Katsaukset päivän tapahtumiin ilmestyivät nyt "Helsingin kirjeitten" yhteisnimellä, järjestysnumerolla varustettuina ja jotenkin säännöllisesti kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta "Matti" ei vielä esiintynyt; kronikoitsija oli nimetön. Maaseutukirjeitä oli viljalta; joskus seitsemänkin samassa numerossa. Koko vuosikerran novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin romaani "Quentin Durvard".
Alkoi vuosi 1877. Tulossa oli se tärkeän tärkeä säätykokous, jossa asevelvollisuusasia oli ratkaistava, ja syttymäisillään Venäjän ja Turkin välinen sota.
Valtiopäivien tähden, jotka alkoivat tammikuun 22 p:nä ja joiden luultiin saavan työnsä suoritetuksi kesään mennessä, ilmestyi U. Suometar vuoden alusta toukokuun loppuun asti joka arkipäivä siten, että annettiin kolme päälehteä ja yhtä monta lisälehteä viikossa. Suomalaisella yleisöllä oli nyt tämän "valtiopäiväpainoksen" tilaamisella tilaisuus osottaa, missä määrin se jokapäiväistä lehteä kaipasi ja kannatti. Mutta nekin, jotka tilasivat kolmipäiväisen painoksen, saivat kaikki lisälehdet, vaikka edellisen päivän lisälehti tuli heille vasta seuraavan päivän päälehden kanssa. Viikkopainos lakkautettiin.
Toiseksi toimittajaksi oli tohtori Frith. Perander suositellut maisteri Wilho Soinia, joka vuoden alusta ryhtyikin toimeen, missä hän sitten uskollisesti pysyi 27 vuotta, taidollaan, sujuvalla ja terävällä kynällään sekä uupumattomalla työkyvyllään tehokkaasti vaikuttaen U. Suomettaren edistykseen. Ollen tullessaan vielä hyvin nuori, vasta 21-vuotias, ja sanomalehtityöhön aivan tottumaton, tarvitsi hän kyllä ensi aikoina opastusta; mutta pian hän tehtäviinsä perehtyi. Yhteistyötämme suuresti helpotti se seikka, että hän joutui asumaan samassa talossa, mihin minä kesäkuun 1 p:nä samana vuonna muutin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkatu 4, ja jossa lehteämme nyt sekä toimitettiin että painettiin. Ja siellä hän asui syksyyn asti 1881.
Vaikka U. Suometar alkupuolella vuotta ilmestyikin 6-päiväisenä, anasti valtiopäiväin toiminnan selostaminen silloin melkoisen osan sen palstoista. Arm. esitysten sisällyksestä teki Jaakko Forsman taitavasti selkoa jatkuvissa "katsahduksissa" niihin sekä kirjoitti niinikään sarjan "silmäyksiä" valtiopäiväin toimintaan. Talonpoikaissäädyn keskustelut selosti laajalti Almberg, joka silloin ensi kertaa oli tämän säädyn tulkkina. Oma selostaja oli U. Suomettarella myöskin pappissäädyssä, ylioppilas J.G. Sonck. Mutta aatelis- ja porvarissäätyjen keskusteluista kerrottiin, paitsi poikkeustapauksissa, niinkuin ennenkin aamulehtien mukaan. — Valtiopäivät keskeytettiin toukokuun 31 p:nä ja jatkettiin sitten lokakuun 1 pistä seuraavan vuoden tammikuun 23 päivään asti.
Asevelvollisuus-asiaa valaistiin useissa pääkirjoituksissa esittämällä, mitenkä sotalaitos muissa maissa on järjestettynä, mitä sotalaitokset tavallisesti maksavat ja kuinka asevelvollisuus meillä olisi järjestettävä, ettei se kansaamme liiaksi rasittaisi. Pitkä asevelvollisuus-valiokunnan mietintö tietenkin kokonaisuudessaan julaistiin.
Sota Venäjän ja Turkin välillä julistettiin huhtikuun 24 p:nä, ja siitä asti oli U. Suomettaressa säännöllisesti joka numerossa eri osasto "Sotatantereelta", joka väliin paisui hyvinkin pitkäksi ja jota Soini taitavasti ja huolellisesti toimitti. Kun Suomen kaartikin oli sotaan lähtenyt, kävivät sotasanomat kansallemme erityisesti mieltä kiinnittäviksi.
