XV.
SAVONLINNAN 400-VUOTISJUHLA JA "KANSALLISET KIITOLLISUUDEN VELAT".
Heinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen johdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik Akselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan "Jumalalle kunniaksi, pyhälle kristinuskolle vahvistukseksi".
Uuden Suomettaren "lähettämänä kirjeenvaihtajana" matkustin minä sinne Kaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä, niiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa pitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon Savonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat joutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet puoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen onnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat saivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut, sillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.
Tuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina ollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia kaikilta maamme ääriltä.
Aamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia, jotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli kokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin kaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin torille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua ryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä, että Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että muistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa, joka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen toimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla muutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti virren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.
Sitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma, juhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä ja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet, salmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras koristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien ampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan katolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.
Sen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä, vietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa linnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän portin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: "Bonus et faustus sit hic dies: meminerint minores" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä: muistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä niinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun sai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: "Jumala onnellisia aikakausia menneisiin liittäköön", "Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin esi-isien nähden kuolla", "Neljä vuosisataa katsoo meihin".
Linnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä ylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä varustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat, Juustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit, Hornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket y.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä maahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla varustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa kuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä mahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin, Döbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun soturin haahmua ja sota-aseita.
Kun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin, piti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa silmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan Ruotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että tämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan liene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen valtaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti muuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen tulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti kiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen kansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin etuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä kansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista olla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja hallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista, joita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille? Olemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on käteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on niin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä veri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja ihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön "kansojen lukuun", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi on: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja ilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot todistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat, olivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan, emme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja perustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen lausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan kädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin haittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä itsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden monipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja tukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että kun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme lapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin paljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.
Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet, jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.
Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille. Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä, yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.
Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt rannalla olevaan puistoon.
Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen kunniavanhuksen hovissa.
Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas. Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.
Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo vallitsi.
Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi suunnattoman korkeihin holveihin.
Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat:
"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen, niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi, eläköön isänmaa."
Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.
Päivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti paistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo ihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.
Varsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli tehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä katselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin oli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti olivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa, jota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin, tanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja väsyneille.
Kun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin "Maamme". Ilma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan ennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös jotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät nyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka
"— — — on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus".
Olen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä viikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt kaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa ilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä kesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten tyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä vietettäisiin.
Hämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso sileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja. Lauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg lausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan vaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös, hän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin "Viaporin". Suomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan ylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten tervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.
Noin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta myöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.
Vielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli soittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa juhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori Ahlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien edustajatkin olivat kutsutut.
* * * * *
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876 kirjoituksen "Kansallisista kiitollisuuden veloista", joka lyhennettynä otettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys oli seuraava:
Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella, että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille, velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa. Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät, että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä, että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen" synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa, että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat, ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin "kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat; mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen. Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin parasta, ettei toista oteta lisäksi.
Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.
Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.
Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn, joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla 1865, joka osoittaa — "sille, joka sen tahtoo ymmärtää" — että tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua. Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?
Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K. olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä, niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan, puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään, mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat kansanjäännökset suomalaista sukua, joita kulkiessani olen tavannut (ja joiden kieltä enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut), niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi, niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä "masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist, että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa "Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme", eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa, että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he. Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut, ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan kuin nykyinen suomikiihkoisuus".
Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja" vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim. "kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään, niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee. — Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A., joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava Suomen kansan kohtaloissa oli vaan Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan", joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa. "Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa sitä eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta. — Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa. Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme, että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu "meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten" kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla "jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää, — että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi mielensä mukaan tuhlata.
Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma "joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi, vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu. Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku voisi sanoa". — Varsin ikävä ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." — Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien" kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". — Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina, jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin jatkaa hra A.:
"Hämäläisessä ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää 'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V. Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista' j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää pääasiallisesti olevan oikea."
[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan viivanalaisen muistutuksen:
"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:
"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme. Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa, että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa, mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee."]
"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että 'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri, ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla' että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä 'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran, kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n eteen panna mitään programmia."
Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen "toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen". Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille", joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.
Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan. Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus. Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A. ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt. Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja" vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A. lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme, missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä; sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä" kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa, sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää "Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä: hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän "Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa, josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v. 1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään, ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä. — "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.
Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa, joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset parjaukset, joiden paino ei ole suuri.
Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan, aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.
Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran 50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi, tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan. Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään kajonneet.
Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."
XVI.
AMORE PROXIMI.
Ollessani Helsingin Suomalaisen seuran sihteerinä pidin tämän seuran kokouksessa joulukuun 2 p:nä 1871 esitelmän "Amore Proximi" (Rakkaudesta lähimäiseen) nimisestä salaveljeskunnasta, joka täällä Suomessa oli olemassa 1700-luvun loppupuolella ja viime vuosisadan alussa. Tämän veljeskunnan asiakirjat oli äskettäin Loviisan kaupungista, jonka kirkkoon veljeskunta hajotessaan oli pannut talteen omaisuutensa, lähetetty Helsinkiin tutkittavaksi. Mitenkä nämä asiakirjat joutuivat maisteri Kaarlo Alfred Castrénin käytettäviksi, sitä en enää muista. Luultavasti oli ne lähetetty valtioarkistoon, mistä Castrén, joka silloin oli Uuden Suomettaren aputoimittajana, mutta samalla teki arkisto-tutkimuksia, oli osan niistä tuonut yhteiseen asuntoomme, tutkiakseen niitä. Kun hän muiden töiden tähden ei kohta voinut käydä noihin asiakirjoihin käsiksi, otin minä niitä silmäilläkseni, toivoen niistä saavani aiheen ja aineita mainitussa seurassa pidettävään esitelmään. Eikä tämä toivo pettänyt. Asiakirjain tarkkaan tutkimiseen ei minulla kuitenkaan ollut aikaa, ja Castréniltakin jäi niiden tutkiminen sikseen, hänen rintatautinsa kun kiihtyi kiihtymistään, heikontaen hänen voimiaan ja pakoittaen hänet ennen pitkää lähtemään keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Ennen lähtöään toimitti hän asiakirjat pois kotoansa, arvattavasti valtioarkistoon, missä ne nytkin lienevät.
Kun minun tietääkseni ei kukaan sittemminkään ole puheena olevia asiakirjoja tutkinut eikä ainakaan mitään selontekoa niistä julaissut, lienee minun esitelmäni, joka julaistiin Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1872, tähän saakka ainoa selostus niiden sisällyksestä sekä tuon salaveljeskunnan synnystä, tarkoituksista ja toimista. Ja näin ollen olen katsonut soveliaaksi nyt jälleen, 37 vuoden kuluttua, muistuttaa tästä merkillisestä veljeskunnasta, toivoen että joku nykyisistä kotimaan historian tutkijoista ottaa hankkiakseen ja julaistakseen tarkemmat tiedot siitä.
