Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä. Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa. Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon, joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.
Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.
Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: Älä sure, Paula, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, älä sure; sinä tulet vielä kerran onnelliseksi. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.
Jean teki päätöksensä:
— Olen puhunut teidän äidillenne, Paula, tulevaisuuden suunnitelmistani.
Paula katsoi häneen:
— Joko teidän loma-aikanne on lopussa? Lähdettekö jo taas pian?
— En palaakaan enää armeijaan.
Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.
— Otan eron.
— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?
— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa. Aion lähteä hänen luokseen.
— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä, niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin. Tutustutte niihin ennen kuin minä.
Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä. Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli liikkumattoman maan.
Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.
— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun toisenkin suunnitelmani.
Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa:
Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.
Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:
— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauas?
Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.
Jean jatkoi:
— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte rohkea… ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?
Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja tyynenä, sydän toivosta paisuvana.
Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.
Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?…
Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:
— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä pyydän sitä.
Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.
— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.
Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.
VIII.
Rouva Guibert.
Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita. Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.
Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan koetti hän häntä pidättää sanoen:
— Paula, mikä sinun on? Sano minulle…
Sanaakaan sanomatta Paula riensi hänen ohitsensa ja juoksi huoneeseensa.
Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle avonaisen porttaalin eteen.
"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula palasi niin nopeasti."
Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi. Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.
Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä. Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat. Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi, kuuli hän hiljaa huudettavan:
— Jean.
Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja tuli lähemmäksi.
— Voi, minä olen hyvin onneton, valitti hän kuin äidilleen.
Rouva Guibert ojensi hänelle kätensä.
— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja alkaa jo tuntua viileältä.
— Jean totteli tahdottomasti:
— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille.
Mutta minä saatan teidät portaille asti.
Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja äänettöminä.
Portaiden juurella Jean aikoi sanoa hyvästi. Mutta rouva Guibert virkkoi:
— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole salissa.
Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.
Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.
— Kieltäytyikö hän rupeamasta vaimoksenne?
— Hän juoksi pois itkien.
— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli vähällä ratketa itkuun.
— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä rakastan häntä niin suuresti.
Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa. Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?
Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä. Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:
— Te olette erehtynyt, Jean. Paula rakastaa teitä.
Jean pudisti päätänsä.
— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä.
Antakaa minun lähteä.
— Luuletteko, etteivät äidit enää arvaa tyttäriensä salaisuuksia?
Ja ajatellen ajatuksensa loppuun, lisäsi hän hetken vaitioltuaan:
— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun tähteni?
Jean toisti:
— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon, ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja melkein anteeksi pyytäen hän selitti:
— Tehän ilmoititte hänelle lähtevänne Tonkin'iin, eikö niin?
— Niin tein.
— Hän ei tahtonut jättää minua, Jean. Ja senvuoksi hän juoksi pois itkien. Mutta hän rakastaa teitä: ilmaisivathan sen hänen kyyneleensäkin.
Käsittäen viimein itsekkyytensä, seisoi nuori mies typertyneenä tuon naisen edessä, jonka olemassaolon hän oli unohtanut, jolle hän valmisti yksinäisyyttä ja joka äsken ei ollut sanonut hänelle valituksen sanaakaan, kun hän pyysi häneltä hänen viimeistä lastaan.
Kun Jean yhä vaikeni, jatkoi rouva Guibert:
— Hän ei tahtonut jättää minua yksin. Ja heikko hymy huulillaan hän lisäsi:
— Ihmetyttääkö se teitä, Jean?
Jean vaikeni yhä ja koetti taistella syvää liikutusta vastaan, joka pyrki valtaamaan hänet. Vanha äiti jatkoi lempeällä ja varmalla äänellään:
— Hän oli väärässä, Jean. Hän rakasti minua, ennenkuin hän rakasti teitä. Nyt te olette hänelle rakkaampi, eikä hän tiedä sitä vielä. Hän on ollut minun iloni, minun tukenikin. Saatte vielä nähdä, kuinka suurta rakkautta se lapsi kykenee tuntemaan. Hän rakasti minua niin, että tahtoi uhrata itsensä. Mutta minä en tahdo sitä, Jumala ei tahdo sitä.
