Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:
— Enkö minä ole luonasi, Jeanne?
Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän änkytti:
— Niin, olet oikeassa … ehkä, … isä. Olen kuin mieletön, sillä olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.
Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.
Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan ennen.
Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita, aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen vetäminä lähtivät tielle.
Aikaisemmin tehdyllä matkalla Havre'en oli siellä jo valittu pojalle vuode opiston makuuhuoneessa ja paikka luokalla. Jeanne järjesteli yhdessä täti Lisonin kanssa kokonaisen päivän pojan vaatteita säilikköön. Kun ei siihen kuitenkaan: sopinut neljättä osaakaan mukana tuoduista tavaroista, meni äiti johtajan luo hankkiakseen toisen lisää. Taloudenhoitaja kutsuttiin esille, ja hän selitti, että semmoinen joukko liinavaatteita ja muuta tavaraa oli vain vastukseksi tuottamatta koskaan vastaavaa hyötyä, ja sääntöjen perusteella kieltäytyi hän antamasta toista säilikköä. Epätoivoissaan päätti äiti silloin vuokrata huoneen läheisestä hotellista ja antoi hotellin omistajalle toimeksi itse viedä Paulille kaikki, mitä hän tarvitsi, niinpian kuin poika vain jotakin tahtoi.
Sitten kävivät he laivalaiturilla katsomassa, kuinka laivat lähtivät ja tulivat.
Surullisena pimeni ilta yli kaupungin, jossa valot syttyivät vähitellen toinen toisensa jälkeen. Palattiin takaisin syömään erääseen ravintolaan. Ei kellekään maistunut ruoka. He katselivat vain toisiaan kostein silmin vatien kulkiessa heidän ohitsensa palatakseen melkein täysinä pois.
Aterian päätyttyä lähdettiin verkalleen astumaan koulua kohti. Kaikenkokoisia lapsia kerääntyi sinne vanhempiensa tahi palvelijain saattamina. Monet itkivät niin, että kuului vain kovaa nyyhkytystä koulutalon melkein pimeältä pihalta.
Jeanne ja Paulet syleilivät toisiaan kauan. Täti Lison oli kokonaan unhotettu ja pysytteli takana, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Mutta paroni, joka myöskin oli heltymäisillään, keskeytti hyvästelyn ja veti tyttärensä pois. Vaunut odottivat portilla, he nousivat niihin kaikki kolme ja palasivat yötä myöten Peuples'iin.
Vähä väliä kuului vaunujen pimennossa nyyhkytystä.
Seuraavana päivänä Jeanne itki iltaan asti, Sitä seuraavana päivänä antoi hän valjastaa kiesit ja ajoi Havre'en. Paulet tuntui jo tottuneen eroon. Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein värisi halusta päästä pois leikkimään.
Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina, jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla. Tietämättä kuinka kuluttaa aikansa tuntien kestäessä, kunnes välitunnit tulivat, istui Jeanne aina vain vastaanottosalissa, sillä hän ei jaksanut eikä uskaltanut poistua opistolta. Johtaja pyysi hänen tulemaan luokseen ja kehoitti häntä käymään opistossa harvemmin, mutta Jeanne ei tästä neuvosta välittänyt.
Silloin ilmoitti johtaja, että jos äiti edelleenkin esti poikaansa leikkimästä loma-aikoina ja häiritsi lakkaamatta hänen opintojaan, niin oli hän pakoitettu lähettämään pojan kotia. Siitä ilmoitettiin kirjeellisesti paronillekin. Ja sen jälkeen pidettiin Jeannea Peuples'issa tarkasti silmällä aivan kuin vankia.
Kaikkia lupa-aikoja odotti äiti kärsimättömämmin kuin poika itse. Ja alituinen levottomuus vaivasi hänen mieltään. Hän alkoi kuljeksia pitkin seutua kävellen yksin "Massacre"-koiran kanssa päiväkaudet ja haaveksien aavoilla lakeuksilla. Välistä istui hän koko iltapäivän kallion partaalla katsellen merta. Toisinaan taas käveli hän metsän kautta Yport'iin asti verestäen vanhoja muistojaan kulkiessaan entisiä teitä. Kuinka kaukana olikaan tuo aika, jolloin hän nuorena tyttönä haaveittensa hurmassa juoksenteli näillä samoilla seuduilla!
Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin, että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison, joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa.
Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi retoriikkaluokalle.
Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia.
Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa, joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen.
He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään.
Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä kuin lasta kysellen alati:
— Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet?
Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen, aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle:
— Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan.
Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten:
— Älä vain, — sanoi hän, — aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos sinulle jotakin tapahtuisi.
Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan. Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää malttanut, vaan lähti Havre'en.
Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan luonnollisena asiana:
— Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen uuden huviretken.
Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, sanoi hän:
— Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä?
Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen:
— Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän kuuluu ikääni.
Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan, heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut. Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui.
Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin. Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina:
— Anna hänen tehdä, mitä tahtoo! Poikahan on jo kahdenkymmenen vanha.
Mutta eräänä aamuna tuli sitten muuan vanha, huonosti puettu mies ja kysyi saksanvoittoisella ranskankielellä rouva varakreivitärtä. Kauan juhlallisesti kumarreltuaan veti hän taskustaan esille likaisen lompakon selittäen:
— Mine on bikku baberi tesse teille.
Ja hän aukaisi pienen tahraisen paperiliuskan, jonka ojensi Jeannelle. Tämä luki ja luki uudelleen, katsahti juutalaiseen ja luki vielä kerran ja sanoi:
— Mitä tämä merkitsee?
Luikerrellen alkoi mies selittää:
— Mine tahto sanno teille. Teide poikka ole tarvis rahha ja ku mine tiede, te on hyvve eiti, niin mine lainas hen bikkuse, mite hen tarvis.
Jeanne vapisi ja lausui:
— Miks'ei hän pyytänyt rahaa minulta?
Juutalainen selitti pitkälti, että oli kyseessä pelivelka, joka oli ollut maksettava seuraavana päivänä ennen kello kahtatoista, että kun Paul vielä oli alaikäinen, niin ei kukaan tahtonut antaa hänelle rahaa lainaksi, ja että hänen kunniansa olisi tullut tahratuksi ilman tuota pientä palvelusta, jonka hän nuorukaiselle oli tehnyt.
Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän sanotuksi koronkiskurille:
— Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa?
Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti:
— Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta.
Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä odottivat he vastakkain istuen.
Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä terävästi silmiin:
— Varoitan teitä tulemasta toiste.
Toinen kiitti, kumarsi ja katosi.
Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun, kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta. Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan.
Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa.
Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain maisemaa välinpitämättömän näköisenä.
Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta tulisi täysi-ikäiseksi.
Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet.
Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin.
Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta,
purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä.
Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään
Havre'essa.
Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä.
Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin. Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en.
Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin, myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat varatkin.
Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen, synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli sallima häntä näin rangaissut.
Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti:
"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan."
Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat, hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni oli, ja hän vakuutti:
— Kohta tulette tuntemaan Jumalan laupeuden vaikutuksen.
Kahden päivän kuluttua sai Jeanne todellakin kirjeen pojaltaan ja, ollen surustaan hulluksi tulemaisillaan, piti hän sen nyt papin lupaaman huojennuksen ensimmäisenä alkuna.
"Rakas äiti! Älä ole minun tähteni huolissasi! Olen nyt Lontoossa ja olen terve, mutta kovassa rahan tarpeessa. Meillä ei ole enää yhtään mitään, niin ett'emme voi edes syödä joka päivä. Nainen, joka on seurassani ja jota rakastan kaikesta sielustani, on antanut kaikki, mitä hänellä oli, ollakseen kanssani: viisi tuhatta frangia, ja sinä ymmärrät varsin hyvin, että kunniani velvoittaa minua ennen muuta maksamaan tuon summan hänelle takaisin. Tahdotko siis olla niin hyvä ja antaa minulle etukäteen viisitoistatuhatta frangia isäni perintöä, koska piakkoin tulen täysi-ikäiseksi. Siten pelastat minut kovasta pulasta.
Hyvästi, rakas äiti! Suutelen Sinua kaikesta sydämestäni, samoin myös isoisää ja täti Lisonia. Toivon kohta saavani nähdä Sinut.
Poikasi Varakreivi Paul de Lamare".
Hän sai siis pojaltaan kirjeen! Paul ei siis ollut unhoittanut häntä.