Syyskuun 20 p:nä 1786 kokoontui joukko Loviisan kaupungin asukkaita ja päätti perustaa veljeskunnan nimellä "Amore Proximi". Luultavasti oli alote lähtenyt Svartholman linnaväestä, sillä useimmat perustajat olivat sotilaita. Muistakin säätyluokista otettiin jäseniä veljeskuntaan, ja olipa se avoinna ventovieraille muukalaisillekin, vaikka näiltä arvattavasti salattiin syvimmät salaisuudet. Veljeskunnassa oli nimittäin eri luokkia, ainakin neljä, ja korkeampiin luokkiin pääsevien lukumäärä oli tarkasti rajoitettu. Julkinen tarkoitus ja toimi oli tietysti hyvin viaton. Se oli kahtalainen. Ensiksikin tarkoitti veljeskunta turvattomien lasten hoitoa ja kouluttamista. Se oli koonnut rahaston, jonka varoilla erältänsä kasvatettiin 16 poika- ja tyttölasta, toinen puoli kaupungin ja toinen Svartholman linnan seurakunnasta. Lapsia opetettiin kirjoittamaan sekä harjottamaan käsitöitä, poikia miehen ja tyttöjä naisen askareita, sillä aikomus oli tehdä heistä kelvollisia palvelijoita. Ne otettiin kouluun 6- tai 8-vuotisina ja päästettiin sieltä 15 vuoden ikäisinä. Veljeskunnan toinen tarkoitus oli jäsenissään herättää ja vireillä pitää rakkautta hyviin avuihin ja todelliseen kunniaan sekä kammoa kaikkea pahuutta vastaan. Tahdottiin yhteisvoimin urkkia viisautta totuuden soihdun valossa. Veljeskunta oli perustettu n.s. "seitsemän päähyveen" pohjalle. Näin sanoo asessori Fabian Kling, joka v. 1803 näkyy olleen veljeskunnan esimiehenä. Kunink. Majesteetti oli siihen aikaan luonut huomionsa tähän ja muihinkin Ruotsin valtakunnassa oleviin salaliittoihin, peläten että niissä harjoitettiin tointa sellaista, joka loukkasi siveyttä ja oli valtion järjestykselle vaarallista. Tästä syystä oli kuningas maaliskuulla sanottuna vuonna antanut kaikkien salaveljeskuntain puheenjohtajille tai esimiehille käskyn lähettää maaherroille jäljennökset niistä valansanoista ja lupauskaavoista, joita niissä käytettiin, sekä kertomukset veljeskuntien tarkoituksista ja toimista. Tämä käsky ei kuitenkaan koskenut vapaamuurarein veljeskuntaa, joka oli Kunink. Majesteetin suosion turvissa. Mutta kun ei Loviisan veljeskunta suorastaan tunnustanut kuuluvansa vapaamuurarein liittoon, oli maaherra Lodella täysi syy ilmoittaa käsky tämänkin veljeskunnan esimiehelle. Se kertomus, jonka asessori Kling sen johdosta antoi veljeskuntansa tarkoituksista ja toimista, on säilynyt, ja siitä sain mainitsemani tiedot tämän veljeskunnan julkisista tehtävistä. Asiakirjain joukosta en löytänyt maaherran enkä kuninkaan päätöstä, eikä niissä muutoinkaan ollut mitään mainittuna tuon tiedustelun seurauksista. Varmaa kuitenkin on, että Loviisan veljeskunta jäi henkiin ja hajosi vasta vuonna 1812, kun Suomi jo aikoja oli ollut Venäjän valtakuntaan yhdistettynä. Tätä seikkaa ei voi selittää muulla tavoin, kuin että kuningas Kustaa IV Adolfilla oli sama ajatus kuin minullakin, että nimittäin "Amore Proximi" oli luettava vapaamuurarein liittoon kuuluvaksi, ja että hän sen tähden otti senkin korkean suosionsa turviin.
Asessori Klingin kertomuksesta, joka ylipäänsä oli hyvin varovasti laadittu ja, sivumennen sanoen, sisältää ilmeisesti perättömiäkin seikkoja, saadaan myös se tieto veljeskunnan koulusta, että tämä oli ollut toimessa veljeskunnan perustamisesta asti ja että siitä jo v. 1803 oli päästetty noin 100 oppilasta. Viime vuosina vallinnut kallis aika oli kuitenkin vaikuttanut sen, että kouluun ei enää voitu ottaa niin monta lasta kuin alussa määrätty oli.
Ruotsissa syntyi loppupuolella vapaus-aikaa useita pieniä vapaamuurarein luoseja, joista yksi oli nimeltään "la Constance". Tämä asetti Suomeen alaluosin, joka pysyi voimassa emäluosin hajottuakin. Se kävi täällä "Walhalla-veljeskunnan" nimellä, ja sen asema oli Viaporissa. Alkuperäiseksi tarkoitukseksi sanottiin "isänmaan historian viettäminen". Väliin lienee siinä ollut satakunta jäsentä, mutta ylimalkaan tiedetään siitä hyvin vähän. Vaan ilmi on saatu eräs nimiluettelo, jossa nähtävästi jonkun salaliiton jäseniä luetellaan. Liiton nimi on ilmoitettu vain kirjaimilla S:t C.F.T.H., joiden merkitystä ei ole voitu selittää tarkemmin kuin että ensimäiset kirjaimet merkinnevät "Sankt" (pyhä) ja viimeinen kirjain "Hydda" (maja). Luettelo sisältää 313 nimeä, näiden joukossa melkein kaikkien Anjalan herrain nimet. Siitä myöskin nähdään, että samallainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Akselin Maja", oli Suomen silloisessa pääkaupungissa Turussa, ja että Suomessa oli viideskin salainen veljeskunta, nimeltä "Pyhän Yrjön Maja", jonka asemapaikkaa ei mainita. Olivatko nämä kolme veljeskuntaa Walhallan haaraosastoja vaiko itsenäisiä veljeskuntia, sitä ei tiedetä. Viaporissa oleva luosi näkyy olleen olemassa vuodesta 1763 asti, mutta hajonneen v. 1786. Hyvin merkillistä on, että "Amore Proximi" Loviisassa perustettiin juuri samana vuonna kuin Walhalla hajosi. Mutta ennen kuin rupeemme valtiollisiin arveluihin, täytyy meidän lähemmin tutustua Loviisan veljeskuntaan.
Olen jo pari kertaa sanonut, että tämän veljeskunnan jäsenet eivät näy tahtoneen tunnustaa vapaamuurarein nimeä. Eräässä puheessa, jonka neljännen luokan esimiehen oli pidettävä niille uusille jäsenille, jotka tähän luokkaan otettiin, sanotaan muun ohessa: "Me emme ole niitä, jotka nuuskivat Jerusalemin temppelin raunioilla", ja "me ylenkatsomme kaikki, mikä on naurettavaa". Edellinen lause selvästi tarkoittaa vapaamuurareita, ja jälkimäisestä sopisi päättää, että Loviisan veljeskunnassa ei harjoitettu mitään turhamaisia menoja ja temppuja. Mutta näin ei ollut laita. Päinvastoin tapaamme siinä kaikki ne juhlalliset menot ja nykyajan mielestä joutavat temput, jotka ovat tavalliset vapaamuurarienkin seuroissa. Menkäämme esim. toisen luokan kokoukseen. Se alkaa näin:
Puheenjohtaja, joka seisoo alttarin edessä, lyö kerran vasaralla, ja jäsenet panevat hatut päähänsä.
Pythagoras, veljeskunnan viisas opettaja, lyö sauvallansa lattiaan.
Puheenjohtaja lausuu: "Ensimäinen kokouksemme on alkava."
Kaikki jäsenet nousevat ja seuraavat puheenjohtajaa. He ottavat hatut päästään ja painavat ne sydämelleen. Sen tehtyään panevat he taas hatut päähänsä, lyövät miekkaansa oikealla kädellä ja jäävät seisomaan tähän asentoon.
Puheenjohtaja ja kaikki Valkean Nauhan Komentajat paljastavat miekkansa. Komentajat pitävät miekkansa kädessä, mutta puheenjohtaja panee omansa alttarille, sanoen: "Väkivalta, vääryys ja hirmuvalta poistukoot sydämestämme ja näistä majoista." Hän lyö kerran vasaralla. Jos nyt uusia jäseniä on luokkaan otettava, niin tapahtuu se seuraavalla tavalla. Penkit kannetaan pois, ja tulokkaat kokoontuvat alikerrassa, josta kukin erältään viedään etuhuoneeseen. Siellä he kolmen jäsenen läsnäollessa kirjoittavat nimensä valansanain alle, jotka kuuluvat näin: "Maailman suuren, kaikkiviisaan ja kaikkinäkevän hallitsijan edessä lupaan minä uskollisuuden ja kunnian nimessä, ijankaikkisen ja ajallisen onneni uhalla, etten kellekään tämän luokan ulkopuolella ilmaise mitään siitä, mikä luokkaa koskee tai siinä tapahtuu, ja lupaan hartaimmalla innolla edistää veljeskunnan tarkoitusta, sen onnea ja menestystä, niin totta kuin ansaittu koston rangaistus armollisesti minusta kääntyköön, mutta jota rangaistusta toivon itselleni, jos petoksen tai pattovalan kautta teen rikoksen, joka on kauhistuttava ja kammottava kaikkia rehellisiä ihmisiä."
