Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet sotilaalliset liikehtimiset.

Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille. Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa kaikelle maailmalle.

Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi, suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.

Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin, ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä. Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.

Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen Syyriassa.

Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle. Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.

Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta. Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.

Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti, lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän, vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.

Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.

Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen, Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät Jaffan—Jerusalemin—Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.

Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä. Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin. Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!

KATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.

Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä "miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi silmäyksellä mielivaltaiselta.

"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan, pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita, ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!

Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista, joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.

Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana; Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia. Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa, kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita ratkaisematta.

Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista kansallisista tehtävistä!

Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut, vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan, olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä tosiaankin pakkovalta?

Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet syvyyteen.

Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo — islamkin tuntee tuon ikävän — saa tuhannet sotilaat karkaamaan. Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan, saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000 vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin — Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!

Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa, ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut — sallittakoon minun puhua preussilaisena — kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti. Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta, kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä, eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.

Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle, sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa. Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia — niin yhteisesti valloitettua kuin maa onkin —, heidät kun täytyy sopimuksen mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi. Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa, vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme. Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.

Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti varuillaan, ja — mikä on pahempaa — meitä aletaan epäillä. Puolueet vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi. Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin, sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua nyt, nyt keskellä sotaa!

Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme, että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa millä hinnalla hyvänsä.

Ja nyt omaan kotimaahamme.

Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona. Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne, huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.

Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.

Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi, olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.

Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut. Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat kiihoittaa puolueriitoja.

Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling. Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.

Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden 1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa, etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä. Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä, ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja kitkemään.

Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.

Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.

Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan sielutkin.

Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja Syyriassa.

Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.

Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän. Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen kultakin tappiolle!

Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.

Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus — yksilön liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."

Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme, ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?

Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista, heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan. Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin "toiset haluavat taistella".

Kuinka on Englannin laita?

Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa. Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto! Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.

Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa. Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta, vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua. Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan saaliin toivossa.

Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme. Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa, jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta. Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta, siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.

Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.

Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla vuotta 1917.

Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun 18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella seisovalle vastustajalle?"

Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.

Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä voittoon.

Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle. Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja asia oli hänen mielestään sillä hyvä.

Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa. Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua — kuten tunnettua arvostelin minä sitä suosiollisemmin —, mutta aivan virheellisenä oli minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja, jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"

En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen, mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!

NELJÄS OSA

RATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ

KYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.

Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.

Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä suurella aseellisella ratkaisulla.

Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa vallitseviin olosuhteihin:

Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla, piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan Mesopotamiassa ja Syyriassa.

Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.

Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan, heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut? Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat. Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.

Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla: "luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin, vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.

Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä puolustussodan monivuotiset kärsimykset.

Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa — niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.

Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä? Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.

Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka" saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja, mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.

Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla Arras—Cambrai—St. Quentin—La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä hellittämättömästi kuin Englantikin.

Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä, suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti. Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä, ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta. Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö, joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata viljelevää.

Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.

Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.

Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen, heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin, taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.

Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka, jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.

Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella, konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.

Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi. Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.

Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä vapauttaa.

Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan idästä.

Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.

Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista, jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski, alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo. Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.

Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi. Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön. Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa helmikuun 18:ntena.

Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.

Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.

Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.

Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla, jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö — siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan — kannatti joka tapauksessa meille mitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.

Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä länsiarmeijamme täydentämiseksi.

Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta Ylä-Italiassa.

Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta, niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut. Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä. Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.

Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.

Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa. Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan. Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918 alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi. Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan joukkojen kutsumisesta takaisin.

Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet, mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä, vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys, ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!

Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat, ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana, olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa, joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta. Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa, kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö tähän tapaan.

Spa ja Avesnes.

Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan. Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä, kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.

Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava, jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.

Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan aikana. Onnellinen nuoriso!

Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.

Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan. Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien taholta uhkaavat.

Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.

Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona, joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen kerran. Kunnia heidän muistolleen!