Tietääkö hänen äitinsä?

Hän pelästyi omia sanojaan, ikäänkuin olisi hän mielestään puhunut sopimattomasti. Kaikkien katseet kääntyivät Clément Dulaurens'iin. Nuorukainen vastasi luontevan huolimattomasti, mikä johtui sentään enemmän hänen iästään kuin hänen sydämensä tylyydestä:

— Nyt hän jo varmaankin tietää kaikki. Palatessani kohtasin hänet. Hän ajoi Maupas'han päin vanhoissa vaunuissaan. Hän kulki juuri lyhdyn ohitse, tunsin hänet hyvästi. Rikki menneine koneineni pääsin vain hitaasti eteenpäin.

Nämä sanat saivat jokaisen tuntemaan aivan ruumiillista pahoinvointia. Oli kuin ulkoa olisi äkkiä tunkeutunut jäätävä viima ja kylmentänyt tämän upean ruokasalin. Vaistomaisesti tarkasti tuskastunut herra d'Ambelard, eivätkö ikkunat ehkä olleet oikein kiinni. Kylmät väreet karmivat kaikkia läsnäolijoita, joilla oli kaikilla sama näky sisäisten silmiensä edessä: vanha nainen, jonka osaksi jo oli tullut paljon koettelemuksia elämässä, ajaa turvallisena ja rauhallisena lumista tietä kotiansa kohden, jossa kuolema häntä odotti.

Tuo järkyttävä kohtaus, joka oli tapahtumaisillaan, joka ehkä tällä hetkellä juuri tapahtui, liikutti vielä enemmän heidän mieltään kuin majuri Guibert'in kunniakas kuolema kaukana Afrikan tantereella. Alice'n nyyhkytys katkaisi painostavan hiljaisuuden. Säikähtyneellä äänellä mumisi Isabella:

— Nyt hän jo tietää.

Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.

Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:

— "Tuhmasti tein".

Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan, jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:

— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne maapoliisia.

Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:

— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi. Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin, päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.

Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän, jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä omissa tuskallisissa ajatuksissaan.

Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja siirryttiin saliin.

Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono…

Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa. Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella, kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten. Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi ajoittain.

Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin, että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää alaspäinmenoa.

Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi. Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen: "Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi, jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä. Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän. Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.

Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita, sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.

Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta. Ja sitten… ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella, auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.

Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani. Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna minulle anteeksi!…"

Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi. Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan rakkautta…

Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:

— Oletko sinä siellä, Alice? Vastaa.

— Olen. Mitä minusta tahdot?

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt tuntemaan muita kuin äidin tunteita.

— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?

Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei ollut apua. Hän kysyi uudestaan:

— Mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?

— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen äidillensä.

Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä poltti hänen kielellänsä.

— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli niin kevyesti käsitellyt.

— Niin, mumisi Alice, jonka voimat pettivät.

He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.

Alice valitti ilotonta elämäänsä:

— Oli väärin, että pyysimme häntä ottamaan eronsa.

— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä sitten suostunut jättämään minut?

— Onko parempi, että mieheni jättää minut?

— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.

Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.

Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.

Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat. Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja hellyys oli kaikki kaikessa.

Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä heidät juuri oli erottanut.

Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.

Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa vilpittömyyttä.

Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen heti ymmärsi:

— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.

— Niin, sanoi Alice, tuskakin on kadehdittavampaa, kuin meidän kohtalomme…

II.

Poliisin tehtävä.

Oli keskusteltu pitkään ja vilkkaasti Cognin'in Kansalliskahvilassa…

Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan huomautti sen tärkeyttä:

— Virallinen ja vapaa. Määrille lähetetty.

— Antakaahan olla, sanoi opettaja viekkaan näköisenä.

Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka oli kunnan oikea päämies.

Hän luki kahteen kertaan sähkösanoman, jonka alareunassa oli ministerin nimi:

Cognin lähellä Chambéry'ta, määri. Ilmoittakaa heti Guibert'in perheelle, että majuri Quibert kaatui puolustaessaan Timmimun'in linnaa (Algeriassa) saaden luodin otsaansa torjuttuaan hyökkäyksen.

Hän ei saanut selvää ensi lukemalla, sillä useimpien ihmisten tavoin luuli hän kaikkien asioiden aina tarkoittavan häntä itseään ja odotti näkevänsä hallituksen tiedonannossa jotakin häntä lähemmin koskevaa, esimerkiksi ilmoituksen, että hänen poikansa oli vapautettu sotapalveluksesta — hänen poikansa kun oli äskettäin ollut arvannostossa ja koetti kaikin keinoin päästä joutumasta sotaväkeen.

