KOLMAS OSA

1

Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen: Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.

Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli, ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea, sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.

»Mutta minä en voi elää rumassa ympäristössä…»

Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun jäljessä.

Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja… sininen ja korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.

»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele minua…»

Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia, laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät, nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina itsestään.

»Margaret, tule istumaan tänne… tänne… tänne! Minun viereeni!
Sylvia, minun viereeni… Onko täällä tilaa Sylvialle?…»

»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen pelko valtasi hänet.

Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen: Benedictus benedicat. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa; mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.

»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.

»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.

»Kiitos.»

Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.

»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti… Katsotaanhan hautakiveä. Lientä… kuinka klassillisen yksinkertaista… pelkkää lientä… Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa vedessä, lisää muutamia sipuleja… Dorothy on bobannut tukkansa. Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle… Hyvä ystävä, kuka on tuo vierelläsi istuva tyttö?… Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä tämän loman aikana… Saanetkohan anteeksi?… No, joka tapauksessa säännöllisesti neljä… Minä aion tehdä työtä tällä lukukaudella, seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois… Minun on pakko… teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle… No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena, jos saavutukseni on sellainen… Marsh-poloinen on menettänyt kaikki inhimilliset vaistonsa… Tiedättekö, että Sibyl Jones on työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?… Hän on romahtamaisillaan… Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä heidän iällään… Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen … Arveletteko hänen rakastuneen?… Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu, eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä, ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa rakkaudessa… Se on varoitus, eikö olekin?»

»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»

»Sanoitteko jotakin?» kysyi hänen toisella puolellaan istuva tyttö.

»E-en.»

»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras olette?…»

»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin päivän. Minä —»

»Tarkoitatteko olevanne vasta-alkaja?»

»Kyllä.»

»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena. »Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on toisvuotelaisten pöytä.»

»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä kukaan neuvonut minulle mitään… En tunne ainoatakaan sielua…» Hän tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku…

»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä ole ketään teidän koulustanne tullutta?»

»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa…» Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja lisää kyyneliä.

»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Tunnetteko Cambridgea?»

»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi minunkin tulevan —»

»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö tulekin?»

Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa hänen vielä elävän…

Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria.
Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.

»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja haisevaa…» Saattaisi luetella loputtomiin.

Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään…

»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän karkeudestaan…»

Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät, läpikuultavat ilmakerrokset…

Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita, rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä. Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä, epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin joukkoon?

Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin. Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri lämmin… Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä syvän kysyvänä.

»Kuka tuo on?» tiedusti Judith innostuneesti, unohtaen asemansa.

»Oh, joku vastatullut. En tiedä hänen nimeään.»

Hänen nimensä, hänen pelkkä nimensäkin olisi varmasti päivänpaisteinen.

Ihan äkkiä Judith rohkaistui syömään vanukastaan.

Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.

»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny, olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»

Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.

Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat. Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne sopeutua.

Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä, he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden omissa oudoissa tehtävissään.

Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.

Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua; näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle; he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä… Nyt siellä on ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»… Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii ja toistaa sitä… Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja huumaantuvat…

Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin tuntemaansa elämään…

Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat tuoleilla ja lattialla.

»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan hockeytä? Ja lacrossea… Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut jälleen… Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta… Kuka on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?… Oh, niinkö luulet? Hänellä on niin ylpeä ilme… ikäänkuin ylemmyyden… Kenties hän on ujo…» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva: »Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin häntä… Onko kellään makeisia?»

Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni…? Siinä äänessä oli auringonpaistetta.

Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.

Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.

»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään
C-käytävään?»

Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä lasiensa takana.

»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»

Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.

»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»

Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden ehdottamista varten…

»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua.
Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»

»Hieman. Mutta minulla ei ole mitään heikkoa, kiitos.»

»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun — minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö teistäkin?»

Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana. Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät juuri tällaisilta.

»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani ympärilläni ja… Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla. Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa, jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.» Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä Cambridgeen luentoja varten ja… Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen, kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti… Meidän täytyy aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana…»

»Opiskeletteko tekin englanninkieltä?» tiedusti Judith sydän kylmänä.