Kesäkuun 20 pistä alkaen ilmestyi lehtemme vaihdellen 5- ja 4-palstaisena, syksystä lähtien säännöllisesti 5-palstaisena. Valtiopäivät ja sota tähän laajennukseen yhteisvoimin pakottivat, ja tilaajain sekä ilmoitusten arvaamattomasti kasvanut määrä myöskin siihen velvoitti. Tilaajamäärä, joka edellisenä vuonna oli 3,500, oli nyt yht’äkkiä noussut 6,500:een, s.o. lisääntynyt melkein kahdenkertaisesti.
Uutena avustajana tänä vuonna on mainittava insinööri Ossian Bergbom (senaattori Wuorenheimo), joka julistavaksi antoi sarjan kirjoituksia "toisarvoisista rautateistä".
Samana vuonna esiintyi "Matti" Helsingin kirjeen alle tammikuun 26 p:nä. Tämä kirje on Agathon Meurmanin kirjoittama. Hän siis keksi sen nimen, jota kaikki Helsingin kirjeiden sepittäjät sittemmin ovat omanaan käyttäneet.
Novelli-osastossa oli tänä vuonna Julius Krohnin suomentama Mauri
Jókain "Pakolaisen päiväkirja", vaimoni suomentamat Wilhelmina v.
Hillernin "Kotka-Vappu" ja H. Drachmannin "Kaksi laukausta", sekä
Dickens'in "Sokea sisareni", jonka suomentajan nimeä en muista.
1878 vuoden tilausilmoituksessa sanotaan: "Se suuri tilaajamäärä, jonka Uusi Suometar viime vuonna sai, antaa syytä siihen toivoon, ettei jokapäiväiseltä suomenkieliseltä lehdeltä enää tulisi puuttumaan tarpeellista kannatusta, jos vaan taloudelliset olot olisivat paremmat kuin nykyään. Uuden Suomettaren toimitus oli jo aikonut muuttaa tätä lehteä tämän vuoden alusta jokapäiväiseksi, mutta huono vuodentulo tämän aikomuksen kumosi. Olisi nimittäin mahdotonta antaa jokapäiväistä lehteä nykyiseen helppoon hintaan, ja nyt, kun kaikkialla Suomessa rahanpuutetta valitetaan, hinnankorotus varmaankin pakottaisi useita luopumaan kalliintuneen lehden tilaamisesta. Toimitus on sen tähden katsonut parhaaksi vielä tällä kertaa jättää tilaushinnan entiselleen, mutta, siinä toivossa että tilaajamäärä pysyy yhtä suurena kuin viime vuonna, päättänyt antaa viisi lehteä viikossa siten, että niiden kolmen numeron rinnalla, jotka niinkuin ennenkin viikon kuluessa ilmautuvat, joka viikko annetaan kaksi lisälehteä." — Ero hinnassa ja jakojärjestyksessä viisi- ja kolmipäiväisen painoksen välillä tuli olemaan sama kuin edellisen vuoden "valtiopäiväpainoksen" ja kolmipäiväisen painoksen välillä.
Valtiopäivät vielä jatkuivat ja sota jatkui, edelliset kuitenkin enää vain kolme viikkoa.
Ei ollut uuden vuoden alkaessa vielä selvillä, saataisiinko säädyissä aikaan yksimielinen päätös asevelvollisuus-asiassa, sillä vastustajia oli kaikissa säädyissä ja varsinkin ritaristossa ja aatelissa, jotka vastustajat tahtoivat sotalaitoksemme pohjana säilyttää vanhaa ruotujakolaitosta. Valiokunnan ehdotus säätyjen eriävien päätösten yhteensovittamiseksi jaettiin tammikuun 8 p:nä ja keskustelut siitä kestivät saman kuun 16 päivään asti. Se oli mieltä jännittävä viikko.
Polttavaksi kysymykseksi kävi myöskin sodan uhka Englannin puolelta. Jos tämä mahtava merivalta, niinkuin uhkasi, Turkin liittolaisena olisi sekaantunut kiivaimmillaan riehuvaan sotaan, niin olisi varmaan Suomikin joutunut sodan pyörteeseen ja saman kovan kohtalon alaiseksi kuin itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Tämä arveluttava valtiollinen asema ja sen mahdolliset vaikutukset maamme taloudelliseen tilaan, joka muutoinkin oli kireä, antoivat aihetta useihin kirjoituksiin U. Suomettaressa, ja niinikään ne lapsellisen löyhät tuumat risteilijälaivain hankkimisesta y.m., joita "liberalit" esittivät maamme suojelemiseksi uhkaavalta vaaralta.
Jaakko Forsman oleskeli suurimman osan tätä vuotta ulkomailla opintoja varten. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti Yrjö Koskinen, käsitellen parhaasta päästä valtiollisia ja taloudellisia asioita. Mainitsen hänen kirjoituksensa silloisista rahaseikoista, uuden kultarahan merkityksestä ja Suomen pankin kuukaustauluista. A. Meurman oli nyt niinikään innokkaana avustajana, antaen kirjoitussarjat "meidän liberaleista", siviiliavioliitosta, yliopistollisista oloista, katoolisuudesta Ruotsissa, siveellisestä rappeutumisesta, kristinuskosta ja työväestä, y.m. Avustajain joukkoon liittyi kansakouluntarkastaja O. Hynén (kanslianeuvos Hynninen), joka joskus ennenkin oli U. Suomettareen kirjoittanut. Professori A.F. Granfelt julkaisi kirjoitussarjan "Asevelvollisuus ja kristityn omatunto". Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen kirjoitti kansakoulunopettaja K. Verkko. Oppikoulu-asia antoi edelleen kylläksi puheen ainetta, nyt erittäin kouluolot Mikkelissä ja Viipurissa.
Ulkomaan osasto vaati jatkuvan sodan tähden paljon tilaa, niinkuin edellisenäkin vuonna. Pääkirjoituksissakin väliin luotiin katsauksia sodan vaiheisiin. Kirjeitä ulkomailta oli runsaasti. Niinpä kirjoitti tohtori E. Aspelin (valtioneuvos Aspelin-Haapkylä) pitkän sarjan kirjeitä Pariisista ja oli luultavasti myöskin se U. Suomettaren "lähettämä kirjeenvaihtaja", joka ilman nimimerkkiä toimitti hauskat kertomukset samaan aikaan Pariisissa olevasta maailman-näyttelystä. Dresdenistä ja muualta Saksasta lähetti kaksitoista kirjettä K.G.B.; en muista kuka tämän nimimerkin käyttäjä oli.
"Helsingin kirjeet" sepitti tänä vuonna, niinkuin sitten viisitoista vuotta eteenpäin, parhaasta päästä Almberg. Mutta niin ahkera, kuin seuraavina vuosina, ei "Matti" vielä ollut; sai vuoden kuluessa vain 24 kirjettä kynästään. Novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin "Perthin kaunotar".
Lehden konttori muutettiin nyt puheena olevana vuonna kaksi kertaa: ensinnä vuoden alussa Grashoffin myymälästä L. Thuringin konttoriin, Unioninkatu 26, ja sitten toukokuun 30 p:nä omaan huoneistoon ja samaan taloon, missä se vieläkin on, vaikka nyt väljemmässä huoneistossa. Siis oma konttori, niinkuin muillakin pääkaupungin lehdillä! Eteenpäin mentiin. Mutta toimisto-huonetta ei vieläkään ollut toista kuin minun yksityinen työhuoneeni.
Tilaajamäärä pysyi 1878 melkein yhtä korkeana kuin 1877; vaan seuraa vana vuonna tapahtui surkea taka-askel, jonka epäilemättä vaikutti etupäässä yleinen rahanpuute maassamme, mutta osaltaan myöskin se, ettei enää ollut olemassa tiedonhalua niin kiihoittavia seikkoja, kuin olivat olleet asevelvollisuus-asian odotettava ratkaisu sekä Venäjän ja Turkin välinen sota. Tilaajain luku laskeutui 3,800:aan.
