Hiljaa huusi hän:
"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja! Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen, jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan, palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa, kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä, näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.
"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"
Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei ollut yksin Timmimun'issa…
Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn:
"Äiti! Äiti tulee ihan kohta!"
Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman, hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan; hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi, niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa naisraukkaa.
Hän kuivasi kyyneleensä ja pesi silmänsä.
"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä. "Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä, jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään…"
Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä, huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon kärsinyt."
Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.
— Rouva tulee, tieltä kuuluu pyörien ratinaa.
III.
Niobe.
— Hyvää iltaa, pikku äiti.
Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle enemmän lapsellista hellyyttä.
Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä suuteli. Hän lähestyi tulta:
— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän piti lähteä Maupas'sta?
Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen taakseen ottamaan hattua hänen päästään.
— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli aikalailla tiellä?
Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut, jotka vielä lumen allakin kukkivat.
— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.
Nuori tyttö melkein polvistui pesän eteen ottaessaan vesikattilaa.
— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.
— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.
Ja vanha rouva nousi nopeasti.
— Ei se ole mitään vaarallista, äiti kulta. Älä ole levoton. Ehkä kylmetyin vähän, odottaessani sinua portailla. Menen maata heti kun olemme syöneet illallista.
Ja saadakseen äitinsä rauhoittumaan hän toisti uljaasti naurahtaen:
— Ei se ole yhtään mitään, äiti, usko pois.
Hän tuli ajatelleeksi, että ruokasalin kattolamppu valaisisi liiaksi hänen kasvojaan, ja hän huudahti:
— Jospa me söisimme illalliskeittomme täällä, tulen ääressä! Tämä huone on lämpimämpi.
— Mutta pöytä on jo katettu.
— Kyllä minä sen pian muutan. Saatpa nähdä.
— Syödään vain, kultaseni. Sinua palelee, eikä Trélaz'n avonaisissa vaunuissa ole yhtään suojassa pakkaselta.
Kaadettuaan muutaman lusikallisen rommia juomalasiin, meni Paula ruokasaliin.
Äiti huusi hänen jälkeensä:
— Sano Marille, että hän vie pullon pari viiniä arentimiehen puolelle.
Trélaz on sen hyvin ansainnut.
Vanhan savoijilaisen tavan mukaan asui arentimiehen perhe talon kellarikerroksessa.
Paula oli juuri saanut ruokasalin pöydän tyhjäksi, kun palvelijatar palasi, kuohuksissaan ja suunniltansa.
— Neiti! Neiti raukka! Mitä onkaan tapahtunut! Nuori tyttö katsoi häntä silmiin.
— Marcel herra!
— Ole vaiti, sanoi Paula tuikeasti. Huomenna vasta sanotaan äidille.
Tarpeeksi aikaisin hän sen sittenkin saa tietää.
Vanha Mari lakkasi itkemästä.
— Parooni oli sitä puhunut arentimiehen puolella. Koko kylä sen jo tietää. Ei saa sanoa rouvalle. Se olisi liian ankara isku Täytyy valmistaa häntä.
Ja ihaillen nuoren emäntänsä tahdon lujuutta:
— Te olette uljas, te. Te muistutatte häntä.
Epävakavin käsin palveli hän pöydässä ja koetti silmälaseillaan peittää punaisia silmiään.
— Meidän Mari ottaa esimerkkiä minusta, huomautti rouva Guibert, Hän vanhenee, hänkin.
Turhaan koetti hän vilkastuttaa keskustelua.
— Ethän sinä syö mitään, Paula! Sinä olet sairas. Mene nukkumaan. Minä lämmitän sinun vuoteesi vuoteenlämmittäjällä ja laitan sinulle teetä. Minä nyt vuorostani hoidan sinua.
— Ei kiitos, äiti, minä en tarvitse mitään, en yhtään mitään. Mari antaa minulle savipullon. Mene sinäkin aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä, äiti. Rakas äiti kulta!
Hän suuteli kiihkeästi äitiänsä ja katosi huoneeseensa. Hänen voimansa ja mielenlujuutensa olivat lopussa. Hän tempaisi vaatteet yltään, avasi yhdellä vetäisyllä pitkät hiuksensa, sammutti kynttilänsä, kääriytyi peitteeseensä ja antautui rajusti surunsa valtaan, jota hän liian kauan oli tukahduttanut. Yön pimeydessä hän tunsi vuoroin tuskaa, vuoroin kapinallisuutta, ja viimein alistumista ja sääliä.
Hän itki veljeänsä, itki äitiänsä, itki itseänsä. Seinään päin kääntyneenä ja suruunsa vaipuneena, kasvot nenäliinaan kätkettyinä, unohti hän ajan kulun eikä kuullut, että äiti tuli vuorostansa nukkumaan.
