X.
Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen, jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä, jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa; on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta. Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka kärsivät samalla tavalla.
Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.
Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua, ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän vaipumistaan vaipui.
Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.
Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.
Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin? Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi. Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön. Hän oli aivan hullaantunut.
Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.
Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.
Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.
Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään, kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista. Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle ripin varjolla nämä vaikeat asiat.
Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen:
— Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni.
Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten purskahti hän nauruun:
— Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne.
Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi:
— Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa … niin … niin … niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta.
Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen juhlalliseksi, sanoen:
— Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa.
Menkäämme sinne.
Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi:
— Tai ei … herra kirkkoherra … minä voin … jos niin tahdotte, … sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän lehtimajaanne.
He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa, kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi Jeanne:
— Isä!
Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas:
— Isä!
Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui rohkaisten:
— No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa nyt mielenne!
Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy vaaraan:
- Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen.
Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa.
Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan:
— Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan keskenään. Äitini on kuollut ja … ja … — hän jatkoi aivan hiljaa ja vavisten, — äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin olisi käynyt?
Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:
— No, käykää asiaan!
Jeanne lausui:
— Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.
Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään, ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:
— No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.
Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:
— Mutta … mutta … ymmärrättehän, että … että … niinkuin tiedätte … tuon sisäkön jutun jälkeen … mieheni ja minä … elämme erillämme toisistamme.
Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot, hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja lausui:
— Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän … teidän leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis luonnollista, ihan luonnollista.
Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan, ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen:
— Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi nauriita varastamassa.
Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta, mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin, että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi:
— Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette?
Minä vannon … minä vannon…
Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen.
Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä:
— Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia.
Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti tiehensä soperrettuaan:
— Kiitän teitä, herra kirkkoherra.
Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.
Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;
— Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.
Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa koko maailmasta.
Julien jatkoi:
— En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.
Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.
Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti suudelman hänen tukalleen.
Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.
Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan, tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun tuntisi jälleen olevansa raskaana.
Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin tyyni aviopuoliso.
Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen. Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.
Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.
Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti silloin hänen miehensä:
— Sepä tuli pyytämättä!
Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.
Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli, pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.
Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää laisinkaan.
Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät silmät ilmaisivat rajua luonnetta.
Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän, teeskentelemättömän luonteensa tähden..
Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:
— Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen, nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä hyvin.
Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan punaiseksi. Tylysti sanoi hän:
— Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.
Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa, mutta siistissä kauhtanassaan.
Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa katsoa iloisina hetkinään ja lausui:
— Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua lähtisi.
Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:
— Pianpahan nähdään.
Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä:
— Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin. Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta. Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa vain heidät älkääkä välittäkö muusta!
Uusi pappi vastasi jäykästi:
— Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua.
Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla.
Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli
Jeannea, jonka teki mieli itkeä.
Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi ehtoollisella kaikkina juhlina:
— Te ja minä, — sanoi hän, — olemme tämän seudun päähenkilöitä. Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee meitä.
Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa.
Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa, eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt levottomana ja ankarana hänen luokseen.
Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa kävijä vain ensimmäisinä pyhinä.
Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla. Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan lähetin ankarasta uskonkiihkosta.
Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle, kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi, heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden vanhalta.
Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan, ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille kauhun kuviaan.
Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita, lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.
Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan, että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.
Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi, jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.
Kirkkoherra huusi heille:
— Ettekö jo lopeta, senkin moukat!
Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:
— Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.
Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria.
Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä.
Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä kirkossa.
Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston.
He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan ympyrän neliöitsemistä.
Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli alinomaa:
— Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan.
Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille.
Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen johdosta:
— He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni terveellistä,
Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut, vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.
Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden. Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:
— Kuinka hän miellyttää sinua?
Niin paroni vastasi:
— Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen henkilö.
Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.
Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua. Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.
Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä vastasi aina:
— Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. — Ja ravistellen pitkää, valkoista tukkaansa hän jatkoi: — he eivät ole inhimillisiä, he eivät ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. — Ja vielä huudahti hän aivan kuin kirouksen singoten: — he ovat luonnonvastaisia olentoja.
Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi. Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.
Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.
Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi vastasi:
— Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.
Ja hän poistui kiireesti.
Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.
Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.
Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi puhua selvästi:
— Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär, mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.
Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.
Pappi jatkoi:
— Mitä aiotte siis tehdä?
Silloin sopersi Jeanne:
— Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää tehdä?
Pappi vastasi lyhyesti:
— Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta.
Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä:
— Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä voin sille tehdä?
Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi:
— Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso, kristitty, äiti!
Jeanne nyyhkytti:
— Mitä minun sitten on tehtävä?
Pappi vastasi:
— Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta.
Jeanne lausui siihen:
— Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta.
Pappi nousi ja sanoi vapisten:
— Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa.
Jeanne vaipui polvilleen:
— Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua!
Lyhyesti lausui silloin pappi:
— Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta rakkaussuhteesta.
Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi:
— Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan.
Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen hänet:
— Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä.
Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi.
Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.
Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä."
Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan, lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella pappia.
Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen:
— Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.
He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään taputtaen:
— Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.
Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat nähneet omenain putoavan maahan.
Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi, aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä. Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa, astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.
Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet maantielle.
Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään huitoen:
— Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?
Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:
— Voiko sitä olla noin julma?!
Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa kasvattaa ne suuriksi.
Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti kyljelleen ja tarjosi sille nisää.
Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi, vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi "Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen "Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]
Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista. Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.
Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.
Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.
Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen ohitsensa.
Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui suojaa olemaan.
Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.
Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat rakasteluunsa väsyneet.
Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan, näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.
— Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, — sanoi Julien, — muuten voi hän etäältä huomata meidät.
Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä risuja.
Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.
Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.
Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa, istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan ilmeettöminä. Hän sopersi:
— Onhan vaimoni täällä, eikö niin?
Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:
— Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.
Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet, otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja lausui aivan kuin houraillen:
— Mutta hänhän on teidän miehenne… Tehän myöskin…
Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin.
Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin, rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei heitä löytäisi!"
Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti.
Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana takaisin.
Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle.
Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla.
Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä. Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä oli pelättävää tällaisella myrskyllä?
Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä huomattaisi lautojen raoista.
Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja tärisyttivät koko rakennetta.
Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle.
He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin ymmärtämättä, mitä oli tekeillä.
Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas.
Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata.
Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa huutoa.
Yht'äkkiä irtaantui tästä sysäyksestä kojun toinen pyörä, koju kaatui kyljelleen ja alkoi pyöriä kuin pallo, kuin kivijalaltaan luhistunut talo, suistuen alas vuoren harjalta. Ehdittyään viimeisen jyrkänteen reunalle, pompahti se ilmaan ja lensi kaarena alas kuilun pohjalle, jossa se meni mäsäksi kuin muna.
Heti kun se oli särkynyt kivikkoon, laskeutui kerjäläinen, joka oli nähnyt sen vierivän ohitsensa, hiljakseen orjantappurapensaikon läpi alas ja uskaltamatta, varovainen rahvaan mies kun oli, lähestyä rikkoutunutta kojua, meni hän läheiseen taloon tapauksesta ilmoittamaan.
Väki juoksi sinne, ja kun kojun pirstaleita kohotettiin, löydettiin niiden alta kaksi ruumista, jotka olivat ruhjoutuneet ja veriset. Miehen otsassa oli ammottava reikä ja hänen kasvonsa olivat musertuneet. Naisen leuka oli repeytynyt ja riippui irrallaan, ja molempien jäsenet olivat niin murtuneet ja pehmeät, kuin ei niissä lihan sisällä olisi luuta ollutkaan.
Heidät tunnettiin kuitenkin, ja tämän onnettomuuden tapauksen syistä keskusteltiin pitkälti.
Muuan nainen lausui:
— Mitä niillä lie siinä kopissa ollut tekemistä!
Silloin arveli vanha käypäläinen, että nähtävästi olivat he etsineet sieltä suojaa myrskyltä ja sateelta ja että kova tuulispää oli varmaankin huojuttanut kojua ja syössyt sen kalliolta alas. Ja vielä selitti hän, että oli itse aikonut sinne piiloutua, mutta näki hevoset sidottuina aisoihin ja siitä ymmärsi siellä jo olevan toisia. Ja tyytyväisenä lisäsi hän:
— Muuten oisin minä sinne mennyt.
Muuan ääni sanoi:
— Se oisi ehkä ollut parempi.
Mies parka vihastui siitä ja kysyi:
— Miks' oisi se ollut parempi? Siksikö, että minä olen köyhä ja he ovat rikkaita? Katsokaa heitä nyt tuossa!…
Ja sateesta märkänä, väristen, risaisena, likaisena, parta pörröisenä ja pitkät hiukset roikkumassa repaleisesta hatusta osoitti hän molempia ruumiita väärän sauvansa kärjellä sanoen:
— Kaikki olemme yhdenarvoisia lopulta.
Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle, toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin patjat.
Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi:
— Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa!
Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi:
— Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on hinta.
Ja se lause tepsi.
Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä, lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä koskaan enää saa toisiaan kohdata.
Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi, minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten.
Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana.
Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä:
— Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään.
Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti.
Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää, kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen.
Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin. Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään. Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia.
Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän huusi:
— No?
Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi:
— Onko hän kuollut?
Johon palvelija änkyttäen vastasi:
— On, herra kreivi.
Hän tunsi siitä ääretöntä helpoitusta. Äkillinen rauha valahti hänen vereensä ja hänen väräjäviin hermoihinsa, ja varmoin askelin astui hän suuren portaikon astimia ylös.
Toiset rattaat olivat saapuneet Peuples'iin. Jeanne oli huomannut kaukaa niiden tulevan, näki patjan, arvasi ruumiin olevan sen päällä ja ymmärsi heti kaikki. Se synnytti hänessä semmoisen mielenliikutuksen, että hän meni tainnoksiin.
Kun hän tuli tajuihinsa, piteli hänen isänsä hänen päätään ja kostutti hänen ohimojaan etikalla. Hän kysyi Jeannelta varovasti:
— Tiedätkö sinä?
Jeanne jupisi:
— Kyllä, isä.
Mutta kun hän tahtoi nousta ylös, ei hän voinut, niin kovin kärsi hän.
Samana iltana synnytti hän kuolleen lapsen, tytön.
Julienin hautajaisista ei hän nähnyt mitään eikä saanut tietää mitään. Hän huomasi vain päivän, parin kuluttua, että täti Lison oli tullut takaisin, ja kuumeen houreessaan koetti hän alinomaa muistella, milloin hänen tätinsä oli matkustanut pois Peuples'ista, mihin aikaan ja minkälaisissa oloissa. Mutta siitä hän ei päässyt selville, ei edes silloin, kun oli vähän enemmän tajuissaan. Hän oli kuitenkin varma siitä, että oli nähnyt hänet äitinsä kuoleman jälkeen.
XI.
Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.
Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta. Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.
Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää yksinomaan poikaansa varten.
Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus, ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen, katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.
Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian kuin hän oli parantunut.
Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista lauseistaan ja leikeistään.
Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.
Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän kaikkien elämässään.
Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa, jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.
Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin taloon.
Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan, täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.
Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä. Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.
Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän tarkoitti paronia.
Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita esineitä.
Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon käsikirjoissa puhuttiin.
Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: Sicut leo rugiens circuit quaerens qvem devoret (Niinkuin kiljuva jalopeura ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).
Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.
Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.
Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella, mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.
Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan, kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet, mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.
Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:
— Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.
Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.
Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:
— Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin nuori.
Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä kasvaisi tarpeeksi.
Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.
Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle, ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi odottaa.
Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona, kysyi tämä sivumennen:
— Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran ehtoolliselle?
Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin, että hän vastasi:
— Niin, rouva.
Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun.
Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt pahasti.
Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut riittävästi siihen valmistettu.
Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla.
Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään, mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän laiminlyönnin todellisen syyn.
Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli, oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan, nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman jäätävän lauseen jälkeen:
— Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset, alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole meille mitään.
Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi:
— Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa?
Siihen lausui markiisitar:
— Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan.
Pahastuneena vastasi silloin Jeanne:
— Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää, jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni.
Markiisitar nousi ylös:
— Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä vastaan ja meitä vastaan.
Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä:
— Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien ihmisten Jumalaan.
Ja hän kumarsi ja lähti.
Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen. Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä uskonto on uskonto.
Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna.
Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele, Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen: "Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla kipeäksi."
Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita, kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia.
Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä.
Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa, joka ei kuulunut samaan vuosisataan.
Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä nurkassaan.
Äiti vastasi:
— Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän kaipaakaan?
Mutta paroni ravisti päätään.
— Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää, alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut".
Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen:
— Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen sinua liiaksi rakastanut, mitä?
Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi:
— En, äiti.
— Vannotkos sen?
— Kyllä, äiti.
— Tahdot siis jäädä kotiin, mitä?
— Niin, äiti.
Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä:
— Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.
Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi läpi kyyneleittensä:
— Olen ollut niin onneton … niin onneton! Nyt olen levollinen, kun minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun käy … ypö yksin … nyt?