Pettymys tukahdutti hänen säälintunteensa.

Ilmoitettuaan uutisen vaimolleen ja apulaiselleen, pani hän hatun päähänsä ja lähti Kansalliskahvilaan, jota määri Simon piti omassa persoonassansa. Tämä oli tullut kunnan pääksi tohtori Guibert'in jälkeen, joka vähää ennen kuolemaansa oli erotettu kylän hallinnosta, samana vuonna, jolloin hän maksutta oli hoitanut melkein koko kuntaa, kun sen keskuudessa oli lavantauti raivonnut. Hän oli Cognin'ilainen asianajaja, suupaltti ja juoppolalli, joka ryyppäsi kaikkien asiatuttaviensa kanssa ja piti kapakkaansa vaalitoimistona. Tietämätön ja kykenemätön kun oli, mutta muuten hyvänahkainen mies, jätti hän kaiken hallinnon opettajalle, joka pää täynnä väärää kirjasivistystä, häikäisi häntä kaikenlaisilla huonoista lentokirjoista ammentamillaan sosialistisilla ja sotaväenvastaisilla opeilla. Julkisuudessa hän kyllä kohteli häntä yli olkainsa, mutta totteli häntä orjallisesti kunnantalolla.

— Ehei herra koulumestari, minnekäs ferula jäi, huusi hän nähdessään tämän astuvan sisään.

Ylpeänä kun tunsi tämän patukan latinalaisen nimityksen, käytti hän sitä joka tilassa tehdäkseen pilaa kirjuristaan.

— Uusia kuuluu, vastasi Maillard, pujahtaen salaperäisen näköisenä tiskin ääreen.

Ja yhdessä nyt määri ja opettaja pudistelivat päitään syvän totisina. Pitihän heidän näyttää, mitä olivat miehiään parille vieraalle, jotka salin perällä, piiska olkavyössä, maistelivat absinttiaan, ennenkuin jatkoivat matkaansa kirkkaan illan kipakassa pakkasessa.

Saatuaan tietää sähkösanoman sisällön, heilutteli määri punaista päätään.

— Ei muuta kuin ala mennä. Nuo Guibert'it ovat kunnon väkeä. Panen päälleni lievetakkini ja lähden astumaan Maupas'han.

Hän oli ollut mukana 1870 vuoden sodassa nostoväkijoukossa, joka ei ollut joutunut taisteluun. Tuo hirmun vuosi oli opettanut häntä pelkäämään sotaa ja ihailemaan rohkeutta. Hän oli hyvillään virallisesta pikaviestistä, ja saihan hän sitäpaitsi osansa, hänkin kaukaisen kyläläisensä sankarillisuudesta. Ja hän kutsui tyttärensä ja ilmoitti heille salaisuuden, jota opettajan vaimo jo levitti.

Hänen siinä teutaroidessaan, katseli häntä näädännaamainen Maillard nauraa virnistellen.

— Tyhjennetäänpäs lasi, jatkoi määri, ja kilistetään. Ei mikään menesty ilman ryyppyä. Ei minulla ole kiirettä. Aina sitä saapuu kylliksi aikaisin, kun kuljettaa kuoleman sanomaa. Mutta mikä teitä naurattaa, hiivatin koulumestari?

— Mietin tässä vain, herra määri, että tasavallassako sitä eletään. Ministeri kohtelee teitä kuin koiraa, teitä kunnan ylintä hallitusmiestä. Ilmoittakaa Guibert'in perheelle? Ja ala laputtaa! Ja keiden tähden? Aito taantumusmielisten, jotka ovat vastustaneet teitä kunnantalolla. Ei sitä vain ryhdytä sellaisiin toimenpiteisiin, kun rahvaan pojista on kysymys.

— Nyt on kysymys majurista, huomautti arvojärjestyksestä vaarinpitävä kapakanisäntä.

— Eikö sotamiesten veri ole yhtä kallista kuin upseerien, ehätti vastaamaan opettaja korkeastioppineen äänellä. Ja valhettako vain on tasa-arvoisuus, joka komeilee kaiverrettuna kaikkiin julkisten rakennustemme otsakkeisiin? Kaikki kunnia vain nauhuksilla koristetuille, eikö niin? Muut ovat kaikki vain kanuunan ruokaa! Kyllä kannatti panna toimeen vallankumous, jotta sata vuotta myöhemmin etuoikeudet taas palautettaisiin.