Kun nimet on kirjoitettu valansanain alle, jäävät tulokkaat odottamaan etuhuoneeseen noiden kolmen vanhan jäsenen mennessä siihen huoneeseen, missä Eneas seisoo. Siellä on neljä pöytää ja kullakin tuutti täynnä hienonnettua hartsia. Jäsenet asettuvat näiden pöytien ääreen, ja Eneas seisoo alttarin vieressä, jolla on verellä täytetty lautanen ja siinä väkipuukko. Hänen päänsä kohdalla riippuu laesta kruununtapainen, kuusikulmainen laitos, joka on valaistu 12 lampulla. Kun jäsenet ovat paikoilleen asettuneet, menee vahtimestari toista tietä tulokkaiden luo ja saattaa ne yksitellen huoneeseen. Kun tulokas astuu sisään, syöksyy häntä vastaan leimuava tuli. Tuuteista puhalletaan tuota hienonnettua hartsia kynttiläin valkeaan, josta tietysti syntyy aika tuli. "Lattialla oleva multaläjä kohoaa ja liikkuu, läheisestä huoneesta kuuluu kahleitten ja miekkain kalske ja kivien kolina, ilma kohisee ja vesi kiehuu."
Kysyttyään ovatko tulokkaat tehneet valansa, lausuu Eneas: "Teille muistutetaan, että viholliset kavalain, velttojen, arkamielisten ja unteliaiden kansalaisten petoksen kautta ovat valloittaneet osan Trojan etuvarustuksista. Suostutteko yhdessä meidän kanssa vaeltamaan hyvien avujen tietä, kestämään uhkaavat vaarat ja jos tarvitaan, vuodattamaan vertanne yhdessä hurskaiden kansalaisten kanssa, se on: panemaan kaikki alttiiksi meidän, teidän itsenne ja puhtaan tarkoituksen hyväksi? Tahdotteko vast’edeskin vaeltaa oikean järjen, se on viisauden tietä? Teidän silmänne ovat nähneet tulen, maan olette nähneet liikkuvan, veden kohinan olette kuulleet ja myrskyn sohinan; huoneet hajoavat ja kahleet kalisevat kansalaistemme jalkain ympärillä, ja miekka nostetaan onnettomien päiden yli. Tulta, jonka näitte, pitäkää sitä pelastuksemme ennustuksena ja kuvana."
Sitten kääntyy Eneas niiden puoleen, jotka tulta puhalsivat ja jotka, kun hän alkaa puhua, kaikki paljastavat miekkansa. Hän sanoo: "Viekää tämä Trojan uusi toivo viisaan Pythagoraan luo, jotta hän sitä kasvattaisi järjen valoon." Panee käden rinnalleen lausuen: "Sinun tiesi on oikea niin kauan kuin kaikkinäkevän Herran käsky sinua ohjaa ja sinä, hurskautta harjoitellen, taistelet himojasi ja sitä pahuutta vastaan, joka Aatamin lapsia painaa."