Hän näki että nuori mies vain vaivoin pidätti kyyneleitään, ja tarttui hänen käteensä.
— Hän katsoo taaksepäin, ja eteenpäin on elettäessä katsottava. Vanhemmat voivat elää lastensa hyväksi, mutta ei päinvastoin. Se on luonnonlaki. Se on Jumalan tahto. Älkää itkekö, Jean; hän tulee teidän vaimoksenne. Minä menen hakemaan hänet tänne. Mutta luvatkaa minulle vieläkin, että häntä hellästi rakastatte, häntä aina suojelette, teette hänet onnelliseksi. Minun pikku Paulani on sen niin täysin ansainnut.
Jean ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Kunnioituksen ja hellyyden kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä tuollaista itsensäkieltämisen ihmettä nähdessään. Täynnä kunnioittavaa ja intohimoista ihailua yhdisti hän ajatuksissaan äidin ja tyttären, jotka olivat yhtä yleviä kumpikin molemminpuolisessa onnen unhotuksessaan. Eikä hän rakkautensa sokaisemana ollut aavistanutkaan, että tämä rakkaus, julmana kuin ennenmuinoin jumalat, pakoitti jaloimman, murtuneen sydämen edeskantamaan sovintouhrinsa. Tunteensa valtaamana kumartui hän ja painoi huulensa tuota jaloa kättä vastaan, joka piteli hänen kättään.
— Minä tahtoisin polvistua teidän eteenne, kuiskasi hän. Olkaa siunattu kaikkien naisten seassa.
— No mutta Jean, mitä te puhuttekaan? Jean jatkoi:
— Mutta minä en ota vastaan teidän uhraustanne. Me jäämme Ranskaan teidän luoksenne. Paula ei lähde teidän läheisyydestänne.
Mutta rouva Guibert oli jo salin toisessa päässä, avasi oven ja katsahti kynnykseltä taakseen.
— Odottakaa minua, sanoi hän, ennenkuin katosi.
Hän kulki oman huoneensa läpi ja astui hiljaa tyttärensä huoneeseen. Avoimesta akkunasta valahti sisään kukkien tuoksun mukana illan sammuva ruskotus ja heijastui peilistä vehreyden kera. Sen valossa näki hän Paulan keräksi kääriytyneenä istuvan vuoteensa jalkopäässä ja itkevän menetettyä onneaan. Hän oli menettänyt sen omasta tahdostansa ja empimättä, mutta nyt se kangasti hänelle kuin luvattu maa, jonne hänen jalkansa ei koskaan saanut astua. Ja katkerasta kaipuustaan, vanhasta ja sitkeästä rakkaudestaan, jota kukaan ei koskaan ollut aavistanut, eikä koskaan saisi aavistaa, tuosta rakkaudestaan, jonka hän oli aikoja sitten luullut tukahduttaneensa, mutta joka taas leimahti henkiin hänen tuskastaan, huumautui hän niin, että toivoi kuolemaa.
Hänet herätti tuskastaan suudelma, jonka äiti painoi hänen hiuksilleen.
— Paula, sanoi rouva Guibert Mitä sinä itket? Ole uljas onnessa, niinkuin olet ollut koettelemuksissakin:
Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:
— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta… hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti, ymmärräthän… Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään… En voinut tehdä toisin.
Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan vastaan.
— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.
Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta, niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.
— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan siellä kaukana!… Minä rakastan sinua.
Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa häntä tarkoittaneet.
— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.
Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan, ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.
Arasti ja äitiinsä katsomatta kysyi Paula:
— Onko hän mennyt?
— Ei, hän on täällä.
Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen kajastus sammui jo peilistä.
— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan saliin.
— Jean, tässä tulee teidän vaimonne.
Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.
— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena kuului vastaus:
— Saatte.
— Paula, minä rakastan teitä.
Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva kuiskaus:
— Minä rakastan teitä, Jean.
