Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten, kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi, mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin, painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä. Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään — todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa, kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti; nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Entä missä on Roddy?»

»Niin, Roddy… Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Vieläkö hän piirustaa?»

»En tiedä. Luulisin häntä liian laiskaksi.»

Julian ei ollut milloinkaan pitänyt Roddysta.

»Vieläkö sinä sävellät, Julian?»

»Oi, muistatko sinä sen?» Hän hymyili hyvillään.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena, pitäen hänestä.

»Minusta ne olivat kauniit. Oletko säveltänyt jotakin viime aikoina?»

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Entä suorititko ylioppilastutkintosi?»

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

»Olet varmaankin kahdeksantoistavuotias.»

»Niin olen.»

»Tiedätkö, muistan teidän kaikkien syntymäpäivät.»

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja liikuttanut hänen mieltänsä.

»Mutta katsohan tuota paria!» kehoitti hän nopeasti.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

Charlie virui selällään ja valitti.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te kaikki! Mikä tuska, mikä vaikutelma! Ihan kuin teatterijuna — kauhun ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme milloinkaan. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, kasvosi… Minä kuolen…»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin sanoa: hellitä t — En saanut ääntä — Oi, mikä tunnelma!… Sellaisia huimia haaveita… Oi, hyvä Jumala!»

Hän sulki silmänsä nääntyneenä.

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta, eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie, jos edelleenkin häärit näin».

Hän siis vieläkin tuli aina sairaaksi.

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä. Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen »Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne, kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella, välinpitämättömällä loistollaan.

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita, nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina, virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen, helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova. Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa, lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen luoksensa ja kysyi:

»Käytkö koskaan Lontoossa?»

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

»Oi!»

Se ei voinut olla totta — niin ei voinut mitenkään käydä.

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat horjuen heidän eteensä.

»Meidän täytyy lähteä», lausui Mariella.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti
Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Mariella innostumatta.

»Milloin?» kivahti Julian. »Sopikaa siitä!»

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Oi, kyllä.»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti.
Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että
jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle.
Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen.
Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten lauluksi:

    »Köntykset kolmisin
    mielin ei iloisin —»

Äänettömyys.

»lähteneet rannalta —»

Taaskin äänettömyys.

»Voi, surkeata tää! On pettävätä jää; siellä kylmän kylvyn saa—»

Hän veti kengät jalastaan ja lopetti:

»Jos Judithia ei ollut, oisi kolmikko seisoskellut.»

»Sangen kehnoa», huudahti Julian.

»Oi, minusta se oli kauhean hyvä», kehui Judith.

Charlie kumarsi ja virkkoi:

»Sellaista pystyn latelemaan lisääkin.»

»Anna tulla sitten!»

»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen jälleen pois ja huusi:

»Voi, Mariella. Ei! Minun on niin kuuma.»

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä nauramaan.

Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:

»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen — kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään. Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?» Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä. Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan; ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä yksinäiseltä?… Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»

»Niin, kyllä; en muistanut.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

»No niin, huomenna tavataan.»

Julian silmäili taivaalle.

»Taitaa tulla suojainen ilma», virkkoi hän. »Luultavasti yöllä sataa.»

»Pötyä!» tokaisi Charlie. »Tunnustelehan maata!»

»Niin, mutta ilma on lauhempi. Ja katsohan taivaalle!»

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa, meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa lyödä häntä.

»Hölynpölyä! Se ei merkitse mitään», intti Charlie epävarmasti.

»Ja kuunteles tuulta!»

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

»Hyvää yötä siis!»

»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»

»Kyllä minä olen jäällä.»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta, ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn.
Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

* * * * *

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden kaukaisessa unelmassa.

3

Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä, lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja
Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen,
vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä
Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:

»Olen tullut jäähyväisille.»

»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»

»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»

Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.

»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.»
Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»

»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»

»Ei.»

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen, nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine, huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

* * * * *

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme. Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle. Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää, jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia», päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys. Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti sairaana järkytyksestä.

Avioliitossa, ne kaksi. Mariella vaimona, rouva Fyfenä.

»Olen nuori rouva Fyfe. Tämä on Charlie, mieheni.»

Miten se oli käynyt?

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun täytyy. Oi, Mariella, totisesti haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä rintamalle, joten totisesti arvelen, että minulle sopisi suoda, mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään. Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En voisi sietää kenenkään muun naisen koskettavan itseäni. Sinä ja minä ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia. Me emme ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden ja antaudun heti surman suuhun…»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

»Olkoon menneeksi.»

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta, sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan, mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Vai oliko se kytenyt hellänä ja varmana koko ajan — idyllikö?

»Rakas, tiedäthän, etten ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua.»

»Enkä minä ketään muuta kuin sinua.»

»Mennään siis naimisiin, ennenkuin lähden.»

»Oi, niin — heti.»

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä…

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä…

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana, että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa, siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman odottaminen.

* * * * *

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun, puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet, ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa käsiinsä ja riensi yläkertaan.

