XVIII.
PAINO-OLOT 1870-LUVULLA.
Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v. 1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna, lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria, että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean" tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti. Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen seurattavina".
Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu liikkuu.
Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista. Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt. Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti, pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti 1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten lainsäädännössä.
Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista, joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut. Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja, jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.
Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan. Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi, tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi, että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö tyytyä.
Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen, että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä, se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder), kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.
Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti 1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa, Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.
Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu; mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.
Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista, saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa, mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni. Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies, maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus. Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä, ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta. Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.
Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.
Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta. Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen "Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin: "Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan. Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman kirjelmän lehdestämme."
Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun 12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen "että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin, jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten 589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31 päivänä.
Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa. Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen jäsenet syyllisiksi tuomittiin.
Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn kanteen.
[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan suomennettuna:
"Päätös:
Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen, ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä, Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa, Maaliskuun 28 päivänä 1870.
Pehr Peterson.
August Nybergh."]
Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua. Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".
Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää. 1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa, hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat, jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".
Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää "parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä". Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen olevan.
Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja, joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.
Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen, Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen armollisesta päätöksestään riippuvia.
Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm. esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.
Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia, erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin "sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin, sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.
* * * * *
Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin, kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa, josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.
Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun 1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin "sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen" kirjoituksesta.
Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:
"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan painosta. Tämä on siis neljäs painos."
Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa, mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen vapaaehtoisen palokunnan lipusta.
Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.
Kirjoituksessani "Asevelvollisuusasiasta v. 1871" olen kertonut kuinka painoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen johdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden säätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U. Suometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä asiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten lehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus, jonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut, oli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren n:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa virallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva "selitys".
"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta', n:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä, että mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät kirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne yleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille joulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa käskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa voimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi."
Otettuaan tämän "selityksen" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar siihen nämä lauseet:
"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti takavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan ole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole mitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna Tidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu, täytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme muulla lailla saa itseämme puolustaa."
Mutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti lehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä poistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:
"Sensuurin toimi. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään mietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui Suometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi Folkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina, myös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä puuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi tarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet asevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista ja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja maassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon vastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat meille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä määrässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa näitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee käsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi tosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä todellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on tuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä."
"Helsingfors Dagblad on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa lausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti puhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon valtiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan omassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin vastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta arvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin puheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten juuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide, jonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun ei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä vastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme, jospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän yhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on sittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi käsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka sensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa on Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen pääasiallisesti asettunut oikealle kannalle."
N:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia paino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä niin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet vaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme koskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten johdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus ja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina oli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä ja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli liiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan. Kerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa. — Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten seuraavan toukokuun 1 p:nä.
N:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski muistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W. Malmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä hautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu paheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut loukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia muistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää vastaan.
N:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli "Silmät auki, Savon miehet", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun tiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin uusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat saisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli painohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän kirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään ei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi. Ruotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän kielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä, jotka "tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen rahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin haudalle", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun muassa sanonut, että "siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa ilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat yhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on muassa", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä tuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar siihen seuraavat sanat:
"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu takavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten lehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi meille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin jättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen toimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se ansaitsisi."
Viimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis toimitettava.
N:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin, että Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään siitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen lehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa kirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät kyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät sensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.
N:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden, jolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa lehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on tämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.
Seuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale kirjeestä Berlinistä.
Silloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen sivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslaeista.
U. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että lehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja koskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla toiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla enemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:
"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta sekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa mistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun yksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme erittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois niitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa tulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen heimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja helpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa tiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen helmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että se tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden ylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan."
Nyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet itselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai U. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen normaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista yliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista y.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.
Jo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi karsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun suomalaisen osaston vaiheita.
N:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä kokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:
"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen kuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme mikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että sama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on miehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää vastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä kätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan alle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka olisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme säilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen."
N:ossa 141 oli kirjoitus "Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä kannasta", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien perusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä puolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän tasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada yhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista, jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs taloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa myöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä menettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi, mutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että "se on virallista ajattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä kohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen kannatuksen". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli poistettavat ja uusi painos siis toimitettava.
N:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä arvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli asetettu ehdottamaan, miten n.s. "Kothenin lyseo" olisi järjestettävä. Ei sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa "luonnollisena" puheenjohtajana. Sana "luonnollinen" pyyhittiin pois. Ei myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra "nykyään on maamme etevin koulumies". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että "yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän kielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat muut osaavat kuin sotaherrat", ja kun "kenraali Mickwitz insinöörinä ymmärtää uusia väyliä avata". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu sanoa että hänkin oli "luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on omistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle", j.n.e.
Ankara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi ja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin tapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä arvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren n:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista eräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus nuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta. Parin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä kirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt mitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse "omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä". Samassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista lainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli valtiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan U. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille anomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli helppo arvata.
N:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski valtiopäivien toisen jakson alkamista.
Huhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin sanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä Heimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin siviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin kieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja niistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja valvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan suoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia lisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri Bobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana päivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari sanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä kannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista yhteiskunnan rauhalle vaarallisina.
U. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa koskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu julaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon Meurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen normaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään sitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa samaa tarkoitusta varten.
Vuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka kuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.
Turun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen hänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä Maskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten ohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat ohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.
Muutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten rinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin alkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä U. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt ilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus otsakkeella "Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen".
N:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen palstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K. F. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun alkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa, että Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871 vuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli äidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä sivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä oli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden opetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta kouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti suomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta pianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka Oulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut ruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi. Ja ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä, jotka kuuluivat Oulun kaupungin "suurimmassa arvossa pidettyihin" säätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu muutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston lausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut eikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti nimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun kunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels. Dagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä vakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen enemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin Hels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun herrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä, niin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön kustannuksella. — Tällainen oli tämän "sopimattoman" kirjoituksen sisällys pääkohdiltaan.
Samaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä "lähetetty" kirjoitus "Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa", jossa koetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa. Siinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja joka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista oppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut maininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen sijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut "suloista suomalaisuuttamme"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella eri puolueiden välillä. "Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen alkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun talonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen, tieteellistä oppia etsimään". "Suomen kielen oikeuksia ei kukaan tule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia koulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli on vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen nautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä matkaan saattaa." Hallitus paraikaa keittää "putron" valmiiksi suomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin annetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää, etteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. "Antakaamme asian edistyä tahalleen, niin hyvä tulee."
Tähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen päällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar vastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon lehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu seuraavat kaksi lausetta:
"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata, vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi mieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan päinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan talonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa luottamukseen."
Erään "Oulun Viikko-Sanomain" numeron ilmestymisen esti painoasiamies siitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin asukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.
Raha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava silmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt puheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta, joka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.
Mitä se lähetetty "Nöyrä kysymys" tarkoitti, jonka tähden U. Suomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa sanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota "nöyrää kysymystä".
Kun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet viralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki valtuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin toimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan. Tämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin vaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan. Maistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan kuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään virasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään toimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri ei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta suomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7 p:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle menevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä julkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.
N:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä
Oulun koulu-oloja kuvaava kirje.
V. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin hellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti käsittelemään. Kun Yrjö Koskisen "Suomen historiaa kansakouluja varten" oli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi kertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei saatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin nähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872 vuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja koskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen alkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien suomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, "ei soveltune sivistyksen todellisiin etuihin".
V. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan virasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies, joka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin ennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita. Niinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi julkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä aineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun, yhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui tekemisiin painoviranomaisten kanssa.
Muutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä 1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe vielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa. Syitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä sensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs lause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli toimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin suomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi sanoilla: "Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin uhrauksiin", pyyhkäistiin seuraava lause: "Mutta koska hallituksen suosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on hallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on vähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia auttaa."
Lähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä lutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: "Ne eivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa, jälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden".
Eräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.
V. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski valtionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla karsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä kirjeestä, joka koski kieliasiaa.
V. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon. Toisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari riviä, jotka seurasivat lausetta: "Muistaakseni esim. tuo yksityisten perustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut saada mitään apua suostuntavaroista", ja toisesta kirjeestä, joka kosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.
Ei totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo 1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia salakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien sulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa, jonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:
"Souda suoraa Suomen asiata
Ohi nienten, halki karien;
Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,
Souda myrskyssäkin samaten."
Mutta vaikeudet intoa lisäsivät.
XIX.
SEPÄT JA PAJAT.
