NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN AVAUS.
Ensimmäinen Kohtaus.
Rapp. Hurtti, molemmat aseissa.
RAPP, hillityllä äänellä.
Hän tännekäsin hiipi, luulen. — Hurtti!
Käy hiljaa tuonne päin ja tutki, etkös
Voi häntä siellä missään huomata,
Paa korva maahan, kuuleskele, etkös
Voi askeletta kuulla ruohostossa!
Vaan katso, ettei sinua hän nää.
Hurtti katoo puitten väliin.
En moista jahtia viel' koskaan käynyt,
Ja mielukkaammin karhua ma vainoon,
Se rehti leikki on, vaan käydä yöllä
Täss' väijymässä niinkuin karkulainen,
On kolkkoa ja ilkeätä juuri.
Ma yhtä paljon pelkään ilmi tulla,
Kuin pedon jäljet hukkaavani taas.
Vaan multa ei hän pääse. — Koskaan vielä,
Sen tunnustan, en miestä kohdannut,
Niin kärmeen ilkeätä kiusaamaan;
Mull' tuntui juur', kuin oisin kiinni ollut,
Kun tuumahansa olin suostuvinain!
Ja kuitenkin hän teeskenteli niin,
Ett' hullua en tullut viisaammaksi,
Vaan malta hiukkasen! — Mun tietä lystää,
Kuin pitkälle hän aikoo, mitä täällä
Hän sydän-yönä tahtoo vehkeillä?
Kai konnantyötä…
Hurtti tulee takaisin.
Ootkos mitään nähnyt?
HURTTI.
Ei, tyyntä kaikki on. Ma silloin tällöin
Vaan korpin kuulin suolla raakuvan.
RAPP.
Se ruokaa raakuilee.
HURTTI.
Uh, oikeinpa
Käy kamalalle! Tää on pahempaa,
Kuin kuulain eessä seisoa.
RAPP.
Hyi, lempo!
Et aaveita sa peljännekkään, Hurtti?
HURTTI.
En … mutta ellei heihin pysty kruuti
Ja kuulat.
RAPP.
Juoruja, niin peikon kynnet
Ei pysty sinuun myös.
HURTTI.
Käy pimeäksi!
Me Herran ilma saadaan ennen pitkää.
RAPP.
Niin, taivas synkistyy. — Tuu, käykäämme
Nyt tuonnekäsin!
HURTTI.
Vaiti!… Kuulin ääntä.
He kuuleskelevat.
RAPP.
Niin, askelten… Ne tänne luotuvat,
Pois joutuin, puitten taakse… Hiljaa, hiljaa!
He piilottelevat puitten ja pensasten takana, mutta niin,
että ovat katseliain nähtävillä.
Toinen Kohtaus.
Edelliset, piilossa. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN.
Kuin helteinen on yö ja raskas ilma!
On niinkuin puutkin täällä metsässä
Ei jaksais hengittää ja toinen toistaan
Vaan kuultelis; ei elon ääntäkään
Oo kuuluvissa yösen tyhjyydessä.
Tää kolkko hiljaisuus mun tuskastuttaa!
Vaikenee hetkeksi.
Yö pitkälle on käynyt. — Hänen täällä
Jo olla pitäisi… Ei hauskaa juuri
Oo yksinänsä täällä liikkua…
RAPP, puitten takaa, hiljaa.
Hän viipyy. — Toista varmaankin hän oottaa.
VON STÖBERN.
Päämäärääni siis kohta ennätän,
Saan riemut voitostani nautita,
Saan onnen kainalonsa huolet heittää
Ja uljaan, kauniin vangin helmasta
Jo kuuman taisteluni palkan noutaa.
Kun päivän leimu toisen kerran syttyy,
Mull' hohtehessa nousee päivä myös,
Ja heikkoutta nauran niitten kehnoin.
Join lakiloita kurjia ma poljin.
Ukkosen jyrinä kuuluu kaukaa.
En syntynyt ma orjan elämään,
Mi tottumuksen raitiossa kiertäin
Ain' täytymyksen ohjaa tottelee;
Tää leimuhenki ei voi torkahdellen
Ja verkkamiellä, niinkuin kyntäjä,
Ain' yhtä turvetta vaan käännellä.
Jyristys lähenee.
Oi, niinkuin sie, jon ääntä pilvet kaikaa,
Ma jyskiellen mailmaa lentäisin!
Sun kättäs kahle ei voi vangita.
Sun äänes kuuluu, kaikki kauhistuu,
Sun nuoles miljoonia ruhjoivat!
Sua petturiks' ken lausuu kuitenkin. —
Vaan mua, ku rohkea en oo kuin sie,
Mua siksi nimitellä tohtivat.
Niin, räävätä ja sadatella saavat,
Ma heitä yhtä paljon halveksin,
Ja itse muistollekin nauran vaan.
— — — — — — — — — —
Tuon vanhan Pantzarsköldin tuumiini
Mun täytyy saada. Kaikk' oon valmistanna.
Hän kyllä taipuu; tyytymätöin on hän.
Ja kohta koittaa päivä, jolloin maahan,
Te orja-kurjat, kumarratte sille,
Joll' selkäänne nyt käännätte. Ma teitä
En tuntis! — Varjoja te palvelette
Ja nimiä! — — Kaikk', kaikk' on nimeä,
Vaan tyhjää nimeä! Mut voiman mahti
Ja järki mailman ohjat johtaa vaan.
Salamaa ja jyristystä.
Vaan aika joutuu. Ymmärtää en voi,
Min vuoks' hän viipyy. — Vaiti!… Hän jo luotuu.
