Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä, koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön tunnusmerkkejä.
Suljetulla piaanolla näkee Jean hänen valokuvansa ruusukimpun koristamana.
Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin, yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.
Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.
— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: — Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.
Rouva Guibert kätki kasvonsa käsiinsä ja kyyneleet himmensivät Paulan silmät, joka koetti vielä hillitä itseänsä.
— Hän ei liikahtanutkaan enää, jatkoi kapteeni. Hänen ei tarvinnut tuntea tuskia. Kuolema iski häntä keskelle otsaa, katkaisten hänen ajatuksensa. Ja hän ajatteli isänmaatansa, ajatteli teitä.
— Ja Jumalaa, eikö niin, kuiskasi äiti parka.
— Niin, Jumalaa. Minun täytyi ottaa päällikkyys hänen sijastansa. Mutta voitto oli jo saavutettu. Kun minä viimein pääsin tulemaan hänen luokseen, oli hänet kannettu palmun juurelle, muutaman askeleen päähän. Kumarruin turhaan hänen puoleensa. Meidän pataljoonanlääkärimme katseli minua surullisesti, hän oli jo tutkinut hänet. Meidän yhteinen elämämme oli tehnyt meistä veljiä. Minä rakastin häntä, niinkuin tekin häntä rakastatte. Siellä minä itkin häntä, niinkuin tekin, teidän nimessänne. Ja minä näin, mitä te ette saaneet nähdä: sen kirkkaan tyyneyden, jonka kuolema painoi hänen kasvoilleen. Niillä kuvastui ikuinen rauha. Kun muistissani näen tuon hänen ilmeensä, herättää se minussa vain yleviä ja rohkeita ajatuksia. Teidän tulee saada se tietää, jotta hänen muistonsa olisi teille vieläkin suloisempi.
Jean vaikeni, sitten hän taas jatkoi:
— Edellisenä iltana saattoi hän minua asuntooni asti, ennenkuin hän meni viimeiselle kierrokselleen. Oli kaunis, tähtikirkas yö. Usein me puhelimme keskenämme Savoijista. Hän puhui minulle teistä ja Paula neidistä; hän oli hiljattain teidät nähnyt. Mikään aavistus ei tehnyt hänen mieltään apeaksi, mutta ei hän pelännytkään kuolemaa. Hänen univormutakkinsa taskusta löysin minä tämän kirjeen, jonka tuon teille takaisin. Se peitti hänen sydämensä viimeisiä sykähtelyjä.
Rouva Guibert tunsi oman käsialansa. Hän kohotti kasvojaan, joilla syvä äidin suru värähteli. Kun hän saattoi puhua, virkkoi hän:
— Nyt, nyt hän lepää Jumalan rauhassa. Sanokaa minulle, Jean, mihin paikkaan hänet haudattiin.
— Timmimun'in edustalle. Kun hän oli korkein virka-arvoltaan, asetettiin hänen hautansa toisten hautojen keskelle. Hänen oikealle puolelleen haudattiin hankintaupseeri ja vasemmalle kersantti, jotka kaatuivat molemmat samassa taistelussa. Hänen jalkojensa juureen haudattiin sotilaat.
Paula liittyi keskusteluun:
— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.
Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:
— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla. Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän olisi halunnut?
— Ennen pitkää ei kukaan enää siellä tunne hänen hautaansa.
— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, 25 p. huhtikuuta 1868 ja 19 p. helmikuuta 1901 ja nuo kolme kunniakasta sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: Madagaskar, Saharan retki, Timmimun. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.
— Niinkö, virkkoi rouva Guibert.
Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:
— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.
— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!
— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen kuolematonta sieluaan.
Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä vierivän hänen poskillensa.
— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.
— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.
Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi, kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat, lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan mieleen:
— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen.
Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen
sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia?
Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.
Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.
— Joko te jätätte meidät, kysyi rouva Guibert arasti.
Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat kaukaista Ranskaa.
— Kuinka monta lasta on Etienne'lla?
— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä tiedä?