"Alusta" kertoessani mainitsin, että siinä kokouksessa, joka marraskuulla 1870 pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona, päätettiin seuraavan vuoden alusta laajentaa U. Suometar kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jotta se paremmin kuin kaksipäiväisenä voisi tarkoitustaan täyttää ja ehkä saada enemmän tilaajia, kuin mitä sillä silloin oli. Tilaajain lisääntymisen toivoa tuki myös se ilahuttava seikka, että kansamme taas pitkästä aikaa oli saanut runsaan viljasadon, joka loi umpeen katovuosien lyömät haavat ja taloudellisen tilan jälleen kuntoon nosti.
Ei tuo toivo kuitenkaan toteutunut, kuten nähdään Seuraavista sanoista eräässä kirjoituksessa 1871 vuoden lopussa: "Tilaajain määrä ei suinkaan enää kehoittaisi lehteä jatkamaan, koska se tänäkin vuonna on ollut niin vähäinen, että kustantajille taas tulee melkoinen tappio."
Vaikka lehti nyt ilmestyi useammin kuin ennen, ei vakinaisia toimitusvoimia vielä vuoden alusta lisätty. Mutta satunnaista apua olin oikeutettu hankkimaan, ja sitä tarjoutui antamaan maisteri C.G. Svan. Säännöllisiä toimituskokouksia pidettiin vuoden alkupuolella niinkuin ennenkin "toimituspaikassa", s.o. minun asunnossani. Ahkerimmin näissä kokouksissa kävivät Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, Th. Rein, K.F. Ignatius, F.V. Rothstén, A. Boehm, A.V. Jahnsson ja A. Almberg. Keskusteltiin päivän kysymyksistä, neuvoteltiin lehteen pantavista kirjoituksista ja määrättiin, kenenkä oli mistäkin asiasta kirjoitettava. Yksimielisiä oltiin ja yhteistyöhön innostuneita. Jokainen oli altis suorittamaan sen työn, mikä hänelle annettiin, vaikka itsekullakin kyllä muutoinkin työtä tarpeeksi oli. Ahkera kirjoitusten lähettäjä oli tänä, niinkuin useina seuraavinakin vuosina, laamanni Ferd. Forsström, se innokas suomalaisuuden harrastaja ja kansan oikeuksien puolustaja, joka ensimäisenä alkoi laatia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja suomeksi.
Hauskimpia kirjoituksia, mitä U. Suomettaressa oli v. 1871, olivat ne lennokkaat kirjeet, jotka Kaarlo Bergbom, ulkomailla oleskellessaan, lähetti Berliinistä, Leipzigistä ja Venetsiasta salanimellä "Leimu". Novelliosastossa oli sinä vuonna kaksi alkuperäistä kertomusta, K. J. Gummeruksen tekemät "Revontulet" ja "Sodan leukaluut, kohtaus Ison vihan ajoilta", sekä Julius Krohnin suomentama Walter Scottin "Lammermoorin morsian".
Kun minä, mentyäni naimisiin, kesäksi ulkomaille läksin, otti Almberg hoitaakseen lehden toimitusta kolmen kuukauden aikana, ja Rein rupesi toimittamaan ulkomaan osastoa, harjaantuakseen suomen kielen kirjoittamiseen.
Ennen lähtöäni oli jo sovittu siitä, että vakituinen toimitustyö yhdelle miehelle kävi liian raskaaksi, ja sen vuoksi päätetty syksystä alkaen palkata lehdelle toinen varsinainen toimittaja. Saatavissa tähän toimeen sattui olemaan hyvin sovelias mies, äskettäin filos, kandidaattitutkinnon suorittanut, mutta jo lahjakkaana kirjailijana kotimaisen historian alalla tunnettu Kaarlo Alfred Castrén. Vanhoja tuttuja kun olimme ja minun vuokraamassani uudessa asunnossa oli yksi liikanainen huone, tuli Castrén samalla minun vuokralaisekseni ja hänkin siten asumaan U. Suomettaren toimistossa. Tämä pysyi nimittäin edelleen yksityisessä asunnossani, siirtyen minun kanssani kesäkuun 1 p. Antinkadun taloon n:o 6 eli juuri samaan maakamaran kohtaan, missä se nytkin sijaitsee, mutta siinä silloin olleeseen puurakennukseen, jonka sijalla nyt on monikertainen kivirakennus.
