Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin. Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit, hyvä olkivuode ja tee.
Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa. Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista "Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin. Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle suuren preussilaisen lipun — saksalaisiahan ei silloin vielä ollut. Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.
Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys. Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.
18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme "Hotel de Francessa" keisarin vieraina.
Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua "Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.
Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa, vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.
Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin. Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin. Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni. Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.
Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden; huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.
Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi, jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.
Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun 22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa kaksin kerroin.
Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.
Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.
Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme. Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St. Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua, mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea alkuperäisyyttä ansioihinsa.
St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella, kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.
Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin selvittävästi.
Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen isänmaahamme.
Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi, sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei ollut suotu toteutua!
RAUHANTYÖSSÄ.
Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia. Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.
Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja pääsin sinne v. 1873.
Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, — mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen kenraali.
Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä. Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.
Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.
Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin, ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.
Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön, toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla enemmän kuin loistaa.
Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen hajoittamista.
Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa olleet joukoille haitaksi.
Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä, saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen yleisesikuntatyöhön.
Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja. Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.
Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin. Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna 1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista vastassa.
Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas, mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja 1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi, perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla, olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden luottamuksensa.
Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen opettava.
1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria, auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!
Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani, jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.
Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.
Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista, otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.
Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.
Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella, kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.
Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia" esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan, hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis yksitoista sanaa.
Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.
Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan, niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut, mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin, Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa laatuaan.
Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla. Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin kautta lähettänyt tervehdyksensä.
Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt. Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun katselen tätä kiveä.
Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle, ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain sen tosi toimella vahvistaa.
Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä, hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut yöt kävivät tavaksi.
Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin, Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.
III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri, joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.
Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889, jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.
Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn, jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä voimat ylimmilleen.
Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa. Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.
Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu tällainen arvostelu on.
Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna 1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.
Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään. Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria, mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.
Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari. Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.
Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen; mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta. Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.
Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja vietin siellä monta iloista hetkeä.
Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein, jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin perintösuurherttua.
3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen, väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.
Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897 keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.
Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen. Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen divisionan komentajaksi Karlsruheen.
Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla. Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki säätyluokat.
Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.
Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta, kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n armeijaosaston päälliköksi.
Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani erosin viehättävästä virastani.
Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini. Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle ja minullekin.
IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla, jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin, Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille, joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.
Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne, usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee, että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin, etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli suotu joutua.
Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi Wartensiebenin luona Carowissa.
Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja, kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.
Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset hankaukset olleet aiheena erooni.
Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten, samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.
Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.
LEPOON SIIRTYMINEN.
Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.
Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti, ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.
Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä, suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa. Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet. Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan. Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta. Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista vihollismaailmaa.
Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä tasalla.
Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi: "Minä tahdon."
Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi. Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden. Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta hetken vaatiessa vasaraksi.
Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa. Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta. Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen saakka!