Kolmas Kohtaus.
Edelliset. Venäläinen Upsieri.
VON STÖBERN, kiiruhtaa häntä vastaan.
Te viipyneet, herr' Gregorieff jo ootte.
VENÄLÄINEN UPSIERI.
Niin, neljänneksen ehkä. — Onko kaikki
Nyt säällään, paperit, mit lupasitte,
Ja kartat ynnä muut? — Ma kenraalilta
Sain käskyn joutua.
VON STÖBERN.
Mun muassain
On osa vaan.
Jättää papereita.
Muut kaikki kenraalille
Ma tullessani annan.
VENÄLÄINEN UPSIERI.
Varovainen
Te ootte; mutta luottaa voitte varmaan,
Ett' lupaukset teille täytetään.
VON STÖBERN.
No, onko matkaa myöskin säälitty,
Ett' viivytystä mull' ei syntyisi?
VENÄLÄINEN UPSIERI.
Kun venäläisten leiriin saavutte,
Ja paperinne tuotte kenraalille.
Te passit saatte, reisuvaunut teille
On valmiina. Kun Pietarihin tuutte,
Te oitis saatte nostaa kullassa
Sen rahasumman, jonka vaaditte.
Hurtti, joka tarkoin on tätä haastelua kuulellut, tähtää
von Stöberniä kivärillään, mutta Rapp estää eljeillä
häntä ampumasta. Ukkonen pauhaa kovasti.
VON STÖBERN.
Ma ensi yönä leirissänne oon.
VENÄLÄINEN UPSIERI.
Ma teitä ootan, — Kauhistava ilma; —
Nyt hyvästi! Me kohta kohdataan,
Neljäs Kohtaus.
Edelliset, paitsi Venäläistä Upsieriä. Rapp on sillä välin eljeillä ja kuiskauksilla neuvonut Hurttia ottamaan von Stöberniä kiinni, sill' aikaa kuin Rapp itse hiipii venäläisen upsierin perässä. Oitis kun tämä lähtee liikkeelle, Rapp puitten takana kiiruhtaa hänen jälkiänsä seuraamaan. Hurtti istuu kyyryllänsä pensaitten takana.
VON STÖBERN.
Yks' päivä vaan, ja turvallisena
Päin uutta hilpeämpää aikaa käyn,
Jon itse luoda tahdon, Koko mailma
On mulle auki, kultaa, uljuutta
Mull' on sen suosiota voittamaan!
Nyt joutuin poijes kaikki valmistaan!
Kun hankkii lähteä, Hurtti hyökkää ottamaan häntä kiinni, mutta lankee suin päin, kompastuen puunjuureen ja samalla sokaistuen salamasta, jonka välähdys kirkkaasti valistaa näyttämöä. Kapteini von Stöbern ikään kuin kumartuu seuraavan kovan jyrähdyksen alle ja syöksee pois näyttämöltä.
Viides Kohtaus.
HURTTI, nousee hiljaksensa seisoalle ja katselee ympärillensä.
Hän poissa on. Se konna olkohon
Sitt' häijyn hengen kanssa liitossa,
Jott' maahan mua paiskattiin, tai veikö
Sen hitto elävältä. Tulta mointa
En silmieni eessä nähnyt koskaan!
Kuudes Kohtaus.
Hurtti. Rapp.
RAPP, tulee äkkiä näyttämölle.
Noh, pirua! — Sa Hurtti yksin täällä?
Miss' kapteini?
HURTTI.
Ma luulen hiidessä.
Kun juuri olin hyökkäämäisilläin
Hänt' kiinni ottamaan, tuil kirkkaaksi
Kuin leivin-uunissa, ma nipistystä
Sain jalkaani, ja suulle kiekahdin.
RAPP.
Sen vietävä!… Vaan onneks' kuitenkin
Ma paperit sain upsierilta, niillä
Se roisto kyllä kiinni joutuu vielä.
Ei hirtettävä veteen kuolekkaan.
Menevät.
TOINEN AVAUS.
Teateri näyttää samaa tupaa kuin toisessa näytöksessä.
Ensimmäinen Kohtaus.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Kun inhiminen, turvaan maalliseen
Niin itsekkäästi luottain, kaiken onnen
Saa kappaleisin, joita mailma palvoo,
Hän kaikki luulee hyvin puuhanneensa,
Ja unhottaa, ett' hengen mahti löytyy,
Mi muotoihin ei mahdu ahtaisin,
Joit' järjen kääpiöset kalkuttaa,
Mi ikikasvavana, ikinuorra,
Kuin perho, kotelonsa särkevä,
Kaikk' kahlehensa voitollisna rikkoo
Ja siit' ei huolillaan, ett' raunioiksi
Niin monta järjen rakennusta lankee. —
Kun silmä hälinässä maaliman
Vaan ravintoa etsii ahnehesti,
Sen hohtehessa riemastellen aina,
Se sokistuu, niin ettei syömen mailmaan,
Nyt himmentyneesen, se nähdä voikkaan.
Vaan ulkomaalima kun synkistyy,
Sen taivaalla kun tähtiä ei loista,
Sen viehdäkkeet kun yöhön peittyy kaikki,
Kas, silloin silmä sisäänpäisin kääntyy,
Ja sieltä etsii johdatusta tiellä
Ja elon lämpöä taas sieluhun;
Hän silloin kummastuu, ett' juuri siellä
On koto oikea, ett' mailma tää
Kaikk' mailmat helmassansa syleilee.
Niin on mun käynyt. — Onni mulle vaan,
Ett syömen maalimaa ei yöhyt peitä. —
Ma herran käistä rangaistuksen sain!
