Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken. Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi. Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.
Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa, kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa, ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.
Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi ratkaisunsa.
En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.
Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.
Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat lopullisen muotonsa.
Vastahyökkäyksemme.
Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla. Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä, niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka. Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4 jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole uhattuna.
Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin—Gnesenin seuduille jakaa kaikki liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen, molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla. Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi, jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua. 8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi kuitenkin toivoa siitä liian suuria.
Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa. Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi. Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti kahdella rintamalla tuottaa.
Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä, sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13 päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu. Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!
Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.
Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen, läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan. Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä itärintamalla on tähän saakka raivonnut!
Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen
Aasian tulvaa vastaan.
Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä. Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä, enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet, nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa, riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan, mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut vain taistelussa, vaan myös — liejussa.
Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?
1915.
Sodan ratkaisun kysymys.
Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä kaikki vielä tapahtuu.
Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu, olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä, oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut saavutettu.
Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa 1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista, jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri, epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta, joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.
Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni, vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton, että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden kasvamistaan kasvoi.
Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja avoimesti.
Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei pidetty vakavina.
Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla, että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus rauhallisilla keinoilla.
Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan, mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan? Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine taloudellisine apulähteineen.
Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla. Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain puutteesta kesken voittoa.
En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta, saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.
Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla. Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.
Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun, taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin tavata?
Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi. Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni saa tätä lopputulosta nähdä.
Taistelut ja sotatoimet idässä.
Vuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein
Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni. Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen. Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin joukkoihin nähden.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille, miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt, että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.
Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle, kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme Itä-Preussissa.
4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin—Gumbinnenin linjalla olevan ohuen puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin 10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.
Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:
"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin Tilsit—Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä; kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa 8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys—Johannisburgin suuntaan ja siitä etelään."
Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä oli joutunut toisen kohtalon omaksi.
Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä: Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?
Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia; niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut. Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon. Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka; Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee. Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.
Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin, mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.
Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.
Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun 27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai nimekseen "Niemenin-armeija".
Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun 2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.
Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin—Grodnon suunta on lyhin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu, valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin. Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin takaa-ajettu.
Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava, että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä. Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.
Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki, jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.
Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti. Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme. Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis, jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian myöhään ja uuvuimme!
En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet toisin ja toisin toimineet.
Lötzen.
Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani Lötzeniin.
Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.
Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä, taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me, asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän suuressa arvossa.
Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa. Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen. Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista. Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman liian vähän luottamusta.
Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.
Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä, miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle, pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta, että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää, on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.
Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.
Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.
Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Kovno.
Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun vihollismaahan.
Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi. Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla työnhalulla.
Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet. Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta silti ryöstöottoa.
Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915 helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja. Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä kävin, täydelleen puhdistettu.
Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan, joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.
Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon, että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella 1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.
SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN
Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.
Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.
Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa. Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.
Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana. Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa käytettiin rautaista ankaruutta.
Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi! Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m. toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo" upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.
Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat, jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.
Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet, että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70 pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370 pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa, kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa, vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan, vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi 7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8 jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin 128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!
Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen. Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi. Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.
Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa, joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä seuraavaa:
'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):
Länsirintaman joukot!
Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella asetuitte nykyisiin asemiinne.
Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään, olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala meitä auttakoon pyhässä asiassamme!
Kenraaliadjutantti Ewert.
Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia. Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta tahdosta.
Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000 mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'
Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään. Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa, linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona Hindenburg-rintaman yläpuolella…"
Siinä osani Naroczin taisteluihin.
Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.
"Verdun!" — Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä. Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja länteen päin.
Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin, uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla. Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen. Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen, rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista, vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.
Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia", jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt. Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun, on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915 lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni, venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne, missä hätä on suurin.
Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan… Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500 kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä. Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.
Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä, Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.
Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron vaara!
Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla, tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla. Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin minun johtooni.
Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.
Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain: "Asema on vakava!"
Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa, Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!