Jeanne ei ollenkaan ajatellut sitä, että poika pyysi häneltä rahaa.
Pitihän sitä hänelle lähettää, kosk'ei hänellä sitä enää ollut. Vähät
rahoista! Olihan hän vihdoinkin äidilleen kirjoittanut!
Ja itkien juoksi hän näyttämään tätä kirjettä paronille. Täti Lison pyydettiin myöskin sisään, ja tuo paperi, joka puhui Paulista, luettiin uudelleen, sana sanalta. Sen joka ainoasta lauseesta keskusteltiin erikseen.
Jeanne, joka täydellisestä epätoivosta joutui jonkinlaiseen toivon hurmaan, puolusti Paulia:
— Hän tulee, hän tulee varmasti takaisin, koska kerran kirjoitti.
Paroni tyynempänä lausui:
— Se on yhdentekevä. Hän jätti meidät tuon heittiön tähden. Hän siis rakastaa häntä enemmän kuin meitä, koska uskalsi menetellä sillä lailla.
Äkillinen, hirvittävä kivun tunne viilsi Jeannen sydäntä ja hänessä syttyi äkkiä viha tuota naikkosta kohtaan, joka oli varastanut häneltä hänen poikansa, hurja, leppymätön viha, mustasukkaisen äidin viha. Siihen saakka oli hän vain ajatellut Paulia. Tuskin oli muistanutkaan tyttökutaleen olevan syypään hänen poikansa hairahduksiin. Mutta yht'äkkiä tuo paronin lause muistutti hänelle kilpailijattaresta, paljasti hänen tuhoisan valtansa, ja Jeanne tunsi, että tuon naisen ja hänen välillään nyt alkoi taistelu, tunsi myöskin, että hän mieluummin kadotti poikansa kuin tahtoi jakaa hänet toisen kanssa.
Ja koko hänen riemunsa luhistui maahan.
He lähettivät hänelle viisitoista tuhatta frangia, eivätkä saaneet häneltä senjälkeen enää mitään tietoja viiteen kuukauteen.
Sitten ilmestyi muuan asiamies järjestämään Julienin jälkeenjääneen perinnön yksityisseikkoja. Jeanne ja paroni tekivät ilman vastaväitteitä tiliä kaikesta, jopa luopuivat leskelle tulevista koroistakin. Ja palattuaan Pariisiin sai Paul periä satakaksikymmentätuhatta frangia. Sen jälkeen kirjoitti hän neljä kirjettä puolen vuoden kuluessa, antaen lyhyesti tietoja itsestään ja lopettaen aina kylmillä rakkauden vakuutuksilla, tähän tapaan. "Teen työtä; olen saanut paikan pörssissä. Toivon voivani tulla muutamaksi päiväksi Peuples'iin tervehtimään teitä, rakkaat omaiseni".
Sanaakaan ei hän maininnut naisestaan, ja tämä vaikeneminen ilmaisi enemmän kuin jos hän olisi kirjoittanut hänestä neljä sivua täyteen. Jeanne huomasi näiden kylmien kirjeiden takana piilevän tuon leppymättömän naisen, äidin ikuisen vihollisen, porton.
Nuo kolme yksinäistä henkilöä keskustelivat usein siitä, mitä Paulin pelastamiseksi voisi tehdä, mutta eivät keksineet mitään. Matkustaako Pariisiin? Mutta mitä se hyödyttäisi?
Paroni sanoi:
— On annettava vain hänen rakkautensa kuluttaa itsensä loppuun. Kyllä hän vielä itsestään tulee takaisin.
Heidän elämänsä oli yhä edelleen surullista. Jeanne ja Lison kävivät kirkossa paronin tietämättä. Ja pitkä aika kului sitten ilman tietoja Paulista, kunnes eräänä aamuna seuraava epätoivoinen kirje tuli ja masensi heidät kokonaan.
"Äiti kulta! Olen hukassa. Ei ole enää muuta jäljellä kuin ampua kuula otsaani, ellet sinä tahdo auttaa minua. Minulla oli suuria toiveita eräästä yrityksestä, joka on mennyt myttyyn, ja nyt olen velkaa kahdeksankymmentäviisi tuhatta frangia. Ellen sitä saa maksetuksi, seuraa siitä minulle häpeä ja häviö, ja minun on sen jälkeen enää mahdotonta yrittää mitään. Olen hukassa, ja sanon sen vielä kerran, että ammun kuulan otsaani ennemmin kuin jään tuon häpeän jälkeen eloon. Olisin sen ehkä jo tehnytkin, ellei minulle vielä olisi antanut rohkeutta ja voimaa muuan nainen, josta en koskaan ennen ole sanaakaan maininnut ja joka on minun kaitselmukseni.
Suutelen Sinua, rakas äiti, sydämeni pohjasta. Tämä on ehkä viimeinen kirjeeni. Hyvästi!
Paul."
Tämän kirjeen mukana tuli joukko asiakirjoja, joissa oli erikoistietoja häntä kohdanneesta onnettomuudesta.
Paroni vastasi heti seuraavassa postissa, että koetettiin asiaa harkita. Sitten matkusti hän Havre'en tiedustelemaan ja sai kiinnityslainan. Näin hankitut rahat lähetettiin Paulille.
Kolme kirjettä kirjoitti Paul vastaukseksi, ilmaisten ihastuneena kiitollisuutensa ja hellän rakkautensa, ja lupasi viipymättä käydä tervehtimässä omaisiaan.
Mutta hän ei käynyt. Kokonainen vuosi kului sen jälkeen. Jeanne ja paroni olivat jo lähtemäisillään Pariisiin etsiäkseen häntä ja tehdäkseen viimeisen ponnistuksensa, kun tuli kirje, joka ilmoitti, että hän jälleen oli Lontoossa, jossa aikoi avata höyrylaivakonttorin liikenimellä, "Paul Delamare ja Kump." Hän kirjoitti;
"Tämän kautta on vastainen toimeen tuloni turvattu, ehkäpä tulen rikkaaksikin. Eikä tässä ole mitään menettämisen vaaraa. Näette tästä kaikki edut. Kun teidät jälleen tapaan, on minulla hyvä asema maailmassa. Asioimalla vain voi nykyjään tulla elämässä toimeen."
Kolme kuukautta myöhemmin teki laivayhtiö vararikon, ja sen johtaja pantiin syytteeseen väärästä kirjanpidosta. Jeanne sai sen johdosta hermokohtauksen, joka kesti monta tuntia, ja joutui sitten vuoteen omaksi.
Paroni lähti taaskin Havre'en ottaakseen asiasta selkoa, kävi asianajajain ja liikemiesten puheilla ja sai tietää, että Delamare-yhtiön vaillinki teki kaksisataa kolmekymmentäviisi tuhatta frangia. Ja taaskin otti hän uuden kiinnityslainan. Peuples'in kartano ja sen molemmat moisiot joutuivat nyt vastaamaan suuresta velkasummasta. Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui maahan.
Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän saapui, oli paroni kuollut.
Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa.
Kirkkoherra Tolbiac kielsi ruumiilta kirkollisen hautauksen, vaikka molemmat naiset sitä mitä kiihkeimmin rukoilivat. Paroni haudattiin sitten iltahämärässä ilman mitään juhlallisia menoja.
Paul sai kuulla tästä kuoleman tapauksesta eräältä asiamieheltä, joka hoiti hänen vararikkopesäänsä. Hän oli silloin vielä piilossa Englannissa. Sieltä kirjoitti hän ja pyysi anteeksi, ettei ollut saapunut, koska muka liian myöhään oli saanut tietää tuosta onnettomuudesta; ja hän lisäsi: "Koska muutoin, rakas äiti, nyt pelastit minut pulasta, niin palaan Ranskaan ja saan siis kohta suudella sinua."
Jeanne oli kuitenkin siihen aikaan niin masennuksissa, että näytti tuskin käsittävän mitään.
Talven lopulla sai sitten täti Lison, joka silloin oli kuudenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, henkitorven tulehduksen, joka paheni ja muuttui keuhkokuumeeksi. Hän kuoli siihen hiljakseen sopertaen: "Rakas Jeanne parka, rukoilen Jumalaa, että hän sinua säälisi."