Sen miesnä, kristittynä kantaa tahdon.
Ma kyllä säikähdän, ett' riemuni
Saan raunioina nähdä, nähdä yön
Sen peittävän, vaan sydämeni toivoon
Ja uskohon jo leppeästi taipuu,
Ja raunioille kultahohteen luo.
Toinen Kohtaus.
Paroni Pantzarsköld. Katri.
KATRI.
Ei kuulu Jaakkoa viel' takaisin.
Oi, josko hyvää tietäisikin tuo! —
On lohdutusta toki murheissa,
Niin painamissa, että paroni
On päässyt tuskan vuotehelta. — Tänään
Jo varsin reippahalta näytätte.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin, voimani jo uudistuvat taas.
Siit' oonkin sulle, ystäväni, velkaa.
Niin, Katri, yhtä lämpimänä vielä
Sun syömes sykkiikin kuin ennen aikaan,
Ja eestäin vaikka paljon, paljon kärseit,
Et mulle vihaa kanna kuitenkaan.
KATRI.
Oi älkäät, herra! — Leppeytenne
Mun sydäntäni vihloo, päähäni
Saa kuumat kekäleet. Mie, mie se oon,
Ku murheisimme raskaisiin oon syypää. —
Oi suuri Luoja, missä Anna on,
Ken riemuni, ken Mariani ryösti?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, ettei Jaakko tule! — Kenraali
Ei toimettoman isän rukousta
Voi kieltääkään. — Ma kaikki kultani
Oon valmis antamahan. Adlercreutz
On jalo, parastansa koittaa varmaan,
Ja ritarillinen on myös Rajevski,
Jott' julmaa naisten ryöstöä ei salli.
KATRI.
Oil kummallista Annan kuitenkin.
Hän surumiellä, rukoellen hiljaa,
Kun miekin, iltasella laski maata.
Vaan päivän tullen vuode tyhjä oil,
Ja hänen jälkiään ei sitt' oo nähty.
Täss' seisoo vielä kukkaset, mit' mulle
Niin toivorikkahana niityltä
Hän viimen toi… Ne surkastuivat kaikki!
Menee ulos, koittaen kyyneleitänsä paronilta salata.
Kolmas Kohtaus.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi taivas, lapseni mull' anna jälleen! —
Ma kaikki sain, jon onni tarjoo täällä,
Ja kolkkona oil sydän kuitenkin.
Nuo lahjat rikkaat tottumuksesta
Ma velvollisen makson lailla kannoin.
Nyt murhe lempimään mun saanut on.
Neljäs Kohtaus.
Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN.
Hyv' iltaa, paroni!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oh, kapteini!
VON STÖBERN.
Niin, kuten näätte. Toivon teidän hyvin
Nyt voivanne?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, kova kohtaus
On mua kouristellut. — Lapsetoinna
Ja särjetyllä syömellä mun näätte.
VON STÖBERN.
Sen tiedän ja sen vuoksi tänne riensin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, ehkä voitte toivon häivän antaa
Mun tuskahani? — Lausukaat!
VON STÖBERN.
Kentiesi!
PARONI PANTZARSKÖLD. teill' siunausta! — Mitä tiedätte?
VON STÖBERN.
Ei, malttakaatte, herra! — Tyttärenne
On vakavassa turvassa. Ma vannon,
Ett' pahaa Maria ei nähnyt oo.
Se teistä rippuu vaan, ett' jällehensä
Hän helmahanne lankee iloisna.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, joutuin! — Missä on hän? sinne viekäät!
Kentiesi puuttuu kultaa? Kaikki uhraan!
Ma kiitollisna teille…
VON STÖBERN.
Hiljaa, hiljaa!
Ois sana tärkeä teill' lausuttava.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi Mariaani! — Teitä kuulen, herra!
VON STÖBERN.
Mun kiirut käskee suoraan lausumaan. —
Ma luulen havainneeni, että täällä
Te ette viihdy, että nerollenne
Työ-alan laajemman te tahtoisitte
Ja nimellenne paikan arvoisamman.
Yks sana vaan, ja piiri loistavampi
Teill' aukenee, kuin toivoellen voitte
Ees aavistella.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Mutta…
VON STÖBERN.
Päähän asti
Ma pyydän lausua! — Ma varmaan tiedän,
Ett' sota loppumaisillansa on,
Ett' ylivoimaa turhaan vastustamme.
Teit' onni vartoo, helman avonaisen
Se teille herttahaisna tarjoilee.
Te piirin saatte uuden, suuremman,
Ja siellä neron kaiken voimalla
Eest' isänmaamme voitte työskennellä.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ma kauhistun, kun mointa aattelen!
VON STÖBERN.
Ja mua kiittävänne luulinkin!
No, mik' on päätöksenne, paroni?
Ma venäläisten leiriin täältä lähden.
On kaikki valmisna; teit' ootan vaan.
Siell' tyttärenne saatte kohdata.
Ma häntä lemmin. — Tulkaat, onnea,
Mi siellä viittaa, älkaät hyljätkö.
PARONI PANTZARSKÖLD, ylevästi.
Mull' vieraanvaraisuuden maksaa tiette!
Pois kurja hylky! — Lausua en voi,
Kuin suuresti ma teitä ylönkatson.
VON STÖBERN.
Kentiesi luulette, ett' teitä peijaan,
Ett' loisto, onni, kunnia, jon tässä
Oon tarjonnut, ei teitä ootakkaan.
No, siitä tahdon antaa todistusta,
Jos vaatinette. Vehkeestänne teitä
Ei laita kenkään, ja jos laittaa tohtis,
Kuin helppoa on juoru joutava
Jo syntyessä teidän sortaa maahan.