»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan… En esiintynyt tietojeni mukaisesti, vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja… Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon, ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii… Minulla ei ole oikein hyvä terveys… niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja äidiltäni saadulla pienellä avustuksella… hänen ei oikeastaan olisi kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi… siis minun täytyy edistyä hyvin… minun ei sovi tuottaa hänelle pettymystä… Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»

»En tiedä», vastasi Judith hämmentyneenä.

»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin. Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä. Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat teille hyödyksi… Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini pyrkii joskus pettämään ja sitten… Arvelin, että jos työskentelisimme yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme … Kun toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen… Saattaisimme…»

Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta, täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi lähteäkseen.

»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota.
Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»

Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa. Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan — naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.

»Oi, kuinka sievä!» äänsi Judith ihastuneena.

»Sisareni Freda», selitti Mabel. »Niin, häntä ihaillaan yleisesti.» Hän vilkaisi epäluuloisesti Judithiin ikäänkuin yllättääkseen hänen silmissään sellaisen henkilön katseen, joka virkkaa: »Teidänkö sisarenne?» Mutta Judith näytti vain uneksivalta.

Kumpi nimittäin oli enemmän harmissaan: Mabelko, koska Freda oli niin sievä, vaiko Freda, koska Mabel oli niin vastenmielinen? Vai pitivätkö he toisistaan, kertoillen toisilleen salaisuuksiaan ja lasketellen pilaa Fredan sulhasista?… Entä oliko Freda turhamainen ja sydämetön… vai…

»Tässä kaakaonne», virkkoi Mabel. »Juokaa se kuumana!»

Se oli sakeata ja siirappimaista, ja Judith jätti sen silleen muutamien ryyppyjen jälkeen; mutta Mabel joi omansa silminnähtävästi siitä nauttien ja söi ahnaasti torttuja pussista.

Entä lohduttiko Mabelin äiti häntä vakuuttamalla olevansa ylpeä siitä, että hänellä oli lahjakas tytär yliopistossa? Eihän hän nimittäin vähääkään todenmukaisesti voinut sanoa: »Sinun tukkasi, Mabel, on laadultaan paljon hienompi kuin Fredan» — mitään sellaista hän ei voinut sanoa. Vai hemmoitteliko hän Fredaa välittämättä Mabelista?…

»Nyt minun tosiaankin täytyy lähteä», sanoi Judith. »Kiitoksia oikein paljon! Hyvää yötä!»

»Haluaisitteko lähteä kanssani kävelemään sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen? Voisimme mennä etsimään kauniita syksyisiä lehtiä ja marjoja. Minusta ne aina tekevät huoneen niin kirkkaan näköiseksi…»

»Kiitoksia oikein paljon!»

Yliopistolehtiä, yliopistomarjoja, Mabelin seurassa poimittuja…

Jos olisi Mabelin näköinen, rakastaisiko kauneutta vieläkin kiihkeämmin vai olisiko niin mustasukkainen sille, että vihaisi sitä?

Hänen silmänsä kaihosivat Judithia. Se oli omituista: niissä oli eräänlainen himokas välke — melkein samanlainen kuin vanhojen miesten silmissä rautatievaunuissa… Entä yllyttikö Freda pahanilkisyydessään häntä käyttämään vaaleanpunaista flanelliasua? Entä…

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »Toivon, ettette sallisi itsenne… tarkoitan, emme saa sallia itsemme — joutua huonoon seuraan. On niin vaikea tietää aluksi… Täällä on joukkokunta, niin minulle on kerrottu» — hän vaikeni hetkiseksi, punehtuen sopimattomasti otsaansa myöten — »täällä on joukkokunta, joka ajattelee ihan liian paljon — ulkosalla liikkumista ja tanssimista ja — miehiä — kaikenlaista sellaista hullutusta… Kas niin, varmastikaan ette pahastu siitä, että puhuin teille tästä. Voitte aina tulla kysymään neuvoa minulta… Minulle on kerrottu, että yliopettajatar suuressa määrin arvostelee meitä sen mukaan, kenen kanssa seurustelemme…»

»Hyvää yötä, neiti Earle», lopetti hän vakavasti. »Menkää tuonne päin, ylös portaita ja kääntykää oikealle! Näemme toisemme aamiaisella huomenna.»

Synkkiä, Mabelin vaivaamia päiviä ja öitä jatkui tulevaisuuteen. Ei lainkaan toivoa. Ei pelastumismahdollisuutta. Kolme vuotta, joiden aikana Mabel laskeutuisi hänen yllensä kuin painajaislepakko pimittäen valon. Ei kukaan muu kuin Mabel puhuttelisi häntä kolmeen vuoteen.

Hän sivuutti kaksi palvelijatarta, pellavatukkaista, punaposkista, jäyhäpiirteistä cambridgeshireläistä tyttöä. He sammuttivat tulia käytävissä ja hymyilivät hänelle leveästi. Palvelijattaret ainakin olivat aina kilttejä.

»Hyvää yötä!» toivotti hän ujosti.

»Hyvää yötä, neiti!»

Käytävän käänteessähän kuuli toisen huomauttavan toiselle: »Siinä on suloiset kasvot.»

Hieman lohdullisempana hän astui huoneeseensa, riisuutui ja itki muutamia kyyneliä.

Jospa isä olisi aavistanut, kuinka tyyten toisenlainen hänen Cambridgensa oli kuin tämä paikka! Liian myöhäistä nyt… Täällä ei voinut Cambridgesta nähdä ainoatakaan torninhuippua, ei ainoatakaan valoa, ei kuulla ainoatakaan kuiskausta. Hän saattoi melkein uskoa kaupungille tapahtuneen jonkun Childe Roland-sattuman ja sen hävinneen, joten ei edes sen näkymätön läheisyys suonut lohtua.

»Tulkaa sisälle!» kehoitti hän säpsähtäen vastaukseksi oveltaan kuuluvaan koputukseen. Siellä seisoi joku yöpukuinen olento, jonka hartioille valui aaltoileva, vaalea tukka.

»Oi!» huudahti Judith jaksamatta hillitä ihastustaan. »Toivoin…»

He katselivat toisiaan punehtuneina ja säteilevinä.

»Näin teidät ruokasalissa.»

»Niin. Minäkin näin teidät.»

»Istuin väärässä pöydässä. Se oli kamalaa.»

»Toivoisin, että olisitte istunut minun vieressäni… Mikä on nimenne?»

»Judith Earle. Entä teidän?»

»Jennifer Baird.»

Niin. Jennifer oli sopiva nimi.

»Se on soma nimi.»

»Minkä tähden ette tullut eilen?»

»En vain muistanut. Sotkin päivät… Eikö se ollut kauhea alku?» He nauroivat.

»Minä teen aina sotkuksia; ettekö te tee? En milloinkaan muista päiviä enkä muita seikkoja.»

»En minäkään.»

He nauroivat taaskin.

»Olen hyvilläni siitä, että löysin teidät, sen sanon», virkkoi
Jennifer. »Aloin ajatella, että minun olisi pakko lähteä täältä pois.»

»Niin minäkin.»

He katselivat toisiaan säteilevin silmin.

»Nyt olen jo kolmatta kertaa teitä tapaamassa. Missä ihmeessä olette ollut? Pelkäsin teidän sulkeutuneen lukon taakse pesukomeroon itkeäksenne rauhassa tai jonkin muun tähden.»

»Minä olen ollut…» Judith nauroi onnellisena. »Olen ollut kamalan olion luona.»

»Minkä?»

»Sen nimi on Mabel Fuller.»

»Hyvä Jumala! Onko hän jo nyt iskenyt kyntensä teihin? Hän yritti minua tänä aamuna. Se on hullunkurista — hän käy suoraa päätä käsiksi sieviin. Se kuulostaa siltä kuin tarkoittaisin itse olevani sievä.»

»Niin olettekin.»