Rouva Guibert nukkui viereisessä huoneessa. Hän avasi hiljaa välioven, jottei herättäisi tytärtänsä ja voidakseen kuulla, jos hän yöllä tarvitsisi apua. Sitten, kuten joka ilta, polvistui hän ennen riisuuntumistaan rukousjakkarallensa ja rukoili. Kuten joka ilta, hän nytkin kokosi kaikki rakkaat vainajansa ja pitkin maailmaa hajaantuneet lapsensa ja antoi heidät Jumalan haltuun. Ja Hänen haltuunsa hän vielä erityisemmin uskoi Paulan epävarman tulevaisuuden ja Marcel'in kiusaantuneen sydämen. Hiukkasen kuurokin kun oli, eristäytyi hän ennen pitkää omiin ajatuksiinsa.
Kun hän oli vuoteessa, luuli hän kuulevansa heikon huokauksen. Hän kuunteli, mutta kaikki oli hiljaa, ja hän rauhoittui.
"Paula nukkuu", ajatteli hän. "Hän oli kovin kalpea tänä iltana. Rakas pienokainen! Jumala häntä varjelkoon ja antakoon hänen tulla onnelliseksi!… Vanha Marikin oli varmaan kylmettynyt. Hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Minä käskin hänen juomaan teetä tänä iltana ja panemaan tilkan rommia sekaan. Rommista hän hyvin pitää."
Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset. Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut. Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman, salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen se vielä häneltä vaati uhriksensa?… Hapuillessaan paljain jaloin pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta, Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!
Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen, kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:
— Paula, vastaa minulle, mikä sinun on?
— Hän ei uskaltanut kysyä enempää.
Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka ilmaisi hänen salaisuutensa:
— Voi hyvä Jumala! Äiti, äiti!
— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on huonoja uutisia Marcel'ista.
— Äiti, äiti, mumisi Paula.
— Hän on sairas, hyvin sairas, niinkö?
— Niin on, äiti, hän on sairas.
Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.
— Onko hän kuollut?
— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.
— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne minulle. Minä tahdon ne lukea.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.
— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin sururunon loppusäkeitä.
Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut itkeä, valitti hän isoon ääneen:
— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei, minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi, Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun Marcel'ini.
— Äiti, äiti, toisti Paula syleillen häntä.
Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti, joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn:
— Ei, minä en tahdo mennä vuoteeseen.
Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui. Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.
Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla. Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo. Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään. Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.
Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja huusi:
— Äiti, äiti, puhu minulle Marcel'ista. Puhu minulle, minä pyydän sinua.
Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:
— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun pikku Paulasi!
Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se heikkoudessaan pyysi apua.
Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.
Kun äiti saattoi puhua, kiitti hän Jumalaa.
— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!
Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.
— Hän kuoli niinkuin pitikin… Nyt hän, elää; hän on Jumalan luona.
— Niin, sanoi nuori tyttö, hän kuoli voittajana. Hän sai kuulan otsaansa.
He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan, tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.
Luodessaan katseensa Paulaan, tuli äidin häntä sääli.
— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi auttaa minua.
— En mene, äiti, en minä jätä sinua, virkkoi Paula.
— Tahdotko sinä sitten rukoilla? Rukoilkaamme hänen edestänsä.
Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.
— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden, mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta varjele häntä, ole laupias…
Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa. Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja äiti valvoi hänen luonansa.
Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui hänelle hiljaisella äänellä:
— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi. Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen ja yhdyn teihin ainiaaksi.
Ja ajatellen omaa kuolemaansa, hän virkkoi valittaen:
— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta kaikki minun rakkaani?
Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena, joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan…
Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni, yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään. Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen kalkki pohjaan saakka.
Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen heidät yhteiseen suruun…
IV.
Kuoleman paraati.
Cognin'in määrin pääasiallisena toimena aamupuolella päivää oli sanomalehtien lukeminen. Paitsi läheisten tehtaiden työmiehiä, jotka jo anivarhain poikkesivat hänen ravintolaansa ja seisaallaan, kynttilän lepattavassa valossa, ottivat naukun aamutuimaan, ei hän tavannut paljon ketään ennen puoltapäivää. Istuen tuolilla kahdareisin, selkä tuleen päin varustautui hän päivää varten valtiollisilla tiedoilla ja uutisilla Tasavaltaisesta Lyon'ista ja Edistyksestä. Niinpä hän päivällisen jälkeen saattoikin tarjota vierailleen raikasta viiniä ja tuoreita tietoja.
Avatessaan sanomalehtiä aamulla 26 päivänä helmikuuta hän ällistyi huomatessaan ensimmäisellä sijalla komean otsakkeen: Timmimun'in voitto; majuri Guibert'in kuolema. Ei ollut hän uneksinutkaan, että kukaan hänen kuntalaisistaan nostaisi niin suurta melua kuollessansa. Veri poskilla, tuntien epämääräistä levottomuutta vastuunalaisuudestansa, alkoi hän hitaasti lukea surullista, virallista kertomusta, jota sanomalehden toimittaja oli koristellut muutamilla komeilla lauseilla:
"Sotaministeriö antaa meille ilmoituksen voitosta, joka on saatu Tuât'in seudulla Timmimun'issa. Me merkitsisimme mitä suurimmalla ilolla muistiimme tämän uuden aseittemme voiton, jollei se olisi maksanut meille kallista henkeä, voittajan itsensä, majuri Guibert'in henkeä.