— Tiedän kyllä, vastasi Jean hymyillen.
— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.
Entä jos se on tyttö?
— Marcelle sittenkin. Tässä ovat molempien vanhempien lasten valokuvat.
Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa vaimo kantoi sydämensä alla.
— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen veljensä lapsia.
— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat silmänne.
— Hänestä tulee paljon kauniimpi.
— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka teki hänet niin nuoren näköiseksi:
— Eikös se riitä? Olettepas te vaativainen.
Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi iloitsevansa siitä, että oli kaunis.
Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:
— Hehän ovat asettuneet Along'in lahden rannalle, lähelle Hanoi'ta?
— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.
— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen ja alkoi:
— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat menestyksestä.
Hän kertoi yksinkertaisesti ja selvästi, Jean innostui.
— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän luokseen.
— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen noustessa hyvästelemään.
— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta minä laskin vain leikkiä.
He siirtyivät portaille. Kukkien peittämän talon julkisivu aivan hukkui kuusain-, ruusu- ja klemaatisköynnösten runsauteen. He nojasivat kaidepuuta vastaan. Lumoavana päilyi toukokuun päivä heidän silmiensä edessä, ilma oli kevyt ja kuulakas. Sinertävä auer, joka tietää jatkuvaa kaunista säätä, verhosi vuoria, pehmentäen ja hämmentäen niiden ääriviivoja. Pieni Saint-Cassin'in torni kyykötti kastanjien varjossa. Lähempänä hohtivat niityt keväisen helakassa vihannuudessaan. Nouseva laiho lainehti hiljaa tuulessa. Hedelmäpuut olivat jo pudistaneet päältään hentojen, kerkeästi kuihtuvien kukkiensa valkoisen ja punertavan lumen ja näyttelivät joka oksalla hymyileviä hedelmännuppujaan. Kaksi pihan kulmauksessa kohoavaa lehmusta levitti ilmaan tuoksuaan ja puistotien hevoskastanjat koristivat valkoisilla tyrsossauvoillaan lehviensä jykevää tummuutta.
Heidän ympärillään lauloi kevät ikuista lauluaan, lupasi hedelmällinen maa ikuisia lupauksiaan työntekijälle.
Oli kevät, vuoden nuoruuden aika, pysyväisyyden ja elämän vertauskuva. He katselivat ja vaikenivat. He ajattelivat Marcel'ia kaikki kolme, ja tämä liian ihana huomenhetki teki heidän mielensä murheelliseksi.
Väsynyt kun oli ja muistojen valtaama, antoi rouva Guibert tyttärensä saattaa kapteenia porttaalille. Hän näki heidän poistuvan, ajatteli lempeästi, kuinka asiat voisivat olla, uskoi Paulan tulevaisuuden Jumalan haltuun ja meni sisälle yksinäisyyden rauhassa paremmin muistutellakseen kertomusta poikansa kuolemasta.
Paula ja Jean sanoivat toisilleen hyvästi käytävän päässä. Nuori mies pysähtyi ja seurasi silmillään tuota solakkaa ja hoikkaa olentoa, joka liukui puitten alla. Silloin nuori tyttö kääntyi vuorostansa katsomaan taakseen. Hän punastui tuota yhteensattumista, teki sitten rohkeasti päätöksensä ja palasi takaisin samaa tietä, poistaakseen kaiken kaksimielisyyden.
— Jean, kuiskasi hän liikutettuna, minä en ole teitä kylliksi kiittänyt veljeni puolesta, joka oli hiukan teidänkin veljenne ja äitini puolesta, jolle teidän kirjeenne ja teidän vierailunne ovat tehneet niin paljon hyvää. Te olette ollut hyvä meitä kohtaan. Minä en ole osannut sitä teille sanoa. Siksi minä palasin.
Hän oli inhimillisempi ja liikuttavampi tunteittensa vallassa.
— Voi, älkää minua kiittäkö, vastasi nuori mies. Olinhan minä Marcel'in ystävä, ja meidän isämmehän jo pitivät toisistansa.