Hän kohotti nyt silmänsä vuorostansa, ja he hymyilivät toisillensa. Mutta heti katsahti Paula äitiinsä ja varmentuneena riemussansa hän virkkoi:
— Äiti tulee meidän mukanamme Tonkin'iin. Me yhdymme siellä kaikki, paitsi Margareeta sisko, joka on luostarissa.
Jean ymmärsi silloin, mitä äärimmäistä keinoa äiti oli käyttänyt tyttärensä tunteiden selville saamiseksi. Ja vaikkei hän oikein uskonutkaan tuon lähdön todenperäisyyttä ja vaistomaisesti aavisti, että se oli vain jalomielistä valhetta, oli hän suuresti iloitsevinaan molempien naisten kanssa.
— Lapseni! Minun rakkaat lapseni, sanoi heille rouva Guibert. Jumala on antanut meille suuren ilon. Vuodattakoon Hän siunaustansa teidän, teidän uuden kotinne, teidän jälkeläistenne ylitse! Jean, suudelkaa morsiantanne.
Nuoren miehen huulet koskettivat vielä kosteata poskea. Niin liittyi murheen jälkiä heidän ensimmäiseen hyväilyynsä, joka siten oli kuin heidän tulevan yhdyselämänsä, sen onnen ja koettelemusten vertauskuva.
Rouva Guibert oli vetäytynyt salin perälle ja katseli Marcel'in valokuvaa. Mutta tänä myöhäisenä hetkenä näki hän pikemmin sisäisillä silmillään, kuin tuosta kuvasta poikansa piirteet. Jean ja Paula tulivat hänen luokseen.
— Marcel olisi tyytyväinen, virkkoi nuori mies. Minä luulen nyt, että hän tunsi minun sydämeni, ennenkuin minä itse.
Ja Paula muisteli veljensä sanoja: Älä sure, Paula, sinä tulet vielä kerran onnelliseksi… Näkikö hän, joka kantoi turman merkkiä otsallaan ja niin vakavin askelin astui kuolemaa kohden, näkikö hän silloin toiseen maailmaan tähystävillä silmillään tulevaisuuden, ja täytyikö olla itse elämästä irtautunut, voidakseen saada selville sielujen heimouden ja kohtalon salaisuuden?… Ja sisaresta tuntui suloiselta ottaa jumaloitu veli liittolaiseksi rakkauteensa.
Hämärän kiihkeän taistelun jälkeen, päivä lopulta antautui, ja pimeys voitti.
— Minun täytyy lähteä, kuiskasi Jean morsiamelleen.
Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.
Rouva Guibert puuttui puheeseen:
— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin Ruusuhuvilaan.
Jean epäröi hetken:
— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle enempää mielipahaa.
Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä vierailusta.
— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert. Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.
… Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten, rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa…
Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi ja rukoili.
"Hyvä Jumala", kuiski vanha äiti, "ensimmäisen kerran elämässäni minä valehtelin. Anna anteeksi! Täytyihän saattaa yhteen nuo molemmat lapset. Sinä loit heidät toisiaan varten. Pitihän heidän onnensa käydä minun onneni edellä. Minä olen liian vanha lähtemään heidän mukaansa. En voi jättää vainajiani. Maa vetää minua puoleensa, ja Sinä kutsut minut pian. Täällä minä odotan sitä hetkeä, jonka Sinä olet määrännyt. Mutta anna minulle voimia, oi Jumala, kestämään tyynenä tätä viimeistä eroa. Minä olin jo niin tottunut Paulan hellään huolenpitoon. Ja Sinä muistutat minulle, riistäessäsi minulta viimeisen maallisen iloni, että me emme saa ehdottomasti kiintyä tämän maailman hyvään. Lähtiessään vie hän minun sydämeni, jonka Sinä, Jumalani, annoit tuntea suurta onnea, ennenkuin sen musersit. Minä uhraan Sinulle tässä tuskieni polttouhrin, jotta Sinä antaisit runsaasti siunaustasi minun pojilleni, Jean heidän joukkoonsa luettuna, ja minun tyttärilleni, eläville ja kuolleille…"
Hän rukoili kauan. Hän sai vihdoin uskostaan lohdutusta ja nöyrää tyytymystä, ja kun hänen silmänsä viimein painui kiinni, oli hänen unensa rauhallinen.