Järkevästi siis meneteltiin, kun U. Suometarta ei nytkään vielä muutettu jokapäiväiseksi eikä aamulehdeksi. Annettiin vain, niinkuin edellisenäkin vuonna, kolme päälehteä ja kaksi lisälehteä viikossa. Mutta eri päivinä ilmestyviä lisälehtiä ei nyt enää voitu antaa kolmipäiväisen painoksen tilaajille, sillä postilaitos oli keksinyt sen tempun, että lisälehdistä vaati eri maksua silloinkin, kun niitä ei erikseen lähetetty, vaan edellisen päivän lisälehti liitettiin seuraavan päivän päälehteen. Jos lisälehdet nyt olisi annettu kolmipäiväisenkin painoksen tilaajille, tilaushintaa korottamatta, niin olisi sen hinnasta melkein toinen puoli mennyt postimaksuihin. Tästä ikävästä pulmasta selvittiin siten, että lisälehdet sisällyksensä puolesta pidettiin ihan erillään päälehdistä ja seuraavassa päälehdessä aina lyhyesti mainittiin edellisen päivän lisälehdessä olleet tärkeimmät uutiset, jommoinen järjestys tuotti suurta hankaluutta toimitustyössä. Yksinkertaisin keino olisi tietysti ollut se, että kolmipäiväinen painos olisi lakkautettu ja lisälehdet muutettu eri numeroiksi. Mutta ei tahdottu siten vieroittaa niitä lukijakunnasta, joiden varat eivät sallineet viisipäiväisen lehden tilaamista.
Useat kirjoitukset tässä vuosikerrassa koskivat asevelvollisuuden toimeenpanoa. Huomautettiin eri kirjoituksissa, kuinka tärkeätä on, että sotalaitoksen järjestämisessä tarkasti valvotaan, ettei se joudu pilalle huonon ja epäkansallisen hallinnon kautta, että siveellinen henki tulee siinä ensi hetkestä asti vallitsemaan, että kartetaan tarpeetonta kovuutta ja tylyyttä, että kaikki yli- ja alipäälliköt sekä siviilivirkamiehet osaavat miehistön kieltä. Oli säädettävä se oppimäärä, joka kansakoulua käyneet oikeuttaisi asevelvollisuuslain myöntämään helpotukseen palvelusajassa, ja tätä seikkaa pohdittiin U. Suomettaressakin. Kasarmipaikkain valinta antoi myös aihetta mielipiteiden vaihtoon sanomalehdissä.
Venäläisten lehtien rynnäköt Suomen asemaa ja oikeuksia vastaan kävivät tähän aikaan niin kiivaiksi, että meidän maamme sanomalehtien täytyi useammin kuin ennen ottaa ne huomioon ja niitä torjua mikäli sensuuri sitä salli, eikä U. Suometarkaan tätä tehtävää laiminlyönyt. "Peterburgskia Vedomosti", mikä silloin useimmin hyökkäsi Suomea vastaan, piti "uudenaikaisia fennomaneja" venäläisten pahimpina vihollisina täällä.
Ulkomaalta keväällä palattuaan, antoi Jaakko Forsman taas entiseen tapaansa tehokasta apua toimitukselle, kirjoittaen m.m. asianajajista rikosasioissa ja Saksassa tekemiensä tutkimusten nojalla pitkän kirjoitussarjan sosialismista.
A. Meurmanilta on tässä vuosikerrassa suuri joukko kirjoituksia, joista mainitsen seuraavat: Asevelvollisuudesta, Tulevaisuuden puolueet Suomessa, Keskipuolue Suomessa, Mietteitä nykyisen taloudellisen aseman johdosta, Papit ja kansakoulunopettajat.
Yrjö Koskinen arvosteli uuden koulukomitean ehdotuksia ja kirjoitti maanpalstoittamisesta, uudesta veronpanosta Karjalassa, kruununrästeistä ja niiden kannosta y.m. Olipa hän myöskin U. Suomettaren kertojana Pielisten kanavan avajaisissa ja kirjoitti niistä pitkän ja hyvin hauskan kertomuksen.
Ignatius antoi niinikään monta arvokasta kirjoitusta: Kuinka Suomen kansa asuu, Lasten kuolevaisuus Suomessa, Maanviljelystiedustelusta Uudellamaalla, Pääoman vaikutuksesta työn tuotantoon (pitkä sarja), muita mainitsematta.
Suomalaisista oppikouluista oli nytkin useita kirjoituksia, joista osan laati Hynén. Professori J.R. Aspelin kirjoitti "Suomalaisista koristekaavoista" ja kertomuksen Moskovan antropologisesta näyttelystä, Almberg, paitsi Helsingin kirjeitä, myös "Tietoja Unkarista" ja lehtori K. Suomalainen huvittavan sarjan "Suomalaisia keskusteluja", joissa hän m.m. huomautti suomen kieleen ruotsista tunkeutuneista, usein hullunkurisista lausetavoista ja niiden poistamisesta.