Puolisivistys synnyttää tuollaisia katkeria, kateellisia ja kunnianhimoisia luonteita, jotka eivät tahdo suvaita keitään ylempänä olevia. Heikon ja kerskailevan määrin kuullen laski tuo heiveröinen pikku mies valloilleen kaiken kiukkunsa päälliköitä kohtaan, mitä vielä lisäsi hänen poikansa pian tapahtuva astuminen rykmentin riveihin.

Veri ajautui Simon'in kasvoihin. Se oli sen merkki, että hänen aivonsa työskentelivät.

— Ei, en voi olla menemättä. Olen saanut käskyn.

— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole kenraalien vallanalainen.

— Mutta täytyyhän sitä lempo soikoon antaa tieto eukko Guibert'ille!

— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle. Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle, silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!

— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella: seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.

Ne olivat kolme vaikutusvaltaisinta valtuusmiestä.

Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen naamansa vuoksi.

— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?

Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois. Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä, ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta, pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.

Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä vaivaa ylimysmielisten tähden.

— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.

Punainen Pitet ei ottanut kuuleviin korviinsakaan:

— Niin, niin, menkää vain pokkuroimaan ylhäisiä ja pappeja. Sanotte sitten, ettei se kuulu politiikkaan. Teidän tyttärenne käyvät messussa, herra määri. Olkaa varoillanne, kyllä se pidetään mielessä.

— Mutta itsepä minä en käy heidän kirkoissaan. Meidän edusmiehemme sen kyllä tietää.

— Ette käy Cognin'issa, mutta Bissy'ssa käytte. Bissy oli naapuriseurakunta. Määrin puolustaessa itseään, astuivat Randon ja Détraz sisään.

— Hoi Mélanie! Kaksi pulloa, punaista ja valkoista! Ja hyvää!

— Onko totta, että hän on kaatunut, kysyivät molemmat vastatulleet yhtäaikaa.

— Joko sen nyt koko kylä tietää, huusi Simon nostaen käsivartensa taivasta kohden. Nyt on pidettävä kiirettä, muuten se ennättää vielä rouva Guibert'inkin korviin.

Vanha ja raihnainen Randon sai kiittää tilustensa laajuutta valtuusmiehen arvostaan. Hän oli rehti mies, mutta arka ja vapiseva kuin jänis. Hän kehoitti laimeasti määriä käymään Maupas'sa. Ja Détraz taas, raaka ja sivistymätön, ilmoitti heti, että hän välitti viisi koko asiasta.

— Kaksi kahta vastaan, tasaväkisiä ollaan, riemuitsi Punainen Pitet, joka ajoi tätä asiaa vanhan vihansa koko kiukkuisuudella.

Heikolla äänellä mutisi Randon, ett'ei opettajan ääni merkinnyt mitään ja että määrin ääni oli ratkaiseva. Mutta hänen viisaita sanojaan ei kuunneltu. Määriä ahdistettiin hänen kansanvaltaisten mielipiteittensä laimeuden vuoksi, ja siten saatiin hänet vaikenemaan.

— Menkää te sinne, te vanha ja viisas, päätti lopuksi Punainen Pitet kääntyen Randon'in puoleen.

— En minä, en mitenkään, vastasi tämä kauhistuneena. Ja hän toisti:

— En mitenkään. Ikäänkuin tuo kuoleman viesti olisi uhannut hänen omaa elämäänsä.

— No sitten te Détraz.

— Ei se minulle kuulu.

— Niinpä menen minä, virkkoi määri ruveten taas hyökkäyskannalle.

— Tehkää se, kehoitti hiljaa Randon.

He muistivat molemmat, kuinka tohtori Guibert oli hoitanut heidän lapsiaan ja parantanut ne. He koettivat saada tunteitaan ja kunnallista tulevaisuuttaan sopimaan yhteen.

Raivoissaan tästä tappiosta, joka seurasi hänen voittoaan ja muutenkin viinin kiihoittamana kirkui Punainen Pitet:

— Ettekö te kuule, että se on liian suuri kunnia! Oletteko kuuro?
Ettekö osaa pysyä alallanne?

— Mitä, kivahti Simon naama sinisenpunaisena. Opettaja tuli väliin ääni hunajan makeana.

— Johdonmukaisuus vaatii, että sanan vieminen annetaan maapoliisin tehtäväksi. Hänhän ilmoittaa kyläläisille heidän päämiehensä määräykset. Hän vie sähkösanoman ja selittää tulevansa määrin itsensä lähettämänä.