He seisoivat siten vastatusten eivätkä tietäneet enää mitä sanoa. He olivat omituisesti hämillään ja tahtoivat vuoroin siitä päästä ja vuoroin sitä pitentää. Paulan silmät katsoivat kiinteästi maahan, ja Jean huomasi hänen poskillaan pitkien ripsien varjon.
— Kuulkaahan, virkkoi hän vihdoin. Marcel'in univormutakin taskussa oli muutakin kuin äitinne viimeinen kirje. Tämä valokuva oli siellä myöskin. Päätin jättää sen teille.
Hän ojensi Paulalle kuluneen pahvilevyn, jolla tämä näki Maupas'n puutarha-käytävällä kaksi pientä tyttöä, kymmenen kahdentoista vuotiaita. Toinen oli vaalea-, toinen tummaverinen, toinen istui kilttinä ja katsoi ihmeissään ympärilleen, toinen oli liikkeessä. Ne olivat Alice ja hän itse.
— Oi, sanoi nuori tyttö. Ja hän kysyi tukahtuneella äänellä:
— Eikö hän koskaan puhunut hänestä?
— Ei koskaan.
Paulan kädestä vierähti kuva, joka putosi risahtaen käytävän hiekkaan, ja voimatta enää hillitä itseänsä, purskahti hän itkuun.
Jean tarttui hänen käteensä:
— Usein ajattelin minä, sanoi hän, siellä Afrikan aavikoilla kohtalon sokeutta. Miksei se ottanut minua hänen sijastansa? Minua, jota ei kukaan olisi itkenyt.
Mitä saattoi nuori tyttö vastata. Hänen mustat silmänsä välähtivät äkkiä. Hän otti ylös valokuvan, ennenkuin Jean ennätti kumartua.
— Kiitos, Jean. Tulkaa taas pian meitä katsomaan. Teette sillä meille suuren ilon.
Nuori mies katsoi häntä hetkisen ja meni sitten. Paula palasi verkalleen puutarhan kautta. Hän katseli kukkia, poimi ruusun, ja ensimmäisen kerran koko vuonna tunsi hän hiukan iloa, sen tuoksua hengittäessään. Hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa toisin veljensä kuolemasta ja toisti itsekseen Jean'in sanoja, joiden tarmokasta opetusta hän teroitti mieleensä:
— Tulee kunnioittaa vainajia, mutta pitää myös uskoa elämään.
Eivätkö ne sanat juuri sisältäneet neuvoa, kehoitusta hyvin elämään, jota sankarien esimerkki meille opettaa? Nehän ne juuri olivat suuria, jotka eivät surkeilleet vaivojaan ja jotka elämänuraansa, oli se sitten pitkä tai lyhyt, painoivat pelottoman ja uljaan sielunsa leiman. Niin sai hän viihdytystä ja lohdutusta siitä, mikä aiheutti ja kiihdytti hänen mielensä sekasortoa. Hän lupasi itselleen, hengittäessään kukan tuoksua, täst'edes miehuullisesti kantaa päivien painoa, ilman katkeruutta ja sisäistä kapinoimista. Hänen nuoruutensa, jota hän oli vähäksynyt, ei jäänyt silloin hyödyttömäksi, kun hän vapaaehtoisesti uhrasi itsensä. Ja palatessaan äitinsä luokse suuteli hän häntä, ikäänkuin suojellakseen tuota hänen huomaansa uskottua vanhusta, ikäänkuin sinetöidäkseen uuden rohkeutensa lupauksen.
VI.
Isabella.
Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella, keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen vaalean hipiänsä hohtoa.
Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa Ifigeneia Tauriissa. Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa tanterella.
Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori, hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys, hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö innokkaasti suosiotaan.
Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.
— Tiedättekö, sanoi hän, että minä olen itkenyt teidän kuolemaanne.
— Minun kuolemaaniko? Olipa teillä kiire!
— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt samoin kuin hänen vai eikö.