IX.
Ruusujen ihme.
Jean kulki hiljalleen Ruusuhuvilaa kohden, hengittäen ihanimman kesäyön tuoksua, ja nautti sitä syvää iloa, jota elämä antaa, kun rakkaus tuo siihen järjestystä ja sitä tiivistää, sensijaan että se sitä häiritsisi ja hajoittaisi.
Ennenkuin aavistikaan, huomasi hän olevansa perillä.
"Joko nyt", sanoi hän itsekseen. Ja hän hymyili nähdessään, että kaikki ikkunat olivat valaistut.
"Onkohan siellä vieraita? Sepä olisi ennenkuulumatonta."
Hän avasi portin ja astui puutarhan kapeata, ruusupensasten reunustamaa käytävää, joka vei suoraan pääovelle. Koneellisesti ja vanhan tavan mukaan ojensi hän kätensä noita hentoja pensaita kohden, niihin pimeässä katsahtamattakaan, ja hänen sormensa haparoivat umpimähkään ruusua. Mutta ne eivät tavoittaneet muuta kuin pieniä lehtiä tai piikkejä.
"Joku ilkiö on varmaankin kiivennyt yli aidan", ajatteli hän, "ja ryöstänyt enolta hänen aarteensa. Kylläpä hän nyt suree, mies parka!"
Ovi oli jäänyt raolleen. Hän työnsi sen auki. Ja hän luuli kulkevansa ruusukentällä. Näkymätön puutarha oli käyttänyt hyväkseen yön pimeyttä vallatakseen käytävän. Kukkaset makasivat maassa kerroksittain, ja eteisen sähkövalossa loistivat lehtien vehreydestä niiden moniväriset täplät, milloin jyrkästi eroten toisistaan, milloin huomaamattomasti toisiinsa sulautuen. Siinä oli niitä karmosiinipunaisia, tummanpunaisia, krassin värisiä, tulipunaisia, vaskenkarvaisia, rusottavanpunaisia, — himmeänvalkoisia, kirkkaanvalkoisia, kermanvärisiä, — vaaleanpunaisia, persikanpunertavia, heleänpunaisia — vaaleankeltaisia, oljenvärisiä, kanariankeltaisia, sitruunankeltaisia, tulikukan keltaisia, appelsiinmkeltaisia ruusuja lattian täydeltä, sekoittaen viimeistä kertaa yhteen tuoksujaan kuin hautajaisuhrissa.
Jean eteni hämmästyneenä. Ruokasalin ja salin ovet, jotka olivat vierekkäin, olivat selkoselällään ja niiden kynnyksiä koristi kukkaisilla oksillaan sama kummien päällekarkaajien jono. Mutta pari askelta astuttuaan nuori mies pysähtyi. Hän kuuli selvästi äänen, joka yksitoikkoisella kamariherran äänellä luetteli naisten nimiä, ja jokaista nimeä mainittaessa kuului kuin maahan putoavan oksan rapinaa tai kankaan kahinaa.
— Rouva Laurette de Messimy, — Rouva Jean Sisley, — Kreivitär de
Panisse, — Edinburg'in herttuatar, — Auerstädt'in herttuatar, —
Markiisitar de Vivens, — Rouva Hippolyte Jamain, — Rouva de Watteville,
— Neiti Anne-Marie Cote…
Hätääntyneenä Jean ajatteli:
— Eno on tullut hulluksi minun poissaollessani.
Levollinen ääni kuului nyt lukevan maallisia litanioita:
— Europan kaunotar, — Huikentelevainen kaunotar, — Lyon'in tähti,
— Dijon'in kunnia, — Kiiltomato, — Grâce darling, — Lumipallo, —
Kultainen unelma, — Pikkarainen, — Yllätys, — Puutarhojen helmi, —
Kirjavien helmi, — Ihanin iloni…
Hymy kirkasti nuoren miehen kasvoja. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan.
