He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella, hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia. Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä.
Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan, mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut maaelämän veroista.
Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne, mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet välittäneet vähääkään.
He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa.
Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän kävelymatkan rannikkoa pitkin.
Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko, ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa loppua.
Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan.
Vihdoin sanoi Jeanne:
— Minun tekisi kovin mieli matkustaa.
Varakreivi jatkoi:
— Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista.
Jeanne mietti:
— Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin ihanaa haaveksia aivan yksinään.
Varakreivi katsoi häneen pitkään:
— Voi sitä haaveksia kahdenkin.
Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties. Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän sanoi verkkaisella äänellä:
— Tahtoisin käydä Italiassa … ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa … ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista!
Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen.
Jeanne sanoi:
— Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut.
Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui:
— Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon.
Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka, innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen, niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista, mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti.
Sitten he vaikenivat.
Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova, silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä veneen vanaveteen asti.
Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen, sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen.
Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen.
Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle, mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen tästä kevyestä kosketuksesta.
Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla, säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille ja käherretylle tukalle.
Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä.
Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea, oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt, joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua toisiinsa ja siittää rakkauden?
Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa, sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä.
Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä.
Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan.
Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle:
— Somista itsesi huomenn'aamuna!
— Miksi niin, isä? — kysyi hän.
— Se on salaisuus, — vastasi isä.
Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä tuolilla äärettömän ison kukkavihkon.
Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori
Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti
Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita
koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua.
Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri, ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka.
Hän kumarsi ja kysyi hymyillen:
— No kummi-kumppani, oletteko valmis?
Jeanne mutisi vastaukseksi:
— Mitä nyt? Mitä on tekeillä?
— Sen saat kohta tietää, sanoi paroni.
Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi:
— Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein ihastunut.
Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan, ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin, jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää lihalientä, lausui:
— Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät.
Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin.
Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan muitten edellä.
Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin kasteltiin pirskoitinta.
Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka, esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle.
Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, Jeanne, oli maalattu kultakirjaimilla sen perään.
Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille.
Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen, toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa, juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen aamu-ilmaan.
Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän puhaltaessaan soittokonettaan.
Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa, edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon, aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä.
Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta käsi kädessä.
Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina, mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se, josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia. Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin?
Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin. Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin, varmasti sanoi hän aivan selvään:
— Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme?
Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman pisaran heidänkin sormilleen.
Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se pani voimakkaasti kurisemaan.
Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen.
Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia. Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta.
Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan sekaisin.
Hän kysyi vieruskumppaniltaan:
— Mikä onkaan ristimänimenne!
— Julien, vastasi toinen. — Ettekö sitä tietänyt?
Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain:
— Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen!
Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten "jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille. Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi:
— Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni?
Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi:
— Vastatkaa, minä rukoilen!
Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön katseesta.
IV.
Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen:
— Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen.
Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä jatkoi:
— Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi.
Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi paroni hymähtäen:
— Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi. Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä … sinuakin?
Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten:
— Kyllä, isä.
Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen:
— Sitä vähän aavistin, neitiseni.
Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä, erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä, vaikkei ollut kävellyt yhtään.
Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella, saapui varakreivi.
Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän, hellän ja kiitollisen suudelman.
Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa, sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen.
Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa.
He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa, istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun.
Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison, paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin luostarissa.
Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja elämässä yksinään oleville ihmisille.
Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän perheessään.
Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti. Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse; kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan; hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut vähääkään.
Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu, jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu välinpitämättömästi.
Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta.
Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa".
Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin hämärän sumun verhoon.
Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet, tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt ottaa elukka hengiltä.
Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella, välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen olemassaolosta.
Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen" tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, — siinä kaikki.
Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut, ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt Lisonia tänään".
Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja, jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon elämään — niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin.
Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia".
Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea, mitä hän liikutti.
Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat hänen tuomiaan.
Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan.
Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi
pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin,
Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi:
"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!"
Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää, hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti.
Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen, sanoen:
— Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon.
Peliään keskeyttämättä sanoi paroni:
— Menkää vain, lapsukaiset.
Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina sen perällä olevaan pensaikkoon asti.
Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi:
— Täytyy kutsua rakastuneet sisään.
Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi varjoa hiljakseen kuljeksivat.
— Antaa heidän olla, — sanoi hän. — On niin ihana ilma. Lison kyllä odottaa heitä; vai kuinka, Lison?
Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään:
— Tietysti odotan.
Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä väsynyt, sanoi:
— Minä menen myöskin maata.
Ja hän seurasi vaimoaan.
Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä, villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa yötä.
Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta, aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon näkyvään runouteen, joka uhkui maasta.
Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka lampun valo kirkasti.
— Kas, — sanoi hän, — täti Lison katselee meitä.
Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään ajattelematta, sanoi hänkin:
— Niin, täti Lison katselee meitä.
Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa.
Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen.
— Menkäämme jo sisään, — sanoi Jeanne.
Ja he palasivat takaisin.
Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä. Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä.
Jeanne meni hänen luokseen.
— Täti, nyt menemme maata.
Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi:
— Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät?
Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle. Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin, hermostunein nyyhkytyksin.
Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan suunniltaan ollen:
— Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison?
Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana vastasi sitten vanhapiika:
— Kun hän kysyi sinulta, … eivätkö kul … kul… kultaiset pikku jalkasi ole kylmät… Minulle … ei ole koskaan … koskaan puhuttu … sillä lailla.
Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana, teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan.
Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven.
Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina.
Ja Jeanne kuiskasi:
— Täti parka!
Johon Julien lisäsi:
— Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana.
He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen, hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt.
Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian kyyneleitä.
Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt suloisista mielenliikutuksista.
Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan.
Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan.
Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä, jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein olevan paikoillaan.
Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt. Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään; hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo.
Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen. Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli astumaisillaan odottamaansa.
Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos.
Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa.
Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta.
Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni, paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa, vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin rukouskirjaansa lukien.
Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti ihan siniseltä taivaalta.
Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki, kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri.
Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin kaksi haurasta punaista kuorta.
Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän:
- Kas, pieni pariskunta!
Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi:
— Tänä iltana olet oleva minun vaimoni.
Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt jo ollut?
Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä, vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin.
Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin?
— Palatkaamme! — sanoi hän.
Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän, eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui, etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan.
Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli kaatua selälleen.
— Mennään pois, mennään pois! — kuiskasi hän.
Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään.
He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui kovin pitkältä.
Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa.
Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi. Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin. Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti, joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa.
Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin, laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa.
Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti:
— Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n häissä.
Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi:
— Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä.
Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi:
— Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon
Ganache, niin se on Ganache.
Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät vieraat pois.
Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä. Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan:
— Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa.
Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi hänelle:
— Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta?
Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi:
— Niinkuin haluat, isä.
Ja he menivät ulos.
Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin päästäen näkyviin tähdet.
Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja. Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän asiaan käsiksi.
— Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua, joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa, mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma.
Mitä tiesi oikeastaan Jeanne?
Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana.
He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies, joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä.
Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi:
— Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet!
Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen, sanoen:
— No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan!
Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui.
Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään, etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän kuluttua.
Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan, että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta, mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle avautunut.
Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan, lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan.
Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus.
Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa. Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku kosketti hänen vuodettansa.
Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja katselevan häntä.
— Oi, kuinka pelästytitte minua, — sanoi Jeanne.
Julien jatkoi:
— Ettekö sitten odottanut minua lainkaan?
Jeanne ei vastannut mitään.
Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti puetun miehen edessä.
He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko elämän sisin onni.
Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan, ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista tunteista.
Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja, polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys:
— Tahdotteko rakastaa minua?
Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen:
— Minähän jo rakastan teitä, armaani.
Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä:
— Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte?
Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi
Jeanne isänsä sanoja muistaen:
— Olen teidän kokonaan, armaani.
Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti piiloittaa.
Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi:
— Oi, älkää, minä pyydän.
Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä:
— Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo.
Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi hän toistamiseen:
— Olen teidän kokonaan, armaani.
Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle.
Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. — —
— Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? — lausui hänelle Julien tultuaan hänen viereensä.
Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi:
— Enkös sitä sitten jo ole?
Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien:
— Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?
Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. — —
Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa loppumattomin, kiitollisin suudelmin.
Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.
Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan, käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui!
Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen. Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että olisi mennyt tainnoksiin.
Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi.
Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli, ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi:
— Oletko nukkunut hyvin, rakkaani?
Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi hämmästyneenä:
— Olen. Entä te?
Julien sanoi siihen:
— Minä, oikein hyvin.
Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa.
Kello löi kahdeksan.
— Kas niin, nyt täytyy nousta, — sanoi Julien, — meille nauretaan, jos olemme kauemmin vuoteessa.
Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta avukseen.
Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi:
— Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme, mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa. Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista.
Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti, aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies lisää.
V.
Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät
Marseille'hin.
Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin, hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt.
Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa uudelleen onnellinen ja iloinen.
Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä, tyttärensä käteen, sanoen:
— Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten.
Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle.
Iltapuoleen kysyi Julien häneltä:
— Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa?
Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä.
Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa, huudahti:
— Nyt voin tuhlata vaikka mihin.
Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat
Marseille'hin.
Ja seuraavana päivänä vei heitä Rois-Louis, määräkulkuinen posti- ja matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti. Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille.
Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä.
Jeanne sanoi:
— Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä?
Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa.
Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja.
Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa. Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen.
Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta.
Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta.
Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka eivät tunteneet vähäistäkään väristystä.
Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli mennyt mailleen.
Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne, jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla.
Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti.
Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös.
Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta. Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata, aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia, suippoja, harkkoreunaisia hattaroita.
Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon huntuun verhottuna.
Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan saarta jäädessä huurun peittoon.
Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut myrskyssä huutamisesta.
— Tunnetteko tuota hajua?
Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.
Kapteeni jatkoi:
— Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua.
Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin hän.
Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään.
Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi kallioiden nimet.
Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun paikan.
Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä, jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät olevan aivan kuin sammaleen peittämät.
Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt."
Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti.
Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella. Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa. Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli Roi-Louis'n ympärillä noutaakseen maihin sen matkustajat.
Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan:
— Riittää kai kantajille frangi mieheen?
Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä:
— Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin enemmän.
Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain, ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen:
— Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni.
Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa kädessään.
Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa.
Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu.
He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui Jeanne hänen vaatimukseensa.
He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä puhaltamaan.
Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä majataloja ei tässä villissä maassa ole.
Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä juoksi vähän vettä.
Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään oli peloittava kalu.
Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien poimujen lomissa.
Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä.
Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin korkeiden kallioiden kupeelle.
Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea.
— Ajetaan hiukan juosten, — sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta.
He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen.
Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan mahdotonta siitä selviytyä.
Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa.
Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta pidättää ilon huudahduksiaan.
Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea kiertämällä.
Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia, solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä.