Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI MUISTOJA

Kirj.

Rabindranath Tagore

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

1. Johdanto. 2. Opetus alkaa. 3. Kotona ja ulkosalla. 4. Palvelijat käskijöinä. 5. Normaalikoulu. 6. Säeseppona. 7. Erinäisiä opintoja. 8. Ensimmäinen matkani. 9. Runollisia harjoituksia. 10. Srikantha Babu. 11. Bengalin-opintomme päättyvät. 12. Professori. 13. Isäni. 14. Eräs matka isäni seurassa. 15. Himalajan vuorilla. 16. Kotiinpaluu. 17. Opintoja kotosalla. 18. Kotoinen ympäristöni. 19. Kirjallisia kumppaneita. 20. Julkaisuja. 21. Bhanu Singha. 22. Isänmaallisuus. 23. "Bharati". 24. Ahmedabad. 25. Englanti. 26. Loken Palit. 27. "Särkynyt sydän". 28. Eurooppalainen musiikki. 29. Valmiki Pratibha. 30. "Iltalauluja". 31. Esitelmä musiikista. 32. Virran varrella. 33. Vieläkin "Iltalauluista". 34. "Aamulauluja". 35. Radzhendrahal Mitra. 36. Karwar. 37. "Luonnon kosto". 38. "Kuvia ja lauluja". 39. Eräs välivaihe. 40. Bankim Tshandra. 41. Laivanruho. 42. Menneitä. 43. Sadeaika ja syksy. 44. "Duuri- ja mollisointuja".

1

Johdanto.

Minä en tiedä, kuka se on, joka maalaa kuvia muistin kankaaseen; mutta olipa hän kuka tahansa, joka tapauksessa hän maalaa kuvia: hänen siveltimensä työ ei tarkoita pelkkää tapahtumien uskollista jäljentämistä. Hän valikoi ja karsii, omaa makuansa noudatellen. Hän tekee monesta suuresta oliosta pienen ja monesta pienestä suuren. Hän työntää arkailematta taka-alalle sellaista, mikä oli lähellä, ja tuo etualalle sellaista, mikä todellisuudessa sijaitsi taampana. Sanalla sanoen: hän maalaa kuvia eikä kirjoita historiaa.

Niin kehittyy elämän ulkopinnalla tapahtumien sarja, ja sen sisäpuolelle syntyy joukko kuvia. Nämä sarjat vastaavat toisiansa, mutta eivät ole sama asia.

Meillä ei ole aikaa perinpohjaisesti tarkastella tuota meissä sijaitsevaa työpajaa. Toisinaan sattuu silmiimme siitä jokin osa, mutta enimmälti se jää katseen saavuttamattomana pimeän peittoon. Miksi tuo uupumattoman uuttera maalaaja maalaa, milloin hän saa työnsä valmiiksi, mihin kokoelmaan hänen kuvansa ovat aiotut — kukapa voi sen sanoa?

Muutamia vuosia sitten, kun minulta tiedusteltiin kuluneen elämäni tapahtumia, minulla oli tilaisuutta kurkistaa tuohon kuvakammioon. Minä olin ajatellut tyytyä valitsemaan hieman aineksia elämäkertaani varten. Mutta kun avasin oven, huomasin kohta, etteivät elämän muistelmat ole mikään elämäkerta, vaan näkymättömän taiteilijan alkuperäinen teos. Monenkirjavat, sinne tänne sirotellut värit eivät ole ulkonaisen valon heijastumaa, vaan kuuluvat maalaajalle itsellensä ja johtuvat hänen sydämestänsä, jonka syvien ja kiihkeiden tuntojen sävy niissä on. Niin ollen ei kankaaseen kuvattu kertomus kelpaa oikeudessa esitettäväksi todistuskappaleeksi.

Mutta vaikka yritys, jonka tarkoituksena on kerätä täsmällisiä historiallisia tietoja muistin aarrekammiosta, lieneekin hedelmätön, sisältyy kuvien katselemiseen kumminkin suuri viehätys, ja minä olen sen viehätyksen lumoissa.

Tie, jota kuljemme, suojakatos, jonka alla lepäämme, eivät ole matkustaessamme meille kuvia — ne ovat liian välttämättömät, liian ilmeiset. Mutta kun sitten illalla, ennen majataloon saapumista, katsahdamme taaksepäin kohti niitä kaupunkeja, vainioita, virtoja ja kyliä, joiden kautta aamuinen kulkumme on johtanut, niin nuo näyt muuttuvat painuvan päivän valossa todellisiksi kuviksi. Niinpä minäkin, kun minun aikani oli tullut, katsahdin taakseni elämäni tielle ja jouduin näkemieni valtoihin.

Herättikö tuon harrastuksen pelkkä luonnollinen kiintymys omaan menneisyyteeni? Jonkinlaista henkilökohtaista tunnetta asiaan tietenkin liittyi, mutta kuvilla oli sitäpaitsi oma itsenäinen taiteellinen arvonsa. Minun muisteloihini ei sisälly yhtään ainoata tapausta, jota kannattaisi säilytellä ikiajoiksi. Mutta asian arvo ei ole ainoa seikka, joka oikeuttaa merkitsemään sen muistiin. Jos vain voi tehdä toisille tajuttavaksi ja tunnettavaksi sen, mitä on itse todella tuntenut, niin säilyttäminen merkitsee aina jotakin lähimmäisillemme. Jos ne kuvat, jotka ovat muistiin hahmoutuneet, voidaan ilmaista sanojen avulla, niin ne ansaitsevat sijan kirjallisuudessa.

Minä tarjoan muistikuvani lukijalle kirjallisina tuotteina. Olisi erehdys, jos otaksuttaisiin niiden tarkoituksena olevan oman elämäkertani esittämisen. Siltä näkökannalta nämä muistelmat ilmenisivät sekä hyödyttöminä että epätäydellisinä.

2

OPETUS ALKAA

Me kolme poikaa nautimme kasvatustamme yhdessä. Molemmat kumppanini olivat kahta vuotta minua vanhemmat. Kun he saivat kotiopettajan, alettiin minuakin opettaa, mutta siitä, mitä silloin opin, ei ole jäänyt mitään muistiini.

Eräs bengalilaisen aapisen säepari vain palaa alinomaa mieleeni: "Sade rapisee, puun lehti vapisee." Olin vast'ikään päässyt ankkuroitumaan purjehdittuani halki tavausharjoitusten myrskyisen meren (kara, khala j.n.e.) ja luin "Sade rapisee, puunlehti vapisee". Se oli minulle ylimmän Runoilijan ensimmäinen runoelma. Aina, kun tuon päivän riemu palautuu mieleeni, vielä nytkin, minä tajuan, miksi loppusointu on runoudessa ylen tarpeellinen. Sen nojalla sanat tulevat päätökseen silti päättymättä, lausuma on ohi, mutta sen sointi säilyy, ja korva ja mieli voivat jatkaa leikkiä heittelemällä sointua pallona toisillensa. Niin rapisi sade ja vapisi lehti minun mielessäni lakkaamatta koko pitkän päivän.

Eräs toinenkin varhaisen lapsuuteni tapahtuma on säilynyt kiinteästi mielessäni.

Meillä oli vanha rahastonhoitaja, Kailas nimeltään, jota pidettiin ihan perheen jäsenenä. Hän oli suuri pilkkakirves ja veisteli alinomaa, olipa kysymys vanhoista tai nuorista, erikoisesti kumminkin pitäen silmällä vävypoikia, uusia tulokkaita perheen keskuudessa. Olipa aihetta otaksua niinkin, ettei leikillisyys ollut hänestä luopunut kuolemankaan jälkeen. Kerran näet vanhemmat veljeni yrittivät kynän ja kirjoitustaulun avulla saada aikaan postiyhteyttä tuonpuolisen maailman kanssa. Eräässä istunnossa kynä piirsi nimen Kailas. Häneltä kysyttiin, millaista elämää hän nyt vietti. "Enpäs sanokaan", kuului vastaus. "Tekö saisitte huokeasti tiedon siitä, minkä oppimiseksi minun oli pakko kuolla?"

Tämä Kailas tapasi minun erikoiseksi mielihyväkseni lausuella kalikkasäkein sommiteltua balladia, jonka oli itse sepittänyt. Sankarina olin minä, ja sankaritarta odotettiin ylen hartaasti saapuvaksi. Kuunnellessani kohosi mielenkiintoni korkeimmilleen, kun kuulin kuvailtavan tuota maailmojalumoavaa morsianta, joka loistollansa valaisi olopaikkaansa, tulevaisuuden helmaa. Kertomus jalokivistä, joilla hän oli koristettu kiireestä kantapäihin saakka, ja häävalmistelujen ennenkuulumattomasta loistokkuudesta olisi voinut saada vanhempia ja viisaampiakin henkilöitä päästä pyörälle; mutta poikasta lumosivat erikoisesti taajoina helisevät loppusoinnut ja lennokas poljento, jotka loivat hänen mieleensä riemullisten kuvien ihmeväikettä.

Nuo molemmat kirjalliset ilot ovat jääneet muistissani säilymään — ja lisäksi vielä eräs, klassillinen lasten säepari: "Jaksaa sataa, sataa joutaa, tulva virtaa ylös soutaa."

Seuraava muistiini jäänyt seikka on koulunkäyntini alkaminen. Eräänä kauniina päivänä minä näin vanhemman veljeni ja Satjan, sisareni pojan, joka hänkin oli hieman minua vanhempi, varustautuvan kouluun lähtemään. Minua ei katsottu kelvolliseksi, joten oli jääminen kotiin. Minä en ollut vielä milloinkaan ajanut vaunuissa enkä yleensäkään ollut kodinpiirin ulkopuolella. Kun sitten Satja palasi ja kuvaili liioitellun loistavin värein seikkailujansa, niin minä tunsin, että oli kerrassaan mahdotonta jäädä enää kotiin. Kasvattajamme yritti hälventää minun harhakäsitystäni antamalla minulle järkevän neuvon ja kelpo läpsäyksen: "Nyt sinä itket päästäksesi kouluun, mutta paljoa hereämmin sinä vielä olet itkevä sieltä pois päästäksesi." Minä en enää tiedä mitään tuosta kasvattajastamme, en muista hänen nimeänsä enkä näköänsä, mutta hänen voimallisen neuvonsa ja sitäkin voimallisemman kämmenensä aikaansaama vaikutelma ei ole vieläkään olemattomiin häipynyt. En ole eläessäni kuullut oikeampaa ennustusta.

Poruni sai aikaan, että jouduin ennen asianmukaiseen ikään ehtimistä Itämaiseen seminaariin. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä lienen siellä oppinut, mutta erään siellä käytellyn rangaistusmenetelmän minä muistan vielä varsin hyvin. Oppilas, joka ei osannut tehtäväänsä, joutui seisomaan rahille, käsivarret ojennettuina, ja hänen kämmenillensä pinottiin joukko kirjoitustauluja. Kiistelkööt sielutieteilijät siitä, onko sellainen menetelmä omansa johtamaan parempaan asioiden oivaltamiseen. Minä siis aloitin koulunkäyntini erittäin varhaisella iällä.

Samoihin aikoihin aloin perehtyä kirjallisuuteen niiden teosten nojalla, joita palvelijain keskuudessa suosittiin. Tärkeimmät niistä olivat Tshanakjan Mietelauselmat ja Krittivasan Ramajana.

Mielessäni on vielä eloisana kuva siitä, kuinka eräänä päivänä luin
Ramajanaa.

Päivä oli pilvinen. Minä leikin pitkällä kuistikolla,[1] josta käsin voi silmäillä tielle. Yht'äkkiä johtui Satja jostakin muistiini palautumattomasta syystä minua peloittamaan huutamalla: "Poliisi! Poliisi!" Poliisimiehen tehtäviä koskevat käsitykseni olivat peräti epämääräiset. Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: jos joku henkilö, jota syytettiin rikoksesta, kerran joutui poliisimiehen käsiin, niin hän oli täydellisen tuhon oma yhtä varmasti kuin se onneton, jonka krokodiili saa hirmuiseen kitaansa. Kun en tietänyt, kuinka avuton poika saattoi välttää tuota armotonta rikoslakia, niin syöksyin sisäsuojiin, takaa-ajavan poliisimiehen aiheuttaman sokean pelon karsiessa selkäpiitäni. Minä julistin äidilleni uhkaavan kohtaloni sanoman, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan huolestuttavan. Mutta kun en kumminkaan katsonut otolliseksi uskaltautua jälleen ulos, istuuduin äitini huoneen kynnykselle lukemaan marmoroituihin paperikansiin sidottua resuista Ramajanaa, joka oli erään vanhan tädin omaisuutta. Vierelläni jatkui parveke ympäri avoimen pihan, johon heijastui pilvisen iltataivaan himmeä valo. Kun täti huomasi minun itkeskelevän jotakin murheellista kohtaa lukiessani, niin hän otti kirjan minulta pois.

3

KOTONA JA ULKOSALLA

Minun lapsuuteni aikana oli ylellisyys melkeinpä tuntematon asia. Elämänkanta yleensä oli silloin paljoa yksinkertaisempi kuin nykyjään. Sitäpaitsi olivat perheemme lapset täysin vapaat liiallisen silmälläpidon rasituksesta. Tosiasia näet on, että jos sellainen silmälläpito toisinaan tuottaakin täysi-ikäisille huvia, se aina merkitsee lapsille nimenomaista kiusaa.

Me olimme yleensä palvelijain vallan alaisina. Säästääkseen vaivojansa he olivat melkein täydellisesti riistäneet meiltä liikkumisvapauden. Mutta tämän vankeuden ankaruuden korvasi se, ettei meitä kiusattu alinomaisella hemmoittelulla, ruokkimisella ja vaatteiden koreudella.

Ravintonamme ei suinkaan ollut herkkuja. Vaatekappaleittemme luetteleminen herättäisi nykyaikaisen pojan mielessä pelkkää ivaa. Kymmenenteen ikävuoteemme saakka me emme missään tapauksessa pukeneet yllemme sukkia ja kenkiä. Kylmän sään sattuessa käytettiin vain kahta puuvillanuttua. Mieleemme ei milloinkaan johtunut olla senvuoksi tyytymättömät. Me valitimme ainoastaan siinä tapauksessa, että Nijamat, vanha räätälimme, unohti tehdä nuttuumme taskun, sillä ei ole poikaa niin köyhänä syntynyttä, ettei hänellä olisi millä täyttää taskunsa; onpa armollinen kaitselmus järjestänyt asiat niinkin, ettei rikkaiden ja köyhien perheiden poikain äveriäisyydessä ole suurtakaan eroa. Meillä oli yleensä jokaisella jalkinepari, mutta se ei aina ollut siellä, missä jalkamme. Tapanamme oli singota ne ilmaan ja ottaa ne jälleen koppina kiinni, joten niiden työ oli kylläkin rasittava, koska niiden täytyi joka askelella tuhota olemisensa tarkoitus.

Perheen vanhempia jäseniä erotti ratkaisevasti meistä heidän pukunsa ja ravintonsa, keskustelu- ja huvittelutapansa, sanalla sanoen koko heidän olonsa ja elämänsä. Me pääsimme toisinaan pikaisesti silmäämään heidän maailmaansa, joka kuitenkaan ei ollut saavutettavissamme. Vanhemmat henkilöt ja samaten kaikki muut haluttavat asiat ja esineet ovat liiankin helposti nykyaikaisten lasten saatavissa. Me emme saavuttaneet mitään helposti. Moni mitätön asia oli meille harvinainen kalleus, ja me elelimme enimmiten siinä toivossa, että saavuttaisimme oikeaan ikään ehdittyämme ne esineet, joita etäinen tulevaisuus meitä varten säilytteli. Seurauksena oli, että me nautimme jokaisen todella osaksemme tulleen ilon mitä perinpohjaisimmin imien siitä sen viimeisenkin ydinmehun. Nykyaikaisen varakkaan perheen lapsi näykkii vain puolet siitä, mitä hänelle tarjotaan; suurin osa hänen maailmaansa on häneen tuhlattu.

Me vietimme päivämme palvelijoiden olopiirissä, ulompien suojien kaakkoisessa osassa. Eräs palvelijoistamme oli Shjam, tummaverinen, pyylevä, kähärätukkainen poika, joka oli kotoisin Khulnan piirikunnasta. Hän asetti minut istumaan määrättyyn paikkaan, veti sitten liidulla viivan ympärilleni ja varoitti juhlallisen näköisenä ja sormi kohotettuna minua astumasta tuon kehän ulkopuolelle, missä arvaamattomat vaarat minua uhkasivat. Minulle ei milloinkaan oikein selvinnyt, olivatko nuo vaarat laadultaan aineellisia vaiko henkisiä, mutta ankara pelko minut silloin tavallisesti valtasi. Minä olin lukenut Ramajanasta, millaiset kärsimykset tulivat Sitan osaksi, kun hän oli poistunut Lakshmanin hänen ympärillensä piirtämästä kehästä, joten minä en mitenkään voinut epäillä sen tehoisuutta.

Huoneen ikkunan edessä oli lammikko, jonka veteen johtivat kiviportaat. Sen lännenpuolisella rannalla, puutarhanmuurin vierustalla, kasvoi suunnattoman suuri viikunapuu, eteläpuolella rivi kookospalmuja. Minä istuin taikakehässäni lähellä ikkunaa ja vietin koko päivän silmäillen alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse ulos, katselin katselemistani tuota näköalaa ikäänkuin kuvakirjaa. Jo varhain aamulla saapuivat naapurimme toinen toisensa jälkeen kylpemään. Minä tiesin, milloin kukin heistä tuli. Minä tunsin jokaisen omituisuudet. Eräs pisti aina sormensa korviinsa, kun sukelsi määrätyt kerrat pinnan alle. Toinen ei uskaltanut ihan syvälle veteen, vaan väänsi kerran toisensa jälkeen veden päänsä päälle kohottamastansa pyyhinliinasta. Kolmas pyyhki nopein käsivarrenliikkein pois pinnan sameuden ja sukelsi sitten äkkiä pinnan alle. Eräs hyppäsi ilman enempiä empimisiä ylimmiltä porrasaskelmilta, toinen asteli vitkalleen alas, aamurukouksiansa hymisten. Eräs oli aina kovin kiireissään ja juoksi kotiin kohta, kun oli sukelluksensa suorittanut. Toinen ei ollenkaan hätäillyt, kylpi kaikessa rauhassa, hieroskeli jäseniänsä kelpo tavalla ja puki yllensä puhtaat vaatteet muistaen pitää huolen siitä, että lanneliina tuli oikein laskostetuksi, käveli vielä pari kierrosta ulommassa puutarhassa,[2] poimi kukkia ja lähti vihdoin hitaasti astelemaan kotiin päin raikkaan ruumiinsa viileätä mielihyvää uhoten. Sellainen oli näkymöni keskipäivään saakka. Sitten kylpypaikat tyhjenivät ja hiljenivät. Vain ankat siellä yhä vielä pulikoivat etsien etanoita tai puhdistellen höyheniänsä koko pitkän päivän.

Lammen siten jäädessä autiona lepäämään minun tarkkaavaisuuteni suuntautui viikunapuun alla väräjöiviin varjoihin. Muutamat ilmajuuret olivat runkoa alaspäin ryömien kietoutuneet puun juurelle sekavaksi, tummaksi rykelmäksi. Näytti siltä, kuin maailmankaikkeuden lait eivät olisi vielä päässeet tuohon salaperäiseen alueeseen, kuin olisi jonkin aikaisemman maailman unelma-maisema välttänyt jumalallisen valvojan katsetta ja jäänyt siihen sellaisenaan aina meidän päiviimme asti. Mahdotonta on ymmärrettävällä tavalla ilmaista, millaisia olentoja siinä näin ja mitä ne tekivät. Tuota viikunapuuta ajatellen minä myöhemmin kirjoitin:

"Toisiinsa sykertyneinä riippuvat juuret oksiltasi, sinä vanha viikunapuu. Sinä seisot yöt päivät liikahtamatta kuin katumuksenharjoittaja, mutta muistanetko milloinkaan lasta, jonka mieli leikki sinun väräjöivillä varjoillasi?"

Ah, tuo viikunapuu on poissa, ja poissa on se vedenkalvo, jossa metsän ruhtinas itseänsä kuvasteli! Monet niistä, jotka tapasivat siellä kylpeä, ovat seuranneet viikunapuun varjoja unohduksen maille. Ja poikanen on vanhentunut ja silmäilee nyt valon ja väräjöivien varjojen leikkiä siinä juurien rykelmässä, joka häntä itseänsä ympäröi.

Me emme saaneet poistua talosta, olipa sen alueellakin moni paikka meiltä kielletty. Niinpä voimmekin nähdä luontoa vain vilahduksittain, ikäänkuin varkain. Minun saavuttamattomissani sijaitsi se rajaton olio, jota nimitettiin ulkomaailmaksi ja josta silloin tällöin saapui minun tavoitettaviini jokin häipyvä välkähdys, ääni tai tuoksu. Se näytti ristikon takaa monin elein kutsuvan minua leikkimään kerallansa. Mutta se oli vapaa, ja minä olin vangittu — me emme voineet päästä toisiamme kohtaamaan. Siitä syystä kaipaus kasvoi sitäkin voimallisemmaksi. Liituviiva on nyt pyyhitty pois, mutta rajoittava kehä on yhä olemassa. Etäinen on yhtä etäällä, ulkomaailma on yhä saavuttamattomissa, ja mieleeni muistuvat eräät säkeet, jotka kirjoitin vanhemmaksi ehdittyäni:

"Kesy lintu oli häkissään, vapaa lintu eli metsässä; he kohtasivat toisensa, kun aika oli tullut, se oli Sallimuksen säädös. Vapaa lintu huutaa: 'Rakkaani, lentäkäämme metsään!' Häkkilintu kuiskaa: 'Tule tänne, eläkäämme häkissä toistemme keralla.' Virkkaa vapaa lintu: 'Tankojen keskellä, missä ei ole sijaa siipiänsä levittää?' 'Ah', huutaa häkkilintu, 'eihän ole ilmojen pihoilla minulle istumasijaa'."