Tässä vuosikerrassa oli ensimäinen seikkaperäinen ja laaja arvostelu taideyhdistyksen näyttelystä, jonka arvostelun minä kirjoitin ystäväni taiteilija Severin Falkmanin taitavalla avulla, niinkuin sitten useina seuraavinakin vuosina tapahtui. Samalla sopii mainita, että U. Suomettaressa nyt ruvettiin useammin kuin ennen arvostelemaan uutta kotimaista kirjallisuutta. Joulukuulla oli näitä arvosteluja useita melkein joka numerossa.
Helsingin kirjeitten luku nousi tänä vuonna 40:een. Novelliosastossa oli niin monta kertomusta, etten huoli niitä kaikkia luetella. Mainitsen vain Almbergin suomentaman Jókain "Rakkaita sukulaisia" sekä vaimoni suomentamat norjalaiset Krist. Jansonin "Marit Skjölte", "Liv" ja "Lumottu". Kun päälehdet ja lisälehdet täytyi pitää toisistansa aivan erillään, oli niihin hankittava eri novellitkin.
Se toimikunta, joka U. Suomettaren kannattajain yleisessä kokouksessa v. 1875 asetettiin lehden taloudellisia asioita hoitamaan ja johon kuuluivat kenraalimajuri J. Järnefelt, professorit Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman, tohtori K.F. Ignatius, maisteri A. Boehm ja minä, kutsui mainitut kannattajat eli ne kansalaiset, jotka vv. 1870-1873 olivat lehden kannattamiseksi raha-apua antaneet, kokoontumaan suomalaiseen klubiin maalisk. 15 p. 1880. Lehden taloudellinen tila oli silloin sillä kannalla, että toimikunta ei voinut omin voimin yritystä jatkaa, vaan katsoi tarpeelliseksi asiasta neuvotella kannattajain kanssa. Vuosi vuodelta lisääntyvä tilaajamäärä oli kehoittanut lehden laajentamiseen, jotta se paremmin vastaisi suuren lukijakuntansa ja edistyneitten olojen vaatimuksia. Tilaushintaa ei kumminkaan rohjettu laajennuksia myöten korottaa, mutta toimikunta toivoi, että se epäkohta, joka siten syntyi, vähitellen poistuisi yhä karttuvan tilaajamäärän kautta. Ja tämä toivo olikin toteutumaisillaan kun tilaajamäärä vv. 1877 ja 1878 korkealle nousi. Mutta v. 1879 suuresti alennuttuaan ei se nytkään ollut jälleen ylennyt. Näin ollen olivat lehden taloudelliset asiat, joiden hoitoa suuressa määrässä vaikeutti se seikka, ettei lehdellä ollut tarkasti rajoitettua, laillista omistajakuntaa, käyneet niin hankaliksi, että yrityksen jatkaminen silloisella tavalla oli mahdoton.
Kokoukseen saapui 17 kansalaista, jotka edustivat 506 maksu-osuutta, jommoisia neljän vuoden kuluessa oli suoritettu kaikkiaan 731 à 25 mk. eli yhteensä 18,675 mk.
Taloudenhoitajan, maisteri A. Boehmin esitettyä kuluvan vuoden tulo- ja meno-arvion sekä katsauksen lehden taloudelliseen asemaan, jotka osoittivat, että velkaa vuoden lopussa tulisi olemaan ainakin noin 6,000 mk, ja asiasta sitten keskusteltua, tehtiin yksimielisesti seuraava päätös: "Uuden Suomettaren kannattajakunta jättää kaikki oikeutensa muutamille mielipiteittensä puolesta taatuille miehille, mutta tahtoo sitä vastoin itse olla vapaana kaikista lehden veloista ja sitoumuksista ja tahtoo sen ohessa lausutuksi vakaan toivomuksensa, että uusi perustettava yhtiö, joka tulee hallitsemaan lehteä täydellä omistusoikeudella, valvoo sitä, että lehti aina vast’edeskin on kannattava ja edistävä suomalaisuuden asiaa, samaan suuntaan kuin tähänkin saakka."
Tämän päätöksen nojalla luovutti kannattajakunta puheenaolevat oikeutensa professori Yrjö Koskiselle, maistereille A. Almbergille, A. Boehmille ja Wald. Churbergille sekä minulle, jotka vastaan-otimme lehden omistusoikeuden velkoineen ja sitoumuksineen, luvaten sen vastaista kannattamista varten koettaa aikaansaada varsinaisen yhtiön.