Syyskuun alusta 1871 oli U. Suomettarella siis kaksi vakinaista toimittajaa. Minä pidin huolta pääkirjoituksista, niitä hankkien, kirjoittaen tai suomentaen (Rein ja Ignatius kirjoittivat ruotsiksi), toimitin uutisosastoa, parsin ja painokuntoon laitoin maaseutukirjeet ja lähetetyt kirjoitukset. Castrénin tehtävänä oli ulkomaan osaston ja "kaikenlaisten" toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi myös "tietoja eri aloilta", eikä ainoastaan mitä nyt "kaikenlaiseksi" leimataan, sekä "laillisten ja virallisten ilmoitusten" kokoileminen, joka työ, kuten ennen olen selittänyt, silloin oli sangen vaivaloinen. Sen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin kirjeen tapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin ja joskus jonkun pääkirjoituksenkin. Oikoluvun suoritimme vuorotellen, kuitenkin niin, että minä aina toimitin toisen lukemisen tuossa k:lo 10 ja 12 välillä aamupuolella, kun palstat jo oli sivuiksi sovitettu. Lehden oli määrä ilmestyä k:lo 1.
Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli. Aina hyvällä tuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka hän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen ja tapojen tuntija, hän kun oli syntynyt ja kasvanut Sotkamossa sekä nuorukaisena historiallisia taruja kerätessään paljon liikkunut kansan keskuudessa Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä, Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi, jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa paraiten hyödyttää. Ja jos kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison opettajana.
Castrénin "Muistelmat vuosien 1808-09 sodasta" ilmestyivät painosta 1865, hänen ylioppilaaksi juuri tultuaan. V. 1867 julkaisi hän "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750 välillä" ja 1870 "Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav III:nnen sodan aikana". Kesällä 1871 kävi hän yliopiston myöntämällä apurahalla tekemässä tutkimuksia Tukholman valtioarkistossa, ja heti kypsyi uusi hedelmä: "Suomalaisuus 1736 vuoden valtiopäivillä", joka kirjoitus julaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Pienempiä historiallisia kirjoituksia oli hän julaissut "Joukahaisessa", Oulun Viikko-Sanomissa, kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" y.m. Ylioppilaiden toimittama "Kansakirjasto"-sarja oli hänen alotteestaan syntynyt. U. Suomettaren toimittajana ollessaan oli hän samalla v.t. amanuenssina valtioarkistossa ja sihteerinä äsken perustetussa Muinaismuistoyhdistyksessä.
1872 ilmestyi U. Suometar samalla tapaa kuin edellisenä vuonna. Mutta kolmipäiväisen painoksen ohessa toimitettiin niitä paikkakuntia varten, mihin posti meni vain kerran viikossa, n.s. viikkopainos siten, että kolme numeroa nidottiin yhteen ja jaettiin maanantaisin. Tämän painoksen tilaushinta oli markkaa halvempi kuin kolmipäiväisen. Valtiopäiväin aikana ja varsinkin niiden loppupuolella oli pakko tuon tuostakin antaa lisälehtiä, toisinaan päälehden kanssa, toisinaan eri päivinä.
Pyytäen niin tarkkaan kuin mahdollista seurata valtiopäiväin toimintaa, oli U. Suometar alkupuolella nyt puheena olevaa vuotta siinä määrässä säätykokouksen selostusten vallassa, että muita pitempiä kirjoituksia vain harvoin lehteen mahtui, uutisosasto supistui mitä vähimpään alaan ja ulkomaan osasto niinikään. Eikä toimitusvoimat juuri muuhun riittäneetkään, kun lisävoimia ei kannattanut palkata. Muistaakseni Castrén toimi selostajana pappissäädyssä ja minä talonpoikaissäädyssä; muiden säätyjen keskusteluista kerrottiin aamulehtien mukaan, ellei näissä säädyissä ollut esillä jotain erittäin tärkeätä asiaa, jolloin satunnaiset avustajat täytyi hankkia. Paljon työtä ja vaivaa antoi myöskin arm. esitysten, anomus-ehdotusten ja valiokuntain mietintöjen sisällyksen selostaminen, se kun oli suoritettava niin lyhyesti kuin suinkin. Ja valtiopäivät kestivät viidettä kuukautta, alkaen helmikuun 6:na ja päättyen kesäkuun 15 p:nä.
