Elämäni taipaleelta

ELÄMÄNI TAIPALEELTA

Muistelmia

Kirj.

V. LOUNASMAA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLLYS:

     I. Lapsuuteni kodit.
    II. Koulussa.
   III. Pohjan perillä.
    IV. Joroisissa.
     V. Vääräkoskella.
    VI. Pari eläintarinaa.
   VII. Suomea oppimassa.
  VIII. Ensimäistä kertaa Ruotsissa.
    IX. Ylioppilaana.
     X. J.W. Snellmanin luona.
    XI. Alku.
   XII. Asevelvollisuuksia 1871.
  XIII. Liikkeen hoitajaksi vastoin tahtoani.
   XIV. Piirteitä koulutaistelusta.
    XV. Savonlinnan 400-vuotisjuhla ja "kansalliset kiitollisuudenvelat".
   XVI. Amore Proximi.
  XVII. Orijärven kaivoksessa.
 XVIII. Paino-olot 1870-luvulla.
   XIX. Sepät ja pajat.
    XX. Teatteri-muistoja.
   XXI. Kirkolliskokouksessa.

I.

LAPSUUTENI KODIT.

Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme jälkimäisessä, muulloin edellisessä.

Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.

Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon" kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.

Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko", entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja. Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen, sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina. Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.

Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto, jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin, lankunpäistä majoja rakennettiin.

Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui, mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani elää.

Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä ahkerasti isä piippua poltti.

Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.

Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani, jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.

Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään. Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa taittanut.

Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila, niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.

Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä, itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi, oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta. Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista kuulleeni.

Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin. Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.

Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa, että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.

Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää, vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu. Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä olla voi.

Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä. [Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut, siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta, muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]

Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.

Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan, yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia, milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika, oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti. Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen talonpojalle selvisi.

Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme. Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty pienempi kirves.

Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon, Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.

Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle käypähinnan mukaan.

Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.

II.

KOULUSSA.

Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun 7-vuotiaana kouluun jouduin.

En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.

Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun, Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.

Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus, pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota "Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi lausua: "Erlauben sie mir heraus?"

Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen Taideyhdistykselle.]

Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.

* * * * *

Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan "Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin, pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo. Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.

Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa. En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse, jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia, joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.

Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.

Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —, he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat, älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.

Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna, jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.

Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista kunniamerkeistä.

* * * * *

Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin, suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu: tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden, jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa. Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.

Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa. Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta, mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja, [Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä" pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi, että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he, totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut minulle koulussa ollessani vieras.

Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka, jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä. Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä mitään ruumiinvikaa saanut.

Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G. Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli "suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi, ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki. Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani). "Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi. Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen, kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi, tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."

Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen, voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä, mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.

Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista. Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt. Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.

Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat, vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.

Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain. Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s. siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.

* * * * *

Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata. Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle. Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.

Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K. V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys, vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi. Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa turkinkin kielessä.

Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa, joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut. Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin, joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei ollut vältettävissä.

Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi, että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan perustuksen.

* * * * *

Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi, kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.

Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena, oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".

Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.

Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa, joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja neuvoillaan heitä opasti.

Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi, siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862, jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille, jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.

Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.

Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta. Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto. Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.

III.

POHJAN PERILLÄ.

Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar, lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin, vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.

Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla, vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.

Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin. Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia, joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen, lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi ei vielä ollut ehtinyt turmella.

Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana. Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja, jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin, Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia, muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.

Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka, ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan, vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin Torniossa.]

Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen, kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias, joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän, vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle, jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se, että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli takaisin.

Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista, joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.

Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko, että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat; mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.

Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi, tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.

Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis. Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.

Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.

Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä, jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa, ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto porsliineineen, hopeineen.

Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa. Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia, punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta joen toinen haara, joka tämän saaren Ruotsin mantereesta eroitti, oli minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä varten.

Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet, hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin Torniossa.

Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.

Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana, viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin tiheässä kaislikossa.

Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti vainajani isän hoviin.

* * * * *

Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.

Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa Ouluun.

Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä, yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton.

Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille niittymaille rakennetuissa huviloissa.

Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten, jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua polttivat.

Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä. Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.

Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.

Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.

Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan, tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle, mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.

IV

JOROISISSA.

En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan kiviä takapyöräin alle.

Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti. Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861 Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa, sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.

Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.

Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi. Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.

Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.

Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m. 1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä" tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin tavallisesti synkät kasvot.

Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista, jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin. Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.

* * * * *

Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta, työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki, johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava, vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin. Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle. Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin. Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen oriitansa hallita.

Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa, kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi saliin, aina samalle tuolille istumaan.

Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.

Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut. Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.

* * * * *

Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa. Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.

Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä- ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.

Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan. Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana yönä hän kuoli.

Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa. Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan, vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.

Seuraavana vuonna kuoli mummi.

Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua. Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi. Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.

Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860 vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.

Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik) Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria, Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen, Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa. Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja kaunottariakin oli joukossa.

Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään tummasilmäisen neidin tähden.

Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin, eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.

Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja perille lähetin.

Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi, jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä, ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.