Mainitut viisi miestä kokoontuivat sitten parin päivän perästä Yrjö Koskisen luo ja päättivät perustaa 11-osakkeisen yhtiön, johon heidän lisäksi otettaisiin osakkaiksi tohtorit K.F. Ignatius, professori Jaakko Forsman, kunnallisneuvos A. Meurman, maisteri F.W. Rothstén ja apukamreri J. Enlund. Osakkeen hinnaksi määrättiin 2,500 mk. Minä saisin kaksi osaketta, muut itsekukin yhden. Kun yhtiö sittemmin oli hyväksynyt sääntönsä, ei maisteri Boehm ruvennutkaan osakkaaksi, koska hän katsoi osakepääoman, 27,500 mk, liian pieneksi. Hänen sijaansa tuli professori J.R. Aspelin.
Uudelle Suomettarelle alkoi uusi ajanjakso, ja minun sopii toistaiseksi tähän keskeyttää juttuni sen sepistä ja pajoista.
XX.
TEATTERI-MUISTOJA.
Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv. Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä. Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen" (Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.
11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele. Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G. Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja laskemisen erään toverin avulla.
Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias, mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli: ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo, sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä. Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin. Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa". Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo! — sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi kelvannut.
1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager". Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S. W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, — kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni moitteettomasti.
Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.
Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi, ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.
Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.
Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä vastukset voittaa.
Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom. Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi vuodeksi vuokrannut.
Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist, Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään, ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet. Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa oli esitetty.
Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura, johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto, Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä. Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä, pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis neljännen osan Arkadiasta.
N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma, että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa", perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys. Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1 p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi, huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin, että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia, että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut fusioni-hankkeen raukeamista.
Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.
No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.
Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin "patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat. Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.
Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua. Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.
Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.
Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon, kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.
Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma", "Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".
Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla, lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v. Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi. Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen, jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista. Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan. Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.
Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa. Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.
XXI.
KIRKOLLISKOKOUKSESSA.
Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen. Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J. Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.
Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi. Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten sitä vanhaan.
Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja. Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää, Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä, ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli, vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita, selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan sanaa."
Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa, oudossa muodossa.
Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia tarpeeksi valaista.
Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa, lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat, kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.
Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan. Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen, jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet, ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:
Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."
Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha, esi-isien heille jättämä virsikirja.
Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.
Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska "eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa, että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta, autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää itsellensä ja lapsillensa puhtaana".
Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa virsikirjoissa".
Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita, jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja omissatunnoissa".
Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti' saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2, jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."
Tyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs sanoi, että "ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä arkkiveisujen tapaisena". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.: "ei lihan', maailma viettele" ("Miksi liha maailmaa viettelee?"); "katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas elämähän" ("En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät"); "he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua aina" ("Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä on sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään".)
Kun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä hylkäävään lausuntoon, vastattiin: "Kun kaikki uudistustyöt, joita nykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä tarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja järkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan."
Janakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä ja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, "että samalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin sanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää jotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa kiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta".
Petäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on "täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä", ja esimerkkinä mainitaan v. 84: 2, jossa sanotaan: "Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän". "Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut."
Sumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H. Lagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun karjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja karttaa."
Eräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja seurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen muistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa "uskoa Jumalan päälle" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: "uskoa Jumalaan". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan sopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: "uskoa Jumalan päälle". Vapahtaja puhui siis suomea!
Lausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93 hyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian kirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti sen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan, ja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.
Hiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun hiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja korjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos kirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen korjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria myös Lönnrotin "Väliaikaisen virsikirjan" uusimmassa painoksessa tavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon ja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden komitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin uusimman virsikirjapainoksen.
Provastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9 sen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut Lönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen päätettäväksi.
Lausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta, piispa G. Johanssonin "Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean ehdotukseen" ja professori Aug. Ahlqvistin "Uusin Suomalaisen Virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta tarkastettuna", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi tärkeitäkin muistutuksia.
Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan, auttamattomasti tulisi hyljätyksi.
Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on." Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty 70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan. Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous voisi sen hyväksyä.
Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen, että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi "viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K. Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G. Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi." Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili valiokunnan työn menestymistä.
Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa. Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27 päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.
Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.
Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja, lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta, puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin. Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan. Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."
Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki mahtavan vaikutuksen.
Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle. Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana: opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."
Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.
Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström, luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos. Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin 45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.
Kuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja oli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg, E. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen, kansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina runoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena apuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.
Muihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa. Tarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja lopultakin syntyi.