Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI

Kirj.

Sotamarsalkka von Hindenburg

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

Sodan ja rauhan vuodet ennen 1914.
  Nuoruuteni.
  Preussin ja Saksan suuruustaistelussa.
  Rauhantyössä.
  Lepoon siirtyminen.

Toinen osa.

Sodankäynti idässä.
  Taistelu Itä-Preussistä.
  Puolan-sotaretki.
  1915.
  Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.

Kolmas osa.

Ylimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen.
  Kutsu ylimpään armeijanjohtoon.
  Elämä suuressa päämajassa.
  Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun.
  Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin.
  Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle.
  Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
  Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla.
  Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.

Neljäs osa.

Ratkaisutaistelu lännessä.
  Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla.
  Kolme hyökkäystaisteluamme.
  Hyökkäys epäonnistuu.

Viides osa.

Yli voimain.
  Puolustukseen syöstynä.
  Liittolaistemme kamppailu.
  Loppua kohti.
  Eroni.
  Loppusanat.

ENSIMMÄINEN OSA

SODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914

NUORUUTENI.

Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa. Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan 'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan pelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet kokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme. Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä "Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta. Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä. Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni, sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden. Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista. Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä tälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme. Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt itseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minulla oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa. He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa. Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään. Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni. Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen, Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin. Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon "ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt. Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä menneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi. Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli "Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin keisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon kuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää. Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen uskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran vallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin. Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten, että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä Fraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa, että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla. Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja; isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n armeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa, tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa. Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia piirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia, saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme oikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta, kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden, hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen taidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta sulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä. Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta, minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin, ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat. V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni. Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa Montblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä, onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken. Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi tuomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.

Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi", tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan toisistakaan.

Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin hyvyydestä ja ystävällisyydestä.

Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa sodassa.

Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman herrani, kuningas Wilhelm I:n.

Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden, kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan. Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?

Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme, emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut uskollisuutensa.

Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä, että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina omista elämyksistäni.

PREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.

Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä 1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine, joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.

Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa henkilökohtaisessa suhteessa — vasalliuskollisuus, kuten eräs saksalainen historiankirjoittaja on lausunut — täytti upseerien elämän ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan erikoisen kaiun.

Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa, joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne. Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.

Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna, loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.

Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa, johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo. Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen, jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."

Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.

Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim. marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona, etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan, syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan jäykissä muodoissa.

2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa. Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa, joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.

Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi kosketuksessa vastustajan kanssa.

Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben ylimenopaikan.

Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.

Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan. Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä. Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija — me kuuluimme kruununprinssin 2:seen — oli jossain kohdannut yksinäisen itävaltalaisen joukko-osaston.

Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys, jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.

Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:

"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse, VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."

Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle. Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä, kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen. Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat. Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen kimppuun!

Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme — tämä oli siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä — sumussa ja viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä. Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään. Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron. Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin. Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi, kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.

Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.

Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät — edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti — olivat ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja; ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä maalitauluna.

Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani, jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin ollen ensimmäinen apu.

Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme. Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä koillispuolella olevalle kukkulalle.

Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.

Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa. Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina. Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille. Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.

Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne, kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu, ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.

Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt velvollisuutensa.

Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta, jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin taisteluihin.

Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria riveistämme.

Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt vastustajasankarin muistoksi.

Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn, pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet isäimme veroisia?

Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.

Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin. Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa. Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin tyytyväiset!

Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen ritarimerkkinsä.

Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan, jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.

Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä, että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.

Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia. Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia; virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni, virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä. Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta kannalta virantoimitus on otettava.

Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä 1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä, missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.

Yhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja yhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä tappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!

1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina vihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut vuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli sodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja joukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.

Sodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin armeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia kestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta kun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja saapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet tapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme pohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen tämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi vastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän hirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla sanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen luona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen tilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan saavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten lyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä sekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa helteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka saada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken marssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen kaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt tilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin rakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen pohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin kaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti, kuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.

Doncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja, että Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän innostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava tykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu herättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä, sydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan koilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on edessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata lippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava silmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin pattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi kehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St. Privat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä seisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa takana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi koko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta päättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.

Välttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme eräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien noin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa. Divisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti marssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa sen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän eteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa. Taajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta eteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja. Luutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa lähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin pataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin luona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.

Harkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla sivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora, poppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan Ste Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema puurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä suojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse kukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin teroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia. Meidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä tiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.

Kello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän tulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten viertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen. Paikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan sivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.

Vähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St. Privat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain tuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee nimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi vastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian kuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää viertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin näyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä mukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa toimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky pyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy kuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea tien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat asettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät hajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on päästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää kiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus vaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen jäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy maa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu herkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja aliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy astua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani, kuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi August, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa kamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä tuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen St. Privat'n edustalla.

Saadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien koillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen liikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St. Privat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman alanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme jonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme muodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä enemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.

Ennenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän olla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät vielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä ystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa kivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa viedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen tekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt voivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista tiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa rintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat ottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt komppaniamme liikkeelle.

Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä. Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita, jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.

Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen. Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin 2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne, rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin. Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa meikäläiset.

Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään armeijamme taistelukuntoisena!

Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme, kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!" Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli vastauksemme.

Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!

Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta, en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.

Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.

Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä, eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina. Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi 1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani. Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia, vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi, sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui todeksi.

Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.

Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten pitkin loikkauksin puitten pimentoon.

En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme. Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä. Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.

Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin, on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.

Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä, joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen. Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle, että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.

Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11 ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena 1918 seisoin Soissonsin—Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta voitonriemusta huolimatta.

Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä. Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello 3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.

Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.