Nyt saattaa joku ritari kunkin tulokkaan hyvin vitkaan pimeän huoneen kautta siihen saliin, missä Pythagoras odottaa. Tämä sali on seuraavalla tavalla järjestetty. Perällä on alttari, jolla lampun takana on ruumiinkallo. Alttarin edessä keskellä lattiaa ruumisalttarilla seisova ja kuninkaallisella kruunulla varustettu arkku, joka on peitetty paarivaatteella. Näkyvissä on kaksi valaistua pallokarttaa. Mustiin vaatteisiin puetut veljeskunnan jäsenet istuvat penkeillä. Seppele kädessä menee Pythagoras tulokasta vastaan, sanoen: "Se tie, jota nyt alat astua, on totuuden tie, se on vaivaloinen, mutta tyydyttävä; ota tämä seppele, menettele niin, että sitä ansaitset ja seuraa minua." Kun on kääntynyt alttariin päin, lausuu hän: "Trojan kuningas Priamus murhattiin, kun hänen pahuuteen vajonneet alamaisensa olivat hänet pettäneet ja jättäneet, ja minun luonani on tämä tapaus, kuten näet, poikani, säilytetty. Olkoon sinun järkesi kykenevä käsittämään, sillä minä olen etsinyt, minä olen löytänyt." Sen sanottuaan selittää Pythagoras pitkälle paperilevylle kirjoitetut oppinsa ja neuvonsa, jotka pääasiallisesti koskevat maailman yhteyttä ja pahuuden voitettavaa valtaa. Sitten vie hän tulokkaan pimeään kamariin, jota sanottiin "etehiseksi" (förhuset), ja käskee hänen mietiskellä siellä, kunnes joku ritari tulee häntä noutamaan. Kun kaikki tulokkaat ovat saapuneet ja etehiseen joutuneet, järjestetään sali toiseen tapaan. Alttari jää välilaipion sisäpuolelle ja sen etupäähän asetetaan kuninkaallinen kruunu, jonka yli ripustetaan viisikulmainen kuultokuva, ihmisen viisi aistia. Nuo valaistut pallokartat jäävät niinikään välilaipion sisäpuolelle, ja laipiolle asetetaan kynttilöitä, suitsutusastia ja vesimalja. Salin perällä on kuusikulmainen laitos ja kummallakin puolella alttaria kaksi suurta kynttilää. Sisäpuolella laipiota on myöskin tuolit Valkean Nauhan Komentajia varten. Eneas seisoo puheenjohtajan vieressä, ja laipion ulkopuolella on suitsutusastian vieressä tuoli Pythagorasta varten. Sivuilla istuvat ritarit arvon ja ijän mukaan. Kaikilla niillä, jotka ovat laipion sisäpuolella, on paljastetut miekat.
Tulokkaat tuodaan saliin kaikki yht’aikaa. Itsekutakin seuraa hänen ritarinsa, ja he asetetaan seisomaan yhteen riviin keskelle salia. Heidän tulee pitää oikea käsi sydämellä. Sitten lukee Eneas, seisoen paljastettu miekka kädessä, sen valan, jonka tulokkaat ovat tehneet, ja sanoo: "Vahvistakaa valanne näillä sanoilla: niin totta kuin Jumala minua auttakoon." Näitä sanoja ei kuitenkaan pappien tarvinnut lausua. Puheenjohtaja nostaa miekkansa ja kysyy ritareilta, tahtovatko he tunnustaa veljikseen nämä uudet jäsenet, johon ritarit vastaavat, tehden samat temput hatuillaan ja käsillään kuin kokouksen alkaessa. Viisas Pythagoras lausuu: "Priamuksen kuolema, pahuuden poistaminen ja työn täydentäminen ovat ne myöntävät vastaukset, jotka ritarit antavat." Kaikki käyvät istumaan. Puheenjohtaja ja Eneas menevät ulos laipion ovesta. Edellinen kantaa seppelettä, jälkimäinen muut koristeet tyynyllä, jonka hän sitten antaa jonkun ritarin pidettäväksi. Puheenjohtaja laskee seppeleen itsekunkin uuden jäsenen päähän.
Tämmöisistä näytelmistä ei pääse selville veljeskunnan oikeista tarkoituksista. Niihin hyvin soveltuu Talleyrandin mainio lause, että sanat on luotu ajatusten salaamiseksi.