"Meidän valtiolliset ottelumme eivät saa kääntää pois meidän huomiotamme noista kaukaisista taisteluista, joissa sankarillisesti vuotaa ranskalainen veri. Viime vuonna, keväällä, senjälkeen kuin eversti Ménestrel'in kolonna oli valloittanut In Salah'in ja vallannut Gurara'n, jätettiin harvalukuinen varusväki tuohon Etelän kaupunkiin. Sen lähellä taisteltiin Sahela'n ja El Metarfa'n veriset taistelut, joissa saharalaisten siirtomaa-joukkojen toinen komppania löi takaisin Beraber'ien ja Dui-Menia'n rosvolaumat, ja kapteeni Jacques ja luutnantti Depardieu saivat kunniakkaan kuoleman. Kun viime talvena kenraali Lervières, Algerian divisioonan päällikkö, sai tehtäväkseen lujasti miehittää Guraran, jättää sen ja asettua Tuât'iin, jätti hän Timmimun'in linnaan sataviisikymmentä miestä varusväkeä, joiden päälliköksi määrättiin majuri Guibert, apulaisenaan luutnantti Berlier.
"Majuri Guibert oli vast'ikään saapunut Ranskaan Moureau-jamy'n retkikunnan mukana, mutta hän piti kunnianasianaan palata pataljoonaansa äärimmäiseen Etelään. Oltuaan kaksi vuotta yhtä mittaa tutkimusmatkalla halki Afrikan, kieltäytyi hän kaikesta levosta ja riensi paikalleen. Yöllä viime helmikuun 18 päivää vastaan onnistui lauman Beraber'ia, arviolta noin tuhannen miestä, lähestyä Timmimun'ia. Tämä heimo herättää niin suurta kauhua ja on niin nopealiikkeinen, että he saattoivat kulkea äärettömän laajojen seutujen läpi, ilman että paikallisella hallituksella oli vähintäkään tietoa tästä liikkeestä. Päivän koittaessa, ennen ensi sarastustakaan, he hyökkäsivät linnaa vastaan.
"Vahti ampui takaisin vetäytyessään kuusi laukausta, jotka hälyyttivät linnaväen. Muurien aukkojen kautta tunkeutuivat jo Beraber'it linnan sisäpihaan. Mutta varusväki kokoontui nopeasti päällikkönsä johtamana, ja pian Beraber'it lähtivät pakoon, jättäen kolmesataa miestä tanterelle. Mutta meidänkin tappiomme olivat hirvittävät: kymmenen kaatunutta, joista yksi osaston päällikkö, yksi hankintaupseeri, yksi kersantti ja yli kolmekymmentä haavoittunutta. Majuri Guibert kaatui taistelun lopulla, saaden luodin otsaansa, kun Beraber'it pakenivat epäjärjestyksessä.
"Majuri Guibert oli koko Ranskan armeijan nuorin pataljoonan päällikkö. Tultuaan kapteeniksi kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä ja saatuaan kunnialegioonan ristin loistavan toimintansa johdosta Madagaskarin retkellä, varsinkin Andriba'n taistelussa, otti hän osaa Moureau'n tutkimusretkeen, joka hiljattain kulki halki Afrikan. Rabah'in voiton jälkeen nimitettiin hänet majuriksi ja kunnialegioonan upseeriksi. Hän oli kuollessaan vain kahdenneljättä vuoden ikäinen. Syntyneenä Cognin'in kauppalassa, joka on lähellä Chambéry'ta (Savoijissa), kuului hän yhteen paikkakuntamme arvossapidetyimmistä perheistä.
"Kutsuttuna korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin, jättää hän kotiseudulleen kumminkin kunniakkaan muiston, jota pojastaan ylpeä Savoiji ei varmaankaan ole juhlimatta niinkuin tulee."
* * * * *
— Lempo soikoon, älähti määri luettuaan loppuun.
Hän katsoi varmuuden vuoksi lehden nimeäkin, peläten saaneensa käsiinsä jonkin kavalan vastapuolueen äänenkannattajan.
Vanhoillinen Uutisten tietäjä ja kiihkososialistinen Edistys, jotka hän sitten silmäili läpi, kertoivat tarkalleen samaa, edellinen liittäen esitykseensä moitteita tiedustelulaitoksemme huolimattomuudesta Algeriassa, jälkimmäinen säestäen kertomustaan ihmisystävällisillä huomautuksilla siirtomaa-retkien hyödyttömyydestä. Mutta kaikki, edustivatpa ne mitä valtiollista kantaa tahansa, lausuivat kunnioituksen ja ihailun sanoja majuri Guibert'istä, ylistivät hänen ihmeteltävää sotilasuraansa ja valittivat hänen menettämistään.