»Tarkoitin vain, etten ole niin kammottava kuin hän ja että te olette viehättävä. Hän on vampyyri. Tiedättekö, sain selville erään seikan: hän on vähintään seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ajatella! Olin hänelle karkea. Otaksuttavasti te ette ollut. Väittäisin teidän esiintyneen paljon hienommin kuin minä esiinnyin.»

»Aprikoin, eikö hän ollut hitusen liikuttava.»

»Jumala nähköön, ei! Mikä ajatus! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kuvottava hän on. Lepertelipä hän minulle puvuistakin — tuumi, miltähän näyttäisi sellaisessa jumperissa kuin minun ylläni oli, ikäänkuin häntä voisi kaunistaa mikään muu kuin näkymättömyyden vaippa. En voi sietää ihmisiä, jotka syljeksivät puhuessaan.»

»Mitenkähän», pohti Judith, »sellaisia ihmisiä saattaa syntyä ihan normaalisista vanhemmista. Sen täytyy johtua jonkun vanhan, peloittavan kirouksen vaikutuksesta.»

»Hän on joka tapauksessa vanha ja peloittava kirous», lausui Jennifer synkästi. »Kerron teille vielä yhden asian. Luultavasti hän on sukupuolisesti viassa.» Hän tuijotti Judithiin vaikuttavasti ja päästi sitten äänekkään vihellyksen. »Onko teillä savukkeita? No, ei väliä… Opin ihan äsken puhaltamaan savurenkaita. Opetan teidät.» Uusi vihellys. »On hirveätä olla siinä määrin ulkonäön taivuteltavana. Pelkään sen olevan heikon luonteen merkin. Rumat ihmiset herättävät minussa kaikki hornan henget. Ja kauniit ihmiset saavat minut tuntemaan kuin laulaisivat aamutähdet yhdessä. Minä kaipaan kauneutta, kauneutta, kauneutta… Ettekö tekin kaipaa? Ympärilläni ihania ihmisiä, ihania kankaita, ihania värejä — kasoittain kaikkea upeata kosketettavaksi, maistettavaksi, katsottavaksi ja haistettavaksi.» Hän keikautti päänsä taaksepäin pyöreän, valkean kaulansa varassa ja veti syvän, huoahtavan henkäyksen. »Oi, värit!… Voisin syödä niitä. Olen kauhean nautinnonhimoinen — näytänkin siltä, enkö teistäkin? Mutta kuulkaahan — minkä tähden ette puhutellut minua aterian jälkeen?»

»Oi, miten olisin voinut? Ympärillänne oli paljon ihmisiä. Menin huoneenne ohitse, ja siellä oli tyttöjä kymmenittäin.»

»Niin kyllä. Olentoja, joiden kanssa olin samassa koulussa. Koulusta erottuani vietin vuoden Pariisissa. Luullakseni se kehitti minua. Tunnen olevani niin paljon kypsyneempi kuin ikätoverini. Kävin usein metsästämässä Chantillyssa. Oletteko te milloinkaan harrastanut sitä? He kaikki puhelivat teistä.»

»Kuulin heidän sanovan, että minulla oli niin ylpeä ilme. Eihän minulla ole, vai onko?»

»Ei tietystikään. He ovat läpikotaisin naisia. Ovatkohan miehet tosiaankin kiltimpiä? Otaksuttavasti ette ole kihloissa?»

»Oh, en!»

»En minäkään ole. En luule koskaan meneväni naimisiin. Olen liian pitkä — kuusi jalkaa sukkasillani. Se on kamalaa, koska varmasti uskon itse yhtenään rakastuvani — ja minua kammottaa rakastetun hyljeksiminen. Oletteko te rakastunut?»

Judith ajatteli Roddya, punehtui ja vastasi: »En.»

»Niinpä niin, olette kaiketi liian nuori. Olen kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta — hyvä Jumala! Ehkäpä joudumme molemmat kihloihin täällä ollessamme. Minä ensin toivottavasti.» Hän nauroi sydämellisesti.

»Mutta meillä ei ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön», huomautti Judith. »Mabel väittää, että meidän odotetaan työskentelevän vähintään kahdeksan tuntia päivässä.»

