KOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.
"Suuri taistelu" Ranskassa.
Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael", ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.
Suuri päämaja, 10.3.18.
'Hänen Majesteettinsa käskee:
1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.
2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista) — Bapaume — Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.
Armeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin—Albertin suunnalla, vasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean sivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen armeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja vapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä…
3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron eteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja Crosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen armeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta) taisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen…'
Jännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet Span, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen ihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli tienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka ranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle. Sellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä päivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta oliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut saanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme? Vihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut erikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut. Siellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla löysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat konekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen: "Saattaako yllätyksemme onnistua?"
Hyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin; viimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei mitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin uskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja asettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että uhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea hyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan läpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään valmisteluja.
Maaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää. Toiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu todennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että taistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.
Aamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka oli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas maata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin päähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon. Avesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä päivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet kiivainta tultaan.
Näkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain valmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme vaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella voimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua kuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.
Ei siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin puolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki, ei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä uljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä ilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten oikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme todeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin asemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa. Myöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan saavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa olivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen armeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä siitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain vastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran ja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä. Vasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa määrin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain kulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se vastasi laskelmiamme.
Päivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät myöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien pääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä osoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin niiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä vastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi rynnistyksen jälkeen.
Tämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan vihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen kolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä voittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja vihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista muuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät vankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen varusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea sivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja kauas.
Kolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista yleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä äärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja pitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen sijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin vasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä päivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.
Tänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit vihollisen pääkaupunkiin.
Kun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi varjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan, näytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan Amiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri solmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja Pohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin varsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin strateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän onnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan tykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu kahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi, Englanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat näiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset harrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme näitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti Amiensiä!
Ja todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on vilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä tätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että myöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on yrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä pohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta varmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on odotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän väkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.
Neljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja Sommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella. Olemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille sotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja; syvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota ihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten ja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden yllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.
Voimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne väistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt pysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun täällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista itään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se keskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen sivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta Montdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten hyökkäyksiltä etelästä käsin.
Ratkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me vielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian käy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi. Amiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin. Tosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on vajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä käsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali viittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle kehoitus: "Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin rippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin vielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla määrillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!" Mutta turhaan, voimat ovat lamautuneet.
Vihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota Villers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme vastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen ilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja taisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa onneksi.
Meidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy hengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että voimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten olisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme vihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa kunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi. Emme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux käsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen sieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi lupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja pettymyksen.
Amiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien tykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta ei kokonaan sulkea niitä.
"Suuri taistelu" Ranskassa on päättynyt!
Taistelu Lysin varrella.
Eräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista tarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä englantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun Armentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin suunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita tällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys onnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa estämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että tällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien taistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle alalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen etenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis tällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme välttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen vaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin penikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin olivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia veteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi kauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi sitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina nurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.
Tämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin alangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä kuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti odotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet voivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi. Meidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain joukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti valmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä tapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan johdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän murtokohtaamme vastaan.
Näin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi, että hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä hyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli Lysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin toimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen taholta.
Huhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä, nousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista Armentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne kahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen pieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen repimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja harvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan. Tykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista luonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä rynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän väliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet. Portugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja luopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi. Pinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun käytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten vastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin ammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä saavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli. Ratkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen menosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on Estaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin Armentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme aina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät me valloitamme taas rynnäköllä.
Seuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita. Vihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme etelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta vastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme. Eteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan vasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti Hazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin ja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän käsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.
Kahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa rasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä. Ampumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain tähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme kunnollisesti muonittaa joukkomme.
Kamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme menettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa keskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava. Olimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy äärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi. Tästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei puolustautumalla.
Meidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä vuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on varustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat valokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden sokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen vaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia kokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista. Ydinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian vuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla olivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä täälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.
Jotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä saada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka englantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis huhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona siinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan sodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän auttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi hyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus Kemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän tuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa. Vastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917 kuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta viimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen, jota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva ratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin kohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä suunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta vyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet ajatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille asti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa Flanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on kukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä. Saapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole tehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu laiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat inhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen herraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin. Eteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi raskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen saakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten sotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen tärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen vastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren taistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään sen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä. Ellei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties menetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä. Kiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren puolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä tämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään viimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia vastaan huhtikuun lopulla.
Toukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai oikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.
Taistelu Soissonsin ja Reimsin luona.
Tietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren päämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin. Tahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin järkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu jostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi kertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla, ehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto tästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan jäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen onnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos saapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan Englannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman suotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään saatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian etelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka paraillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan pääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä ihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi Calais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne Isolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina! Kruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa kaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen ratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä mietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun tämänkin tulevan vaaran.
Ehkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä siitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista vaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa asetta.
Meidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset oli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun Ranska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän rintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat Flanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta on tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen käsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän puolustuslinjoillamme — ne eivät ole kovinkaan vahvat — häiritsisi se tuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.
Ranskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen ilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme pommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa sen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin suunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan mieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan hyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.
Kun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän omituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle, avautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa. Puitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään, jossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta sitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina kulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli etelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti taistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin jyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä vastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.
Chemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten rynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu sikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt. Mutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista tukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko väistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten taakse.
Nyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in äkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa hyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei se ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan harjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään täydellisesti.
Mainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs upseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä, selitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien sammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui liikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä selityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan, etten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla metsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen selitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin vangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää ennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli saatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään saksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: "Toukokuun 27:nnen aamulla varhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena on kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään hyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot. Saksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin kauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut vastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä." Upseeri myönsi suoraan, että nämä tiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi luuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun 27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan nähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko armeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja monien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen hän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten olisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla tappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää preussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin propagandan valheet ja liioittelut itsensä.
Taistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan pitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen—Veslen linjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis todellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella meille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat Aisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä kulkisi joen poikki.
Täydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta saapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin välisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja idässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri. Saalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen rintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän hallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille miehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja monia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme toimineet nopeammin!
Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset Laonin kautta — helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne, jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!
Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen, hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"
Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita, jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St. Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus, usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen, pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi — keisarini katseen.
Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain. Montdidier'n—Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä Compiègnen—Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.
Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni Soissonsin—Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä. Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat alinomaa Flanderia.
Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.
Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa, saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn 1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla. Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se "eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo, nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se, mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua. Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen. Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky, lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.
Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme, että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden, lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.
Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus. Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa. Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle. Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.
Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.
Kaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta huolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa armeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli suurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen saaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute. Taistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään ymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen rikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden houkutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin nautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin velvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää vaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille suotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen tuontuostakin päinvastaisiksi.
Taistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme. Monet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä. Rakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten tasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa siitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa täytemiehistössä.
Sotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa laajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä seurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun pikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät näyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä miehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu pysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen, mikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli epäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia, joiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli niin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja rauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään vihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä ainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko kansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille korville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat rajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia kannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi vaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai heikompana kaikille elämämme aloille.
Niinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme yhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa näytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En ainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän pääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen edellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme hyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse päästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain kotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita sillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan lopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.
Näin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista yleissuunnitelmaamme.
HYÖKKÄYS EPÄONNISTUU.
Reimsin taistelun suunnitelma.
Asema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä epätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme voineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun keskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään oli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen hiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos pitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain yksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti kuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään katsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan ärsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja taktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että saisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja kesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä länteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella sotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin meidän kokonaissuunnitelmiimme.
Aikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen jälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille Flanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla hyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme sillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas pois Flanderissa olevilta englantilaisilta.
Sillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja. Töitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen suoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan majoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.
Englantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään vastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla olikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta taistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme vuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi hyökkäyskannalle.
Tähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän englantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain saisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä taistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen oli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia päämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon pääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli suunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat Compiègnen—Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä strateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat valmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin molempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin erinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille ranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei näyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen amerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai pakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.
Marnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja vihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa vuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten taistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin englantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät olosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta. Asemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu, mutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.
Amerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja. Ilmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa amerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai heikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen toiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin tuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen. Kun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja Englannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa elintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle. Meidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.
Jos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti Flanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys, millaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin taisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin valtaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn ja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön valtaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme sikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista mahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta käsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen Marnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä Epernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien edessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset yhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme pitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei ollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen yli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja ampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka tietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen kauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.
Ensimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain Reimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa laajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta tarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta luulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina Chalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi, olisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla selvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle heikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla vaarallista.
Meille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian kuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan ollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä suinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida välttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde. Joskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme saaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia taistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista valmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja siirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa tapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.
Taistelu Reimsin luona.
Päivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme soittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää Marnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole erikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet huomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai erikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä Marnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan, kukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto näistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin aikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa toivoamme.
Kuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä, suuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä vastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että yhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina Argonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen etumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten taistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa tietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on vihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista työtä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia puolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä Champagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin valmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin voimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi ryhmitetty huomattavan kauas taapäin.
Keskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin asemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä kasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan vihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme rynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa, sitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät seuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme haltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan. Vihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät kaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme vedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä, sillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää. Tuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa. Vastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta toisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on pommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut toimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon vuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten vastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.
Champagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti muuttumattomina.
Suotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen molemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin matkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas osa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia taisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään menestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa täällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden loivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu on mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa suunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin kohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se kohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja, joiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan suurelta.
Heinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko hyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia ilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta odotamme sen seuraavana päivänä paranevan.
Heinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä huomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako taistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen ohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät tarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin tapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät käyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme Chalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan siirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan hyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta toisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin ryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja hyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä etenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä siitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn—Reimsin tietä huolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo näyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo täytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki on meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen valloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.
Heinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella alkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme tosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista vastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea, ovat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on vähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät sotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja ranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava pohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis käskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin vaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee tämän liikkeen olla suoritettuna.
Vuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset heinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole toistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii uusia, perinpohjaisia valmisteluja.
Kaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys näyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä tulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää hyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme edes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään englantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet turhat.
Tähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee heinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo lähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten pohjoissivustaa vastaan.
Reimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen asti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja Château-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa, että hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja Villers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos Foch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä tähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi lähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että ranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa, joten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen ja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa ranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä se ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet varalle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien joukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti ryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja Château-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi levänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet niin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään puolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki sikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan vihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut laiminlyöntejä Soissonsin—Château-Thienyn rintamalla jää ehkä ainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen perusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin taistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä 17:nteen esti Soissonsin—Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin paikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien linjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme tykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli Marnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina tarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin valloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla rintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean hiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan mielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n suunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin valppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti. Ilmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi kaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin väliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt, ensimmäinen jännitys on lauennut.
Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä paikalle iskevä kiivas granaattituli. — Tulihyökkäyskö? — Oma tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan Ourqin ja Soissonsin välillä.
Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään. Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin. Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.
Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen. Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty. Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.
Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.
Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille. Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin nämä kokonaan sortuvat.
Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun "Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus, viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.
Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme, mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle. Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.
Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima, vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden. Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.
Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan! Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan, jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi taistelukentille.
Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan, kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden. Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-, jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.
Joukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain taisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja kieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä suurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä taisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja kertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he olivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti. Kuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia erinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista lepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille kumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin aikaa siihen.
Vaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä tuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet ummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta vaikutuksilta.
Sotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että aloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi ollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko vetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty Flanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin armeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan sodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen taistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me olimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että vihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia käytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä huomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä puolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut olla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat olivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet strateegisesti aremmiksi.
Oli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita vaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60 ranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen, mutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä kuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi vastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa suhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi nyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä lukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.
Raskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme vaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina uudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia suunnitelmia tuhoutui!
Mutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme varmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.