Cognin'in määri teki johtopäätöksen, joka purkautui ärähdykseksi:
— Vietävän koulumestari!
Hän otti hattunsa ja aikoi rynnätä ulos. Mutta kuin naulattuna jäi hän seisomaan kynnykselle. Ratsastava upseeri, komeassa univormussa, kultaisissa olkanauhoissa, pysähtyi Kansalliskahvilan eteen:
— Missä on rouva Guibert'in asunto, pyydän.
Muutamia uteliaisuuden kiihoittamia maalaisnaisia kokoontui jo ratsastajan ympärille.
— Jatkakaa valtamaantietä Vimines'in tielle saakka.
— Kulkekaa sitten tammimetsän läpi vievää tietä.
— Tammimetsän loputtua kääntykää vasemmalle, niin edessänne on Maupas.
— Kiitos, sanoi upseeri ja hoputti jo ratsuaan, kun määri puhutteli häntä:
— Sallikaa kysyäni, menettekö vierailulle rouvan luokse?
Ajutantti silmäili ylenkatseellisesti tuota punanaamaista olentoa ja kannustaen hevostaan, mutisi hän vastaukseksi:
— Tietysti.
— Hyvä on, vastasi ravintoloitsija kuuntelevien naisten tähden. Ja kävi tulipunaiseksi.
Hän söi huonolla ruokahalulla ja hautoi tuumaa mielessään. Ennenkuin hän pani sen toimeen, lähetti hän tyttärensä hakemaan lisäväkeä. Juuri kun hän kaatoi kurkkuunsa naukun viinaa sydämensä vahvistukseksi, näki hän ikkunasta parihevosten vetämien vaunujen ajavan raatihuoneelle päin. Muutamaa minuuttia myöhemmin tultiin häntä hakemaan prefektin puolesta. Hän pukeutui kiireesti lievetakkiinsa, jota hän käytti kaikissa juhlatilaisuuksissa ja riensi kunnan talolle. Toinen vaunun ovi aukeni, ja parrattomat huulet tiuskasivat hänelle (vaalipäivä oli vielä kaukana):
— Tekö olette Cognin'in määri?
Hattu kädessä Simon vastasi:
— Niin olen, herra.
— Minä edustan prefektiä. Olen matkalla rouva Guibert'in luo viemään hallituksen surunvalituksia majurin sankarillisen kuoleman johdosta. Tietysti te olette pitänyt huolta, että hän on saanut asiasta tiedon, kuten virallinen sähkösanoma määräsi. Ja toivottavasti te varovaisesti ilmoititte hänelle tapahtuman?
— Kyllä herra alaprefekti, sopersi määri häpeissään ja vapisten.
— Minä olen prefektinviraston neuvos. Minä kehoitan teitä koko virkakuntinenne olemaan läsnä surujumalanpalveluksessa. Tasavallan hallitus osaa kunnioittaa uskollisia palvelijoitaan.
— Kyllä, herra neuvos.
— Hyvä on, herra määri, en pidätä teitä kauempaa.
Ja ylpeänä tehtävänsä tärkeydestä ja siitä arvokkuudesta, jota hän osoitti sen suorittamisessa, poistui hevosten ravatessa prefektin nuori lähettiläs, ynseän ja kyllästyneen näköisenä kuin vanha kenraali, joka palaa armeijanosastoaan tarkastamasta.
Randon ja Détraz, joille määri oli lähettänyt sanan, riensivät yhdessä ravintolaan. Koko kylä tiesi jo Cognin'in vallanpitäjien menettelyn.
— Tämäpä on korea juttu, kiljaisi sisään astuessaan Détraz, joka kiehui vihasta. Edellisenä iltana, keskustelun aikana, ei hän ollut hiiskunut sanaakaan.
— Sanoinhan minä sen, huomautti vanha Randon, joka halusta tahtoi muistuttaa viisauttaan.
— Niin minäkin, lisäsi määri, joka ei tahtonut olla pekkaa pahempi.
Koulumestarin ja Punaisen syytä kaikki on.
Détraz, jota ei juuri liika kohteliaisuus vaivannut, ärjyi määrille:
— Ettekö te ole määri, häh? Mitä virkaa teillä on kunnallistalolla? Pehmeä kuin riepu te olette, koira vieköön. Opettaja taluttaa teitä nenästä, kuin luokkansa vihoviimeistä nulikkaa.
— Minuako, kiljui Simon. Vai minua talutetaan nenästä! Tulkaahan katsomaan, koulumestariko se täällä käskee!
Molempien valtuusmiestensä saattamana ryntäsi määri kansakouluun yhä viittoillen ja ääntä pitäen. Luihun ja liukastelevan Maillard'in edessä tunsi hän kuitenkin uljaan intonsa laimenevan. Mutta Détraz rupesi muitta mutkitta hänen sijaisekseen.
— Vai niin, huusi hän, jopa te keititte kauniin sopan, te häpeämätön, te kelvoton koulumestari! Prefekti ja kenraali lähettävät lähetystöjä. Mutta vainajan kotikylä lähettää poliisinsa ikäänkuin tarkastussyyniä pitämään. Perhanan tietoviisas, kyllä jo riittää.
Ja hän sylkäisi lattialle halveksimisensa merkiksi.
— Minä en ole teille vastuussa teoistani, ilmoitti opettaja arvokkaan näköisenä.
— Olet, oletpa kylläkin. Etkä sinä, määri, puhu mitään?
Vimmoissaan sinutteli hän kaikkia. Simon'in täytyi tulla väliin.
— Huonosti te meitä neuvoitte, herra koulumestari.
— Se on varmaa, vahvisti Randon.
— Kuka käski minulta neuvoa kysymään.
— Kuka sinulta neuvoa kysyi, ärjäisi taas Détraz kahta kiukkuisempana. Sinä itse pistit nokkasi meidän asioihimme, sotkeaksesi ja pilataksesi ne, kuin mikäkin myrkynsekoittaja. Senkin myrkynsekoittaja!
Mielissään keksimästään nimityksestä, käytteli hän vikkelästi tuota raskasta sanaa. Randon kävi hänen käsivarteensa ja koetti tyynnyttää häntä ja viedä pois huoneesta. Mutta sillä ketteryydellä, jolla tietämättömät ja naiset yhdistävät aivan yhteenkuulumattomia asioita, kääntyi hän takaisin huutaen:
— Sinä varastat valtion varoja.
— Minäkö, vastusti Maillard.
— Niin juuri, sinä otat yksityisiltä maksun halonottoluetteloista, oikeudenpäätöksistä, kaikista. Sinä menet tipotiehesi, tai minä nyljen sinut.
Vimmastuksissaan purki hän vihaansa, jota sivistymätön vaistomaisesti tuntee sivistystä, veronmaksaja veronkantajaa kohtaan.
Molemmat vihamiehet syöksyivät toisiansa vastaan. Määri hillitsi
Maillard'ia, ja Randon piteli kiinni virkaveljestään.
— Kuulkaa, mitä minä sanon, pyysi vanhus. Kuulkaa, mitä minä sanon.
Ja kun sanasota silmänräpäykseksi taukosi, onnistui hänen singahduttaa joukkoon seuraavat sanat, joihin määri ja Détraz yhtyivät ja jotka lopettivat ottelun:
— Parantaaksenne asian, Maillard, pitää teidän viedä oppilaanne hautausjuhlaan.
Ja määri, joka tahtoi omistaa voiton itselleen, lisäsi:
— Ja te nostatte heti surulipun kunnallistalon ikkunaan.
Hän poistui karistaen kurkkuaan, yhä molempien valtuusmiestensä saattamana.
— Nyt, sanoi Randon, mennään Maupas'han.
Simon ilmoitti meluavasti suostumuksensa.
— Niin mennään. Kenraali lähetti upseerin ja prefekti nuoren hopeanauhuksisen herran. Määri tulee omassa persoonassaan kahden valtuuston jäsenen seurassa, niinkuin oikein on. Se tehoo se.
Kun he kulkivat kylän ohi, näkivät he vainiolla Punaisen Pitet'n, joka nolona karttoi heidän katseitaan.
— Tulehan tänne, huusi Détraz, mutta asianomainen ei näyttänyt kuulevan.
— Aika kelmi, julisti määri potrana poikana.
— Sitä tiedetään yhtä ja toista, puheli Randon salaperäisenä.
— Niin tiedetään, niin tiedetään, jatkoi Détraz suorasukaisemmin. Ilman tohtoria hän istuisi lukemassa tiilenpäitä. Ja yhähän hänestä kuiskaillaan. Pitää toimittaa pois mokoma valtuustosta, pitää kun pitääkin.
Hanget hohtivat talvisen auringon kylmässä valossa. Valkoiset vuoret kimaltelivat pakkasessa. Valjun taivaan alla rajaviivat häipyivät ja kaikki oli yhtä ja samaa tahratonta ja välkkyvää puhtautta.
Prefektinviraston vaunut, jotka palasivat Chambéry'hin, tulivat Cognin'in tilapäistä lähetystöä vastaan. Tärkeän näköisenä viittasi määri kuskia pysähtymään. Hattu kädessä lähestyi hän vaunun ovea, joka heti aukeni.
— Herra neuvos, me pyytäisimme teiltä yhtä palvelusta.
— Mitä sitten, vastasi nuori mies töykeällä äänellä. Häntä ei oltu otettu vastaan, sillä kenraalin ajutantti oli parhaillaan ollut rouva Guibert'in puheilla, ja siksi hän nyt palasi pahalla tuulella.
— Kaikki perheenisät, ilman poikkeusta, ovat tyytymättömiä opettajaan.
— Miksi?
— Hän hoitaa huonosti opetusta, lyö oppilaita, puhuu isänmaata vastaan.
Nuori mies kävi ajattelevan näköiseksi, ja viitaten mahtavasti kädellään kuin ministeri, joka lopettaa vastaanoton, lupasi hän lyhyesti:
— Pidän mielessäni asian.
Käsiään hykerrellen jatkoi määri matkaansa ja sanoi seuralaisilleen:
— Nytpä tein hänelle aika kolttosen, sille meidän Maillard'illemme!…
* * * * *
Seuraavina päivinä isot sanomalehdet kuvailivat pienimpiä yksityiskohtia myöten Timmimun'in murhenäytelmää ja osoittivat kaikki, puolueista huolimatta, kunnioitusta majuri Guibert'in muistolle, jonka lyhyt elämänura liikutti kaikkien sydämiä.
Savoijin lehdet eivät tyytyneet vain näihin oikeutettuihin ylistyksiin, vaan julkaisivat vielä kilvan hänen elämäkertaansa ja kuvaansa. Maupas'n yksinäisyydessä nuo murheen murtamat naiset lukivat alistuneina ja surunsuloista nautintoa tuntien niitä lukemattomia osanoton ilmaisuja, joita heille saapui koko maasta, valtiolta, Marcel'in tovereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. He nojautuivat toinen toiseensa paremmin kestääkseen onnettomuuttaan eivätkä löytäneet lohdutusta muusta kuin rukouksesta ja keskinäisestä rikkaudestaan. Vain rouva Saudet'n, Etienne Guibert'in anopin, vierailut tuottivat heille hiukan virkistystä; hän tiesi, mitä sanoja tarvitsevat ne, jotka kärsivät eron tuskaa.
Hienon maailman mielipide, joka ei ollut suosinut Guibert'ejä heidän kunnialliseen aineelliseen perikatoon jouduttuaan, teki äkkikäänteen ja päätti yhtyä yleiseen tunteiden ilmaukseen. Rouva Dulaurens ei voinut pysyä toimetonna tämän tilaisuuden sattuessa. Hän sai neiti de Songeon'in, Savoijin Valko-ristin kunniapuheenjohtajan, ryhtymään surujuhlaa puuhaamaan. Sitä vietettäisiin suurella loistolla ja komeudella Chambéry'n tuomiokirkossa. Pitihän toki anastaa itselleen mainehikas vainaja ja huomiota herättävällä tavalla palauttaa mieleen hänen yhteiskunnallinen alkuperänsä. Viranomaiset kutsuttaisiin juhlatilaisuuteen. Heidän läsnäolonsa kohottaisi juhlan arvoa, ja heidän poisjäämisensä saisi vastapuolueen sanomalehdet sotakannalle. Ei mitään ollut siis pelättävissä, kävi miten kävi.
Kun kaikki oli valmiina — kolehdit kannettu, sielumessu tilattu, kutsukortit laadittu — lähtivät neiti de Songeon ja rouva Dulaurens virallisina valtuutettuina Maupas'han pyytämään perheen suostumusta. Kreivitär de Marthenay seurasi äitiänsä. Hän halusi esiintuoda surunvalittelunsa rouva Guibert'ille ja Paulalle eikä uskaltanut aivan yksin tehdä tuota matkaa.
Maaliskuun ensi päivät olivat käsissä. Lumi suli lokaisilla ja kolkoilla vainioilla ja kuoppaisilla teillä. Matalan taivaan alla, mustina ja paljaina törröttävien puiden ympäröimänä teki vanha maalaistalo alakuloisen ja yksinäisen vaikutuksen.
— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.
— Kirkko on liian kaukana, vastasi hurskas vanhapiika.
Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.
Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.
— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan, huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?
— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan lähteäkseen huoneesta.
— Autathan sinä minua pitämään heille seuraa?
— En, äiti, minä en tahdo häntä tavata.
Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät, päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.
— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni, Paula.
Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan vieraat sisään.
— Minä jään sitten, äiti.
Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen, laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.
— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan seisomaan.
Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan poissa.
— Niin on, vastasi Marcel'in äiti, Jumala koettelee meitä.
Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen. Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen, ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.
— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut… Meidän kansanvaltaisena aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään oppineet häntä tuntemaan.
Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla. Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."
Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.
Hetken vaitioltuaan ilmoitti tämä vierailunsa syyn.
— Niinpä ette ihmetelle, että mekin haluamme kunnioittaa poikanne muistoa. Koko Savoiji ottaa osaa teidän suruunne, mutta varsinkin sen parhaisto, johon majuri sekä sukuperänsä että kuntonsa perustalla kuului.