— Ovatko nuo kauniit silmät todellakin itkeneet minua?
— Kokonaisen illan.
— Ne säihkyvät niin, että luulisi kyynelten niissä kuivuvan.
— Ne iloitsevat, kun taas saavat nähdä teidät, Jean.
Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin, riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän sormuksissa kiiltelevät sormensa.
— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.
— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.
Jean hymyili epäilevästi.
— Maailma on liian avara, hyvä rouva, mahtuakseen teidän käteenne.
— Katsokaahan, Jean, tuota smaragdia. Eikö se ole kauniin viheriäinen?
— Minä pidän enemmän niittyjen vihannuudesta.
— Ja tuota heleänsinistä safiiria.
— Se ei vedä vertoja taivaan sinelle.
— Ja noita rubiineja.
— Pidän enemmän verestä.
— Ja noita helmiä.
— Pidän enemmän kyyneleistä.
— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä teidän tähtenne.
Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi peittänyt hänen iloansa.
— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.
— Odotitteko minua todellakin?
— Isabellan vastausta saattoi tuskin väärin ymmärtää:
— Minä odotan teitä vieläkin.
Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen järkeänsä.
Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta, jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin noilla joutavilla silavehkeilläkään.
Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa, noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: — Minä odotan teitä vieläkin — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja vapauttaan?
Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.
Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin — jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel. Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.
Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille. Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee, että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.
Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta, jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta kitketään rikkaruohot.
Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti, oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.
"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa istuu?"
Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin salaisella ilolla:
"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin polviin asti."
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyilläkseen hänelle.
"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi, mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani, älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne. En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea…"
Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan, ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa. Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa. Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen kestävyyden ja perhetunnon.
Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen, että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita, kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset, jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan, kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä, niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen tuntematonta rauhaa.
Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle. Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun, kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän, ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän kauneutensa levälleen kuin lipun.
Ja tässä teatteriaitiossa oli hänellä juuri ollut muutamia häiriintyneitä voiton hetkiä, eikä hän ollut sitä tietänyt. Koko tämän näytöksen ajan oli hän epäillyt viehätysvoimaansa tuon ylen sukkelasanaisen, nuoren upseerin epäröivän käytöksen vuoksi. Kun esirippu laski, kiirehti hän heti jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
Levottomuuden kalvamana kääntyi hän nuoreen mieheen päin ja kumartuen taitavasti, niin, että hänen pyöreän povensa aarteet paljastuivat, kysyi hän:
— Mitä te ajattelitte? Minä tunsin, että te ette kuunnellut musiikkia.
Jean hymyili ja vastasi sangen avomielisesti:
— Kahta hurmaavaa naista.
— Yksi oli liikaa.
Hänen katseensa kohtasivat nuorta miestä terävinä kuin nuolet, koettaen saada selville, mitä piili tuon läpipääsemättömän otsan takana. Markiisi de Lavernay piti silmällä hänen metkujaan ja sekaantui puheissaan, keskustellessaan klassillisesta muinaisuudesta rouva de Marthenay'n kanssa. Kärsimättömänä ja kiihkeästi haluten varmentua onnestaan, nousi Isabella istuimeltaan.
— Täällä aivan tukehtuu. Kapteeni, tahdotteko viedä minut halliin?
Hän katsahti ohimennessään ylenkatseellisesti ällistyneeseen ihailijaansa ja poistui Jean'in kainalossa. Käytävässä ja pääportaiden astuimilla nojasi hän rakkaudesta sairaan ruumiinsa koko painolla tuohon käsivarteen. Kun nuori mies vaikeni, koettaen päästä selville siitä mitä tahtoi, kysyi Isabella häneltä arkuudella, joka oli hänessä aivan odottamatta puhjennut:
— Sanokaa, Jean, enkö enää ole kaunis?
— Katsokaa ympärillenne, hyvä rouva, ja päättäkää.