Tässä vuosikerrassa on eräs Elias Lönnrotin lähettämä kirjoitus, joka mainittakoon sen tähden, että se on ainoa, minkä hän on U. Suomettaressa julaissut, ja samalla lienee hänen viimeinen sanomalehtikirjoituksensa. Hän siinä puolustaa Uuno Cygnaeusta sen moitteen johdosta, jonka alaiseksi Cygnaeus oli joutunut eräiden lauseitten tähden, jotka hänen avauspuheensa kesäkuun 14 p:nä Jyväskylän kansakoulukokouksessa sisälsi ja jotka koskivat valtiosäätyjen toimia kansakouluasioissa. Lönnrot ei tahdo kieltää, että moitteeseen "on jotain syytäkin, ja että hra yli-inspehtori semmoisella hyvin tavallisella varovaisuudella, joka ei koskaan oikein ilmoita mieltänsä, helposti olisi voinut kaiken jälkipuheen välttää." Mutta muistaessaan "kuinka paljon meidän tulee kiittää hra yli-inspehtori Cygnaeusta siitä, että kansakouluasiat maassamme ovat silläkään kannalla, kuin ne nykyään ovat, ei Lönnrot mielellään tahtoisi siihen moitintoon yhdistyä". "Luultavasti puuttui hra C:ltä silloin tarkempia tietoja valtiopäiväin keskusteluista kansakoulun suhteen, jonka tähden hän lienee tullut niistä lausumaan mitä oli muilta kuullut". "Minun korvissani kuuluu liian kovalta syyttää häntä ehdollisesta totuuden vääristelemisestä taikka tahallansa korttien sekoittamisesta, uskotellaksensa yleisöä, että säädyt olisivat kieltäneet kuntia rakentamasta ja itse kustantamasta kouluja vaikka kuinka tiheään. Sitä hänen mielessänsä olleen, en voi millään muotoa uskoa."
Kireistä paino-oloista huolimatta kirjoitettiin ahkerasti kieli- ja kouluasioista, mutta se oli tehtävä mitä varovaisimmassa muodossa, ettei sensuurin kova koura pääsisi näihin kirjoituksiin iskemään. Tapahtuihan juuri tänä vuonna Helsingin normaalikoulun suomalaisen osaston lopullinen lakkautus ja yksityisen alkeisopiston perustaminen sen sijaan. Kieliasian käsitteleminen lain ja oikeuden kannalta oli etupäässä Jaakko Forsmanin toimena, ja kouluasioista kirjoitti useimmiten Yrjö Koskinen. Muistakin kansanvalistustoimista kirjoitettiin, kansallisen kirjallisuuden kannattamisesta, kirjakaupan kehittämisestä y.m. Eikä taloudellistakaan alaa unohdettu. Maanviljelyksen ja kotiteollisuuden edistämistä ja avustamista harrastettiin, rautatie- ja kanava-suunnitelmia esitettiin, vakuutusasioita pohdittiin.
Novelli-osastossa oli tänä vuonna kolme alkuperäistä kertomusta: K.J.
Gummeruksen "uutelot", "Kaksi jouluaattoa" ja "Takaus" sekä Theodolinda
Hahnssonin "Kuuselan kukka".
Ilmoitukset eivät nytkään suurta tilaa anastaneet, sillä niitä oli tavallisesti vain noin puolitoista palstaa.
Kauan ei saanut U. Suometar Castrénin kykyä, tarmoa ja taitoa hyväkseen käyttää. Jo keväällä 1872 oli hänen rintatautinsa niin kiihtynyt, että hänen täytyi lääkärin neuvoa noudattaen, lähteä Görbersdorfin keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Siellä ollessaan kirjoitti hän U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa "Kirkollinen asema Saksanmaalla", "Jesuitta-kysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta Saksassa" ja "Koulun eroittaminen kirkosta". Mutta Görbersdorfissa ei parantunut Castrénin terveys. Syksyllä sieltä palattuaan oli hän heikompi kuin sinne lähtiessään. Keuhkotauti oli jo pitkälle kehittynyt, voimat murtuneet. Vuoden loppuun asti hän kuitenkin vielä otti osaa toimitustyöhön toimittaen ulkomaan osastoa. Sairaalaan sitten jouduttuaan, alkoi hän siellä kirjoittaa kansantajuista, kertoelman tapaista historiaa 1808-09 vuosien sodasta. Vielä niin heikkona ollessaan, että töin tuskin jaksoi kynää liikuttaa, jatkoi hän työtänsä. Huhtikuun 22 p. 1873 kuolema sen katkaisi, lopettaen 27-vuotiaan toivehikkaan elämän.
Kun Castrén keväällä 1872 oli lähtenyt Saksaan, muutin minä kesäkuun 1 p. Antinkadun taloon n:o 20, missä sitten perheineni ja U. Suomettaren toimiston kanssa asuin kolme vuotta. Tähän muuttoon oli syynä entisen asunnon vuokran kalleus, eikä suinkaan se "atentaatti", joka minua siellä oli kohdannut pari kuukautta ennen muuttoa. Eräänä pimeänä iltana tuli nyrkinkokoinen kivi lentäen ikkunalasien läpi toimisto- eli työhuoneeseeni ja osui asettumaan aivan keskelle kirjoituspöytääni. Onneksi en sattunut silloin olemaan työssä pöydän ääressä, vaan olin pari minuuttia ennen mennyt vaimoni huoneeseen. Mutta lamppu paloi pöydällä, joka ei seisonut ikkunan edessä, vaan keskellä lattiaa. Oikeaan paikkaan oli ilkiö siis tähdännyt ja osunut. Yllyttikö häntä tähän toimeen viha "fennomaneja" vastaan vaiko pelkkä pahanteon halu, se jäi arvaamatta, kun ilkiötä ei ilmi saatu.
Uusi asuntoni sijaitsi syrjässä, joka seikka vaikutti, että U. Suomettaren avustajat ja ystävät nyt harvemmin kuin ennen kävivät toimistossa. Ja jo naimisiin mentyäni oli se muutos tapahtunut, että toimituskokouksia ei enää aina pidetty minun asunnossani, vaan usein myöskin Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin luona. Eikä niitä enää pidetty niin säännöllisesti kuin edellisinä vuosina, johon osaksi oli syynä Morgonbladetin syntyminen 1872 vuoden alussa, mikä lehti sekin vaati Helsingin suomenmielisten tukea ja apua. Niinpä Rein tykkänään siirtyi Mbl:in avustajain piiriin, ja heidän neuvotteluihinsa kutsuttiin usein niitäkin, jotka U. Suomettaren avustajina pysyivät.
V. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä ilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua ei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu. Tilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko Forsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun asti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja neuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei hän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua. Väliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori ylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä ulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä ollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden palkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin ennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä ystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.
Maaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen teatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin täällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa sekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen tässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä, minun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen tietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja vast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon säännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat U. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin neuvotella lehtemmekin asioista.
Helsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne "Puustakatsojan" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava poliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi "neiti Suomettarelle", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli tänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin "Vanhan tädin kertomus". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen suomentamat, Z. Topeliuksen "Välskärin juttuihin" kuuluvat kertomukset "Siniset", "Pakolainen" ja "Erään nimen varjo".
Vasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen ehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck (Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta "Kaiun" toimittajana, niin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.
Tämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia kuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut "suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana" ja kuulunut pohjalaisen osakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina oli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen näistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei persoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen historian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin moneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme tulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri. Ja siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo "luopioissa" tavallinen into saada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.
Työnjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi joutui ulkomaan osasto, "kaikenlaiset" tuossa laajemmassa merkityksessä sekä nuo kiusalliset "lailliset ja viralliset ilmoitukset". Väliin pääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä valtiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti kirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.
Nyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani panemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän ystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia yksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan kotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi ehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen, maalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän. Pahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja Vischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut maisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa sijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä hyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä. "Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan." Ja muutamaan muuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea vastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua tietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: "Veikkonen, kaikkea ei voi tietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat tiedot ovat saatavissa." Ja se oli, sanotaan kirjeessä, "kultainen sana, jyvä, joka jäi itämään".
Kun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti työnsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme. Mutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu. Nimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o 12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla jakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.
Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi kun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten osastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla, mutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten lehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen kirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa, lahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja rahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista näinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa kihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen arvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta tarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien suomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.
Edellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin ensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena on "Erään ikävän tapauksen johdosta", ja sen on aiheuttanut Oulun alkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot, joilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen numeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen, miten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa tekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa arvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään, että oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin etua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin saanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut tarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi varttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi koskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole kelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa työtä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja silloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän, sitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.