— Kas se sana on paikallaan! Silloinhan saavat kaikki oikeutta, huudahti hyväksyvästi Punainen Pitet.

Niin tehtiinkin. Haettiin paikalle maapoliisi Faroux, ja opettaja ilmoitti hänelle määrin ohjeet ja antoi sähkösanoman. Muutama lasi vielä kallistettiin ja sitten erottiin.

Vanha Randon, joka odotti rattaitaan, jäi yksin Simon'in ravintolaan. Hetken perästä ei kummallakaan miehellä ollut enää mitään toisilleen sanottavana. He ajattelivat molemmat tuon sanoman vaikutusta, minkä olivat väitellessään unohtaneet.

— Aika raukkoja me sentään olemme, tunnusti lopuksi määri, ja valtuusmies oli samaa mieltä.

Eivätkä he kumminkaan olleet sen kummempia pelkureita, kuin ihmisten keskimäärä. He edustivat vain kunnon ihmisten käytöstä räyhääjiä kohtaan.

Oltuaan pitkän aikaa ääneti, niinkuin usein sattuu talonpoikien keskustellessa, heidän ajatuksensa kun kulkevat hitaasti kuin härät auran edessä, mutisi vanhus:

— Jos menisimme yhdessä Maupas'han?

— Sitähän minäkin tässä mietin, sanoi määri.

Ja he innostuttivat toinen toistaan kaikenlaisilla syillä ja puolustuksilla.

— Ei meitä näe kukaan.

— On ihan pimeä.

— Menemme yksityisesti, kansalaisina.

— Ilman virkamerkkiä, ilman valtakirjaa.

— Tohtori pelasti minun pikku poikani.

— Ja minun molemmat tyttöni. Annas hattuni, Mélanie.

He nousivat seisomaan potrina poikina. Heidän päätöksensä hiveli heidän mieltään. He kääriytyivät viittoihinsa ja menivät ulos. Vanhus kulki edellä ketteränä kuin nuorukainen. He olivat jo ennättäneet kylän laitaan, kun valtamaantiellä tuli heitä vastaan opettaja, joka astui verkalleen sikaaria poltellen. Maillard virnisteli tuntiessaan heidät:

— Kävelylläkö ollaan?

— Ei, minä vain saatan Randon'ia, selitti määri hämillään.

— Mutta hänhän asuu Chaloux'n tien varrella.

Valtuusmies puolusteli itseään:

— Käyn Favre'n maustekaupassa tässä lähellä. On eukon asioita.

— Minäpä tulen mukaan. Olen tässä juuri jaloittelemassa ennen illallista.

Ei määri eikä Randon uskaltanut tunnustaa asian todellista laitaa. He palasivat nokka norossa Cognin'iin, keskellään opettaja, joka piti heille pitkiä puheita ja ennusti veljeyden kulta-aikaa…

* * * * *

— Minä palaan illan suussa, oli rouva Guibert sanonut tyttärelleen noustessaan Trélaz'n vaunuihin.

Hän lähti Chambéry'hin perheen asioissa. Etienne ja François, joiden yritykset menestyivät hyvin Tonkin'issa, ja myöskin Marcel, joka oli ansainnut Saharan retkellä, olivat antaneet avustusta, joten Maupas'n tila voitiin pysyttää perheen hallussa.

Auringon laskiessa Paula meni ensi kertaa portaille ja nojasi käsipuuta vastaan. Hän heristi korviaan, koettaen kuunnella rinnettä kiipeävien ajopelien ratinaa. Mutta illan rauhassa ja hiljaisuudessa ei kuulunut ääntäkään. Purevan kylmä kun oli, kävi hän noutamassa huivin hartioilleen ja odotti.

Lumen peittämä maa alkoi punertaa illan valossa. Jonkinlainen neitseellinen kainous verhosi sen yltäyleensä. Viiniköynnösrivit ja pensasaidat olivat hienossa huurteessa, joka kimalteli päivän viime säteissä. Alastomilla metsillä ei ollut enää mitään salaisuuksia kätkettävänä ja niiden oksien tuhannet pikku vesat kuvastuivat hentoina kuin heinä kirkkaassa ilmassa.

Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.

— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja pitämättä sitä minään enteenä.

Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti saatua ravintoaan.

Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.

"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää. Äiti rukka."

Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa. Se näytti kuutta.

Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt nojatuoliin, ja palasi portaille.

Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa olisi valaissut avaruutta.

Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.

Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä:

— Onko se nyt laitaa! Seistä ulkona sellaisella ilmalla! Sehän on sulaa hulluutta. Joutuun sisään, neiti. Ei rouva sen pikemmin tule, vaikka täällä kuinka palelisitte.

