VIIDES OSA

YLI VOIMAIN

PUOLUSTUKSEEN SYÖSTYNÄ.

Elokuun 8:s.

Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen—Veslen varrella. Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.

Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä, niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien vastustajiemme saavutusten välillä.

Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.

Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit — ne saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta — olivat sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin—St Quentinin tietä. Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.

Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty. Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?

Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.

Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä, takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet. Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle. Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti, yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta. Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään, että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee niissä todellisia vaaroja.

Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä. Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä, kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen, varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä, ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta, mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää toisiakin.

Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia sitä vastustamaan.

Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.

Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen. Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan, että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.

Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta. Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle. Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.

Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun loppuun saakka.

Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi, jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.

Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää, uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa. Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa. Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia. Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet. Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan. Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja, joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme vastaisista pulmista suoriutumaan.

Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista päämääristämme.

Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään. Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.

Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä, tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta, niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme siedettävän valtiollisen olemassaolon.

Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut, että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli pantava yhdelle kortille.

Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella Arrasin—Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys jatkuu.

Syyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella rintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme siellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat jäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella vastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä, minkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä suuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he lävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi välttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet näistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin valloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan erittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin ympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen eteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja Moselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä asemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta ennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.

Muuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen hyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten ulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta Argonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi amerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä. Näin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti vaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.

Länsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden painosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta se ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen sotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.

LIITTOLAISTEMME KAMPPAILU.

Bulgarian sortuminen.

Bulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut. Se oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt kärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että bulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla alueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva Amerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain suunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä karkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan rautaista todellisuutta.

Taisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se vaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat hänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille pysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä pääasia.

Bulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä. Elintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin armeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin nähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa pukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta. Sattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa. Armeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä alueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta miesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton lisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen mieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa. Bulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen armeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle, Ochrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin saatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa Quaranti—Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa kansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui lopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat joukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi osoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot Makedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja ranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan. Vastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka mies.

Armeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa taas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia elintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen menestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa suurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen piankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä emme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan parantuneen.

Makedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa oleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian kanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle. Katsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien siirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi englantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat päästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut niinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat varsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin viimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman yli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa valmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin saksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä pataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen tärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä hetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.

Syyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen hyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti huomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä ilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota siihen mennessä olisi päättynyt.

Yhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi hyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen ylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla johdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme turvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme vihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa. Siellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu englantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei puolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän käsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä sodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.

Syyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot eivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli tosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia oli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa päätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi. Bulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu otaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi ollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua. Reservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet halukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät nähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä kohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian sotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.

Jos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville, jää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille tärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan mittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä armeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu rautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät bulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane kaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden sotajoukoiltaan.

Päinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat Vardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot syyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen yrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee bulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä hyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on pelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?

Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat muiden ihmisten huoleksi.

Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä, pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä toimenpiteellä.

Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.

Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille. Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain bulgarialaisten taistelutahto.

Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme. Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on. Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.

Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi, joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä. Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia. Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain, ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.

Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.

Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.

Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan, rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.

Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen keskellä?

Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä. Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa. Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin päällikkö.

Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen. Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi. Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja parlamentin edistysmielisyydestä.

Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia, voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin, että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.

Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.

Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva, merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä? Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen liioitelluiksi.

Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään joitakin joukkioita — suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi puhua — saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin, lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan. Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.

Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun 29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan, täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita, mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat. Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat. Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.

Turkin Aasian-vallan kukistuminen.

Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua. Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt, hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se, että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet: panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi, suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä, että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!

Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.

Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana, jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.

Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun, suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian Turkille.

Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon seuduille.

Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n 1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17 sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea, emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina", vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi. Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.

Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.

Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.

Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani. Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi — sulttaani näet puhui vain turkinkieltä — rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa jälkeen.

Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.

Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista, olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä, sielullisesti turtuneina.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme, englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen tuen vai eikö.

Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun. He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.

Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi. Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen. Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!

Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot, paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta. Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys, milloin tuho tulisi.

Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.

Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin halukkaaksi.

Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot, puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von Arz.

Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään, itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut, mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin sovitetuksi.

On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva. Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa niitä sinne riittävästi.

Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918 laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset lyötiin taas takaisin.

Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.

Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme vastaisia.

Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin, ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin, todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään rauhantuojan osaa.

Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin mekin hänelle.

Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä, edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti, silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui, että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä, silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi. Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät, vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan valtiopäivillä.

Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan kanssa.

Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi jätetty kaksoismonarkian huostaan.

Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset tuloksettomat neuvottelut.

Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme laskelmissa.

Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa, vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät. Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan tapahtui ja oli vielä tapahtuva!

LOPPUA KOHTI.

Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.

Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin. Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen, tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."

Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.

Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.

Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen. Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia, jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.

Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta? Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan, historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"

Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa edesvastuun, tästä en milloinkaan!

Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu. Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.

Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan vuodattaa tuhansien verta — sittenkin, meidän voimamme vähenevät huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat! Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja, saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian aikaisin!

Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu yhteiseen vakaumukseemme.

Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.

Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava, että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.

Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa, jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.

Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen uudestaanjärjestelyn vuoksi?

Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali
Ludendorffin huolet.

Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin mitä olemme esittäneet.

Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.

Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan. Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta. Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi, tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa pysyisi sisällisesti lujana.

Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan" suuntaviivat.

Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme. Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä rintamalle.

Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan. Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918 valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:

"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä, että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.

Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä, ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti, sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.

Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja sielullista nousua tällaiseen tehtävään.

Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan keskuudessa.

    Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,
    pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."

Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin lokakuun 26:ntena.

Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen pyyntöni.

Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme. Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan hautajaisista tyhjään kotiin.

Tähän päivään asti — kirjoitan tätä syyskuussa 1919 — en ole sen jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani. Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa sydämessäni aina löytänyt!

Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.