Jeanne saattoi hänet hautaan, näki mullan putoavan hänen arkulleen, ja kun hänenkin voimansa olivat niin loppuun rauenneet, että hän vain halusi kuolla, päästä kärsimyksistään ja kaikista ajatuksista, niin täytyi erään väkevän talonpoikaisnaisen tukea häntä käsillään ja kantaa lopulta pois kuin pienen lapsen.
Kotia palattuaan antoi Jeanne, joka oli valvonut viisi yötä täti vainajansa kuolinvuoteen ääressä, tuon tuntemattoman, häntä hellävaroen ja taitavasti hoitavan naisen vastustelematta panna itsensä vuoteeseen ja vaipui väsymyksestä ja kärsimyksistä lamautuneena, nääntyneenä uneen.
Hän heräsi puoliyön aikaan. Yölamppu paloi uunin reunalla. Nojatuolissa nukkui nainen. Kuka oli tuo nainen? Jeanne ei tuntenut häntä, ja kumartuen vuoteensa laidalle koetti hän tarkastaa naisen kasvonpiirteitä lekottavan liekin valossa, joka paloi sydämen kärjessä tavalliseen lasiin kaadetun öljyn pinnalla.
Hänestä tuntui kuitenkin, että hän joskus ennen oli nähnyt nuo kasvot. Mutta milloin ja missä? Nainen nukkui rauhallisesti, pää kallistuneena toiselle olkapäälle ja myssy maahan pudonneena. Hän näytti olevan neljänkymmenen tahi neljänkymmenen viiden vuoden vanha. Hän oli roteva, verevä, tanakka ja lihava. Hänen suuret kätensä riippuivat molemmin puolin tuolia. Hänen hiuksensa olivat hieman harmahtavat. Jeanne katseli häntä katselemistaan kuumeentapaisessa unenhorroksessaan, jommoinen usein seuraa suuria onnettomuuksia.
Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti nyt hämärästi.
Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään? Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen huoneeseensa? Ja minkä tähden?
Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä, että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi:
— Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää hyvin, käykää jälleen nukkuun!
Jeanne kysyi:
— Kuka te olette?
Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen:
— Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää tunnekaan mua?
Silloin huudahti Jeanne:
— Rosalie tyttöseni!
Ja heittäen molemmat käsivartensa hänen kaulaansa hän syleili ja suuteli häntä, ja molemmat itkivät halaillen kovasti toisiaan, voiden tuskin irroittaakaan käsiään toisistaan.
Rosalie rauhoittui kuitenkin ensiksi ja sanoi:
— No, täytyy oll' kiltti ny', ei saa vilustuu!
Ja hän otti peitteen, tukki vuoteen reunat, korjasi pielukset Jeannen pään alla, vaali entistä rouvaansa, joka itkeä nyyhkytti ja oikein värisi vanhojen muistojen herätessä hänen mieleensä.
Vihdoin kysyi Jeanne:
— Mitenkä sinä tulit takaisin, lapsi raukka?
Rosalie vastasi:
— Totta kai! En maar mä ois' ny' jättänn' teitt' ihka yksin.
Jeanne jatkoi:
— Sytytähän sitten kynttilä, että näen sinut!
Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen ja sanoi:
— En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut, mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä.
Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista, jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja kukkea, vastasi Rosalie:
— On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin.
He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi
Jeanne?
— Oletko edes ollut onnellinen?
Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie epäröiden:
— No … kyl … lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se ett'en mä tänne jäänn'…
Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi:
— Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan leski myöskin, vai?
Ja tuskasta väräjävällä äänellä jatkoi hän:
— Onko sinulla muita … muita lapsia?
— Ei, rouva.
— Entä hän, poikasi, … mikä hän nyt on? Oletko tyytyväinen?
— Kyll', rouva, hän on kovast' työteliäs poika. Hän meni naimisiin puol' vuott' sitte ja ottaa ny' moision, kun mä tul' takas teidän luo.
Mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä sopersi Jeanne:
— Sinä siis et enää lähde luotani, lapseni?
Siihen vastasi Rosalie:
— En tietenkään, rouva, kosk' mä jo olen kaikk' sitä varte tehny'.
Sitten he eivät vähään aikaan puhuneet mitään.
Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden edessä. Hän sanoi:
— Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan?
— Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin.
Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan:
— Kuule, — sanoi hän, — kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla.
Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä, joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän:
— Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää.
Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
— Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin kyll' mä poiski lähden.
Jeanne sanoi silloin:
— Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella?
— Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist' koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää. Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää, kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin sukkelaan.
Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen, huudahti hän kuohuksissaan:
— Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu kuin moukka vain.
Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka häntä aina ahdisti:
— Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut.
Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen:
— Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne sulhastans'.
Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä.
Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään.
XII.
Rosalie oli viikon kuluttua täydellisesti alkanut hallita kartanon asioita ja väkeä. Jeanne alistui ja totteli vastaansanomatta. Ollen heikko voimiltaan ja käydä laahustaen niinkuin ennen aikaan hänen oma äitinsä, hän käveli ulkona verkkaisin askelin palvelijattarensa taluttamana, joka antoi hänelle neuvoja, lohdutteli häntä sekä jäyhin että lempein sanoin ja kohteli häntä aivan kuin sairasta lasta.
He puhelivat aina entisistä ajoista. Jeannella oli itku kurkussa, Rosalie taas oli tyyni kuin kylmäluontoinen talonpoikaisnainen ainakin. Vanha sisäkkö otti usein puheeksi nuo maksamattomat korot ja sitten vaati hän, että hänen haltuunsa annettaisiin ne paperit, jotka Jeanne, kaikkiin asioihin perehtymättömänä, piti salassa häveten poikaansa.
Viikon ajan kävi Rosalie sen jälkeen joka päivä Fécamp'issa ottamassa noista asioista selkoa eräältä notaarilta, jonka hän tunsi.
Pantuaan sitten eräänä iltana rouvansa vuoteeseen, istuutui hän hänen sänkynsä pääpuoleen ja sanoa tokaisi yht'äkkiä:
— Nyt kun ootte, rouva, vuoteessa, niin jutellaan vähän.
Ja sitten hän selitti asian.
Kun kaikki oli maksettu, tuli Jeannelle jäämään noin seitsemän tahi kahdeksan tuhatta frangia korkoja. Siinä kaikki.
Jeanne vastasi:
— Minkäs sille, lapsi hyvä, voi? Minä tunnen varsin hyvin, etten tule olemaan pitkäikäinen; siinä on minulle kylliksi.
Mutta Rosalie vihastui:
— Teille, rouva, ehkä, mut ettekös sitt' aio herra Paulille mitään jättää?
Jeannea värisytti, kun hän sanoi:
— Minä pyydän sinua, älä puhu minulle koskaan hänestä! Minun sydämeeni koskee liian paljon, kun vain häntä ajattelen.
— Mä tahdon päinvastoin hänestä puhua, rouva, — sanoi Rosalie, — sillä te ootte kovin vähän järkevä, nähkääs, rouva Jeanne. Hän kyll' tekee tuhmuuksia, mut ei niit' aina tekemään tu'. Sitt' hän menee naimisiinki ja häll' tulee lapsii olemaan ja niit' kasvattaakse pitää häll' olla rahaa. Kuulkaas ny' sitt'. Teidän pitää myydä Peuples!
Jeanne hypähti istualleen vuoteessaan:
— Myydäkö Peuples? Mitä sinä ajattelet? En, sitä en ikinä tee.
Rosalie vain ei joutunut ymmälle:
— Mut mä sano, rouva, mä, ett' kyll' te myytte, sill' se pitää myydä.
Ja hän esitti laskelmansa, suunnitelmansa ja perustelunsa. Kun Peuples siihen kuuluvine molempine moisioineen myytäisiin halulliselle ostajalle, jonka hän oli saanut käsiinsä, jäisi jäljelle vielä neljä Saint-Léonard'issa olevaa moisiota, jotka, kun niiden kiinnityslainat maksettaisiin, tuottaisivat kahdeksantuhatta kolmesataa frangia tuloja. Vuosittain olisi niistä varattava tuhat kolmesataa frangia korjaustöihin ja tilojen hoitoon. Näin jäisi jäljelle seitsemän tuhatta frangia, joista vuotuisiin menoihin käytettäisiin viisi tuhatta, ja kaksi tuhatta pantaisiin sitä varten muodostettavaan vararahastoon. Ja hän lisäsi:
— Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään. Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon.
Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi:
— Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää.
— Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'?
— Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa.
— Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja hyvää yöt' ny' sitt', rouva!
Ja hän poistui.
Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty.
Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne hänelle:
— Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä.
Mutta hänen sisäkkönsä vastasi siihen vihaisesti:
— Niin sentää täytyy, rouva. Heti kohta saapuu notaarikin sen kanss', jok' on halukas ostaan kartanon. Muuss' tapauksess' ei teill' neljän vuoden peräst' oo yht' ainoata suupalaakaan.
Jeanne oli aivan lamassa vastatessaan:
— Minä en voi, en voi sitä koskaan tehdä.
Tunnin kuluttua toi kirjeenkantaja hänelle kirjeen Paulilta, joka vielä pyysi kymmenen tuhatta frangia. Mitä oli tehtävä? Epätoivossaan neuvotteli hän Rosalien kanssa, joka hämmästyen kohotti käsiään ja sanoi:
— Enkös mä sanonn', rouva? Kyll' te oisitte olleet putipuhtaat molemmat, ell'en mä ois väliin tullu'.
Ja alistuen sisäkkönsä tahtoon, vastasi hän pojalleen:
"Rakas poikani! En voi sinulle enää mitään antaa. Olet saattanut minut häviöön ja olen nyt pakoitettu myymään Peuples'in. Mutta muista kuitenkin, että saat aina suojaa, milloin vain tahdot turvautua vanhaan äitiisi, jolle olet paljon kärsimyksiä tuottanut.
Jeanne."
Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa, niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri paikat.
Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta Batteville'n kylästä.
Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.
Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet sieltä pois.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen jo kauan:
— Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält' pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.
Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.
Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.
Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.
Mies jatkoi:
— Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.
Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan viikon lopulla.
Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.
Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.
Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen työpöytään.
Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine ruokasaliin.
Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot, pöytäkellon, kaikki.
Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran, ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran kuvat.
Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia, jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi, etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua, joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään, esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut aavistustakaan.
Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen häitäni. — Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".
Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja, jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet, ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.
Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä, siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon rajaan kehystettyjen lasien läpi.
Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön kelpaamattomia taloustarpeita.
Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli toteltava.
Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista oikeille paikoilleen.
Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön, kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos "sanomaan hyvästi" merelle.
Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.
Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon, joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.
Jeanne itki koko sen illan.
Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan "hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.
Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana, saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut. Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille lahjoitetaan leikkikaluina.
Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo viety pois.
Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.
Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.
Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.
Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:
— Lähdetään!
Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:
— Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista tänne?…
Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja kaatui tunnottomana selälleen lattialle.
Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä, peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi:
— Pian, Denis, matkalle!
Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin että naiset oikein hyppivät rattailla.
Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin kenkiin.
Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja
Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi:
— Senkin moukka, senkin moukka!
Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän:
— Sivalla hänt' vähä piiskall'!
Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan.
He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti:
— Massacre unohtui!
Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien pidellessä sillä aikaa ohjaksia.
Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta, paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten hameiden väliin.
XIII.
Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin, joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut. Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin kilometrin päässä.
Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja.
Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään.
Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa, ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja, odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja keskusteluja.
Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli purettava sateessa.
Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli päässyt vuoteeseen.
Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti "Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa.
Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä itsekään mitä.
Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut. Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta tulleet rahat Paulille.
Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen kanssaan marssimaan kotia päin.
Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.
Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.
"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä kurjimmissa oloissa."
Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui, ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.
Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka tahtoisin nähdä merta!"
Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.
"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.
Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin, kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.
Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.
Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä, oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana, niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus.
Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta.
Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies, niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi. Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi, kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen mukaan.
Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän itkeä.
Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta, lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen. Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille, kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta, kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia, salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.
Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:
"Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni. Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen! Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit minut.
Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.
Jeanne."
Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.
"Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä minulta pyydät.
Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan. Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.
Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme
Sinua täydestä sydämestä.
Poikasi
Varakreivi Paul de Lamare".
Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi, että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien tultua sisään sopersi Jeanne:
— Hän tahtoo nyt naida sen naisen.
— Voi, rouva, — vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, — ette maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.
Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne:
— En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi meistä kahdesta voittaa.
Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo huono nainen oli.
Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista hametta, huudahti palvelija:
— Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit' sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.
Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi, joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.