V.
VÄÄRÄKOSKELLA.
Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.
Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä, jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää elänyt.
Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin kuuluva.
Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16| kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi, missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän tuonnempana.
Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen, käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864 Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen, turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista vertaa isommaksi.
Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja koskenlaskijan toimessa.
Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas. Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty. Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä, erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.
Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.
Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso. Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.
Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves, lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.
Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan, milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle saattaakseen.
Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan, etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies. Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi, vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut, jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa, sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin, käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen. Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää. Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin olisi kotiin päässyt.
Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan. Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä, tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen" jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?" Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.
En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt. Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa, estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta tietysti huonolla menestyksellä.
Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä 1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa nojassa.
Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi. Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan. Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä, jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin. Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen, että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.
VI.
PARI ELÄINTARINAA.
Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja eriluontoiset.
Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi. Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin säteilevän kirkkaat.
Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme, kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli, "apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui. Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel. Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi, koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava tapaus.
Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti. Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän. Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään. Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.
Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan. Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi se koko yön.
Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi, jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon suru oli suuri.
Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen, musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.
Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin 14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä totista seurustelua talonväen kanssa.
Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan. Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen, pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt, milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset. Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.
Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti koipiaan, juosten unissaan.
Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.
* * * * *
On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.
Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta. Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.
Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —, pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan. Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut, mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli. Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan käsiin.
Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää, että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri, joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia siinä tosiaan kysyttiin.
Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään esimerkin.
Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota paljasta siltaa myöten.
Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan, joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan sillalla seisattunut.
Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin, heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena käyttää. Se ammuttiin.
VII.
SUOMEA OPPIMASSA.
Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin. Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan. Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle, varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan. Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin, tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.
Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.
Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.
Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.
Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.
Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.
Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.
Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.
Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.
Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.
Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.
Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.
Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.
Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.
Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.
Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.
Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.
Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.
* * * * *
Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.
Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.
Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.
Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:
Nyt Keuruun kesäkukka
Jo meiltä mennyt on,
Ja moni poika-rukka
On vallan onneton.
Ja kyynelvirta entää
Kuin koski silmistä,
Ja ajatukset lentää
Tuon ruusun jäljissä.
Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.
VIII.
ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.
Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.
Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.
Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.
Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.
Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.
Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.
Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.
Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.
Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.
Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.
Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.
Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.
Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.
Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.
Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.
Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.
Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.
Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.
Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.
Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.
Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.
Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.
Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.
Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.
IX.
YLIOPPILAANA.
Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.
Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että sen kannettavana oli jotain outoa.
Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä, sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot, ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala. Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.
Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin "Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin, milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut. Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan, aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa. Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla. Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut voimiani ponnistaa.
Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan, etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.
Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th. Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen", ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa. Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin. Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.
Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen. Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä, jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista opiskelemista jatkui kaksi vuotta.
Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut. Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi. Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu "Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan Alina Frasan kanssa.
Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla, mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.
Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi jatkamaan.
Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen. Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.
No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta toimittamaan.
* * * * *
Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa. Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt. Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.
Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä "isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut. Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom, Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K. Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander, Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug. Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt, en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki, mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta kotoisin.
Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859 ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta, ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä, joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah. O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.
Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita. Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v. 1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi, parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa, jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus kaksi.
Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr. Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus, sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä. Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä, joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.
"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa, ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu molempia kieliä.
Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut, sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.
Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin. Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg, Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F. Godenhjelm.
Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864 perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma, vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon) alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella, joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista, vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee siihen ollut syynä.