Hän hengähti, ja puhuen mielestänsä hyvin, katsahti hän kuulijakuntaansa. Neiti de Songeon osoitti hyväksymistään heilutellen pitkää kuivaa vartaloaan. Alice istui omissa ajatuksissaan ja tarkasteli rouva Guibert'in ja entisen ystävättärensä Paulan surullisia kasvoja. Suru ahdisti häntä niin, että hänen täytyi painaa kädellään rintaansa: hän oli tukehtua pidättämiinsä nyyhkytyksiin. Hän olisi tahtonut avata sydämensä noille naisraukoille, mutta ei uskaltanut. Hän koetti hiljaa tarttua vieressään istuvan Paulan käteen, mutta tämä veti päättäväisesti pois kätensä: hän ei ollut mitään unohtanut.
Rouva Dulaurens'in kaikuva ääni kuului taas salin hiljaisuudessa.
— Savoijin Valko-ristin johtokunnan jäsenet, kaikki yhdistyksen naiset sanalla sanoen, haluavat sydämensä innostuksessa viettää surujuhlaa Chambéry'ssa ja pyytävät siihen lupaa meidän kauttamme. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa pitää sielumessun, hän on sen luvannut. Yli viisikymmentä pappia avustaa häntä tässä tilaisuudessa. Prefektinvirasto, armeijanosasto kutsutaan juhlaan, ja olemme varmat, että he lähettävät edustajansa. Komeutensa ja loistonsa kautta tulee juhlasta, voitte olla siitä varma, mainehikkaan vainajan arvoinen.
Rouva Guibert oli kuunnellut keskeyttämättä; hän vastasi nyt vain:
— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, ja pyydän teitä kiittämään minun puolestani kaikkia arvoisia naisia heidän hyvästä tarkoituksestaan. Me olemme jo viettäneet sielumessun Cognin'issa varojemme mukaan. Ystävämme tulivat sinne kaikki, ilman kylmyydestä ja matkan pituudesta huolimatta. Armeijanosaston kenraali tuli omassa persoonassaan. Suuri joukko upseereja teki hänelle seuraa. Me emme halua enää muita ulkonaisia mielenosoituksia. Minä kiitän teitä.
— Aivan niin, hyvä rouva, minä ymmärrän kyllä teidän tunteenne. Omaiset eivät mielellään salli, että vieraat ihmiset tunkeutuvat osallisiksi heidän suruunsa. Mutta tämä on poikkeustapaus. Majuri Guibert'in kuolema on yleinen onnettomuus. Koko Ranskaa koskee teidän poikanne kuolema. Hänen elämänsä ja kuolemansa tuottaa kunniaa Savoijille. Ettehän silloin ihmetelle, että Savoiji tahtoo osoittaa hänelle ylväällä tavalla kiitollisuuttaan. Yksityisten perheiden varat ovat pakostakin rajoitetut. Antakaa meidän toimia. Älkää riistäkö meiltä tätä iloa…
Hän sieppasi lennosta tuon onnettoman sanan:
— Tätä surullista hautajaisiloa, jota rukoileminen vainajien puolesta antaa. Juhlamenot, papit, nehän ovat rukouksia. Voitteko te, sellainen oiva kristitty, olla vastaanottamatta näitä meidän rukousuhrejamme? Voitteko te ajatellakaan estää meitä ottamasta sielumessussa osaa yhteiseen murheeseemme?
— Kirkko pitää juhlamenoista ja hartauden harjoituksista, lausui neiti de Songeon, jonka uskonto oli loisteliasta ja ylimyksellistä.
Alice oli huomannut Marcel'in suurennetun valokuvan, eikä nähnyt tällä hetkellä enää muuta kuin hänet, jota hän oli rakastanut ilman rohkeutta.
Rouva Guibert oli hiukan epävarma, ei vastauksestansa, vaan sen sanamuodosta, jonka hän tahtoi saada niin kohteliaaksi ja hienotunteiseksi kuin suinkin. Rouva Dulaurens'in tarjous tiesi Cognin'in vaatimattoman, ilman komeutta ja prameutta vietetyn sielumessun täydentämistä kalliimmalla, loistavammalla, hienommalla juhlalla. Rikkaus tuli vierailulle köyhyyden luokse, ja luuli peittävänsä sen suojelullaan. Paula otti asian siltä kannalta ja katseli mieli kuohuksissa äitiään tummilla välähtelevillä silmillään. Mutta rouva Guibert näki tässä esityksessä vain poikansa muiston kunnioittamista ja, vaikka hän olikin päättänyt hylätä tarjouksen, joka hänestä oli turha, halusi hän sovittaa sanansa niin, etteivät ne pienimmälläkään tavalla loukkaisi.
Peläten äitinsä arkuutta ja ymmärtäen väärin hänen epäröimisensä, otti nuori tyttö rohkeasti puheenvuoron:
— Me olemme sangen liikutettuja teidän toimenpiteestänne, hyvä rouva. Pidämme sitä suuressa arvossa, niinkuin se ansaitseekin, ja olemme hyvin pahoillamme, että meidän täytyy hylätä sellainen suosionosoitus. Mutta veljeni muistoa on jo kohtuuden mukaisesti kunnioitettu. Me emme halua enempiä julkisia kunnianosoituksia, kuin mitä jo olemme saaneet. Jumala ei mittaa siunaustaan juhlamenojen prameuden mukaan.
