KOLMAS OSA

YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON ASTUMISESTA VENÄJÄN MURSKAUTUMISEEN

KUTSU YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.

Kuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt ensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani sotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin kerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla henkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen viipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita kuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin aamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli sotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa. Hänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali Ludendorff aiottiin nimittää.

Plessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä odottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut Berliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti minua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja kenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani. Valtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti yleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun läsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin. Mainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset jutut vääristelleet.

Pian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von Falkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: "Jumala auttakoon Teitä ja isänmaatamme!"

Mitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut uuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani, joka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut halua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan. Moni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä vaan tunneista.

Sota-asema elokuun lopulla 1916.

Sota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini ensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:

Länsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme olleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että ranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa, joka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman ympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme menestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä luovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi kuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä uhkaavan murtumisasteen partaalla.

Idässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa vyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin maan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa uusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla epäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen jännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi jonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo tulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.

Itävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen Galitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt vuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat suuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä mainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Sekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin Balkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka bulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa Sarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta täytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä pyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.

Aloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava lukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä edelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta päättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita vastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin voimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä antoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa iskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi voitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!

Ne varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä haavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi sijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja vartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin sisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia divisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä muodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat siksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä romanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan etelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan koottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen bulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista muodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri vahvuista divisionaa.

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli käytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein kipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai saatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka vihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa suhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa. Varaväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä kohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja ampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi kaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme tyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta. Turkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.

Valtiollinen asema.

Sotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi vaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme oloista.

Kun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme vakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime kuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi oli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut. Erikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman epäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi yhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.

Romanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan sotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis kestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä, sitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen sotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.

Mitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin, vakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa että me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän väitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin sanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne tehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista pahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä. Luullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään osoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan erilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.

Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt. Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan. Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa, että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.

Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.

Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen Galitsian—Volhynian rintamalla synnytti Itävalta—Unkarin kansan suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset. Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta. Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava. Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta. Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin sitä rasittavasta painosta.

Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla. Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin — se ei ollut vielä tapahtunut minun Plessiin saapuessani — sitä kuitenkin tahtoisin vielä tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät, saksalaisella mitalla mitattuina.

Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää sotilaallisen kuormituskokeen.

Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa. Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja selvään tätä julistivat.

Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme parhaista taistelujoukoista.

Saksan ylin sodanjohto.

1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet, että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten sotavoimain päälliköiden kanssa.

Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon toimipiiriin.

Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.

Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään vastaan suuria vihollisylivoimia.

Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt. Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.

Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa. Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon, innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.

Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa. Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.

Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen. Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa. Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä suosiollinen?

Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme. Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.

Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.

Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja sitä käyttämään.

Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle; sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella, suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme aavistaakaan.

Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä. Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.

Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna 1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita. Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.

Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten, sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain, meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa, jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme meille asetti.

Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä. Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.

Pless.

Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta. Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa, jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.

Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen. Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii, puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.

Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.

Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä. Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.

Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.

Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.

Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa uskotun armeijan toimimahdollisuudet.

Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.

Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä, mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain sanoiksi.

Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin. Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute. Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja, jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden hedelmättömäksi.

Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene ollut mitään yhteistä.

Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava, niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian pääministeristä Radoslavovista.

Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918 meistä erosi.

Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä, valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista uhkapeliä.

Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian asettumaan meidän puolellemme — saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.

Bulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren sodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle levinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä aatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi joukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.

ELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.

Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.

Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914 siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan työjärjestyksen toteuttamiseen.

Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.

Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme, jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä suunnitellessaan.

Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.

Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.

Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa. Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä. Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä, mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa, niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin, milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.

Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman. Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita. Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös valtakunnanjohdon edustajain kanssa.

Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle. Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.

Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.

Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen. Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui, vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen. Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat, joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.

Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan ylimmässä armeijanjohdossa.

Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria, meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua. Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.

Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti minulle avomielisyyttä.

Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima, hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani. Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä. Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita, känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.

Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia, joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon. Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää näyttänyt olevan mitään rajoja.

Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta — onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria: kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen! Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva "Deutschlandin" päällikkö.

Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.

SOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.

Romanian-sotaretki.

Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien 1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä, tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.

Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä 1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien jälkeen!

Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin. Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä. Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan, jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon, toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.

Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle. Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla? Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.

Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia. Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä tarvittiin.

Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin menestyksellisesti.

Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä. Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan. Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen: toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten

    a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen
       puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria
       romanialaisia voimia;

    b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian
       ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan
       päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;

c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli, mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'

Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.

Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania vastaan.

Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.

Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.

Voi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin Romania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää yhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja Itävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen riippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten Romaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain suurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut otaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi, ratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka vuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan siitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.

Ei missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu eikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli sodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten syyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan, kävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan tarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys Bulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan raskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen todistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.

Puutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen sotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä. Vastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen ja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta vielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme riittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian armeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin suunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai Dobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret päämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä romanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse bulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän sotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen tässä suhteessa — ylempänä jo puhuin siitä — ei suinkaan yleensä Bulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen sitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi venäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli luonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen kättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos vastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa, samoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen loppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä erilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta ja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut Itävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten kääntyessä meille pahempaan päin.

Edeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli kaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla kysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi mennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme aloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta jos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun päämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä Tutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää laajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua menestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen Siebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen turvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että sotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan—Cernavodan linjaa, näki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia Siebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia vereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella olevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen selkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se romanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei tänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina tämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut romanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan ajatellut, vaan lausuinkin: "Nämä joukot on vangittava!" Tämän asianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja bulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen kahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla olivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain muutama mies kotimaansa.

Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.

Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan! Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.

Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin, unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä, joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat otolliset.

Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki. Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki Romaniaan.

Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan—Cernavodan eteläpuolella. Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset? Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.

Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan. Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.

Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön, alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten uhriemme päättymishetken.

Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena, olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.

Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:

    Wer Unglück will im Kriege han,
    Der binde mit dem Deutschen an.

Kun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää Itävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa ja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja myötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä. Romania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen, että Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen unelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran, samoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera tunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli julmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.

Olin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken päätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen ilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että bulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli saavutettu.

Taistelut Makedonian rintamalla.

Sota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä taisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.

Sarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei sekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt hyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se olisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut haltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla myös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun. Sarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä erikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.

Bulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen johdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan eteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti Monastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.

Tämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua taistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu Romanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko mieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä — noin parikymmentä pataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita — sattui tämä luovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän todella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.

Samoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä auliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan lupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston Struman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi tätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla sitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver pasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen. Ymmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan Saksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa tahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää enemmän voimiaan.