Paula totteli sanaakaan sanomatta. Mutta hän jäi kyökkiin, päästäkseen pikemmin ulos tarvittaessa. Kuullessaan ulko-oven aukenevan, riensi hän vastaan ja näki edessään Vimines'ista kotoisin olevan rentun, jota pilkalla sanottiin Parooniksi.

— Ohho, sanoi hän pettyneenä, miehen tunkiessa muitta mutkitta kyökkiin.

— Hyvää iltaa, hyvät ihmiset! Pitää tulla lämmittelemään ohikulkiessa.

Hän oli ollut silloin tällöin päivätyöläisenä Maupas'sa. Hän oli suuri laiskuri ja toiskertaisesta rikoksesta tuomittu, mutta tohtori Guibert oli säälinyt häntä. Hän tuli vieläkin usein kolkuttamaan Maupas'n ovelle muka työtä hakien, mutta itse asiassa saadakseen lasin viiniä.

— Hyvää iltaa, Parooni. Ettekö tavannut äitiäni tiellä?

— En, neiti, en. En nähnyt ketään.

Istuen hellan ääressä hän hypisteli huopahattuaan ja katseli ilkeästi nuorta tyttöä ja palvelijatarta. Paula poistui ja alkoi uudestaan tutkia yötä. Kuu loi lumelle jo hopeaista hohdettansa, mutta sen valo valaisi vain autioita teitä.

Kyökissä sanoi mies vanhalle Marille:

— No ettekö te sitten tiedä mitään?

— Mitä sitten, kysyi palvelijatar pannen padan tulelle.

— Uutisia, jumaliste.

— Mitä uutisia, vanha lörppäleuka? Etkös saa suutasi auki?

Hän oli epäluuloisena arvellut, että häneltä tahdottiin salata asia. Mutta viimeinkin hän huomasi, ettei Maupas'sa vielä tiedetty sitä, mistä koko Cognin jo puhui. Tämän vierasvaraisen oven ohi kulkiessaan ei hän malttanut olla poikkeamatta katsomaan surusanoman vaikutusta. Mutta hän ei tahtonut heille sitä ilmoittaa. Ei suinkaan, tehtävänsä kullakin, tietysti. Hän tyhjensi kiireesti lasinsa, ei antanut täyttää sitä toista kertaa ja nousi lähteäkseen.

— No entäs uutisesi, Parooni, takaisinko viet sen Vimines'iin?

— Niin teen, vastasi hän siristäen ilkeitä silmiään.

— Etkös sitä meille sitten sanokaan?

— Enpä taida. Kyllä sen saatte vielä tarpeeksi aikaisin tietää.

— No, ole sanomatta! Emme me sinun uutisesi vaivaisia olekaan!

Kynnyksellä mies vielä katsoi taakseen ja sanoi pilkallisesti hymyillen:

— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä nojasi kaidepuuhun.

— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä lähdetään.

Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä. Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän kyökkiin.

— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva pakkanen.

Ja tyynnyttyään roihuavan lieden ääressä hän lisäsi:

— Tuo Parooni oli vallan säikähdyttää minut.

Palvelijatar purki sydäntänsä:

— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti. Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä, niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.

Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti rauhoittua, mutta ei voinut.

— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät aina kauemmin kuin luulee.

Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli hän salin ovea avattavan.

— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka näkyi kynnyksellä.

— Ei, neiti, muuan mies siellä kysyy rouvaa.

— Kuka?

— Hän sanoo olevansa maapoliisi ja tulevansa määrin lähettämänä.

— Maapoliisiko? Mitä hän meistä tahtoo?

Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä vastaan.

Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys. Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja pyhimpiäkin päämääriä kohden.

Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?

Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.

Mies sammalsi:

— Neiti, minä tulin… minä tulin ilmoittamaan teille…

Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.

— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini… maantiellä…

Hänen äänensä katkesi.

— Ei, sanoi mies. En minä ole rouvaa tavannut.

Ja sitten hän taas itsepintaisesti vaikeni.

— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana, niin sanokaa se. Pian!

Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan, ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:

— Hyvä on. Menkää. Kiitän teitä.

Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden vaatimuksia ja lisäsi:

— Pyytäkää Marilta lasi viiniä, olkaa niin hyvä.

Mutta juoksujalkaa riensi poliisi läpi kyökin ja pakeni kuin murhamies…

— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa. Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä, jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! Marcel oli tietänyt kohtalonsa. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena, liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.