Kattopengermiemme suojakaiteet olivat minua korkeammat. Kun olin ehtinyt suuremmaksi, kun palvelijoiden tyrannivalta oli käynyt hillitymmäksi, kun taloon saapui uusi tyttömorsian ja minä saavutin jonkinlaista tunnustusta hänen joutohetkiensä leikkitoverina, niin tulin toisinaan keskipäivän aikaan kattotasanteelle. Silloin olivat kaikki talon asukkaat ehtineet aterioida, talousaskareet pysähtyivät hetkiseksi, sisäsuojissa vallitsi päivällislevon rauha, märät kylpyvaatteet riippuivat kaidepuilla kuivamassa, varikset nokkivat aterian jäännöksiä rikkatunkiolla pihan kulmauksessa, ja tuona levon hetkenä jutteli häkkilintu suojakaiteen raoista vapaalle linnulle.

Minä seison siinä silmäillen ulos… Katseeni kohtaa ensin rivin kookospalmuja, jotka kasvavat sisemmän puutarhamme alapäässä. Niiden lomitse minä näen "Singhin puutarhan" monine pienine majoinensa[3] ja lammenrannalla maitomuorimme Taran maitosuojan; kauempana, puunlatvojen seassa, ulottuvat aina itäiseen, harmaansiniseen taivaanrantaan saakka Kalkuttan kattotasanteet monimuotoisina ja erikorkuisina heijastellen keskipäivän häikäisevää valkeutta. Ja muutamat noista etäisistä asumuksista, joiden katetut kattotasanteiden portaat kohoavat niitä korkeammalle, näyttävät kohotetuin etusormin minulle viittovan ja tahtovan minulle ilmaista seinien sisäpuolella piileviä salaisuuksia. Samoinkuin palatsin portilla seisova kerjäläinen kuvittelee häneltä suljetuissa holveissa piilevän määrättömiä aarteita, samoin minäkin otaksun noiden tuntemattomien asumusten olevan täynnä sanomatonta leikin ja vapauden runsautta. Paahteisen auringonpaisteen täyttämän taivaan uumenista kaikuu korviini haarahaukan kimakka huuto, ja Singhin puutarhaan johtavalta kadulta, päivällislevollansa uinuvien talojen keskeltä, kuuluu ranne- ja nilkkarenkaiden kaupustelijan laulunsekainen tshai tshuri tshai… Silloin tuntuu siltä, kuin tahtoisi koko olemukseni liidellä pois arkisesta maailmasta.

Isäni oli tuskin milloinkaan kotona, hän oli alinomaa matkoilla. Hänen kolmannessa kerroksessa sijaitsevat huoneensa olivat tavallisesti suljetut. Minä pistin käteni ovenristikon lomitse, avasin sisäpuolelta ja vietin ehtoopäivän maaten liikkumatta leporahilla etelänpuolisen ikkunan luona. Huone oli ensinnäkin suljettu, joten minun oli siihen salaa tunkeuduttava, ja tuosta koitui voimallinen salaperäisyyden tunto; lisäksi tuli leveä, hiljainen, etelään päin ulottava parveke, joka oli auringonvaloa tulvillaan ja loihti mielikuvitukseeni mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Siellä oli vielä eräs mielenkiintoinen seikka. Vesijohto oli vast'ikään viettänyt Kalkuttassa riemukasta tulojuhlaansa ja oli tämän riemunsa ensimmäisessä runsaudessa suonut säästelemättä siunaustansa intialaisillekin kaupunginkortteleille. Tuona kultaisena aikanansa johtovesi virtasi aina isäni huoneisiin, kolmanteen kerrokseen. Niinpä avasinkin suihkuhanan ja annoin ylimääräisen kylvyn huuhdella itseäni — nauttimatta niin paljon itse kylvystä kuin siitä, että sain tehdä mitä mielin. Tämä vapauden aiheuttama ilo, ja toisaalta pelko joutua yllätetyksi, sai minut mielihyvästä värisemään siinä kunnallisen vesisuihkun alla.

Iloni oli sitä kerkeämpi kenties siitä syystä, että mahdollisuus päästä kosketukseen ulkomaailman kanssa oli kovin vähäinen. Kun ainetta on yltäkyllin, niin henki veltostuu ja jättää kaikki sen varaan; se unhottaa, että ilojuhlan onnistuminen riippuu enemmän sisäisestä kuin ulkonaisesta varustuksesta. Tämä on tärkein niistä opeista, joita lapsuusikä voi jakaa täysikasvaneelle. Se, mitä lapsi omistaa, on vähäistä ja arvotonta, mutta lapsi ei tarvitse enempää ollakseen onnellinen. Onnettomalta lapselta, jonka rasituksena on rajaton määrä leluja, on leikin maailma tuhottu.

Nimittäessäni sisäpuolista puutarhaa puutarhaksi minä oikeastaan liioittelen. Siinä oli vain yksi ainoa sitruunapuu, pari erilaista luumupuuta ja rivi kookospalmuja. Keskellä oli kivetty ympyrä, jonka rakoihin oli tunkeutunut erinäisiä kasveja ja rikkaruohoja kohottaen sinne voitokkaat lippunsa. Ainoastaan sellaiset koristekasvit, joita ei mikään laiminlyönti voi tuhota, täyttivät yhä valittamatta velvollisuuksiansa puutarhuria panettelematta. Pohjoiskulmassa oli riisin kuorimista varten rakennettu vaja, johon sisäsuojien asukkaat toisinaan kokoontuivat talousaskareensa suoritettuaan. Tämä viimeinenkin maalaiselämän muistomerkki on sittemmin tunnustanut häviönsä ja on huomaamatta ja häpeissään paennut tiehensä.

Kaikesta huolimatta minä uskon, ettei Aatamin puutarha Eden ollut paremmin kaunistettu kuin tämä meidän tarhamme; se oli alaston samoinkuin hän itsekin; he eivät kaivanneet aineellisten olioiden apua. Vasta kun ihminen on maistanut tiedonpuun hedelmää ehtimättä sitä vielä täysin sulattaa, hän alkaa himoita yhä enemmän ulkonaista varustelua ja kaunistelua. Sisäpuutarhamme oli minun paratiisini; se oli minulle kyllin. Muistan vielä, kuinka juoksin sinne varhaisen syysaamun hämärissä, heti herättyäni. Minua vastaan virtasi kasteisen nurmen ja lehvistön tuoksu, ja idänpuolisen puutarhanmuurin yli, kookospalmujen värähtelevien viuhkojen alitse, silmäili minua aamun raikas aurinko.

Talon pohjoispuolella on eräs toinenkin kappale asumatonta maata, jota vielä nytkin mainitaan nimellä golabari (lato, aitta). Nimi osoittaa, että siinä oli entisinä aikoina säilytetty vuoden viljavarastoa. Silloin kaupunki ja maaseutu vielä kaikin puolin muistuttivat toisiansa, niinkuin veli ja sisar lapsuutensa aikana. Nyt tuosta sukulaisuudesta on enää tuskin jälkeäkään havaittavissa. Tuohon golabariin minä joutohetkinä mieluimmin pakenin. Oikeastaan minä en mennyt sinne leikkiäkseni — paikka sinänsä veti minua puoleensa. Vaikeata on sanoa, mikä minua siinä viehätti. Kenties se, että tuo autio paikka sijaitsi syrjässä. Se oli kerrassaan asuinsuojien piirin ulkopuolella ja siinä ei ilmennyt minkäänlaista hyödyllisyyden leimaa; hyödytön kun oli, ei kukaan ollut huolinut sitä mitenkään hoitaa eikä sinne mitään istuttaa. Siitä syystä tuo yksinäinen tienoo ei millään tavoin vastustellut pojan mielikuvituksen vapaata leikkiä. Kunhan jollakin tavoin onnistuin välttämään vartijoitteni valppaita katseita ja pääsemään golabariin, niin tunsin itseni todella vapaaksi.

Mutta olipa talossamme vielä eräs paikka, jota en ole onnistunut milloinkaan löytämään. Eräs pieni ikäiseni tyttö, minun leikkikumppanini, nimitti sitä "Kuninkaan palatsiksi". "Minä tulen sieltä vast'ikään", sanoi hän toisinaan. Mutta se otollinen hetki, jona hän oli ottava minut mukaansa sinne, ei tahtonut milloinkaan tulla. Se oli ihmeellinen olopaikka, ja siellä käytellyt lelut olivat yhtä ihmeelliset kuin itse leikitkin. Minusta tuntui siltä, että sen täytyi olla aivan lähellä — ehkäpä ensimmäisessä tai toisessa kerroksessa; mutta vaikeus oli siinä, että näytti olevan mahdotonta sinne päästä. Minä kyselin leikkikumppaniltani lukemattomat kerrat: "Sanohan minulle vain, onko se todellakin talossa vai talon ulkopuolellako?" Hän vastasi aina: "Ei, ei, kyllä se on tässä talossa." Minä istuin ja ihmettelin: "Missä se voikaan olla? Tunnenhan toki kaikki talon huoneet!" Minä en huolinut milloinkaan tiedustella, kuka kuningas oli; hänen palatsiansa minä en ole milloinkaan löytänyt, mutta selvää oli, että kuninkaan palatsi sijaitsi meidän talossamme.

Muistellessani lapsuuteni aikoja palautuu aina mieleeni tunto siitä salaperäisestä, mikä silloin täytti elämän ja maailman. Kaikkialla piili jotakin arvaamatonta, ja jokaisen päivän tärkeimpänä kysymyksenä oli: Milloin, ah milloin sen kohtaammekaan? Tuntui siltä, kuin luonto olisi pitänyt jotakin suljetussa kädessään ja kysynyt meiltä hymyillen: "Mitä luulettekaan minulla olevan?" Ja meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä ei voinut olla.

Muistan vielä varsin hyvin omenansiemenen, jonka istutin etelänpuolisen kuistikon kulmaan ja jota joka päivä kastelin. Se ajatus, että tuo siemen voisi kasvaa suureksi puuksi, piti minua värähdyttelevän odotuksen tilassa. Omenansiemenet itävät ja kasvavat yhä vieläkin, mutta tuo tunne ei enää myötäile niiden kasvua. Vika ei ole omenansiemenen, vaan ihmismielen. Kerran olimme varastaneet erään vanhemman serkun kokoelmasta muutamia kiviä ja sommitelleet oman pienen vuorimaiseman. Kivien rakoihin kylvettyjä kasveja me hoidimme niin ylen huolellisesti, että ainoastaan niiden sitkeä kasviluonto kykeni sellaista huolenpitoa sietämään, kunnes ne sittenkin ennen aikojansa kuolivat. Tuon pienoisvuoriston meissä herättämää ihmetystä ja ihastusta on mahdoton sanoin kuvailla. Me olimme aivan varmat siitä, että vanhempienkin henkilöiden täytyi pitää meidän luomustamme ihanana asiana. Mutta kun sitten eräänä päivänä yritimme ottaa tuosta selkoa, niin huoneen nurkassa oleva kukkula kivineen ja kasveineen hävisi näkyvistämme. Se tieto, ettei kouluhuoneen permanto ollut sovelias paikka vuoren pystyttämistä varten, istutettiin mieliimme niin karusti ja niin äkkiä, että siitä koitui meille melkoinen järkytys. Se paatinen taakka, josta permanto oli vapautunut, laskeutui meidän mieliimme, kun havaitsimme, kuinka syvä juopa oli erottamassa meidän kuvittelujamme täysikasvaneiden tahdosta ja toiveista.

Kuinka sykähtelikään elämä meissä noina aikoina! Maa, vesi, lehvistöt ja taivas puhuivat meille ja vaativat huomiotamme. Useasti tunsimme pistävää tuskaa sen vuoksi, että voimme nähdä ainoastaan maan yläkerran emmekä tietäneet mitään siitä, mitä sen sisässä piili! Me haudoimme aina mielessämme ajatusta, kuinka pääsisimme kerran kurkistamaan tuon pölyisen pinnan läpi. Me arvelimme, että jos työntäisimme maahan bamburuokoja toisen toisensa jälkeen, niin pääsisimme kukaties kosketuksiin sen syvimpien syvyyksien kanssa.

Magh-juhlan aikana iskettiin maahan ulomman pihan ympärille rivi paaluja, joiden tehtävänä oli kannattaa soihtuastioita. Reikien kaivaminen aloitettiin magh-kuun ensimmäisenä päivänä. Juhlavalmistelut herättävät pienessä väessä ainakin mielenkiintoa, mutta tämä kaivaminen viehätti minua aivan erikoisesti. Vaikka olinkin ollut asiaa näkemässä vuotena toisensa jälkeen — olin nähnyt, kuinka syvennys yhä suureni, kunnes kaivaja siihen kerrassaan hävisi — ja vaikka ei milloinkaan ilmaantunut mitään erinomaista, mitään sellaista, jota etsimään jokin prinssi tai ritari olisi voinut lähteä, niin minusta sittenkin tuntui aina siltä, kuin olisi sinä hetkenä kohotettu salaperäisyyden kirstun kantta. Minä arvelin, että kunhan kaivaisi hieman syvemmälle, niin asia olisi autettu. Kului vuosi toisensa jälkeen, mutta tuo "hieman" jäi aina kaivamatta. Verhoa sormeiltiin, mutta ei vedetty syrjään. "Täysikasvaneet", niin minä ajattelin, "voivat tehdä mitä tahtovat; miksi he tyytyvätkään noin vähään kaivamiseen? Jos meillä nuoremmilla olisi sananvaltaa, niin maan sisin salaisuus ei saisi jäädä kauemmin värjöttelemään pölyisen verhon alle." Sekin ajatus, että sinisen kumon takana kaikkialla piili taivaan salaisuuksia, kannusti kuvitteluamme. Kun opettajamme erästä luonnontieteellisen alkeiskirjamme lukua selittäessään meille sanoi, ettei sininen holvi ole mikään suljettu kupu, niin me ällistyimme kovin! "Kohottakaa tikapuut toistensa nenään", sanoi hän, "ja nouskaa yhä korkeammalle; päänne ei sittenkään kosketa lakea". "Hän varmaan liiaksi säästelee tikapuitansa", ajattelin minä ja kysyin sitten arasti: "Entä jos kohottaisimme yhä enemmän tikapuita, yhä, yhä enemmän?" Kun sitten käsitin, ettei se mitään hyödyttäisi, vaikenin hämmästyneenä ja syvennyin asiaa mietiskelemään. Johduin päättelemään, että tuollaisen ällistyttävän uutisen voivatkin tietää vain maailman koulumestarit!

4

PALVELIJAT KÄSKIJÖINÄ

Orjadynastian aika ei ollut suinkaan onnellinen Intian historiassa. Palautellessani mieleeni palvelijoiden hallitusaikaa oman elämäni historiassa en keksi siitä kaudesta mitään kaunista tai ilahduttavaa. Hallitsijanvaihdoksia tapahtui usein, mutta se kieltojen ja rangaistusten lakikirja, jonka nojalla meitä kiusattiin, pysyi aina samana. Meillä ei kumminkaan ollut silloin tilaisuutta asian johdosta filosofoida; selkämme sietivät parhaansa mukaan niihin satavat iskut, ja me katsoimme maailmankaikkeutta vallitsevien lakien joukkoon kuuluvaksi senkin, että suurten asiana oli lyödä ja pienten asiana joutua lyödyiksi. Minä olen tarvinnut pitkät ajat oppiakseni tuntemaan vastakkaisen totuuden: että suuret kärsivät ja pienet aiheuttavat kärsimystä.

Riista ei katsele hyvettä ja pahetta samalta näkökannalta kuin metsästäjä. Senvuoksi soimataan valpasta lintua, jonka huuto varoittaa kumppaneita ennen laukauksen pamahtamista. Me ulvoimme, kun meitä lyötiin, ja kurittajamme pitivät sellaista menettelyä sopimattomana; olipa se kerrassaan kapinoimista palvelijoiden käskijävaltaa vastaan. Muistan varsin hyvin, kuinka kapinan tehokasta tukahduttamista varten päämme upotettiin silloin käytettyihin suuriin vesisaaveihin. Parkumisemme oli kieltämättä harmittavaa niille, jotka sen aiheuttivat, ja sitäpaitsi siitä saattoi koitua ikäviäkin seurauksia.

Nyt minä toisinaan ihmettelen, miksi palvelijat meitä niin säälimättömästi kohtelivat. En voi mitenkään myöntää käytöksessämme olleen minkäänlaista aihetta, jonka nojalla meidät sopi sulkea pois inhimillisen hyvyyden piiristä. Todellisena syynä oli varmaan se, että palvelijat saivat kantaa meistä koituvan rasituksen yksinään; kokonainen taakka näet on vaikea kannettava niillekin, jotka ovat lähimmät ja rakkaimmat. Jos lasten sallitaan olla lapsia, juoksennella ja leikitellä mielin määrin ja tyydyttää uteliaisuuttansa, niin asia on varsin yksinkertainen. Ratkaisemattomia ongelmia syntyy ainoastaan siinä tapauksessa, että suljette heidät huoneisiin, vaaditte heitä olemaan hiljaa tai estätte heitä leikkimästä. Silloin lankee lapsen taakka, jonka sen oma lapsenluonto muuten helposti kantaa, rasittavana hoitajan hartioille — niinkuin tarinan hevosen, jonka ei sallittu juoksennella jaloillansa, vaan jota korennolla kannettiin — ja vaikka rahalla saataisiinkin sellaisellekin kuormalle kantaja, ei kumminkaan voida välttää sitä, että hän alinomaa kostaa asian hoidokki-parallensa.

Useimmista lapsuutemme hirmuvaltiaista minä muistan ainoastaan heidän iskunsa ja tuuppimisensa. Yksi ainoa on ilmielävänä muistissani.

Hänen nimensä oli Isvar. Hän oli aikaisemmin ollut kylän koulumestarina. Hän oli pulska, siisti ja vakaan arvokas henkilö. Maa näytti hänestä olevan liian multainen ja mutainen, siinä näytti olevan niin vähän vettä, ettei se voinut pysyä riittävän puhtaana, joten hänen täytyi alinomaa käydä sotaa sen siivottomuutta vastaan. Hän upotti ruukkunsa lampeen salamannopeasti saadakseen saaliinsa puhtaimmasta syvyydestä. Hänpä juuri oli se mies, joka lammikossa kylpiessään aluksi pitkät ajat poisteli käsillään pinnan sameutta ja sitten sukelsi aivan äkkiä, ikäänkuin olisi tahtonut veden yllättää. Kävellessään hän piti oikeata käsivarttansa kupeestansa loitolla, koska, kuten meistä näytti, ei luottanut omien vaatteittensakaan puhtauteen. Hänen koko käyttäytymisensä tuntui osoittavan, että hän pyrki alinomaa torjumaan niitä puutoksia, jotka maassa, vedessä ja ilmassa olevien vartioimattomien reittien kautta voivat päästä ihmistä vaivaamaan. Hänen vakavuutensa oli pohjattoman syvä. Hänellä oli tapana lausuella huolellisesti valittuja sanojansa syvin äänin, verkalleen ja pää hieman sivulle kallistuneena. Hänen kirjallinen sanontansa antoi vanhemmille henkilöille huvin-aihetta hänen selkänsä takana, ja muutamat hänen korkealentoisista lausumistansa muuttuivat perheemme keskuudessa siivekkäiksi sanoiksi. En kumminkaan usko, että hänen käyttelemänsä lausetavat kuulostaisivat niin merkillisiltä vielä nykyjään; kirjakieli ja puhekieli, jotka silloin olivat mahdollisimman etäällä toisistansa, lähenevät nyt toisiansa yhä enemmän.

Tämä entinen koulumestari oli keksinyt keinon, jonka avulla sai meidät olemaan hiljaa iltaisin. Hän keräsi meidät joka ilta raihnaisen öljylampun ympärille ja luki meille tarinoita Ramajanasta ja Mahabharatasta. Muutamat muutkin palvelijat tulivat usein kuuntelemaan. Lamppu loi valtavia varjoja aina kattopalkkeihin saakka, pienet kotisisiliskot pyydystelivät seinillä hyönteisiä, yölepakot tanssivat hurjaa dervishitanssiansa kuistikon vaiheilla, ja me kuuntelimme suu avoinna, ääneti, ihmetellen.

Muistanpa vielä, kuinka sinä ehtoona, jolloin ehdimme Kushan ja Lavan tarinaan ja kuulimme noiden urheiden poikien uhkaavan teoillansa himmentää isänsä ja setiensä maineen, hämärän huoneen jännittynyt hiljaisuus oli täynnä kuumeentapaista odotusta. Oli jo myöhä, säädetty makuullemenoaika lähestyi, ja asioiden lopullisesta ratkaisusta ei ollut vielä tietoa.

Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen ilmaantui isäni vanha palvelija Kishori ja lopetti jutun nopeasti lausuellen Dasurajan lyhyitä, heliseviä säkeitä. Krittivasan neljätoistatavuisen runomitan leppoisen, hitaan juoksun vaikutus oli täydellisesti pois pyyhkäisty, ja ylitsemme kuohui loppu- ja alkusointujen tulva.

Toisinaan nämä luennot antoivat aihetta väittelyihin, jotka Isvar lopulta ratkaisi viisailla lausumillansa. Vaikka hän lasten palveluskuntaan kuuluvana olikin arvoltansa monia muita alhaisempi, hän osasi kuitenkin alemmalta istuimeltansa käsin puolustaa ylemmyyttänsä niinkuin Mahabharatassa Bhisma-vaari.

Meidän vakava ja kunnianarvoisa palvelijamme poti erästä heikkoutta, joka minun on historiallisen tarkkuuden vuoksi mainittava. Hän nautti opiumia. Siitä syystä hän kaipasi runsasta ravintoa. Kun hän siis aamusella toi meille maitoannoksiamme, niin vetovoima vaikutti häneen ylen ankarasti. Jos me vain vihjatenkin ilmaisimme tuohon juomaan kohdistuvaa luontaista vastenmielisyyttämme, niin mikään terveyteemme kohdistuva vastuunalaisuudentunne ei voinut saada häntä sitä kahteen kertaan meille tyrkyttämään.

Isvarilla oli myös hieman ahtaat näkökannat, mitä tuli kykyymme nauttia kiinteätä ravintoa. Me istuuduimme illallisaterialle, ja eteemme asetettiin suuri joukko pyöreälle puulautaselle kasattuja lutshi-kakkuja.[4] Aluksi hän pudotti kunkin lautaselle pari kakkua — melkoisen korkealta suojellakseen itseänsä saastutukselta.[5] Ne putosivat saataviimme kuin kiihkeiden anelujen avulla jumalilta voitetut lahjat; niin taitavan vieraanvaraton hän oli. Sitten seurasi kysymys, halusimmeko enemmän. Minä tiesin, mikä vastaus hänelle oli otollisin, enkä voinut häntä loukata pyytämällä lisää.

Isvar sai joka päivä määrätyn rahasumman pitääkseen huolta iltapäiväisen välipalamme hankkimisesta. Hän tiedusteli joka aamu, mitä halusimme ostettavan. Me tiesimme, että huokeimman mainitseminen oli hänelle tervetulleinta, ja tilasimme niinmuodoin toisinaan kevyen riisiruokalajin, toisinaan jotakin keitetyistä herneistä ja paahdetuista maapähkinöistä valmistettua ravintoa, jota oli mahdoton sulattaa. Isvar ei nähtävästi pitänyt läheskään yhtä täsmällisesti silmällä meidän ruokajärjestystämme kuin rituaalisia määräyksiä.

5

NORMAALIKOULU

Itämaisessa seminaarissa minä olin keksinyt keinon vapautua siitä alentavasta tilasta, jonka pelkkänä oppilaana oleminen muodostaa. Minä olin perustanut oman koulun erääseen kuistikon kulmaukseen. Kaiteen puusauvat olivat minun oppilaitani, ja minä näyttelin koulumestarin osaa istuen ruokokeppi kädessä tuolilla heitä vastapäätä. Minä olin selvillä siitä, mitkä oppilaat olivat hyviä ja mitkä huonoja, erotinpa vielä selvästi rauhalliset vallattomista ja älykkäät tuhmista. Kehnot oppilaat olivat pian kärsineet iskuistani siinä määrin, että olisivat varmaan menettäneet henkensä, jos heillä olisi se ollut. Ja mitä enemmän he iskuistani kärsivät, sitä enemmän he ärsyttivät kiukkuani, kunnes en enää tietänyt, kuinka heitä riittävästi kurittaisin. Yksikään heistä ei ole enää olemassa voidakseen todistaa, kuinka kamalasti minä tyrannisoin tuota mykkää luokka-parkaani. Puiset oppilaani on myöhemmin korvattu rautaisilla, ja kukaan nuoremman polven jäsen ei ole ottanut heitä sillä tavoin kasvattaaksensa — eikä olisi tietenkään voinut heihin niin väkevästi vaikuttaa.

Olen sittemmin oivaltanut, kuinka paljoa helpompaa on omaksua menetelmä kuin asia itse. Minä olin ilman minkäänlaista vaikeutta omaksunut opettajieni koko kärsimättömyyden, kiivauden, puolueellisuuden ja väärämielisyyden, mutta heidän opetuksensa minä olin jättänyt huomioonottamatta. Ainoana lohdutuksenani on, ettei minulla ollut valtaa kohdistaa noita julmuuksiani mihinkään tuntevaan olentoon. Mutta kaikesta puisten oppilaitteni ja seminaarin elävien kasvattien välisestä erosta huolimatta minun psykologiani oli sama kuin koulumestarien.

Minä en varmaankaan ollut kauan Itämaisessa seminaarissa, sillä olin vielä aivan nuori tullessani Normaalikouluun. Ainoa seikka, minkä siitä vielä muistan, on se, että kaikkien oppilaiden täytyi ennen opetuksen alkua istua rivissä parvekkeella ja laulaa tai lausua joitakin säkeitä. Tarkoituksena oli ilmeisesti siten tuoda päivän yksitoikkoisuuteen iloista ainesta.

Sanat olivat valitettavasti englanninkieliset ja sävel samoin muukalainen, joten meillä ei ollut hämärintäkään aavistusta, millaista loitsua siinä lausuelimme, ja harjoituksen mieletön yksitoikkoisuus ei sekään ollut omansa meitä ilahduttamaan. Se ei kumminkaan häirinnyt koulun johtajien ylhäistä itsekylläisyyttä. He olivat tuon erinomaisen nautinnon meille toimittaneet ja pitivät tarpeettomana tiedustella armollisen lahjansa käytännöllisiä vaikutuksia; he olisivat, luultavasti lukeneet pojille rikokseksi, elleivät he olleet onnelliset velvollisuutensa mukaan. Joka tapauksessa he tyytyivät ottamaan laulun, tekstin samoinkuin sävelenkin, sellaisenaan samasta englantilaisesta kirjasta, josta olivat teoriansakin ammentaneet.

Se kieli, joksi englanti meidän suussamme suli, on epäilemättä kielentutkijalle varsin mielenkiintoinen. Muistan nyt yhden ainoan säkeen:

Kalloki pulloki singill mellaling mellaling mellaling.

Ankarasti asiaa miettien olen onnistunut selvittämään osan alkuperäistä tekstiä. Arvoituksena pysyy vielä, mikä sana oli kallokiksi muovautunut. Muu merkitsi luullakseni tätä:

… full of glee, singing merrily, merrily, merrily! (Riemua täynnä, laulaen hilpeästi, hilpeästi, hilpeästi.)

Sukeltaessaan esiin unohduksen usvista ja käydessään kirkkaammiksi minun Normaalikoulua koskevat muisteloni eivät ilmene millään tavoin miellyttävinä. Jos olisin voinut seurustella toisten poikien kanssa, niin oppimisen tuskat eivät varmaankaan olisi tuntuneet minusta niin sietämättömiltä. Mutta se osoittautui mahdottomaksi — useimpien poikien käytös ja tottumukset olivat siinä määrin rivot. Niinpä astelinkin välihetkinä toiseen kerrokseen ja kuluttelin aikaani katselemalla ikkunasta kadulle. Minä laskin: vuosi — kaksi vuotta — kolme vuotta — miettien, kuinka monta ajastaikaa minun olisi siten vietettävä.

Opettajista minä muistan yhden ainoan, jonka kieliparsi oli niin siivoton, että pelkän häneen kohdistuvan halveksimisen vuoksi itsepintaisesti kieltäydyin vastaamasta mihinkään hänen kysymykseensä. Niin minä istuin koko vuoden ääneti ja viimeisenä hänen luokassansa, ja toisten oppilaiden ahkerasti uurastaessa minulla oli aikaa syventyä monenkin pulmallisen ongelman ratkaisemiseen.

Eräs sellainen minua usein voimallisesti askarruttava probleema oli tämä: kuinka voisi voittaa vihollisen ilman aseita? Muistan vieläkin, mitä kaikkea siinä mietiskelin tehtäviänsä kertovien poikien äänten ympärilläni hymistessä. Kunhan vain saisin kunnollisesti opetetuksi joukon koiria, tiikereitä ja muita villejä eläimiä ja asettaisin ne riviin taistelutanterelle, niin olisihan siinä jo innostava alkunäytös. Kun sitten vielä osoittaisimme persoonallista urheutta, niin voitto olisi epäilemättä saavutettavissa. Ja mitä eloisampana tuon ihmeen yksinkertaisen sotatempun kuva mielessäni esiintyi, sitä varmemmaksi kävi minun puolueeni voitto. Työn ollessa minulle vielä vierasta olin aina helposti keksinyt itselleni oikoteitä päämäärän saavuttamiseen, mutta alettuani tehdä työtä olen havainnut, että vaivalloinen pysyy vaivalloisena ja hankala hankalana. Tuo ei tietenkään ole mikään lohdullinen oppi, mutta missään tapauksessa se ei ole niin ikävä kuin se harmi, johon oikoteiden etsiminen välttämättä johtaa.

Käytyäni koulua vuoden ajan jouduin toisten keralla osoittamaan tutkinnossa bengalinkielen taitoani. Minä sain kaikkein parhaat arvolauseet tutkijalta, Madhusudan Vatshaspatilta. Opettaja jätti koulun johtokunnalle valituksen väittäen minua erikoisesti suositun. Niinpä minua tutkittiin uudelleen koulun ylitarkastajan istuessa tutkijan vieressä. Tälläkin kertaa minä sain ensimmäisen sijan.

6

SÄESEPPONA

Minä en varmaankaan ollut silloin kahdeksaa vuotta vanhempi. Dzhjoti, pikkuserkkuni, oli minua koko joukon iäkkäämpi. Hän oli vast'ikään tutustunut englantilaiseen kirjallisuuteen ja lausueli varsin mielellään Hamletin monologia. En tiedä, miten hänen mieleensä lienee johtunut ryhtyä opastamaan minua, joka olin vielä lapsi, runojen sepittämiseen. Eräänä ehtoopäivänä hän kutsutti minut huoneeseensa ja kehoitti minua rakentamaan runoa selittäen minulle sitten neljätoistatavuisen pajar-säkeen luonteen.

Siihen saakka olin nähnyt säkeitä ainoastaan painetuissa kirjoissa — niissä ei näkynyt mitään korjattuja virheitä, ei mitään ilmeistä epäilyksen, vaivan tai inhimillisen heikkouden merkkiä. Minä en olisi missään tapauksessa uskaltanut kuvitella parhain ponnistuksinkaan tuottavani sellaista runoutta.

Eräänä päivänä yllätettiin talossamme varas. Uteliaisuuden valtaamana ja kuitenkin täynnä pelkoa ja vapistusta minä uskaltauduin häntä katselemaan. Minä havaitsin hänet aivan tavalliseksi ihmiseksi! Ja kun ovenvartijamme sitten käsitteli häntä hieman kovakouraisesti, niin minä tunsin suurta sääliä. Samanlaisiin kokemuksiin johti minut runous.

Kun huomasin, että ne pari sanaa, jotka olin liittänyt toisiinsa miten hyväksi näin, muodostivat pajar-säkeen, niin runoilemisen taide oli äkkiä menettänyt minun silmissäni kunniansa koko hohteen. Ja kun nyt toisinaan näen, kuinka runoustaide-raukkaa pahoinpidellään, niin tunnen ihan samanlaista sääliä kuin varasta kohtaan aikoinani. Monesti olen ollut taipuvainen auttamaan, mutta en ole kyennyt pidättämään hyökkäyshaluisia käsiä. Varkaat eivät varmaankaan ole kärsineet niin paljon eivätkä niin lukuisien ahdistajien vuoksi.

Kun ensimmäinen kunnioittavan arkuuden tunto oli voitettu, ei minua enää voinut mikään pidättää. Erään tilamme virkailijan suosiollisella avulla minä hankin itselleni sinisen kirjoitusvihkon, viivoitin sen lyijykynällä omin käsin, joskaan en kovin säännöllisesti, ja aloin piirtää siihen säkeitä lapsellisen suurin ja kömpelöin kirjaimin.

Niinkuin nuori hirvi, joka versovilla sarvillansa puskee puuta ja maata, kävin minäkin sykähtelevine runosuonineni suureksi vastukseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä oli niin laita vanhemman veljeni,[6] joka minun saavutuksistani ylpeillen ryhtyi innokkaasti etsimään talosta soveliaita kuulijoita.

Muistan, kuinka me molemmat eräänä päivänä, palatessamme pohjakerroksessa olevista toimistohuoneista, missä olimme menestyksellisesti ahdistelleet virkailijoita, kohtasimme Kansallislehden toimittajan Nabagopal Mitterin, joka oli vast'ikään taloon saapunut. Veljeni kävi suoraa päätä hänen kimppuunsa: "Kuulkaahan, Nabagopal Babu, ettekö tahdo kuulla runoa, jonka Rabi on kirjoittanut?" Runo esitettiin välittömästi.

Teosteni lukumäärä ei ollut silloin vielä suuri. Runoilija voi kantaa kaikki tuotteensa taskuissaan. Minä olin kirjailija, kirjanpainaja ja kustantaja samalla kertaa; reklaamista huoltapitävä veljeni oli ainoa apulaiseni. Minä olin sepittänyt muutamia säkeitä Lootuskukasta, ja juuri ne minä esitin Nabagopal Babulle siinä portaitten edessä ääneni kohotessa samoihin korkeuksiin kuin innostuksenikin. "Kas niin!" virkkoi hän hymyillen. "Mutta mikä on dvirepha?"[7]

En enää muista, kuinka olin tuon sanan tavoittanut. Tavanomainen nimi olisi soveltunut yhtä hyvin runomittaan. Mutta juuri tuohon sanaan minä olin koko runoelmassani kiinnittänyt kaikki toivoni. Virkailijoihimme se epäilemättä oli vaikuttanut tehokkaasti. Nabagopaliin se, ihme kyllä, ei vaikuttanut ollenkaan — päinvastoin: hän hymyili! Hänessä ei voinut olla paljoakaan älyä, siitä olin varma. Minä en lukenut säkeitäni hänelle enää milloinkaan. Olen sittemmin ehtinyt melkoista vanhemmaksi, mutta en ole vieläkään saanut parempaa selkoa kuulijan ymmärrystoimintojen ydinominaisuuksista. Hymyilipä Nabagopal Babu miten hyvänsä, sana dvirepha säilytti järkähtämättä paikkansa, se istui siinä kuin hunajan humaltama mehiläinen.

7

ERINÄISIÄ OPINTOJA

Eräs Normaalikoulun opettajista antoi meille vielä yksityisopetusta kotonamme. Hän oli laiha, kasvot olivat ikäänkuin kuivuneet, ääni vihlova. Koko mies oli ilmeinen ruokokeppi. Oppitunnit olivat kuudesta puoli kymmeneen aamulla. Hänen johdollansa suorittamamme luvut ulottuivat bengalinkielisistä kirjallisista ja luonnontieteellisistä lukemistoista Meghnadvadha-eepokseen asti.

Velisarjamme kolmas mies pyrki innokkaasti jakamaan meille monipuolisia tietoja. Niinpä meidän täytyikin kotona suorittaa paljoa enemmän kuin koulussa vaadittiin. Meidän oli noustava ennen aamun koittoa ja aluksi suoritettava muutamia painiharjoituksia pelkkiin lanneliinoihin puettuina. Sitten me heitimme viipymättä nutut pölyisten ruumiittemme verhoksi ja kiiruhdimme kirjallisuus-, luvunlasku-, maantiede- ja historiatunneillemme. Kun sitten palasimme koulusta, olivat piirustuksen ja voimistelun opettajat jo meitä odottamassa. Illalla tuli Aghor Babu opettamaan meille englanninkieltä. Vasta yhdeksän jälkeen me olimme vapaat.

Sunnuntaiaamuna olimme Vishnun luona laulua oppimassa. Sitten saapui melkein joka sunnuntai Sitanath Datta harjoittamaan kanssamme käytännöllistä fysiikkaa. Se herätti minussa suurta mielenkiintoa. Muistan vielä selvästi, kuinka jouduin ihmettelemään, kun hän piti sahajauhoilla sekoitettua vesimäärää lasiastiassa liekin yläpuolella osoittaen meille, miten kevyempi lämmin vesi kohosi pinnalle ja kylmempi painui pohjaan ja miten vesi lopulta alkoi kiehua. Olinpa myös kovin ylpeä oppiessani tietämään, että vesi on maidosta erotettavissa ja että maito keitettäessä sakenee, koska vesi irtautuu yhdistyksestä höyryn muodossa. Sunnuntai ei sunnuntailta tuntunutkaan, ellei Sitanath Babu saapunut.

Eräällä toisella tunnilla selitti meille perinpohjaisesti ihmisen luustoa eräs Campbellin lääketieteellisen opiston ylioppilas. Sitä tarkoitusta varten oli kouluhuoneeseemme ripustettu luuranko, jonka luut oli kiinnitetty yhteen rautalangalla. Vihdoin oli vielä aikaa varattu mestari Heramba Tatvaratnalle, joka opetti meitä ulkomuistista laskettelemaan sanskritin sääntöjä. En tiedä, mikä oli enemmän leukaamurtavaa: luiden luetteleminen vai kieliopintekijöiden sutrain saneleminen. Viimeksimainitut luullakseni veivät siinä suhteessa voiton.

Englanninkieltä me aloimme oppia vasta sitten, kun olimme ehtineet tutustua bengalinkielen alkeisiin. Aghor Babu, opettajamme, opiskeli lääketiedettä ja tuli senvuoksi vasta illalla jakamaan meille opetusta.

Kirjat kertovat tulen keksimisen olleen ihmisen suurimpia voittoja. En tahdo väittää vastaan. Mutta siitä huolimatta minusta tuntuu siltä, kuin pienet linnut olisivat erikoisen onnelliset sen vuoksi, etteivät heidän vanhempansa voi sytyttää heille iltasella lamppuja. Heidän kielituntinsa ovat varhain aamulla, ja helppo on havaita, kuinka iloisesti he opiskelevat. Ei tietenkään pidä unohtaa, ettei heidän ohjelmaansa kuulu englanninkieli!

Meidän opettajamme terveys oli niin hyvä, etteivät hänen oppilaittensa yhteiset hartaimmatkaan anelut voineet pidättää häntä kertaakaan tulemasta. Erään kerran hän sentään joutui vuoteen omaksi, kun lääketieteellisen opiston intialaisten ja eurasialaisten oppilaiden kesken syntyneessä kahakassa heitettiin tuoli hänen päähänsä. Tapahtuma oli valitettava, mutta me emme kyenneet puolestamme tuntemaan surua sen johdosta, ja opettajamme parantuminen näytti mielestämme tapahtuvan tarpeettoman nopeasti.

On ilta. Sade valuu tulvina. Meidän kadullamme on vettä polveen asti. Lampi on peittänyt tulvallansa puutarhan, joten vedestä pistävät esiin ainoastaan bael-pensaan tuuheat latvukset. Meidän koko olemuksemme uhoo tänä viehättävänä sadeiltana ihastustansa niinkuin kadamba-kukka tuoksuansa. Opettajamme olisi pitänyt tulla jo muutamia minuutteja sitten. Mutta varma ei asia kumminkaan ole…! Me istumme kadunpuolisella kuistikolla tuijotellen pelon vallassa kadulle. Yht'äkkiä sydäntämme kouristaa. Tuttu musta sateenvarjo on sukeltanut näkyviin kulmauksen takaa kukistumatta sellaisessakaan säässä. Eikö tuo voisi olla joku muu? Eipä suinkaan! Suuresta, avarasta maailmasta löytynee vielä toinen yhtä itsepintainen kuin hän, mutta meidän pienen katumme varrelta ei.

Ajatellessani hänen toimintaansa kokonaisuudessaan en voi nimittää Aghor Babua ankaraksi opettajaksi. Hän ei hallinnut meitä ruokokepin avulla. Hänen moitteensakaan eivät milloinkaan muuttuneet sättimiseksi. Mutta olkootpa hänen persoonalliset ansionsa olleet mitkä tahansa, hänen tuntinsa olivat illalla ja hän opetti englanninkieltä! Olenpa varma siitä, että itse taivaan enkelikin ilmenisi jokaiselle bengalilaispojalle todellisena Tuonen viestintuojana, jos hän saapuisi surkean koulupäivän jälkeen illalla, sytyttäisi lohduttoman himmeän lampun ja alkaisi opettaa hänelle englanninkieltä.

Hyvin muistan vielä sen päivän, jolloin opettajamme yritti saada meitä tajuamaan englanninkielen viehättävyyttä. Hän lausui siinä tarkoituksessa mahtipontisesti muutamia säkeitä — runoako vai suoranaista, se jäi meille selviämättä — eräästä englantilaisesta kirjasta. Vaikutus oli ylen odottamaton. Me nauroimme niin hillittömästi, että hänen täytyi päästää meidät sinä iltana vapaiksi. Silloin hän varmaan oivalsi, ettei tehtävä suinkaan ollut helppo — että meidän voittaminen vaatisi vuosikausia kestävää taistelua.

Aghor Babu yritti toisinaan tuoda mukanansa tieteen vilvoittavia tuulosia kouluhuoneemme yksitoikkoista harmautta hälventämään. Eräänä päivänä hän veti taskustansa paperiin käärityn esineen ja virkkoi: "Minä näytän teille tässä Luojan ihmeellisen taideteoksen." Samalla hän avasi käärön kirvoittaen siitä näkyviimme osan ihmisen äänielimiä, joiden mekanismin merkillisyyttä alkoi meille selvitellä.

Muistan vielä, kuinka tuo minua järkytti. Olin aina luullut koko ihmisen puhuvan — en ollut aavistanutkaan, että puhetoimintoa kävi käsitteleminen sillä tavoin erikseen. Olkoonpa jonkin osan mekanismi miten ihmeellinen tahansa, se on varmasti vähäpätöisempi kuin koko ihminen. Minä tosin en tuota silloin itselleni tarkoin selvittänyt, mutta ajatus oli kumminkin aavistavan tuntoni pohjana. Se seikka, että opettaja oli jättänyt tuon totuuden huomaamatta, lienee ollut syynä siihen, ettei oppilas voinut yhtyä hänen selittäessään osoittamaansa innostukseen.