»No, katsohan! Mariella itkee ensimmäistä kertaa eläissään…»

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.» Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

»Hänellä on heikko sydän.»

»Oi, sitten hän ei lähde rintamalle.»

»Ei; hän on ihan turvassa.»

Judith heräsi onnellisena.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon, tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa… Haluaisin neuvotella veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi kauhuissaan.

* * * * *

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä; ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan, laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa, panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia, tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää, heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla reunamilla!… Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Hyvää iltaa, Lacey!»

Vanhuksen mutiseva ääni vastasi pimennosta:

»Hyvää iltaa, neiti.»

»Viehättävä ilta, Lacey.»

»Niin, suurenmoinen.»

»Miltä näyttää naapuritalon puutarhassa?»

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö niin?»

Vanhus oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:

»Te ette kenties lienekään kuullut, neiti…»

»Mitä?»

»Nuori herra Charlie on kaatunut… Niin, neiti. Saimme siitä tiedon Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi, kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!…» Vanhus purskahti herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan. Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa… kaikkien lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli… Niin, neiti, niin, neiti Judith…»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan, koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja laahusti pois kadoten pimentoihin.

* * * * *

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se — kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.

Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää… Hän ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen kuolemastaan.

Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen kuolemastaan puhuttiin.

»Charlie, rakas, jospa vain olisit tietänyt, kuinka sinua rakastin!»

»Tiedän sen nyt. Pidän sinua aina silmällä.»

Siispä ei ole syytä itkeä; hän on elossa, hän on Jumalan huostassa. »Isä, sinun käsiisi annan minä hänen henkensä.» Mitä se merkitsi? Ole, ole uskovinasi siihen, täytä tyhjyys varmoilla vakuutuksilla!

Mitä oli tullut hänen kiiltävästä päästänsä? Millaiselta hän nyt näytti?

Juuri sillä hetkellä he kaikki itkivät Ranskassa kuoliaaksi ammuttua Charlieta. Se oli tosiaankin totta; hän oli kuollut ja haudattu maahan, iäksi kadonnut. Judithin mieli horjui ja murtui heidän murheensa painosta; oman surunsa hän olisi jaksanut kestää, mutta heidän surunsa oli sietämätön.

Hän palasi illan välinpitämättömästä pimeydestä kreikkalaisten säkeiden ääreen, jotka piti seuraavaksi päiväksi oppia.

* * * * *

Kauan sen jälkeen tuli viimeinen hirveä uni.

He olivat kaikki uimassa naapuritalon laiturilta himmeässä, kuulakkaassa hämärässä. Hän näki omien valkeiden jalkojensa ojentautuvan koettamaan vettä; hän astui veteen ja ui sinne tänne. Siellä oli myöskin Roddy, jonka tumma pää huppelehti epämääräisesti hänen läheisyydessään. Joskus Roddy kosketti hänen kättänsä tai hänen olkapäätänsä, hymyillen hänelle ystävällisesti. Muut olivat epäselvänä ryhmänä rannalla. He kaikki olivat hyvin hilpeitä; hän tunsi riemastuksen kumpuavan rinnastaan ja leviävän kaikkien muiden sekaan.

Äkkiä Charlie ilmestyi joukkoon. Oi, tuossa oli Charlie vahingoittumattomana ja terveenä sittenkin! Eikä kenenkään tarvinnut enää olla murheissaan!

Charlie ei virkkanut mitään. Hän erosi nopeasti muiden parista ja he kaikki katselivat äänettöminä, kun hän kumartui himmeän joen puoleen ja sujahti veteen. Hän käänsi kasvonsa, näkymättömät kasvonsa, myötävirtaan ja eteni hiljaa, kelluen ja uiden. Myöskin hän oli iloinen.

Hänen edessään oli yön ja veden tumma, usvainen, yksinäinen pimeys, pysähtymättä ja taaksensa vilkaisematta hän loittoni siihen, ja se kietoutui hänen ympärilleen. Toisten mieliin hiipi kauhu, sillä hän oli katoamaisillaan.

Kajahti tuskainen, kiirivä huuto:

»Tule takaisin!»

Se häipyi kammottavasti tyhjyyteen.

Hiljaa Charlie katosi.

Judith parahti ääneen ja heräsi keskellä yötä, hillittömän itkun kyynelien valuessa hänen kasvoillaan ja sokaistessa hänen silmiään.

Charlie ei senjälkeen enää kertaakaan ilmestynyt.

Hänen poikansa syntyi, ja hänen isoäitinsä kuoli; mutta hän oli liian kaukainen, liian riutunut varjo nostaakseen päätänsä sentähden.

TOINEN OSA

1

He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.

Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen, hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä. Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen, salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti. Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen. Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi hänen liikkuessaan.

Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.

Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.

Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä — kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin levollista hymyilyä.

He olivat siis tulleet.

Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua, tuntien voimiensa herpaantuvan.

Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä. Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla: Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo, joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein kävelleet hänen unissaan.

He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.

»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai ymmärrätkö, Martin?»