»Kristus! Jopa jotakin! Juuri sellaista kurjaa moralittomuutta hän tahtoisi syöttää teille. Me olemme maailmassa nauttiaksemme emmekä suorittaaksemme tutkintoja, eikö totta? No niin, siis… Minulla on ennakkoluuloja aatteellisuutta vastaan. Se johtaa kaikenlaisiin vaaroihin. Kenties ette tiedä… Varmastikin teidät on kasvatettu mitä pimeimmässä tietämättömyydessä — kuten minutkin. Mutta minun on onnistunut murtaa kaikki esteet valistuksen tiellä. Nimitättekö te viattomuutta hyveeksi? Minä en nimitä. Nimitän sitä typeryydeksi.» Hän puhui niin nopeasti, että hänen sanansa yhtyivät toisiinsa ja sekaantuivat. Raskaasti nojautuen uuninreunukseen hän pitkitti: »Ovatko nämä valokuvat omaisianne? He näyttävät jumalallisen ylimyksellisiltä. Ettehän te kuulu korkeampaan aateliin, vai kuulutteko? Näytätte siltä kuin saattaisitte kuulua. Tulkaa katsomaan minun huonettani! Kuulkaahan, me teemme huoneemme kerrassaan taivaallisiksi, teemmekö?»

»Äiti käski minun hankkia kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka tarvitsen», vastasi Judith. »Mutta mihin tuo matto kelpaa?»

»Minä käänsin omani ylösalaisin», virkkoi Jennifer. »Nyt se on taiteellisen keltainen. Tulkaa katsomaan!»

Hän meni edellä omaan huoneeseensa ja avasi oven, paljastaen sekasortoisen näyn. Hänen vaatteensa oli puolittain purettu arkuista ja jätetty sinne tänne kasoihin. Huone oli täynnä savua ja löyhkäsi mynnähtäneelle tupakalle. Lattialla oli hajallaan gramofonilevyjä, voileipiä, omenoita, hedelmäveitsiä, lusikoita, laseja ja kaakaojätteiden tahraamia kuppeja.

»Se ei ole niin hauska kuin luulin», pahoitteli Jennifer. »Ne porsaat juhlivat ja kemuilivat ja jättivät jälkensä minun siivottavikseni. Kristus! Mikä näky! Ottakaa omena!»

Hän istuutui matka-arkulleen ja näytti masentuneelta.

»Kuulkaahan, Judith Earle, luuletteko nauttivanne yliopistoajastanne?»

»En paljoa. Täällä on niin rumaa ja rahvaanomaista.»

»Niin on. Ja opiskelijat ovat niin kovin rattoisia tyttöjä.»

»Niin. Ja minä pelkään heitä. En tunne ainoatakaan sielua. En ole eläissäni ollut lukuisten ihmisten seurassa, ja minusta tuntuu, etten ikinä totu edes heidän hajuunsa. Toisin on teidän laitanne. Teillä on jo nyt joukottani ystäviä.»

»Hölynpölyä. Minulla ei ole ainoatakaan. Kirskuin kuin papukaija koko illan, ollen itsekin olevinani kauhean rattoisa, mutta se tuntuu minusta aika kolkolta…» Hän mietti ja vihelsi. »Enemmän kuin vähän kolkolta…» Hän painui nuokuksiin tyyten masentuneena.

»Meidän olisi — meidän olisi parasta kestää yhdessä», virkkoi Judith, punehtuen pelosta, että tämä ehdotus saattaisi hänet huonoon valoon Jenniferin silmissä — sillä Mabel oli sanonut samoin, ja häntä oli ellottanut.