Te kaikki saatte, ette loukkaa ketään.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ja tyhjää kunnian ois loukkaus!
Oi, luuletteko sen, ku kunniaa
Ei tunne kauniimpaa, kuin isänmaan
Ett' poikana saa olla uskollisna,
Ku onnea ei korkeampaa tiedä,
Kuin että rauhallisna, armollisna
Sen helmahan saa kerta vaipua,
Oi, luuletteko loiston tyhjän eestä
Sen unhoittavan velkoansa maalleen,
Oi, luuletteko kammon, tuskan eestä
Sen parhaan perintönsä hyljäävän?
Pois!… Vastausta muuta ei oo mulla.
VON STÖBERN, itsekseen.
Ah, lemmon äijä! — Ylpeyttä tuota
En enää tunnekkaan. Oon pettynyt.
Ääneen.
Vaan tyttärenne mitä aattelee,
Kun moisen tervehdyksen teiltä saa?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Hän tietää, mit' et tiedä, kurja, sie,
Ett' ellei auta muu, niin kuolo auttaa.
Hän henkeään ei isän häpeällä
Ja riettahalla rikoksella osta.
VON STÖBERN.
Tän' yönä venäläisten leiristä
Jo tyttärenne lähtee Pietariin
Mun kanssani. Kentiesi päänne kääntyy?
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi, Luoja, tuskissani mua auta! —
Sun rankaistukses kauhistava on.
Viides Kohtaus.
Edelliset. Luutnantti Werner. Rapp.
VON STÖBERN, itsekseen, hämmästyksissä.
Kah, Werner!
PARONI PANTZARSKÖLD, vaipuu hermotoinna tuolille.
Auttakaatte. Mariani! —
Tuo — — — tuo on hänen ryöstänyt!
Näyttää von Stöberniä.
WERNER.
Ah, herra!
Se onni, että teidän, täällä kohtaan.
Jo venäläisten luona teidät luultiin.
Sa, kurja, rikoksia kartutat!
No, miss' on Maria?
VON STÖBERN.
Kuss' häntä ette
Se kohtaa. — — Hyvästi nyt, paroni!
Tahtoo mennä, mutta Werner estää häntä.
WERNER.
Te vankinani!
VON STÖBERN, ottaa pistuolin, jota huolimattomasti kääntää edestakasin.
Sepä ikävää!
RAPP, itsekseen.
Se konna!
VON STÖBERN, viheltää kimakkaasti.
Kaksi sotamiestä, julmia muodoltaau, syöksee aseissa sisälle.
Nyt, herra luutnantti, te kertonette,
Kuin vapaaksi te ootte päässynnä?
Mun tuota hiukan lystäis' kuulla juuri.
Kuudes Kohtaus.
Edelliset. Katri.
KATRI, tulee säikähdyksissä sisälle.
No, mik' on nyt? — Ah, herra Werner! — Onko
Jo heitä löydetty? — Miks' ootte kaikki
Niin hämmästyksissä?
WERNER, osoittaa von Stöberniä.
Tuo hylky riemun
On meiltä vienyt!
VON STÖBERN, sotamiehille.
Vartioitkaat noita!
Mie… Hornan pätsi!…
Rapp on luikahtanut ikkunalle, jonka hän avaa ja pujahtaa
sen kautta ulos. Kapteini von Stöbern syöksee ikkunalle
ja katsoo Rapin perään.
Itsekseen.
Häntä en ma nää.
Hän poissa on. — Mun täytyy kiiruhtaa.
Ääneen sotamiehille.
Te vartiana täällä, viivytte,
Ja jos ken liikahtaa, se ammutaan!
Kiiruhtaa ulos.
Seitsemäs Kohtaus.
Edelliset, paitsi Kapteini von Stöberniä.
KATRI.
Oh, kaikki jäseneni vapisee,
Ja aistiani tuskin käyttää voin!
PARONI PANTZARSKÖLD.
On turhaa kaikki toivo siis. Oi, joska
Jo haudan yössä saisin nukkua!
WERNER.
Jos leiriin ei niin pitkä matka oisi,
Rapp kyllä pikaisesti tuoda voisi
Meill' apua. Vaan ehkä jonkun tiellä
Hän kohtaakin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ah! myöhäistä!
WERNER, katsoo ulos ikkunasta.
Ei, ei!
Tuoll' on hän muitten kanssa … tuolla tiellä.
Sotamiehet tunkevat toinen toisiansa, päästäksensä ulos ovesta.
Werner hyökkää perässä ja saa kiinni jälkimmäisen jolta hän
tempaisee kivärin, ja vie hänen esiin näyttämölle.
Hei! juoni auttoi… Henkeäs jos säälit,
Niin lausu, minne kapteini sai matkaan?
SOTAMIES.
Voi, armoa! — Ma kaikki tunnustan.
Neljännen näytöksen loppu.
VIIDES NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN AVAUS.
Teateri näyttää metsäseutua, yksinäinen torppa vasemmalla puolen näyttämöä, enemmän perällä päin.
Ensimmäinen Kohtaus.
Halonen, istuu kiväri olalla torpan portailla.
HALONEN.
Ois mussa kyllä miestä muuhunkin,
Kuin neitolintuisia kaitsemaan.
Saan kelpo makson, sit' ei kieltää voi,
Mut ikävää on tää, ja vihdoin ehkä
Viel' sormellakin mulle osoitellaan,
Ja herjanimet annetahan. — Tänne
Ei kenkään tulle. — Ihmeekseni käy,
Miss' tuota raukkaa täällä tallitaan.
Hän äänetöinnä, kalveana istuu
Ja itkee vaan … ei hiisku sanaakaan.
Hän häijyltä ei näytä, mutta lempo
Voi vaimon silmiin, katsantohon luottaa.
Hän rikosta on tehnyt varmaankin,
Sill' kovaa käskyä en kapteinilta
Ois saanut muutoin häntä vartioita. —
Vaan kuinka Vappu viipyy! — Koko päivän
Oon tässä istununna, enk' oo saanut
Sen vertaa suuhuni, kuin kärpäset,
Kut mua syövät. Varmaan on se roisto
Nyt juovuksissa taasen viinasta,
Jon mulle ostaan lähti. Perkelettä!
Mun täytyy mennä katsomahan, eikö
Tuot' lemmon ämmää kuulu metsässä.
Menee perälle päin, jossa seisahtaa ja tiedustellen
katselee metsää kohden.
Toinen Kohtaus.
Halonen. Anna.
ANNA, tulee talonpoikaiseksi pojaksi vaatetettuna vastaiselta puolelta näyttämöä.
Jo ilta joutuu, pitkäks' varjot käyvät,
Ja linnun liverrykset vaikenee.
Niin hiljaista on metsän syvyydessä.
Mun rinnassani myöskin ilta joutuu,
Siell' yksinäinen säde tuskin tuntee
Nyt synkkyydestä, lähtöhohtoaan
Viel' valjukukkain poskiloille vuotain.
Te riemu-äänet, syömen laulut raikkaat,
Te kaikki aikaa ootte vaijenneet!
Ja kaiku lähtövirrestäni vaan,
Mun viimeisistä huokauksistani,
Kuin iltatuulen henki metsässä,
Viel' rinnan ruusulähtehellä kuiskaa. —
Niin herttaista, niin viileää on toki!
Sa kohta, sydän raukka, hoivaa saat!
Sen tunnen ja se mua iloittaa. —
Ei ennen tok', kuin määräni ma voitan,
Kuin hänen morsiamensa ma löydän!
Sa musta kohtalo, mi lemmon lailla
Veit elon parhaan lahjan Gustavilta,
Sun kanssas taistella ma tahdon! Heikko
Ma oon, vaan rinnassani voima piilee,
Mi kehnon sielus säikähdyttää voi.
Mua mahti korkeampi johdattaa.
Istuu kivelle levähtämään.
Mit' aamusella pulmapuheillansa
Tuo vanha Vappu noita tarkoitti?
Ma varma oon, ett' hällä tietoa
On väkinäisyydestä, ryöstöstä;
Hän viekkahasti tiedustusta väisti.
Vaan vastauksista ma päättää voin,
Ett' näillä paikoin vankeudessa
On ryöstetty, on Maria… Oi taivas!
Mull' valaistusta, johdatusta suo!
Nousee edelleen mennäksensä.
HALONEN, huomaa Annan.
Hoi, kenkä siellä?
ANNA.
Köyhä poika vaan,
Ku mieron tiellä leipää kerjäilee.
HALONEN.
Vai niin! — Ja mie kuu luulin, että Vappu,
Se roisto, tuisi.
ANNA.
Vappu?
HALONEN.
Juuri hän.
Kentiesi oot sen kohdannut?
ANNA.
Oon kyllä,
Hän ryypyt runsaat otti Liuhtarissa,
Ja parhaallansa, luulen, selväksi
Nyt makaa itsensä.
HALONEN.
No hittoa!
Vaan malta, ämmä, kyllä sinun näytän!
ANNA.
Täss' luonas saanko hetken huovahtaa?
Kenties' on sulla myöskin leipäpala
Ja vettä antaa kerjäläiselle?
HALONEN.
On viisahinta maaten nälkä poistaa,
Sill' leipää tääll' ei oo ja tuskin vettä.
Se lemmon ämmä ruokaa noutaan sai,
Vaan poissa on hän, ja nyt huutaa vatsa
Kuin hukka talvi-yönä tuimasti,
Sen konnan mustan nahan pilkottaisin,
Jos kourissani tässä olisi vaan.
ANNA.
No, miks' et lähde itse viinamärkää
Ja ruokaa noutaan, enemmin kuin tässä
Nyt suututtelet nälkää nähden vaan?
Itsekseen.
Mua aavistaa, ett' jäljille oon tullut.
HALONEN.
Jos pääsis vaan, ei oisi hullumpaa,
Vaan niinkuin kettu sangoissa täss' istun.
ANNA.
Se merkillistä! Häpeältä näyttää
Tok' että kettu, vanha niinkuin sie,
Ei pintehestä pääse luikahtaan.
HALONEN.
Niin kyllä, poika! — Mutta vartioita
Mun täytyy lintua, juur' kallista.
Jos pois se lentäis, hitto minun veisi.
ANNA.
Se lintu siis on työläs vartioita?
Sill' vahvat siivet on kuin kotkalla,
Ja kynnet suuret päälliseksi, arvaan,
Kun kivärillä varustettu oot?
HALONEN.
Ei niin! se pieni kyyhkynen on vainen,
Mi koppilossa istuu kukertaa.
Vaan, näätkös, jos ken tänne tulla sattuis…
ANNA.
Tänn' ei tuu kenkään, tällä aikaa suinkaan. —
Sull', ukko, tahdon neuvon hyvän antaa,
Sa Vappua ja ruokaa, viinaa käy,
Sill' aikaa vahtina ma viivyn täällä.
No, ällös peljätkö. Ma valpas oon,
Ja hiukan ruokaa iltaseksi pyydän
Vaan palkasta. Mun myöskin nälkä on.
HALONEN.
Ei, heikkarissa! — Sit' en suinkaan tohdi.
ANNA.
No, Herran haltuun sitte! — Ilta joutuu,
Mun täytyy kiiruhtaa, ett' jonnekin
Ma ennättäisin, missä mierolainen
Voi leipäpalan saada nälkäänsä.
Käy muutaman askeleen.
HALONEN.
Kah! Ällös juosko pois niin kiiruusti. —
No, kuule, poika! Rahaa sulle annan,
Niin voitkin käydä ruokaa noutamassa.
ANNA.
Mun käydä kelpais, mutta väsyksissä
Ma oon, ja kauvan viipyis, ennenkuin
Tänn' jällen ennättäisin. Joll'ette
Mull' usko vahtia, on parasta.
Ett' erkanemme. Hyvästi nyt jääkäät!
On mennä tahtovinaan.
HALONEN.
Ei, oota, poika! Jos vaan luottaa voisin.
Ett' vahtina sa oisit uskollisna.
ANNA.
Sen voitte taatusti. Mut älkäät vaan
Nyt kauvan viipykö, sill' nälkä kalvaa.
HALONEN, laskee pois kivärin.
No, tahdon sinuun luottaa! — Kauvan suinkaan
En viivy poikessa.
Menee, mutta katselee välistäin taaksensa.
Kolmas Kohtaus.
ANNA.
Hän epäilee.
Hän metsistöstä varmaan katselee,
Kuin itseni ma käytän. Parasta
On huoletoinna olla hetken aikaa.
Alkaa laulamaan.
Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois!
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois,
Siis poistaos katkera haiku.
Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
Hän saapuvi jällen, se luuloni ois!
Ah, kaunis on rantasen raiku!
Oi laulaos, lintuni, murhehet pois,
Ja aaltoni toivoa kaiku!
Ma aamusen koittaen purren jo nään,
Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään.
Ah, kaunis on rantasen raiku.
Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.
Neljäs Kohtaus.
Anna. Maria.
MARIA.
Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät
Mun murheen unelmista viehättää?
Ett' epätoivon tuskat unhoittain
Viel' ilon häivän luulen siintäväni.
Jo ijäisyyden tääll' oon istunut
Ja huokauksiani lukenut.
Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin,
Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että
Mull' unijuoman tuskissani soisi;
Vaan sydän vielä tykyttää. — Sun laulus
On aistit uupuneet taas virkistänyt.
ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.
Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät,
Taas aurinko armas on muuttava säät;
Ah, kaunis on lehtosen kaiku.
MARIA.
Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?
ANNA.
Sen niityn kukka, lähteen aalto laati,
Sen ilman linnut mulle lauloivat,
Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.
MARIA.
Ken ootkin? Äänes kuullut olen ennen!
Ah, tuskallisna sydän sylkyttää.
ANNA.
Oi, ällös peljätkö, oon Anna.
MARIA.
Taivas!
Mull' päästö kerkee, tuskan hetket loppuu.
Anna kiiruhtaa sillä välin tupaan ja palaa takaisin
taluttaen Mariaa.
ANNA.
Ma hänen löysin; Herra, kiitos sulle!
Nyt sydämeni rauhaa, hoivaa saa!
MARIA.
Oi, salli rintahani sinun suljen,
Sa enkeli!
Syleilee Annaa.
Mull' enemmän kuin hengen
Oot antanut. Oi, kuinka köyhä oon
Nyt sua vastaan.
ANNA.
Kiitä Jumalaa!
Ma halpa palvelia hällä oon,
Ja kehnoja on kaikki häntä vastaan. —
Kas, pilvi tuulen eessä ennättää
Ja huoliansa laaksolohon itkee.
Ett' kukat siellä riemullisna kasvaa,
Ja lähtee sitte taas ja kiitää pois; — —
Vaan riemu, lempi täyttää kukkasen
Ja päivään päin se kiitollisna katsoo:
Oo kukka sie, kuin se, niin hellä, kaunis,
Mun, pilvenä, suo lempeäni itken! —
Vaan täällä emme viivytellä saa.
Kentiesi konnat kohta palaavat.
Jok' ainoo hetki vaaran tuottaa uuden.
MARIA.
Oi Anna kulta!
ANNA.
Metsän kautta pois
Me hiipikäämme. Kivärin ma kätken
Tok' ensiksi, jos meitä vainottais…
Ottaa kivärin, jonka Halonen jätti.
MARIA.
Oi auta! — Tuolla … tuolla tulee hän!
Se julma … kaikki hukkaan mennyt on!
Viides Kohtaus.
Edelliset. Kapteini von Stöbern.
ANNA tähtää kiverillä von Stöberniä.
Jos askeleen vaan käyt, oot kuolon mies!
VON STÖBERN.
Oh, mit' on tää? — Pois poika, kiväri,
Tää sulle kyllä neuvot antanee.
Sivaltaa pistuolin ja tähtää Annaa.
MARIA.
Oi, laupeutta! — Taivas meitä auta!
ANNA.
En sua pelkää, konna! — taaksepäin!
VON STÖBERN.
No, lähde, lurjus, kalman vieraaks' siis!
Tähtää ja ampuu; samassa laukee myöskin Annan kiväri.
Kapteini von Stöbern kaatuu, Anna vaipuu polvillensa.
VON STÖBERN.
Voi perkeleitä! — Auta!… Oi, ma kuolen!
ANNA.
Mit' oon ma tehnyt?
MARIA.
Ootkos haavoitettu?
ANNA.
En, en! — Vaan joutukaamme! — Poijes täältä!
Menevät.
TOINEN AVAUS.
Teateri näyttää avonaista seutua metsässä. Iltarusko valaisee näyttämöä.
Ensimmäinen Kohtaus.
Maria taluttaa Annaa, joka kalveana hoipertelee hänen
rinnallansa.
MARIA.
Sun poskes, Anna, yhä vaalenevat.
Oi, huovatkaamme tässä hetken aikaa!
ANNA.
Niin, istua mun anna!
MARIA, johdattaa häntä puun luokse, jota vastaan hän laskee istumaan.
Taivas! Meitä
Ei kenkään auta. — Lausu, vieläkö
Sun haavas verta juoksee, enkelini?
ANNA.
Ma enkeli? — En! — Taivaan enkeleitä
En nähdä saa, en niitten kuorissa
Saa riemuvirttä laulaa konsanaan.
Mun kättäni on veri saastuttanna;
Sen saastan kyyneleet ei pestä voi.
Mun sieluani murha lannistaa,
Ja kylmä kammo syömessäni viiltää.
Oi Herra, enkö katumuksella
Voi velkoani maksaa? Täytyykö
Mun tuskissani kuljeskella aina?
Oi, ällös kuolon helmaan antako
Mun ennen vaipua, kuin armos mulle
Suo viilistystä syömen haavoihin!
Se syntiäkö oil, ett' väsyneenä
Ja pettyneenä elon riemuista
Ma ikävöitsin maahan korkeampaan,
Miss' sovituksen lähtehestä sielu
Saa virvoitusta juoda tuskilleen?
Ma riemullisna katsoin hautaan päin,
Ja kuolo armahampi oil kuin lempi.
Vaan nyt … nyt haudan yötä säikähdän.
MARIA.
Ei, Anna kulta, velka, rikkomus
Ei kättäs, sieluas oo saastuttanna!
Oi, ällös mieltäs suotta kiusatko! —
Sun kättäs sattuma oil johtamassa,
Ei malttamuksen aikaa ollut sulla;
Sa välikappaleena olit Luojan.
ANNA.
Se sattumaako? — Julma sattuma!
Mi synkeänä riippuu ylläni.
Mis oon ma rikkonut niin sortuaksein?…
Vaan vaiti, kurja! Valittaako kukka.
Kun tallattuna uupuu multahan?
Ei tutki hän, miks' sullotaan. — Kuin se
Ma päättää tahdon myös.
MARIA.
Oi, Anna kulta,
Et kuolla saa!…
ANNA.
Oi, että sydän voisi,
Ett' tietäisi! — Oi, rukoile mun eestäin.
MARIA.
Oo vaiti! — Askeleita kuuluu tuolta.
Toinen Kohtaus.
Edelliset, puitten piilossa. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN, hoipertelee kalveana ja hermotoinna, kunnes ennättää puun luokse, jota vastaan nojailee. Maria ja Anna katselevat häntä hiljaisella hämmästyksellä.
On kohta loppu! — Voimat uupuvat.
Ma metsän syngikköhön kömpisin,
Ett' ihmissilmä hyljättyä ei
Sais nähdä, eikä viime tuskaani;
Vaan raajat tahtoa ei tottele,
Ja kuolon puuska syöntä jäädyttää…
On mennyt … tyhjään mennyt kaikki tyyni,
Mi hohdolla, jon hornan henki lainas,
Mun pillomuksen kuiluun viehätti,
Ja syömen valhe-unelmilla hurmas.
Ylt' ympäri ma aaveita vaan nään. —
Ne irvistellen velkaa, rikkomusta
Ja ijäisyyden tuskaa kuiskaavat.
— — — — — — — — — —
Oi, oonko valon tieltä hairahtunut
Niin pitkälle, ett' ijankaikkisuus
Ei piisaa taakse saattamahan sinne? —
Mull' piiramainen vaan on, ennenkuin
Pois täällä henkeni jo muuttaa täytyy!
— — — — — — — — — —
Sun vastahas, ku kaikki vallitset,
Ku lehdellä, jon tuuli irroittaa,
Voit mahtis näyttää, tahtos aikaan panna,
Sun vastahas ma nousin uhmaamaan,
Ja onnen ohjat johtavani luulin.
Mun murtanunna oot! — Kuin taivon tähdet
Sun sääntös rauhallista tietään käyvät,
Kun, niinkuin pilvi tulten raastama,
Mun uhmatyöni tyhjään raukenee…
Sun nään ma, ijankaikkinen! — — sun tunnen!…
Vaikk' yöhön ikuiseen mun tuomitset,
Vaikk' tuskani ei velkoain voi maksaa,
Ja huokaukseni ei luokses ennä;
Sull' kiitos, kuitenkin, ett' määrän sait
Mun rikoksilleni, ett' hedelmäksi
Ne eivät kypsyneet. — Sull' kiitos, Luoja!
— — — — — — — — — —
Ma rankaistustani, oi Herra, ootan,
Vaan käännä armos maahan köyhään päin,
Mun isänmaahani, jon — — — — pettää tahdoin!
Vaipuu polvillensa, kädet kasvoin edessä.
Oi, kauhealta tuntuu hetki tää!
Mun maa ja taivas hylkäs. Sydäntä
Ei löydy, eestäni mi rukoilis.
MARIA, lankee polvillensa von Stöbernin viereen.
Tää sydän eestäs tahtoo rukoilla!
Oi sie, ku ristinpuussa verta vuotain
Sait pahantekiälle, katuivaisna
Ku rippui rinnallas, sen lupauksen:
Viel' tänäpänä paratiisissa
Oot kanssani! — suo anteeks' kurjalle!
Sun armos, Herra, loppumatoin on!
Kaikk', kaikki lempes hellä maksaa taitaa!
VON STÖBERN.
Kaikk', kaikki … lempes … hellä … maksaa … taitaa!
Vaipuu kuolleena maahan.
Kolmas Kohtaus.
Eversti von Döbeln. Rapp. Kaksi sotamiestä, tulevat
äkkiä näyttämölle.
MARIA, joka on noussut seisoalle ja havaitsee Rapin.
Kah, Rapp! Oi tänne, tänne!
RAPP.
Ryökynä!
VON DÖBELN.
Miss' on nyt petturi, tuo Stöbern?
MARIA.
Kuollut!
Osoittaa Annaa.
Tänn' katsokaatte, herra! — Poskin kelvein
Ja verta vuotain surmaaja täss' makaa…
Kuin jaksat, Anna!… Oi, kuin olet kalvas!
VON DÖBELN.
Oh, nainen?
ANNA, nousten seisoalle.
Niin!… Ah, mua rankaiskaatte!
MARIA.
Niin, aatelkaatte, herra, rankaistus
Täll' enkelille, valkovaatteensa
Ku purppurahan kastoi meidän tähden.
VON DÖBELN, hetken aikaa Annaa katseltuansa.
Tuu, tyttö, onnea me vaihtakaamme!
Saa voittoni, saa maineheni sie,
Saa kaikki seppelehet, jotka onni
Mull' tanterella kunnian suo vielä,
Saa riemut, jotka elo tarjos mulle,
Ja siitä, tyttö, anna urhotyös!
Sit' urhotyötä siunaa isänmaa,
Ja taivahalla ei oo autuutta,
Niin armasta, kuin lausua kun taitaa:
Ma isänmaani pelastanut oon!
ANNA lankee polvillensa, hiljainen rukous huulilla ja kasvot kirkastettuna. Nousee sitte seisoalle, mutta vaipuu Marian syliin.
Oi, levähtää mun anna!…
MARIA.
Oi, hän kuolee!
ANNA.
Oon rauhaa saanut. — Valkoista ja tyyntä
On syömessäni. Terveisiä … äidill'!
Hän kuolee. Maria laskee hänen hiljaa puun juurelle maata.
MARIA.
Hän taistelun on päättänyt ja nukkuu
Nyt turvallisna puhtaudessaan!
Oi Anna! kuinka täynnä rakkautta
Oil sydämesi! — Itse kärseit vaan,
Mut sovitusta kukki jäljissäs.
Oi enkelini, rukoile mun eestäin!
Oi, että nöyrrä miekin kärsisin
Ja muotoksissa suorra seisoisin!
Neljäs Kohtaus.
Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Katri. Luutnantti Werner.
WERNER, havaitessaan Marian.
Oi Maria!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi lapsi!
MARIA.
Isäni!
Kiiruhtaa hänen syliinsä.
WERNER.
Miss' on se konna? — Onko turmaksemme
Hän papereinensa jo karkannut?
MARIA, osoittaen von Stöbernin ruumista.
Hän tuossa makaa. — Rikoksistansa
Hän katuvaisna muutti maalimaan,
Miss' oikeudella hän tuomitaan.
KATRI.
Vaan miss' on Anna? Lausu, missä on hän?
MARIA.
Ma terveisiä hältä saatan teille;
Oon rauhaa saanut, valkoista ja tyyntä
On syömessäni; niin hän mulle lausui.
Ja tuolla nurmella sai lepäämään.
Osoittaa Annaa.
Kas, kuinka tyynnä, puhdasna hän nukkuu!
KATRI, polvillansa Annan edessä.
Oi, särjy, sydän! — Tää sun työsi on.
Oi lastani!
MARIA.
Hän minun pelasti.
Ja hengen uhras eestäni. Oi, salli
Mun hänen äidillensä velka maksaa!
Kuin hän ma sua uskollisna lemmin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin Mariani, vanhan rintahan
Sa liity, käsin hellin koita poistaa
Ne haavat, jotka monta, monta vuotta
Hän kärsivällisnä on kantanut.
Sun tyttäreksi hälle, oi, ma tiedän:
Sull' äidin sydän tykkii vastahan.
MARIA.
Oi äiti!
KATRI.
Tytär!
Syleilevät toinen-toistaan.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Onnen aalloilla
Kun elon pursi myrskysäällä kieppuu,
Ja kulta, loisto neuvoa ei tarjoo,
Kun itsepäisyys saamatoinna seisoo,
Ja harmaa viisaus ei tietä löydä,
Ken silloin auttaa, kenkä ruorihin
Käy tarttumaan? Se lempi on.
Se ylpeä ei oo, on nöyrä, säysy,
Ja piilten köyhän rinnassa, se hevin
Käy mailman kukkuloilla unhoituksiin;
Vaan elon taistelussa oltaessa,
Se on se, joka verta vuotaa, voittaa.
Tarttuu Wernerin ja Marian käsiin.
Oi poika, Maria, ma teitä siunaan!
WERNER, ottaa povestansa kukkaset, jotka Maria toisessa näytöksessä antoi hänelle, ja suutelee niitä.
Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!
PARONI PANTZARSKÖLD, joka on lähestynyt Annan ruumista.
Oi lapsi! — Herraa pyydä, rauhassa
Ett' elon taistelusta käydä saan!
VON DÖBELN.
Oi voitonsuoja, sulle kiitos olkoon!
Nyt vast' on Lapualla voitto saatu.
Loppu.