Todellakin herättivät he tuon hienon lauman huomiota, joka tungeskeli teatterisalin ulkopuolella isossa hallissa. Ja teeskennellen välinpitämättömyyttä tarkastivat vastaantulevat naiset pikaisella silmäyksellä Isabellan pukua arvioidakseen sen hintaa ja arvostellakseen sen kuosia ja samalla myös ihanaa paljasta ruumista.
Hän näpäytti viuhkallaan ritariaan sormille.
— Älkää turhia! Teistähän minä vain täällä välitän.
— Entä aitiossa istuvasta harmaapäästä, kysyi Jean kiusoitellen.
— Hän toimittaa minun asioitani.
Paulan muiston tukemana Jean ei jatkanut enempää tätä kevyttä keskustelua, ja hän tunsi hiukan levottomana tuon viettelijättären pyöreän käsivarren painavan omaansa. Veri tulvahti nuoren naisen kiihkeisiin kasvoihin, jotka kävivät alakuloisen näköisiksi.
— Muistatteko Chênaie'n metsää, Jean?
— Muistan kyllä, sanoi nuori mies ja ajatteli, että siellä Marcel
Guibert'in kohtalo oli päätetty.
— Minä tahtoisin palata sinne teidän kanssanne. Olinko teistä miellyttävämpi silloin, kun olin nuori tyttö? Sanokaa suoraan.
— Te olette nyt kauniimpi, mutta toisenlainen. Minä näen aina teidän miehenne teidän takananne.
Isabella katsoi taakseen:
— Te laskette pahaa pilaa, Jean, kuiskasi hän havaitessaan, ettei herra
Landeau'ta ollut lähimailla. Hän lisäsi:
— Pelkäättekö te häntä?
— Enhän toki.
— Onko hän teistä vastenmielinen?
— On.
— Pitäisikö hänen miellyttää teitä, jotta voisitte ruveta minua… liehittelemään?
Jean naurahti:
— Pitäisi.
— Sepä hullua.
— Te olette hänen vaimonsa.
Nyt Isabella naurahti vuorostaan ja peitti puoleksi kasvonsa viuhkansa taakse:
— Niin vähän… ja niin huonosti.
— Se riittää.
— Isabella sanoi surkealla äänellä kuin pieni lapsi, joka on saanut toria:
— En minä tee niin enää.
Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?
— Isabella, sanoi hän hiljaa.
— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti hän siron kätensä nuoren miehen käteen.
— Jean, rakas Jean.
Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti vaatimattomasti keskellä voittoaan:
— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.
Tuntien epämääräistä levottomuutta ja sydän jo ahdistuksessa toisti
Jean:
— Sen, mitä kuulitte kerrottavan?
— Niin. Että te rakastitte Paula Guibert'iä.
Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi muuttuneella äänellä:
Kuka teille sitä kertoi?
— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.
Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan:
— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään, niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän teitä tanssittaa.
Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:
— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa jalomielinen.
Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä rakastamasta.
Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis, luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen oveluuteen.
He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin, jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen mielessänsä.
— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi…
Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:
— Ovatko ne helmiä, Jean?
— Teidän kyyneleenne ovat tuhatta kertaa kalliimpia.
Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään. Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat aitioonsa.
— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren lähestyessä avain kädessä.
Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen silmäyksen hekuman jälkeen.
Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden. Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.
* * * * *
Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä. Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä. Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia vastaan.
Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi. Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään vielä tällä uudella kärsimyksellä.
Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen ylpeästi halveksimaan kuolemaa.
VII.
Paulan salaisuus.
Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.
— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä ruusupensaittensa suhteen.
Jean rauhoitti häntä.
— Älä vain unohda asiaasi, eno.
— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä olet tyytyväinen.
Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.
"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen lujentaakseen aiettansa.
Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino, vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä, liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin? Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa. Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä, ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat ohitse!
Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin. Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa, joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen. Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?
Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian. Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta, se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee, aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää. Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.
Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa. Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan, he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan; nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta, tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa. Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä lähden, me lähdemme heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati. Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus! Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa. Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen suonissa, jota hän rakasti.
Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon, tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär, eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä olivat säästäneet…
* * * * *
Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa valoaan hymyilevään luontoon.
Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan emäntäänsä, mutisten itsekseen:
— Mitähän tuokin ukko meistä tahtoo lievetakkineen ja korkeine hattuineen?
Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen hieno asunsa harmitti.
Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen. Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:
— Näettekö tuota ruusua tuossa?
— Kyllä, sanoi rouva Guibert hämmästyneenä.
— Mistä te sen olette saanut?
— En minä tiedä.
— Tottakai teidän se täytyy tietää. Sanokaa heti. Ja hiukan kohteliaammin tuo kiihkoilija lisäsi:
— Olkaa niin hyvä ja sanokaa. Se on hyvin tärkeätä.
Hyväntahtoisuudessaan rouva Guibert koetti muistutella:
— Poikani Etienne toi viimeksi kotona käydessään kaksi ruusunvesaa. Ne menestyivät hyvin täällä Maupas'n maaperässä. Nuo ovat niiden ruusujen kukkia. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niillä ei ole tuoksua.
— Todellakin, niillä ei ole ensinkään tuoksua. Mutta se on yhdentekevää. Entä mistä tuli teidän poikanne Etienne?
— Tonkin'ista, Along'in lahden rannalta, joka on sangen rikasta kukista ja hedelmistä.
— Ahaa, se on kiinalainen ruusu. Aivan niin. Pitihän minun se arvatakin. Ettekä te tietysti tiedä sen nimeä. Ranskassa ei kukaan tunne kukkien nimiä.
Rouva Guibert hymyili puolustuksekseen, ja urhea luonnontutkija jatkoi jaaritustaan:
— Soittamaan sitä kyllä pitää nuorten tyttöjen oppia, niin että he sonaatteja remputtamalla voivat kiusata ensin isiään ja sitten aviomiehiään. Mutta kasviopin opetus lyödään kokonaan laimin. Ja kasvioppi, hyvä rouva, on kumminkin maan kaunistus, se pukee asuntomme kukkivaan ihanuuteen ja antaa rauhaa ihmismielelle. Siinä minusta on onnellista filosofiaa. Poistaakseni tämän aukon opetuksesta laadin minä nimiluetteloa kaikista ruusuista. Täytyy osata rajoittua; luonto on meille liian laaja. Mutta nuo nimitykset ovat useimmiten inhottavan jokapäiväisiä.
— Niinkö, sanoi umpimähkään rouva Guibert rukka, jonka ajatuksissa askarteli eräs toinen asia, mutta joka kuitenkin mielellään kuunteli noita päähänpistoja.
— Inhottavan jokapäiväisiä, sanon sen vieläkin. Naisten nimet ne varsinkin ovat hyväkkäitä! Ne eivät kuvasta puutarhojen mutkikasta ja viehättävää taidetta, eivät tuhansin eri muodoin ja tuhansin eri värein kukoistavaa kasvimaailmaa, eivätkä meidän tunteittemme vivahduksia, joihin olisi sopinut tehdä joitakin miellyttäviä viittauksia. Ne ovat hengettömiä nimiä, kuten maantieteen tai kemian nimitykset.
— Sitä asiaa minä en ensinkään ymmärrä, tunnusti rouva Guibert. Mutta kumminkin minä rakastan kukkia.
Mutta innostunut vanhus ei enää pysähtynyt.
— Meillä ei ole kekseliäisyyttä, hyvä rouva. Ja sitten me olemme käyneet kalseiksi, luonnon loppumattomat ihmeet eivät enää meitä ihastuta eivätkä liikuta meidän mieltämme. Me istua kökötämme maailman kaikkeudessa kuin jossakin ruokasalissa. Tottumus ja hyöty on tylsyttänyt meidän tunteemme. Ja maailma on turhaan ihana, vaihtelevainen ja suloinen. Voi, uskokaa minua hyvä rouva, me emme pääse lähellekään kiinalaisia puutarhureja.