»Minä sanoisin, että kestämme. Asia ei tunnu läheskään niin veriseltä, jos saa puhua sen verisyydestä jollekulle toiselle. Pahastutteko sanasta 'verinen'? Panin merkille, että säpsähditte. Se on vain tottumuskysymys.» Hän elpyi jälleen. »Kristus! Ajatella, että ainoastaan muutamia päiviä sitten astelin Skotlannissa enkelimäisten serkkujeni seurassa! Nuoren tytön katsetta laajentaa hyvin paljon se, että hänellä on samanikäisiä poikaserkkuja. Olen kiitollisuudenvelassa heille koko joukosta hyödyllisiä tietoja — sukupuolikysymyksistä ja monesta muusta seikasta. Eräs heistä antoi minulle pullon sampanjaa erojaislahjaksi. Me joimme sitä — hammaslaseista. Huh! Olen kuin olenkin hieman päissäni. Eikö teistä tunnu siltä? Täytyyhän jotakin tehdä… Tarjoaisin sitä teillekin, mutta pelkään niiden porsaiden juoneen sen loppuun. Pullo on kaapissa.» Hän kapusi matka-arkun ylitse, avasi kaapin oven ja katsahti sisälle. »Kuten arvelin, ei pisaraakaan…»

Syntyi hiljaisuus. Hän sytytti savukkeen, suipisti täysinäiset, eloisat huulensa O:ksi ja ponnisteli uutterasti puhaltaakseen savurenkaita.

Äkillisyys, mietti Judith — varmuus, innostus!… loistava, loistava lämmön ja värien olento! Hänen siniset silmänsä säihkyivät huimasti paksujen luomiensa lomitse; ne liikkuivat vinhasti, pysähtyivät, tuijottivat, liikkuivat taaskin…

»Eikö ole kauheata», alkoi Jennifer uudelleen, »että on valistuneet vanhemmat. He eivät edes kysy, haluaako lapsikin valistusta, vaan tarjoavat hänet kymmenen vuoden iästä alkaen eläväksi uhriksi tutkijoille. Ja sitten he odottavat hänen olevan kiitollisen. Hm!» Hän tähysti uuninreunuksella olevia miellyttävän näköistä paria esittäviä valokuvia. »Hyvä Jumala! Minä olen väsynyt. Auttakaa minut pois tästä arkusta, jotta pääsen vuoteeseen.»

Hän rimpuili pystyyn, solutti yltänsä iltapuvun ja seisoi puettuna juovaiseen, silkkiseen pujamas-asuun.

»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän. »Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö juoksemaan?»

»Kyllä — ja kiipeämään —» vastasi Judith innostuneena.

»Ohoo!… En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman koettaa huomenna!»

Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.

»Alue on kaunis», jupisi Judith.

»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti keväällä.»

»Satakieliä…»

»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti
Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät
ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään.
Jennifer jatkoi:

»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen voittanut hänen sydämensä… Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»

»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»

Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten mielistyneen lapsen kasvot.

Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä — nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien kuluttua hän huusi:

»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä vai pitäisitkö?»

Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.

Hän nukkui hieman humaltuneen viattoman henkilön unta.

2

Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka. Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä, kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset, kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.

Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia. Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana. Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen runsaasti vaihteluja.

Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle, punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä, innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten lukujärjestystä.

Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään, tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta, tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä hymyyn.

Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet, kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu; joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset, kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat, pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa, riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty lapsellinen lelu.

Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen mitättömiä pikkuseikkoja.

3

Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa, syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana, kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät liikkumattomina ja säihkyvinä.

Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin. Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla. Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.

4

Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä, läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.

Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin tajuttomat esineet.

Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu kuin hän itse häntä kuunteli.

Se tilanne sopi hyvin tuollaiseen pykäliin jaettuun runoon, joka alkaa;

»Harmaaparta, juhlallinen, luennoida ynisee»

ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä, on muutamia pisteitä ja uusi alku:

    »Äkkiä lintunen laulaa… Oi, suloa sitä!
    Ken kuulee mitä?»

Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän suuntaan.

Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.

»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka tekisi sopimuksen nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»

Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.

»Oi, Roddy, missä olet? Minkä tähden et tulekaan?»

Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.

Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.

Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen, neljäänkymmeneen … tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin sydän sykähteli… viisiviidettä… viisikymmentä.

Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt laskea ainakin kahteenkymmeneen.

Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen olemustaan.

Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen haparoivia merkkejä kynällään.

Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.

Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.

Voi tätä sietämätöntä luentoa!

Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä, muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.

»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä takaisin. Älkää odottako minua!»

Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»

Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut portaita myöten alas.

Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.

Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi ihan yksinkertaisesti:

»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»

Roddy juoksisi esille tervehtimään häntä. Kaikki selviäisi Tonyyn nähden.

Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä ratkaisulta.

Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä, hämmästystä, halveksumista?

Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle: »Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa, juosta Roddyn luokse ja huutaa:

Olen kuolleista noussut Latsanis, olen tullut kertomaan sintille kaikki, tahdon kertoa sinulle kaikki.

Entä jos Roddy vastaisi seuraavat tuhoisat sanat:

En minä sellaista lainkaan tarkoittanut, en sitä, en lainkaan sitä.

Jos Roddy tuijottaisi häneen ja kylmästi vastaisi, puhuen todellista kieltä:

»Oletko hullu?»

Olisipa se uskallettua!…

Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.

Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta, ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.

Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.

»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä ihmettä sinulle tapahtui?»

»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten juoksin! Onko tilaa minulle?»

»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»

He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja ystävällisiä, niin turvallisia.

Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.

Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.

5

Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli; mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset, ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.

Martinko ikävä?…

Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä, lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa, hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa ja tarinoidessa vierellään.

Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua, pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.

Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki ikävä, milteipä tavallinen.

Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa — ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.

Hypistellessään moottoripyöränsä lamppuja hän virkkoi:

»Minkä tähden sinua ei milloinkaan saa tavata kahden kesken?»

»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle.
Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»

»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin hyvin kuin minut?»

Pahoittelevasti Judith vakuutti, ettei se käynyt päinsä.

»Tarkoitat, ettet tahdo.»

Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän
Martinin vuoksi.

»Kuka on se Jennifer, jonka seurassa aina olet?»

»Henkilö, josta pidän hyvin paljon —» Hän tulistui miehen sävystä.

»Sinua ei koskaan näe missään ilman häntä», mutisi Martin.

»No, sinun ei tarvitse tulla teelle luokseni.»

»Enpä enää tulekaan.»

»En pyydäkään.»

Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle, sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle käännettynä.

Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!

Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä. Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana hyvästä vastaanotosta?… Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen, tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.

Hän virkkoi hiljaa:

»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»

»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön tai kaksi.»

Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt sopivia sanoja.

»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten meidän täytyy pitää kekkerit.»

»Oi, niin, Martin… Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua.»

Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.

»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.

»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes tiedustaa minua».

»Eihän toki, hän tiedusti sinua. Varmasti hän sen teki.»

Judith nauroi.

»No niin, minun täytyy mennä sisälle… Kerro hänelle, kun kirjoitat hänelle… Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän, käythän? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»

»Varmasti!»

Martin oli taaskin onnellinen.

Judith huusi hänen jälkeensä:

»Ja, Martin, olen pahoillani siitä, että olin kärtyinen.»

»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen hohdetta.

»Oi, Jennifer!»

Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.

»Rakas.»

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska. Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin, silmäillen häntä synkästi.

»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.

»Kuka?»

»Se Martin?»

»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»

»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»

»En rakasta ketään.»

Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa…

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain Jenniferillä oli valtaa.

* * * * *

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus, ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.

6

Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua, vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla, polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat — vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta, uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia, vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään. Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä, miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti, valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan, varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?…» Mutta hän ei edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen, viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken Jenniferin kanssa.

»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.

»No niin, vain yksi.»

Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.

* * * * *

Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman häntä oli valoton päivä.

Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä, silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.

Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena; astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.

Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti, väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä valppaasti silmällä.

Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen, viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta rakastuivat häneen silmittömästi.

Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut, jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut, jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.

Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!…» Sitten hän kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea itseään täydellisesti.

Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.

Yksinäinen sydänyö synkisti häntä. Jennifer pelkäsi pimeätä.

Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima. Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen, mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä, se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »Chevalier de la lune», sellainen hän oli »Que la lumière importune», ah! niin! »Qui cherche le coin noir», juuri niin — »Qui cherche le coin noir.» Joskus — milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi pimeässä: »Minä rakastan sinua.»