Muista samassa vuosikerrassa olevista kirjoituksista mainittakoon maisteri Jaakko Svanin (Päivärinta) tekemä sarja kirjoituksia "Kuvaamataiteista Suomessa", pastori Wilh. Lindstedtin (Loimaranta) "Historiallinen silmäys Ilmajoen maamiesseuran 70-vuotiseen vaikutukseen" sekä ne erinomaisen hauskat, vilkkaasti ja taitavasti sommitellut kirjeet, jotka A. Almberg, kesällä ulkomaille matkustettuaan, lähetti Tukholmasta, Köpenhaminasta, Hampurista, Berlinistä, Dresdenistä ja Pragista. Seuraavana vuonna tuli näitä kirjeitä lisää Pragista, Wienistä, Venetsiasta sekä Budapestistä, Debreczinistä ja muualta Unkarista, jotta niiden luku yhteensä nousi 41:een. Ja niihin liittyi sitten pitkä sarja "Matkamuistelmia Unkarista", jotka jatkuivat vielä vuosikerrassa 1876. Kirjeet ja matkamuistelmat Unkarista sitten täydennettyinä muodostivat sen arvokkaan teoksen, jonka Almberg julkaisi nimellä "Unkarin maa ja kansa" ja joka saattoi tämän heimokansan olot ja luonteen tutuiksi meille suomalaisille. U. Suomettarelta ei noiden lukuisain kirjeiden ja matkamuistelmain tekijä pyytänyt eikä saanut mitään palkkiota, ja niiden julkaiseminen tässä lehdessä oli siten ehkä parin tuhannen markan lahja yhteisen asian hyväksi. Eivät fennomanit siihen aikaan olleet tottuneet kirjallisesta työstään palkkaa saamaan.
Helsingin kirjeitä ei U. Suomettaressa vv. 1874 ja 1875 ollut ainoatakaan. En muista mistä syystä. Novelli-osastoa hoiti näinä vuosina parhaasta päästä minun vaimoni, siihen lyhentämällä suomentaen kuuluisan sissipäällikön Stefan Löfvingin päiväkirjan, joka ruotsiksi oli julaistu "Lähteissä Ison-vihan historiaan", sekä englannin kielestä suomentaen kertomukset "Radanvaihtaja", "Lehti Myrskyssä" ja "Jäätyneellä syvyydellä". K.J. Gummerukselta oli kaksi lyhyttä kuvaelmaa, "Pikku Laurin salaisuus" ja "Peritäänkö vihakin".
Tilaajain ja ilmoitusten määrä oli vähitellen noussut niin, että uskallettiin ajatella lehden laajentamista, varsinkin kun sanomalehtien ennen kohtuuttomat postimaksut nyt oli alennettu. Nelipalstaisena ilmestyi U. Suometar ensi kerran joulukuun 16 p:nä 1874, jolloin seuraavan vuosikerran tilausilmoitus julaistiin. Laajennuksesta mainittaessa lausutaan se vakaumus, että lukijakunta sen johdosta melkoisesti lisääntyy. "Se aika, jolloin jokapäiväinen lehti Suomen pääkaupungissa voipi suomenkin kielellä tulla mahdolliseksi, on ainoastaan tällä tavalla vähitellen lähestyvä."
U. Suomettaren tilaus- ja ilmoituskonttori, joka vuodesta 1871 oli ollut Vaseniuksen kirjakaupassa, muutettiin vuoden 1875 alussa kauppias Grashoffin myymälään, Pohjois-Esplanaadikatu 39, jossa myytiin Singerin neulomakoneita. Vanhassa paikassa lehden asioita hoiti kirjakaupan henkilökunta, mutta nyt oli niitä varten palkattava eri konttoristi, jonka käytettävänä oli U. Suomettaren omistama pöytä ja sanomalehtihylly. Konttoristiksi tuli neiti Augusta Hellsberg (laamanninrouva Tranberg).
Edistysaskeleena on mainittava sekin, että, kun minä samana vuonna muutin Annankadun taloon n:o 12, siihen työhuoneeni puoliskoon, joka teki toimiston virkaa, U. Suomettaren kustannuksella hankittiin tukeva ja kunnollinen pulpetti, joka ei kuitenkaan uusi ollut. Sen huojuvan romun, joka oli lehden ainoa omaisuus silloin kun minä toimittajaksi tulin, korjasi omakseen jo v. 1871 sen teettäjä, U. Suomettaren ensimäinen toimittaja Almberg, koska minä naimisiin mentyäni en kehdannut sitä viedä uuteen asuntooni. Hänen huvilassaan se vieläkin on nähtävissä.