Mainitsin, että Walhallan veljeskunta lakkautettiin juuri samana vuonna kuin Amore Proximi perustettiin. Molemmilla oli ainakin osaksi sama julkinen tarkoitus, nimittäin turvattomien lasten kasvatus, ja omituista on, että ne lapset, jotka otettiin Loviisan veljeskunnan perustamaan kouluun, melkein kaikki olivat sotilaiden tai sellaisten lapsia, jotka jollakin lailla sotaväkeen kuuluivat. Veljeskunta sekä koulu perustettiin v. 1786. Pysähtykäämme muistelemaan tämän vuoden tapahtumia Ruotsin ja Suomen historiassa. Sinä vuonna kokoontuneet valtiopäivät osoittivat, että kuningas Kustaa III, joka ennen oli ollut kansansa lemmitty, nyt oli joutunut sen vihoihin. Kaikki säädyt vastustivat häntä. Se henki oli syntynyt, jonka lapsi Anckarström oli. Suomen historiassa tämä vuosi on merkillinen sen tähden, että Yrjö Maunu Sprengtporten silloin Haagissa teki Venäjän ministerille ehdotuksen Suomen itsenäisyydestä ja sitten, vaikuttaakseen tämän itsenäisyyden saavuttamiseksi, pakeni Venäjälle, jossa Katarina II:sen hovi kohteli häntä erinomaisella kunnioituksella. Pako tapahtui kesällä, ja syyskuun 20 päivänä syntyi jo salaveljeskunta Amore Proximi aivan Venäjän rajalla, samalla kuin toinen veljeskunta kauempana rajalta, Viaporissa, hajosi. Voiko se olla pelkkä sattuma? Tuskin. Sprengtporten ei ollut jäsenenä Viaporinkaan veljeskunnassa. Hän tahtoi vaikuttaa, mutta olla näkymättömissä. Maanpakolaisena ei hänen olisi sopinutkaan kuulua Loviisan veljeskuntaan näkyvänä jäsenenä. Mutta hänen tiedetään ulkopuolelta vaikuttaneen Viaporin veljeskunnan henkeen, ja syytä on arvata hänen vaikuttaneen Loviisankin veljeskuntaan. Tämän jäseninä olivatkin esim. Pehr af Enehjelm, vapaaherra Berndt Stackelberg ja — majuri Klick.
Loviisan veljeskunnan luettelosta on vielä erittäin mainittava eräs nimi: Sprengtportenin pojan kasvattajan Henrik Gabriel Porthanin nimi, omakätisesti kirjoitettuna. Sprengtportenin historioitsija, Yrjö Koskinen, arastellen mainitsee rauhallisen Porthanin nimen rauhattoman Sprengtportenin nimen rinnalla, ja lausuu ikäänkuin puolustaakseen tätä rohkeutta: "Mutta minua on viehättänyt tuo outo näky: Porthan ja Sprengtporten rinnatusten."
Liian rohkeata olisi siitä tosiasiasta, että Porthanin nimi tavataan Loviisan veljeskunnan jäsenluettelossa, päättää, mitä Suomen historian isä ajatteli Suomen vastaisesta historiasta, ja vielä rohkeampaa olisi ruveta sen nojalle rakentamaan arveluita Porthanin osasta Sprengtportenin tekemässä jaksossa Suomen kansan historiaa. Se olisi sitä sopimattomampi, kun meille Loviisan salaveljeskunnasta, mikäli nyt tiedetään, ei ole säilynyt muuta kuin varsin viattomia asiakirjoja. Vaaralliset paperit, jos niitä, niinkuin luultava on, oli olemassa, hävitettiin tietysti heti Anjalan liiton surkean lopun perästä, jolloin Amore Proximi kenties taas muuttui pelkäksi ihmisrakkauden toimia harjoittavaksi vapaamuurarein veljeskunnaksi, jonka jäseneksi jo v. 1790 tuli semmoinen mies kuin Mauri Klingspor.
En luule erehtyväni kun todistukseksi siitä, että Loviisan veljeskunnalla oli valtiollinenkin tarkoitus, viittaan niihin sanoihin, joilla Eneas veljeskuntaan otettaville uusille jäsenille muistuttaa Trojan valloitetuista etuvarustuksista.
XVII.
ORIJÄRVEN KAIVOKSESSA.
Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä sitäkin katsomassa.
Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan päässä kaivoskalliosta.
Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.
Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät. Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150 jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos, jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä ja jäätä.
Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn, Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan, Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat, että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän, minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja, muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin. Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa, sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt, niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat. Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen seinistä tippui.
Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri tahoilta.
Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.
Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia, rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia, maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia, mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia, malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia, serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia (jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m. Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.
Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis 88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon, ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on ainakin kolmen kilometrin pituinen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.
Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika [eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä. Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi, kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715 kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille. Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo, köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3 puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa. Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin saanti vähetä.
Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina 300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti 2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä, löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti, jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.
Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti "Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.