— Kiinalaisia puutarhureja?
— Niin juuri, kiinalaisia puutarhureja. Tiedättekö, mitä jaloja nimiä he antavat kukkasille?
— Kuinkapa minä sitä voisin tietää?
— He antavat nimiä, jotka ilmaisevat maan moninaista kauneutta.
Kuulkaahan muutamia: Kuutamossa uinuva vesi, Auringonpaiste metsässä,
Nukkuvan neidon ensimmäinen toivomus, ja tämä vasta on erinomainen:
Poveaan tarjoava neitonen.
Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.
— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on hylännyt meidät.
Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.
Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.
Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin, niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä näytekappale?
— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert, joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä ennenkuin se lakastuu.
Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai säpsähtämään rouva raukan:
— Minä ilmoitan teille salaisuuden… Kekseliäästi ymppäämällä on minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani ihastuu. Se saa nimekseen Rouva Paula Berlier.
Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla, pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä tarkastellen.
Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan hymyilemättä:
"Mies parka, hän unohti meidät kaikki ruusunsa tähden".
Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös ahdetta.
— No, eno, kuinka kävi?
Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai nuoren miehen rauhoittumaan.
— Hyvin vain! Tässä näet ruusun, joka puuttui minun kokoelmastani.
— Siitä minä viisi, sanoi Jean tylysti. Suostuuko hän, vai eikö?
Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:
— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin sinun asiasi.
Jean katsoi häntä surkutellen.
— Vai niin, vai unohditte te!
— Mutta minä palaan heti takaisin, sanoi herra Loigny, nousten pystyyn.
— Ei tarvitse, minä menen itse. Menkää te, eno, vain kukkienne luo.
Ja hän lähti astumaan Maupas'ta kohden.
Vanhus seurasi häntä silmillään aina tien käänteeseen saakka. Sitten pyyhki hän kasvojaan, antoi kuskille lähtömerkin ja palasi ensimmäistä kertaa elämässään apealla mielellä Ruusuhuvilaan.
* * * * *
Jean tapasi rouva Guibert'in Maupas'n puutarhassa. Nähdessään Jean'in, vetäytyi hänen suunsa lempeään ja arkaan hymyyn. Ja Jean tunsi heti mielensä rauhoittuvan.
Hyvää päivää, Jean. Teidän enonne kävi vierailulla minun luonani.
Tiesittekö siitä?
— Tiesin, rouva Guibert. Hän tuli minun lähettämänäni, mutta hän unohti kokonaan asiansa. Niin vähät hän siitä välitti.
— No, no, älkää olko kova häntä kohtaan. Ja hiukan aran lempeästi otti hän nuorta miestä kädestä:
— Ja rauhoittukaa, minä ymmärrän kukkien kieltä.
He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.
— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies liikutettuna.
Ja lujemmalla äänellä hän lisäsi:
— Kuinkapa en häntä rakastaisikaan?
— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli tuota uutta tulevaisuutta.
— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä päämäärää… Ja minä rakastan häntä myös iäti.
— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.
— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.
— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme. Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä, voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te ollut kuin veli Marcel'ille.
— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia…
Mutta hän?
— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä… Kai te olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita, tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole enempää.
Hän antoi kaikki ja pyysi sitä anteeksi.
— Minä en suostu siihen, sanoi Jean.
— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne, Jean.
— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita. Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.
— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille. Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:
— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula, Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa. Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että häntä rakastatte.
Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen sanojansa:
— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.
Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:
— Minä tulen arentimiehen luota. Me saamme huomenna munia ja voita.
Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:
— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten takaisin. Tulkaa pian, lapseni.
Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja ripein askelin kastanjatietä.
"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He ovat kauniita molemmat."
He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen uhraukseen, toisti hän itsekseen:
"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!… Tule onnelliseksi. Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi; muuta en minä pyydä Jumalalta."
* * * * *
Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku, jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö astui edellä.
— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.
Jean pysähtyi:
— Ei, jäädään tähän, eikö niin?