»No niin, se on niin vietävän penseätä. Siinä ei ole sointua.»

Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.

Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä, lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.

»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia, hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»

»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen etusormen näppäiltäviksi, Martin.»

»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?» veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.

»Missä Roddy on?»

»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»

»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.

Kuului ähkäisy.

»Mariella, minkä tähden —»

»Mitä?»

»Hölpötät», täydensi Julian. »Sinun pitää ajatella, ennenkuin puhut.»

Mariella nauroi.

»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa, ettei se nyt ole teidän huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»

Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä
Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.

»Millainen yö!» ihasteli Julian. »Kuu on perin teatterimainen maalaaja.»

Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat kalisivat hänen suussansa.

Hän kuuli Martinin puhuvan:

»Kun olin Pariisissa Roddyn kanssa —»

Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään… päivästä päivään… itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale…»

Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän sydämensalaisuuksiaan.

Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.

Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»… Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut — jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja tarkkaillut äänettömänä etäältä.

»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»

Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten enää olisi ihmeellinen.

Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi, joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.

»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.

Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi…

Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko yön…

Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut:

»Judith, tule mukaani!»

»Tulen.»

Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.

Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.

»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»

Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.

* * * * *

Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi; tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan väikkyneet tyhjyydessä… He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko todellisuus mitään muuta kuin unta.

2

Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän hämmentymisen ilmeensä.

Hän näytti olevan hyvillään.

»Judith!… Sinäkö?»

»Mariella!»

»Siis sinä olet vielä täällä. Aprikoimme sitä.»

»Kyllä. Yhäti täällä.»

Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen piiloutua.

»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»

»Oh, en!»

Mitä olisi sellaiseen hupsuuteen osannut vastata?

»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu.
Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»

»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»

»Hänen hajunsa.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle. Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»

»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»

»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin Oxfordin yliopistoon.»

»Entä Martin ja Roddy?»

»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»

»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»

»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo näyttää sopivan lapselle.»

»Sepä hyvä!»

Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.

»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten», virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»… Hänen äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:

»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»

Hän hymyili ja jatkoi matkaansa.

3

Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse ilmoittamaan itsensä.

Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama, näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä. Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.

»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua; mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.

»Muistatko, kuka kukin on?» kysyi Mariella.

Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.

»Tietysti muistan.»

Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.

»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»

Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen ja hämmingin valtaan.

»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko — näytit siltä kuin —» sopersi hän.

»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.

»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.

Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se, että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:

»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»

»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.

Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin. Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.

»Oletko sinä Cambridgen yliopistossa?» tiedusti hän.

»Kyllä olen.»

»Sinne minäkin aion.»

»Niinkö tosiaankin?»

»Mitä varten?» tokaisi Roddy hiljaa.

»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta alkaen», vastasi Judith vakavasti.

»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä kirjatoukka?»

»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»

Judith aprikoi.

»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»

»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»

»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi: »Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»

»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla tosiaankin on älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.

»Niin, kyllä. Niin arvelen.»

»Se on aika vakavaa.»

Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta häpeän ja harmin nujertamana.

»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»

»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet liian hullunkurinen.»

»Toivottavasti umpisuolesi voi paremmin?» lausui Judith kohteliaasti.

»Paljoa paremmin, kiitos.» Martin kumarsi hiukan.

Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita, ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita. Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan, kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei olisi tullutkaan tänne.

He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan kirkas, hiljainen piipitys:

»Voi, taaskin! Kuinka hillitön veitikka se onkaan! Kovin ikävää,
Martin.»

»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei siitä mitään.»

Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili pianissimo. Roddy yhtyi viheltämään säveltä.

»Mitä teemme?» virkkoi Mariella. Hän kieritteli edelleenkin koiranpentua.

Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin. Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä hänen tarvinnut olla peloissaan.

»Soitahan vielä. Jotakin omaa sävellystäsi.»

Päätänsä ravistaen Julian vastasi:

»Oh; se on kaikki mennyttä.»

Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen ennestään juovaisiin kasvoihinsa!

»Mutta tuleehan se takaisin.»

»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita — eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään musiikkimiestä.»

»No niin, mutta osaathan vielä soittaa.»

»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä kiusankappale —»

»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen olen kadehtinut sinua kiusakseni.»

Julian ilostui hieman ja hymyili, näyttäen innostuneelta entiseen tapaan.

»Soita sitä kappaletta, jota soitit eilen illalla!»

»Mistä sinä tiedät, mitä soitin eilen illalla?»

»Olin joella ja kuulin soittosi.»

»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.

»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan kiinnostuneesti.

»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»

Julian nauroi.

»Ymmärräthän, että olit kauhea.»

»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten mitenkään sinua tuntisi.»

»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme — milloin? Vuosisatoja sitten.»

»Niin. Silloin luistelemassa.»

»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»

Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.

»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään ulkosalle, Judith.»

Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä. Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.

* * * * *

Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä, tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.

»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli minun kajota häneen.»

»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.

Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.

Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.

Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen, suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien jäsenten välttämätön piirre.