— Mennään saliin, Fanny, sanoi ääni. Siellä niitä on vielä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi nimien luetteleminen uudelleen. Mutta naisten nimet eivät enää saapuneet Jean'in kuuluviin nopeassa alastomuudessaan; nyt niitä seurasi lyhyet pukujen kuvaukset, melkein samanlaiset, kuin ne, joita hienoston sanomalehdet julkaisevat selostuksissaan, ja vähitellen alkoi myös kuulua imartelevia arvosteluja tai ihailevia kehumisia, joita ilman erotusta omistettiin prinsessoille, ylimysnaisille tai porvarillisille kaunottarille:
— Morny'n herttuatar, vaaleanpunaisessa, hopeanvärisillä käänteillä koristetussa puvussa; — Kreivitär Folkestone, jonka heleässä ruusunpunassa on lohenvärisiä vivahduksia; — Neiti Thérèse Levet, kauniissa kirsikanpunaisessa puvussa; — Neiti Eugénie Verdier, jonka heleässä punassa on valkoisia väikähdyksiä; — ja Neiti Marie Perrin, vaaleanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa…
Tämän suloisen, vaaleapukuisen tyttöparven jälkeen yltyi innostus:
— Neiti Adelina Viviand-Morel, teidän väriänne ei voi määritellä, sillä teidän kanariankeltaisen vivahteinen aprikanvärinne muuttuu helakanpunahohteiseksi oljen väriksi; — Anne-Marie de Montravel, te olette pieni totta tosiaan, mutta teidän yksinkertainen pukunne on hohtavan valkoinen; — Neiti Augustine Guinoiseau, teidän kevyesti lohenvärinen ja silkinhieno valkoisuutenne ihastuttaa minua, te olette iso ja hyvin muodostunut ja Ranskan kaunein kukka; — Viaton Pyrola, pidän teidän pitkulaisesta suloudestanne ja ihonne ruusunpunasta; — Rouva Ernest Calvat, te olette täyteläisen näköinen, ja teillä on miellyttävä helakanpunainen puku, mutta minä pidän sentään enemmän ison ja kauniin Paroonitar Rothsclhild'in valkoläikkäisestä ruusunpunasta, vaikka se onkin tuoksuton.
Jean tukahdutti naurunsa, ja äänilajin äkkiä muuttuessa kuului seuraava varoitus:
— Pidetäänpäs kiirettä, Fanny! Sisarenpoikani tulee tuossa paikassa.
— Entäs minun lihamuhennokseni, ruikutti palvelijatar. Mihinkäs aikaan sitä aiotaan syödä tänä iltana? Vai hyvistä hajuistako sitä vain eletään?
Käskevänä ja suuttuneena kajahti huoneessa herra Loigny'n ääni:
— Minä annan palttua sinun lihamuhennoksellesi, tiedä se!… Kas niin, jatketaan.
Ja taas jatkui keskeytynyt litanian luku.
— Rouva Olga Marix, teidän vartenne on keskikokoinen ja teidän pukunne valkoisella värillä on melkein ihon hehkeys; — Kreivitär de Murinais, teitä minä rakastan kaikista enimmän hienon kalpeutenne ja sammaleisen, hauraan kauneutenne vuoksi. Te ette kukoista niin aikaisin kuin Rouva Sancy de Parabère, ettekä kuki niin runsaasti eikä teillä ole hänen ihonsa helakkaa punaa, mutta te olette hienouden ja sirouden perikuva.
Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu, josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot, koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja, joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja. Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn puutarhan hautuumaa.
— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä palvelijatartaan.
Ja nopeasti hän haasteli niille:
— Prinsessa Béatrice, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa puvussa; — Prinsessa Marie, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon poski; — Prinsessa Louise, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.
Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut puutarhansa?"
Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.
Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.
— Tässä ovat kaikki minun ruusuni.
Nuori mies ajatteli:
— Hän ei välitä edes minun kihlauksestanikaan.
Mutta onni teki hänet lempeäksi, vieläpä tahtoi hän mairitella enonsa viatonta ruusuvimmaakin:
— Miksi ne on poimittu tänä iltana?
Vanhus seurasi liikutettuna ajatustaan:
— Yhtään ainoata ei säästetty, ja tuossa on nyt minun koko puutarhani. Kauneimmat ovat nimitetyt naisten mukaan, mutta kiinalaisilla puutarhureilla on runollisempi mielikuvitus heidän antaessaan nimiä maan kirjavalle kauneudelle.
— Minä kuulin äsken teidän puhuvan, jatkoi Jean herttaisesti, ja luulin teidän keskustelevan joidenkin ihanien haamujen kanssa.
— Niitä on noin sataviisikymmentä.
— Siinähän on jo koko joukko.
— Mitäpä se on ruusujen lakkaamatta lisääntyviin muunnoksiin verrattuna? Niitä lasketaan jo useampia tuhansia. Ja kumminkin on unohdettu kaikki ne, joita meidän esi-isämme viljelivät, ja joita tapaa enää vain mainittuina joissakin vanhoissa kirjoissa ja joista joskus näkee jonkun harvan kappaleen vanhoissa puutarhoissa. Vielä nytkin, Jean, syntyy joka vuosi uusia ruusuja taitavien kylväjien käsistä. Katsopas maahan, niin näet valittuja lajeja bengalilaisia ja kiinalaisia ja miss Lawrence'n ruusuja, monikukkaisia ja tuberoosiruusuja, joiden huiskilomaiset kukat sopivat hyvin reunustuksiksi ja kukkakoreihin, Provence'n ruusuja ja sammalruusuja, teeruusuja ja pähkinäruusuja, joiden vienon kellertävä värituntu on tavattoman ihana. Vilunarkoja tee- ja pähkinäruusuja, jotka vaativat hyvää huolenpitoa talven kylmyyttä vastaan, mutta palkitsevat meidän vaivamme runsaalla kukinnallaan!
Hän touhusi innoissaan kuin koira, joka nuuskii viljavainiossa, hän asteli edes takaisin, veti ilmaa sieraimiinsa, viittoili käsillään, niin että salin korukapineet olivat vähällä tipahtaa maahan ja saada äkkikuoleman. Yht'äkkiä hän meni pienen kirjoituspöydän eteen, avasi laatikon ja veti sieltä esille kirjan, jota hän heilautti ilmassa tullessaan sisarenpoikaansa kohden.
— Kasvien Hyötäminen, kirjoittanut Lecoq, julisti hän. Huomattava, ihastuttava, verraton teos!
Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla äänellä lukea seuraavaa kohtaa:
— Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka, jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen älyään.
Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa kohdan:
— Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta, jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa palkaksi.
Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien erikoisteoksen:
— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun, minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille nimeksi Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto, jotta sen suloinen tuoksu ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.
— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.
— No, se oli viisasta puhetta, mutisi Fanny. Kello näytti yhdeksää.
— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.
Pystyyn nousematta ojensi hän sisarenpojalleen ihanan kukkasen.
— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille antanut nimeksi: Paula Berlier.
— Kuinka se on kaunis, sanoi Jean.
Mutta hän ajatteli morsiantaan. Sentään hän lisäsi:
— Tuhannet kiitokset, eno, runollisesta kunnianosoituksestanne.
Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä, viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:
— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ja Jean kysyi toistamiseen:
— Mutta miksi tämä joukkosurma? Kaikki pensaat ovat varmasti katkotut.
— Kaikki, Jean, ilman poikkeusta.
— Miksi tämä kukkasten hukka? Enkö saa sitä jo viimeinkin tietää?
Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti:
— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ne ovat sinun.
— Minunko, sanoi Jean hämmästyneenä.
— Juuri sinun, jotta sinä antaisit ne morsiamellesi.
— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne?
Kuinka hyvä te olette!
Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä kyyneleitä.
— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän olisi pitänyt niitä minulle uhrata.
Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra
Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:
— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni. Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko minulle anteeksi, Jean?
— Teillekö anteeksi?
— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi, ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä ruusupensaitteni kimppuun.
Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:
— Mutta tehän rakastitte kukkia…
— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä. Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten, jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun toimeentuloasi.
— Ei ajatella sitä, keskeytti nuori mies, jonka liikutus valtasi.
— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.
Jean syleili häntä.
— Minä pidän teistä kovasti, eno.
— Huomenna sinä viet nämä ruusuvihkot Maupas'han.
— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.
— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja, jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa kuolleita ja rohkaista eläviä.
Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi puutarhansa.
X.
Nioben viimeinen lapsi.
Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti kuin haamut pitkin lumen peittämiä Saint-Réal'in ja Métropole'n katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla. Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä. Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia, palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta vahakynttilää.
Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle. Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.
Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden, vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa; se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo vielä nauttia.
Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja suvun jatkamiseen.
He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti, aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut, ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä, joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva Guibert kieltäytynyt.
— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.
Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä. Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona, jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi…"
Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen onnessansa.
— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään vaimonsa surullisena.
— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta äiti…
Ja nuori mies jatkoi, suudellen häntä:
— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun surusi…
Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin, pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.
— En minä tahdo tuottaa menoja, mumisi vanhus rukka.
Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.
Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut, hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.
Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.
* * * * *
Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee. Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa, joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin, hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat elpyneinä…
Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula, hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä, johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.
— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni, jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin. Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi, onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä, josta on tullut minun poikani.
Syvästi liikutettuna hän lisäsi:
— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen, mitä hänen äitinsä on ollut minulle…
Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.
Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä, huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:
— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.
Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli rauhallisena ja ruumis reippaana.
Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä, joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta…
Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä jo oli aamiaispuuhissa.
— Herra lähti juuri ulos, selitti palvelijatar, tilaamaan ajuria asemalle.
— Syömättäkö, kysyi rouva Guibert aina huolehtivaisena.
— Hän ei huolinut. Hän sanoi, ettei hän viivy.
— Entäs rouva?
— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan rouvaksi… On se kanssa hullua… Neiti nukkuu vielä. Siinä se on, aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.
— Niin, niin, Mari rukka, me olemme vanhoja molemmat.
Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi palvelijatar kämmenellään silmiään.
Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.
— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää rohkeutta.
Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:
— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.
Hän kumartui ja painaen suudelman hänen otsalleen kuiskasi hän hiljaa:
— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään levoton.
Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa äitiänsä.
— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja parin vuoden perästä meidät.
Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen, ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.
"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.
Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:
— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.
Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:
— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin, muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala siltä odottaa.
Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat keskeyttämättä hänen puhettansa.
— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua, joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.
He itkivät molemmat, mutta äiti pysyi rauhallisena ja tyynenä.
— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula, joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi. Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne vuodattavatkin kyyneleitä…
Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen hänelle:
— Rakastanhan minä sinuakin, tiedäthän sen.
Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.
— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.
— Yhä. Mutta entä sinä, Paula?
He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva
Berlier:
— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen voinnistansa.
— Lupaan sen sinulle.
Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:
— Jumala varjelkoon teitä!
Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.
"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää jaksanut hillitä itseäni."
Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa, eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.
Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan, joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia. Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän:
— Me palaamme, Paula.
Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai ei hän tahtonut vielä lohduttautua.
— Minä rakastan sinua, Jean, kuiskasi hän. Ja hän alkoi taas heltyä.
Silloin Jean alkoi puhua hänen äidistänsä.
— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin, monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy, tulisi hänen kaltaisensa!
Ja kun hänen vaimonsa kuunteli häntä tarkemmin, jatkoi hän:
— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme, sydän särkyneenä!
— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.
Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä, mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa, jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.
Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten, valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.
— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa, rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä, joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.
— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon rakkautta, voidakseni lähteä.
Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen…