Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L. ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J. Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan, että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864 ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb. Forssell ja K. Fr. Eneberg.
Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.
Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.
Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina, jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan, saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.
Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O. Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist, niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."
Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni aikakautisen kirjallisuuden alalla.
Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa" nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin "Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle Suomettarelle uusi toimittaja.
Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A. Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin. Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa, jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.
Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on. Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin "stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva; juotiin vain sen tähden että se tapana oli.
Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää "Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina, "snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.
X.
J.W. SNELLMANIN LUONA.
Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.
Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.
Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.
Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:
"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."
Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.
Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:
"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."
Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.
* * * * *
Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876 alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia, kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.
Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön, tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.
Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt, Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R. ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius. Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin, se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.
Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi; kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.
Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti, että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta; eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat. Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.
Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun oli tultava takaisin.
Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.
Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa toteuttamisen mahdottomuudesta.
En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui, kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä. Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen työhön.
Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten seisattui hän eteeni, lausuen:
"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko hullu?"
Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."
Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.
* * * * *
Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut, se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.
Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu, poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J. F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta ikäluokkaa.
Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala. Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja juttuja, muun muassa seuraavan:
Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät, jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille, joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille. Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.
Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.
Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.
Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4 päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista kirkkoon ja hautausmaalle.
XI.
ALKU.
Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:
"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa. Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.
A. Almberg."
Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.
Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.
Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.
Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.
Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.
Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.
Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.
Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.
Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.
Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".
Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.
Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa. Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E. Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle kertonut.
Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen, joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.
U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti. Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000 markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen asia.
Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U. Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset, ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot, kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna. Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston toimittaminen 1870-luvulla tuotti.
Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18 p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin, että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin. Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista 1870-luvulla.
Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan. Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet, vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.
Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin. Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.
Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan, joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.
XII:
ASEVELVOLLISUUSASIA 1871.
Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870 ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle. Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.
Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli hajoitettu 1867.
Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään, ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa, joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä". Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä komennettava sen omalla kielellä.
Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm. käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia".
Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama, kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu kaduilla, perheissä ja seuroissa.
Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona. Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi, ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U. Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels. Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi vallitsemaan.
Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia, ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla "Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä "Aseeton Maamies" julkaisi.
Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten, että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana. Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa, josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin kaikiksi ajoiksi.
Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi. Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta, Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin 16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää, ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista. Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin. Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä ko'ottava.
Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin, esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä, että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen sotaväen komentokieleksi.
Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan, joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm. käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.
Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U. Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä. Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla. Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.
Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat "erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä. Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.
Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys kerrotaan.
"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että, kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan. Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta, niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.
"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma, koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua', kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen, kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on pannut säätyjen päätöksen toimeen.
"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."
Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle, että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada niille vastata.
Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä asiaa?"
Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa, vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen päätökseen Suomen sotalaitoksesta.
Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan. Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen täyttämisestä.
Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä" varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista, vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.
Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut. Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen". Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta seuraavana aamuna.
Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan, ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta, johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen kuin lokakuulla 1876.
Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta, mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm. käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.
Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää "Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin. Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.
Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6 päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh. ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius, sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah. J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt, vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff, kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.
Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä. Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.
XIII.
LIIKKEEN HOITAJAKSI VASTOIN TAHTOANI.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen, asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A. Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13 vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina menivät nurin.
Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o 48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.
Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista, mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.
Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen. Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan, mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni, jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni. Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen, että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U. Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon. Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus. Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli taipuminen.
Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä, että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.
Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan, että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.
Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt, Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund. Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen, Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni 55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli meidän.
Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa. Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja syötiin.
Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen muodostamalle yhtiölle.
Kun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä Stråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu valtiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen sisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä paikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä vuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja kaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot Helsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen ahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja valinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o 4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista jotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan tämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle. Sitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen kuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan, joka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.
Kun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta sinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen siellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin", sillä seuran kirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista yhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut olemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista, jotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä keskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä liikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki toimittivat.
Mutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli helmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle kielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin innokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko terveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen koko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo Kaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut sortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan ankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon hoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia syksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän jaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg sitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti ulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.
Nyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista olin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa ulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten Roomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni jäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä jyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia. Hoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä Almberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa kirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi hoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas täytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa hoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.
Kuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut mitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän kuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien Jenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin, vihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa muun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen kestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin, muut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin menneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla kokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2 päivään asti 1896.
Kun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme leskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin määräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän kalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa edustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin kirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua lehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi nämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin se osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon taloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka vuosina 1877-95 oli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino", on sittemmin ollut "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon Osakeyhtiö".
Missä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa paraiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk, viime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa määrässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun alkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin 18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista kivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen taloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty naapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle rakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71 tulensijaa.
Kysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt aikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt mahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon työnjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat minulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa on ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta kunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa työskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56, taituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen 30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt 26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18, kirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A. Pakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme 12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10 vuotta.