* * * * *
Vuoden 1876 alusta U. Suometar laajennettiin siten, että lisälehtiä annettiin joka lauantai, jotenka lehti nyt säännöllisesti ilmestyi neljä kertaa viikossa.
Toimituksessa tapahtui taas muutos. Stenbäck erosi kesäkuun alussa, lähteäkseen ulkomaille ja ruvetakseen, sieltä palattuaan, Oulun Viikko-Sanomain toimittajaksi. Hänen sijaansa tuli väliaikaiseksi apulaisekseni taas Tyko Hagman, joka nyt oli perehtynyt sanomalehti-työhön ollessaan Ilmarisen ja Pietarin Sanomain aputoimittajana sekä Morgonbladetin referenttinä.
Niistä tämän vuosikerran pääkirjoituksista, jotka eivät koskeneet kansallisuus-, kieli- ja kouluasioita, mainitsen Yrjö Koskisen kirjoitukset markan nostamisesta silloisesta alennustilastaan, Jaakko Forsmanin kirjoitussarjan kuolemanrangaistuksesta, laamanni Forsströmin arvostelun uuden rikoslain ehdotuksesta, Ignatiuksen muistelmat tilastollisesta kokouksesta Budapestissä ja Almbergin kuvaukset kansallisista oloista Unkarissa.
Uutuus oli, että Jaakko Forsman otti vaivakseen säännöllisesti vastata niihin monituisiin, etupäässä lainopillisia seikkoja koskeviin kysymyksiin, joita lukijakunnan puolelta ehtimiseen toimitukselle lähetettiin. Mutta kauan ei hän jaksanut tätä tointa jatkaa, sillä noita kysymyksiä alkoi tulvata niin tuhkatiheään, että niihin vastaaminen olisi vaatinut liian paljon aikaa ja työtä. Kysyminen on helppo asia, mutta oikean vastauksen antaminen usein hyvinkin vaikeata.
Kesäkuulla oli ensimäinen kirkolliskokous Turussa. Sen keskusteluista tahtoi yleisö saada tarkat selostukset, jotka paljon tilaa U. Suomettaren ahtaista palstoista veivät. Selostajana oli muistaakseni tohtori A.V. Jahnsson. Ja kirkolliskokouksen juuri päätyttyä alkoi Helsingissä ensimäinen ja tähän saakka ainoa Suomen yleinen teollisuusnäyttely, jonka monien osastojen kuvaileminen ja arvosteleminen kysyi paljon työtä. Siinä antoi taitavaa apuansa insinööri W.V. Forsman, Helsingin teollisuuskoulun nykyinen johtaja.
Se ruotsalainen leima, minkä toimikunta oli tälle näyttelylle antanut, synnytti suomalaisessa yleisössä oikeutettua mielipahaa ja suuttumusta. Avajaisissa ei sanaakaan suomea lausuttu. Suurin osa esineistä oli varustettu yksistään ruotsinkielisillä osotteilla. Alussa ei ollut suomenkielisiä luettelojakaan saatavissa. Kaikkialla näyttelyn alueella vallitsi ruotsi. 132 kansalaista julkaisi U. Suomettaressa jyrkän vastalauseen sen johdosta, että suomenkieli siten syrjäytettiin ja sen halveksimista julkisesti osotettiin.
Se ilo, jonka kansassamme herätti keisarin, keisarinnan ja perintöruhtinaan käynti näyttelyssä ja heidän olonsa Helsingissä, ilmeni tietysti U. Suomettaressakin, joka niin tarkkaan kuin mahdollista kertoi kaikista niistä juhlallisuuksista, jotka täällä keisarillisten kunniaksi toimeenpantiin.
Teollisuusnäyttelyn yhteydessä oli teollisuuden harjoittajain kokous elokuun loppupuolella, ja sitten syyskuun alussa yleinen maanviljelyskokous, niinikään Helsingissä. Ei siis sinä kesänä pääkaupungin sanomalehdiltä puuttunut kirjoitusten aineita eikä niiden toimittajille kesärauhaa suotu.