Erään toisen kerran hän vei meidät mukanansa lääketieteellisen opiston leikkaussaliin. Pöydällä lepäsi vanhan naisen ruumis. Tuosta minä en sen enempää välittänyt. Mutta lattialla lepäävä irtileikattu jalka sai minut kerrassaan suunniltani. Ihmisen näkeminen sellaisessa katkelmallisessa tilassa tuntui minusta niin kamalalta, niin mielettömältä, etten voinut moneen päivään vapautua tuon tumman, ilmeettömän jalan aiheuttamasta vaikutelmasta.

Ehdittyämme lukea Peary Sarkarin alkeiskirjat kävimme käsiksi McCullochin Lukukirjaan. Ruumiimme olivat päivän ponnistusten uuvuttamat, mielemme kaipasi sisäsuojien rauhaa, kirja oli paksu ja täynnä vaikeita sanoja, ja sisällyskään ei voinut olla kovin houkutteleva, sillä siihen aikaan Sarasvati[8]-emon äidillinen hellyys ei ollut vielä lainkaan ilmeinen. Koulukirjat eivät olleet täynnä kuvia kuten nyt. Sitäpaitsi seisoi jokaisen luvun alussa vartijana sarja sanoja toisistaan erotettuine tavuinensa ja sojottavilta pistimiltä näyttävine varoittavine korkomerkkeinensä sulkien lapsen mieleen johtavan tien. Minä yritin useat kerrat murtaa niiden suljettuja rivejä, mutta turhaan.

Opettajamme koetti toisinaan saada meidät häpeämään kertomalla jonkun toisen oppilaansa loistavista saavutuksista. Me häpesimme niinkuin pitikin, mutta tunsimme samalla vastenmielisyyttä tuota toista oppilasta kohtaan ja silmäilimme mustaa oppikirjaamme yhtä ilottomasti kuin ennenkin.

Kaitselmus on ihmistä armahtaen vuodattanut kaikkiin ikävystyttäviin asioihin unettavaa loihtuansa. Englannintuntimme olivat tuskin alkaneet, kun päämme jo alkoivat nuokkua. Silmien kostuttaminen kylmällä vedellä ja juoksu pitkin kuistikoita olivat lievikelääkkeitä, joiden vaikutus ei kauan kestänyt. Jos vanhin veljeni sattui kulkemaan ohitsemme ja näkemään, kuinka me epätoivoisesti taistelimme väsymystä vastaan, niin meidät vapautettiin loppuillaksi. Ja samassa silmänräpäyksessä oli uneliaisuutemme jo tiessään.

8

ENSIMMÄINEN MATKANI

Dengue-kuumeen kerran raivotessa Kalkuttassa osan suurta perhettämme täytyi asettua Tshatu Babun huvilaan virran varrelle. Me lapset jouduimme lähtemään mukaan.

Se oli ensimmäinen matkani. Gangesin ranta tervehti minua kuin ystävää jostakin edellisestä olemassaolosta. Palvelijain asunnon edustalla oli guava-lehto, ja minä vietin päiviäni istuen sen varjossa kuistikolla ja katsellen puunrunkojen välitse välkkyvää virtaa. Joka aamu herätessäni tuntui siltä, kuin olisi päivä saapunut luokseni kultareunusteisena kirjeenä, jossa minua odotti jokin ihmeellinen uutinen. Jotta pieninkään osanen ei joutuisi hukkaan, minä pukeuduin niin nopeasti kuin suinkin voin ja kiiruhdin ulos tähystyspaikalleni. Joka päivä näin Gangesin paisuvat ja alenevat vuoksi- ja luodevedet, lukuisat alukset viilettelivät kukin tavallansa pitkin virran pintaa, puiden varjot väistyivät lännestä itään, ja vastakkaisella rannalla, puiden varjoläikkien yläpuolella, pulppusi kultainen elämänveri illantaivaan lävistetystä rinnasta. Toisinaan päivä oli pilvinen varhaisesta aamusta alkaen; vastarannan metsä lepäsi tummana, ja tummat varjot väikkyivät virralla. Sitten alkoi äkkiä pauhata sade, joka himmensi näköpiirin: toisen rannan hämyinen rajaviiva lausui kyyneleiset jäähyväisensä, virran povea paisuttivat pidätetyt huokaukset, ja lehvistössä pääni päällä temmelsi kostea tuuli.

Minä tunsin itseni uudestisyntyneeksi päästyäni muurien, palkkien ja parrujen komeroista vapaaseen luontoon. Niin tutustuessani uudelleen kaikkiin olioihin minä olin näkevinäni häiritsevien, rumentavien verhojen väistyvän maailman ja itseni väliltä. Olenpa varma siitä, että se siirappi, joka kylmien lutshi-kakkujen keralla muodosti aamiaiseni, maistui yhtä hyvältä kuin Indran taivaassansa nauttima ambrosia, sillä kuolemattomuus ei piile nektarissa, vaan sen nauttijassa, ja jää saavuttamatta, jos sitä etsimme.

Talon takana oli muurin ympäröimä puutarha lammikkoineen, jonka veteen johtivat portaat, kylpytasanteelta. Tasanteen vierellä kasvoi suunnattoman suuri dzambolan-puu, ja ylt'ympäri seisoi taajoina ryhminä erilaisia hedelmäpuita, joiden varjoon piiloutuneena lampi lepäsi. Tuon yksinäisen pienen puutarhan hunnutettu kauneus viehätti minua sanomattomasti, aivan eri tavalla kuin talon etusivulta virralle päin avautuva laaja näköala. Se oli kuin talon morsian, joka lepää yksinään päivällislevollansa kauniisti kirjailemansa pieluksen varassa hiljaa kuiskaillen sydämensä salaisuuksia. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä tuon jättiläispuun alla uneksien lammen syvyyksissä sijaitsevasta jakshain[9] kaameasta kuningaskunnasta.

Minun teki kovin mieleni päästä kerran näkemään bengalilaista maakylää. Sen lukuisat pienet rakennukset, olkikattoiset puistomajat, kujat ja uimarannat, vainiot ja torit, leikit ja juhlat, kaikki sen elämän ilmiöt sellaisina kuin mielikuvitukseni ne minulle esitti, vetivät minua kovin puoleensa. Sellainen kylä olikin kohta puutarhanmuurimme takana, mutta meitä oli kielletty siellä käymästä. Me olimme päässeet ulos häkistämme, mutta emme olleet vielä vapaat: istuimme oksalla, mutta jalkaa rasitti vielä kahle.

Eräänä aamuna kaksi vanhempaa veljeäni lähti kylään. Minä en kyennyt enää hillitsemään haluani, pujahdin huomaamatta ulos ja seurasin heitä vähän matkan päässä. Kulkiessani varjoisaa kujaa, joka johti tiheiden pensasaitojen välitse ja viheriäin vesikasvien peittämän lammen ohi, minä omaksuin ihastuneena kuvan toisensa jälkeen. Minä näen vieläkin alastoman miehen lammen rannalla vitkalleen pukeutumassa ja puhdistamassa hampaitansa pehmeäksi pureksitulla oksalla. Sattuivatpa sitten veljeni havaitsemaan, että minäkin olin tulossa. "Sinäkö täällä? Suori itsesi matkaan! Lähde heti takaisin!" he toruivat. He kerrassaan kauhistuivat minut nähdessään. Minä olin paljain jaloin, nuttuani ei peittänyt hartialiina tai päällysvaate, sanalla sanoen: minä en ollut siinä asussa, että olisin voinut soveliaasti lähteä ulkosalle. Ikäänkuin se olisi ollut minun syyni! Minullahan ei ollut sukkia eikä muutakaan ylimääräistä vaatetusta, joten minun ei ainoastaan täytynyt palata pettyneenä tällä kertaa, vaan oli yleensäkin luovuttava kaikista asian auttamista koskevista toiveista. Mutta jos pääsy kauemmaksi olikin takaa suljettu, niin etupuolella Ganges vapahti minut kaikesta vankeudesta: mieleni voi, milloin tahtoi, käydä johonkin iloisesti purjehtivaan alukseen ja kulkea sen mukana maihin, joiden nimeä ei yksikään maantieteen oppikirja mainitse.

Tämä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten. Senjälkeen en ole enää käynyt tuossa tshampak puiden varjostamassa huvilanpuutarhassa. Sama vanha rakennus ja samat vanhat puut ovat siellä varmaan vieläkin, mutta minä tiedän, ettei se kumminkaan enää ole sama — sillä mistäpä nyt ottaisin sen lapsellisen ihmettelyn ja ihastelun, jonka valossa sen muinoin näin?

Me palasimme kotiimme Kalkuttaan. Ja jokainen päiväni oli jälleen palanen, joka viskattiin Normaalikoulun ammottavaan kitaan.

9

RUNOLLISIA HARJOITUKSIA

Sininen kirjoitusvihkoni oli pian täynnä joka suuntaan kulkevia viivoja ja koukeroita kuin jonkin hyönteisen pesä. Nuoren kirjailijan hillitön käsi rypisti piankin sen lehdet, kulmat käpertyivät ja näyttivät käpälien tavoin pitelevän kiinni kirjoittamistani, kunnes jokin Baitarani-virta[10] vei sen mukanansa armeliaan unohduksen maille. Niin ne välttivät painokoneen kidutuksen ja voivat olla varmat siitä, ettei tarvinnut pelätä mitään uudestisyntymistä tähän murheen laaksoon.

Minä en voi väittää toimettomana todistajana silmäilleeni runoilijamaineeni leviämistä. Eräs opettajistamme, Satkari Babu, joka ei ollut luokkani opettajia, oli minuun hyvinkin mieltynyt. Hän oli kirjoittanut eläinoppia käsittelevän teoksen — toivottavasti ei kukaan epäystävällinen pilkkakirves käytä tuota seikkaa hänen kiintymyksensä selityksenä! Hän kutsutti minut eräänä päivänä luoksensa ja kysyi: "Sinäkö runoilet?" Minä en tahtonut asiaa salata. Siitä lähtien hän silloin tällöin kehoitti minua täydentämään nelirivistä säkeistöä, jonka annettuun säepariin minun oli liitettävä toinen itse sepittämäni.

Johtajamme Gobinda Babu oli erittäin tummapintainen, pieni ja pyylevä. Mustiin vaatteisiinsa puettuna hän istui toimistohuoneessaan toisessa kerroksessa asiakirjojansa hoitaen. Me pelkäsimme häntä kaikin, sillä hän oli ruokokepin valtias. Kerran minä pakenin eräiden ahdistajien tieltä hänen huoneeseensa. Ahdistajina oli viisi tai kuusi vanhempaa poikaa. Minulla ei ollut puolellani mitään muuta todistajaa kuin kyyneleni. Minä voitin asian, ja siitä lähtien minulla oli erikoinen sija Gobinda Babun sydämessä.

Eräänä päivänä hän kutsui minut välihetken aikana huoneeseensa. Minä lähdin sinne peläten ja vapisten, mutta olin tuskin ehtinyt astua sisään, kun hänkin tiedusteli minulta: "Sinäkö runoilet?" Minä olin kärkäs tunnustamaan. Hän antoi tehtäväkseni sommitella runon jostakin ylevästä siveellisestä periaatteesta, en muista enää mistä. Ainoastaan ne, jotka ovat olleet hänen oppilainansa, tietävät, kuinka suunnatonta alentuvaisuutta ja ystävällisyyttä sellainen häneltä tuleva toimeksianto merkitsi. Saatuani seuraavana päivänä säkeet valmiiksi minä jätin ne hänelle. Hän vei minut mukanansa korkeimpaan luokkaan ja asetti seisomaan poikien eteen. "Lausu se!" kehoitti hän. Ja minä lausuin kaikuvin äänin.

Tuo moraalinen runoelma oli kiitettävä ainoastaan sikäli, että se aivan pian hävisi. Sen moraalinen vaikutus luokkaan ei ollut suinkaan rohkaiseva — missään tapauksessa se ei herättänyt tekijään kohdistuvia kunnioituksen tunteita. Useimmat olivat varmat siitä, etten minä ollut runoa itse tehnyt. Eräs sanoi voivansa näyttää kirjan, josta sen olin jäljentänyt, mutta kukaan ei kehoittanut häntä niin tekemään; todistaminen on kiusallista niille, jotka mielellään muutenkin uskovat. Runollisen maineen tavoittelijoiden lukumäärä alkoi siitä pitäen arveluttavasti lisääntyä; sitäpaitsi olivat käytetyt menettelytavat sellaiset, ettei niistä sopinut toivoa voittoa siveelliselle kehitykselle.

Nykyjään ei ole ollenkaan merkillistä, jos joku poika sepittää säkeitä. Runous on kadottanut sädekehänsä. Muistan vielä, kuinka niinä aikoina pidettiin niitä harvoja naisia, jotka runoilivat, jumalallisina ihmeolentoina. Kun nykyaikana kuullaan puhuttavan jostakin nuoresta naisesta, joka ei runoile, niin suhtaudutaan asiaan epäilevästi. Nykyjään runous versoo jo paljoa ennen koulun korkeimpaan luokkaan ehtimistä, ja yksikään nykyinen Gobinda Babu ei välittäisi vähääkään puheenaolleesta runollisesta suorituksesta.

10

SRIKANTHA BABU

Siihen aikaan minulla oli onni löytää kuulija, jonka vertaista ei varmaankaan ole toista. Hänellä oli niin erinomainen kyky nauttia kuulemastansa, että hän olisi jo sen vuoksi ollut kerrassaan mahdoton minkään kuukauslehtemme kirjalliseksi arvostelijaksi. Tuo vanha mies muistutti mitä elävimmin täysin kypsää mangopuun marjaa: hänen olemuksessaan ei ollut hapon jälkeäkään eikä yhtäkään karkeata säiettä. Hänen lempeiden, sileiksiajeltujen kasvojensa yli kaartui avara kalju päälaki, suussa hänellä ei ollut vaivoinansa yhtään hammasta eikä hampaan tynkääkään, ja hänen suurissa, hymyilevissä silmissään loisti alinomainen ilo. Kun hän puhui pehmein syvin äänin, niin hänen suunsa, silmänsä, kätensä ja koko olemuksensa puhuivat nekin. Hän kuului vanhan persialaisen kulttuurin piiriin eikä ymmärtänyt sanaakaan englanninkieltä. Hänen eroamattomina kumppaneinansa olivat vasemman käden hoitelema piippu ja sylissä lepäävä sitar, ja hänen kurkustansa kumpusi lakkaamaton laulu.

Srikantha Babu ei kaivannut mitään nimenomaista esittelyä, sillä kukaan ei voinut vastustaa hänen lapsensydämensä luontaista tenhoa. Kerran hän vei meidät mukanansa suureen englantilaiseen valokuvaamoon kuvauttaakseen itsensä meidän kerallamme. Siellä hän kertoi vilpittömään tapaansa, hindustanin- ja bengalinkieltä sekaisin käytellen, olevansa köyhä mies, mutta kovin haluavansa saada nimenomaan tämän valokuvan, ja voittikin liikkeenjohtajan sydämen siinä määrin puolellensa, että hän hymyillen suostui maksua alentamaan. Ja niin lapsellisen vilpitön oli Srikantha Babun käytöstapa, niin kaukana olivat hänestä kaikki pahennuksen herättämistä koskevat ajatukset, ettei sellainen tinkiminen tuntunut ollenkaan sopimattomalta tuossa jäykän juhlallisessa englantilaisessa liikkeessä. Toisinaan hän vei minut mukanansa erään eurooppalaisen lähetyssaarnaajan luo. Sielläkin hän verrattomasti vilkastutti seuraa leikeillään ja lauluillaan, huvittamalla lähetyssaarnaajan pientä tyttöä ja mitä ehdottomimmin ihailemalla talon emännän kautokengässä piilevää pienoista jalkaa. Joku toinen niin merkillisesti käyttäytyvä henkilö olisi epäilemättä tuntunut kiusalliselta, mutta hänen ilmeinen vilpittömyytensä miellytti kaikkia ja pakotti heidät hänen iloonsa yhtymään.

Epäkohteliaisuus ja julkeuskaan eivät voineet mitään Srikantha Babulle. Siihen aikaan asui talossamme eräs verrattain mainehikas laulaja. Päihdyksissä ollessaan hän pilkkaili Srikantha Babu raukan laulua ollenkaan valikoimatta lauseparsiansa. Srikantha Babu sieti sen aivan tyynesti yrittämättä puolestaan loukata. Kun miehen sietämätön karkeus vihdoin johti hänen karkoittamiseen, niin Srikantha Babu kävi innokkaasti pitämään hänen puoltansa. "Eihän syy ollut hänen", huomautti hän, "vaan paloviinan".

Hän ei voinut suhtautua rauhallisesti kenenkään kärsimyksiin, eipä edes kuulla niistä kerrottavankaan. Jos siis joku pojista halusi häntä kiusata, niin hänen tarvitsi vain lukea joitakin kohtia Vidjasagarin teoksesta Sitan karkoitus. Se kidutti häntä kovin, hän ojensi kätensä torjuen ja rukoili lukijaa lopettamaan.

Tämä vanhus ei ollut ainoastaan meidän, vaan myöskin isäni ja vanhempien veljiemme ystävä. Hän oli samanikäinen meidän kaikkien kanssa. Samoinkuin puro osaa leikitellä jokaisella kivellä ja karkeloida sen keralla, samoin riitti hänelle vähäisinkin asia sanomattoman ilon aiheeksi. Kerran olin sepittänyt hymnin, jossa koskettelin asiaankuuluvalla tavalla tämän maailman koettelemuksia ja murheita. Srikantha Babu uskoi varmasti, että isäni kovin ihastuisi tutustuessaan sellaiseen uskonnollisen runouden helmeen. Rajattoman innostuksensa vallassa hän tarjoutui sen hänelle itse esittämään. Onneksi minä en sattunut olemaan läsnä, vaan kuulin vasta jälkeenpäin isääni kovin huvittaneen sen seikan, että maailman kärsimykset olivat ylen varhain yllyttäneet hänen nuorinta poikaansa runollisiin vuodatuksiin. Olen varma siitä, että Gobinda Babu, koulunjohtaja, olisi suhtautunut kunnioittavammin niin vakavaa aihetta koskeviin ponnistuksiini.

Laulussa minä olin Srikantha Babun lempioppilas. Hän oli opettanut minut laulamaan: "Ah, kauas häipyneet on Vradzhan vainiot"[11] ja kuljetti minua nyt mukanansa kaikkiin huoneisiin sitä esittämään. Minä lauloin, hän säesti kilkutti sitarillansa, ja kun ehdittiin kertosäkeeseen, niin hän yhtyi lauluun toistaen sitä toistamistaan samalla hymyillen ja nyökyttäen päätänsä jokaiselle, ikäänkuin olisi tahtonut heitä rohkaista runsaisiin suosionosoituksiin.

Isääni hän hartaasti kunnioitti. Erääseen hänen laulamaansa säveleen oli sepitetty hymni: "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän." Laulaessaan sitä isälleni Srikantha Babu viehättyi siinä määrin, että hypähti seisaallensa, helisytti voimallisesti sitariansa laulaessaan "Sillä hän on meidän sydäntemme sydän" ja heilahdutti sitten kättänsä kohti isäni kasvoja muuttaen samassa tekstiä: "Sillä sinä olet meidän sydäntemme sydän."

Kun vanhus kävi viimeisen kerran isääni tervehtimässä, niin viimeksimainittu, itse vuoteen omana, asui eräässä virran varrella sijaitsevassa huvilassa Tshinsurassa. Srikantha Babu, joka oli jo sairautensa viimeisissä vaiheissa, ei kyennyt enää auttamatta nousemaan, ja hänen täytyi työntää silmäluomensa auki voidakseen nähdä. Siinä tilassa hän matkusti, tyttärensä hoivaamana, asuinpaikastansa Birbhumista Tshinsuraan. Ankarasti ponnistaen hän sai vielä kerran kunnioittavasti koskettaneeksi isäni jalkoja ja palasi sitten asuntoonsa, missä kuoli pari päivää myöhemmin. Hänen tyttärensä kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli lähtenyt ikuiseen nuoruuteen hymisten laulua: "Kuinka suloinen onkaan armosi, Herra!"

11

BENGALIN-OPINTOMME PÄÄTTYVÄT

Koulussa me olimme silloin viimeisenedellisellä luokalla. Kotona harjoittamamme bengalinkielen opinnot olivat johtaneet meidät paljoa kauemmaksi kuin koulun ohjelma edellytti. Me olimme tutkineet Akshai Dattan "Yleistajuisen fysiikan" ja olimme suoriutuneet myös Meghnadvadha-eepoksesta. Luonnontiedettä meille opetettiin ilman havaintovälineitä, joten tietomme oli pelkkää kirjaviisautta. Siihen käyttämämme aika oli tosiaankin kerrassaan tuhlattu; olisipa minun mielestäni ollut paljoa parempi, jos se olisi tuhlattu joutilaisuuteen. Meghnadhvadhakaan ei tuottanut meille suurta iloa. Maukkainkaan makupala ei ole meille nautinnoksi, jos se singotaan vasten otsaamme. Ja kun eeposta käytellään kieliopin opettamiseen, niin onpa kuin käytettäisiin miekkaa partaveitsenä — paha miekalle, paha leualle. Runouden opetuksellisessa käsittelyssä on asetuttava tunne-elämän kannalle; jos siinä pidetään silmämääränä vain kielioppia ja sanakirjaa, niin ei varmaankaan saavuteta Sarasvati-jumalattaren suosiota.