Ikäänkuin ei Paulan sanoilla olisi mitään merkitystä oli rouva Dulaurens kääntyvinään rouva Guibert'in puoleen. Tämä ymmärsi tarkoituksen ja luuli olevansa velvollinen lisäämään:
— Niin kyllä, hyvä rouva, Paula on oikeassa.
Aivan kauhuissaan loi neiti de Songeon silmänsä taivasta kohden, kun taas Chênaie'n valtijatar, joka ei ollut tottunut tappioihin, vielä palasi asiaan.
— En ymmärrä teidän kieltoanne. Pyydämme ottaa osaa teidän suruunne vain kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Neiti de Songeon, markiisitar de Lavernay, paroonitar d'Ambelard ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä edustan heitä täällä. Ja arkkihiippakuntakin lupasi meille hurskasta apuaan.
Hän toivoi näitä ylhäisyyksiä mainitsemalla vaikuttavansa tuohon rouva rukkaan. Mutta hän ei tietänyt, eikä voinutkaan tietää, kuinka perin välinpitämättömäksi hienostosta ja sen asioista elämä oli tehnyt rouva Guibert'in.
Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään, saadakseen asian päätökseen:
— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.
Tämän hyökkäyksen jälkeen hän lisäsi:
— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.
Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän nousi lähteäksensä:
— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa. Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.
— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti seisomaan vuorostansa.
Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi, että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän tokaisi:
— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.
Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa, kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen. Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan:
— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä päättynyt.
Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.
Minä sanon hänelle, virkkoi rouva Guibert, nousten vaivalloisesti portaita.
… Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa valloilleen.
— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut niin suuresti suruissani siitä asti… siitä asti kuin häntä ei enää ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!
Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä aikaa, virkkoi hän:
— Mitä se hyödyttää?
Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:
— Olethan sinä hiukan syypääkin meidän onnettomuuteemme?
Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin Alice nyyhkytti.
— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.
— Minä rakastin häntä, sanoi Alice hiljaa.
— Miksi et sitten tahtonut?
— Voi, sehän juuri onkin minun elämäni onnettomuus.
Ja avaten viimein kokonaan sydämensä, lisäsi hän katkonaisin sanoin:
— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä… Paula, rakas, suokoon Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!… Ja itse olen syypää, Paula… Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin olla nyt hänen leskensä.
Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja pysyvän rangaistuksen.
Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen. Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia, kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:
— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy. Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi nainen…
— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.
Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin, ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.
— Äitinne odottaa, virkkoi hän rouva de Marthenay'lle.
Hän halusi sanoa hiukan muutakin ja kuiskasi:
— Kiitän teitä käynnistänne.
Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran Marcel'in kuvaa, ja katosi…
* * * * *
Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan porttaalin.
Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä, katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n käsivarrelle:
— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.
Nuori nainen katsoi häneen kysyvästi.
— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in kanssa, olisit sinä nyt leski.
— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi vähemmän onneton!
Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä. Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä, kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman osan?… Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista…
V.
Jean.
Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee, saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena…
Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa. Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla, Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.
Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla, vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään, ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä, postimerkkien mukaan: "Pariisista… Tonkin'ista… Algeriasta".
— Hyvä on, Ravet, Mari odottaa teitä, menkää juomaan lasi viiniä.
Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä. Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.
Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.
* * * * *
Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen. Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.
Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa, venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo. Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.
Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.
— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.
Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän, mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen. Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:
Korkealla kunnahalla
Niitty vihertää;
Peltopyyt ja viiriäiset
Siellä visertää.
Jousen heitin olalleni,
Rtensin sinne päin.
Neljä luulin ampuneeni
Kaikki eloon jäi —
Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis terveydessään ja voimassaan.
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?
Tyttö tuli Jean'ia vastaan, joka kuunteli hymyillen laulua.
— Hyvää päivää, Jean herra, virkkoi hän tervehtien.
— Tunnetko sinä minut, kysyi tämä hämmästyneenä.
— Tottakai. Minähän olen Trélaz'n, Maupas'n arentimiehen tytär.
— Jeannette'ko?
— Palvelukseksenne.
— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi tuleentunutta viljaa.
Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?
Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät:
Pikku hiukan, hiukan teit sä,
Vaan se surmaa mun!
Suudelma mun parantaa vain
Huulilta voi sun.
Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän elämänhalua.
Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara, intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen, joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen loistosta, jonka pimeys on peittävä?
Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä. Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan, kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman työn ikuisuus…
Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin. Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:
— Tekö siellä tulette, Jean. Kyllä olenkin teitä jo odottanut!
Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet. Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on nähnyt.
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.
— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi hänestä puhua.
Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen huoneeseen vievän oven ja huutaa:
— Paula! Täällä on Jean Berlier.
— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne.
Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.
— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian, jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.
Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.