Elämänpuu: Uskontotieteellisiä tutkielmia

ELÄMÄNPUU

Uskontotieteellisiä tutkielmia

Kirj.

UNO HOLMBERG [Uno Harva]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Johdanto.
Maailmanpatsas.
Babelin torni.
Elämänpuu.
Paratiisin virrat.
Äitijumalatar.
Elämänlanka.
Kohtalo.

ALKULAUSE.

Olen tähän asti julkaisemissani uskontotieteellisissä tutkimuksissa liikkunut etupäässä aloilla, jotka koskevat suomalais-ugrilaisia kansoja. V. 1917 tekemäni matka pohjois-Siperiaan ulotutti työmaani turkinsukuistenkin kansojen keskuuteen, joiden henkistä kulttuuria eräs piakkoin ilmestyvä esitykseni kuvailee. Mutta täällä "itäisillä mailla" aukeni eteeni paljoa suurempikin maailma, joka ei ole voinut olla luokseen houkuttelematta. Osoituksena siitä ovat seuraavat tutkielmat.

Samalla kun olen tämän teoksen kirjoittanut suurta yleisöä varten, olen pitänyt tarpeellisena liittää esityksen loppuun myös tutkijain kaipaamia lähdeviittauksia. [Ei mukana tässä laitoksessa.]

Helsingissä jouluk. 1 p:nä 1920.

Tekijä.

Johdanto.

Kaiken keskus, mik' on se?

J.H. Erkko.

Kun Kopernikus 1543 julkaisi teoksensa, jossa hän rohkeni esittää ajatuksen, ettei maa ole maailman keskus, vaan että se muiden pallonkaltaisten kiertotähtien tavalla kulkee renkaanmuotoista rataa auringon ympäri, kohtasi häntä ankara paheksumisen myrsky. Ei ainoastaan katolinen kirkko tuominnut tätä "mahdotonta, väärää ja harhaanviepää" oppia, vaan Lutherkin piti sen keksijää "narrina, joka tahtoi kääntää ylösalaisin koko astronomisen tieteen". Ajan ankarat arvostelut johtuivat pääasiallisesti siitä, että tämä kumouksellinen keksintö soti raamatun kirjoissa vallitsevaa käsitystä vastaan, mutta se oli samalla ristiriidassa kaiken sen kanssa, mikä ammoisista ajoista asti on ollut ihmisen maailmankatsomukselle ominaista.

Kaikista ennakkoluuloista ja niihin liittyvistä tunteista huolimatta pääsi Kopernikuksen keksintö pian oikeuksiinsa. Tiedon maailmassa tapahtui suuri, säälimätön vallankumous, joka oli aukova uudet urat tuleville tutkijoille. Tuo vanhan ajan katsantokanta osoittautui perustuvan vain pettävään harhanäkyyn ja oli sellaisena täydellisesti hyljättävä. Näin sai sortua ikiajoiksi se maailmankaikkeuden komea rakennelma, jota oli luotu vuosituhansien kuluessa ja jonka kehittämiseen muinaisajan sivistyskansat olivat uhranneet kaikki älylliset lahjansa. Voimme verrata tätä taivaan korkeuksiin ylettyvää, taitehikkaasti kehitettyä haaverakennusta itämaisen tarun Babelin torniin, joka nyt yhdellä iskulla oli syösty raunioiksi. Mutta harhapäätelmiinkin perustuen on tähän menneen ajan maailmankuvaan sisältynyt ihmiskunnan ihmeellisimpiä uskomuksia ja unelmia, joiden ei soisi koskaan tykkänään joutuvan unhoon.

Vaikkakin suotuisissa olosuhteissa pisimmälle päässeet kulttuurikansat ovat tuon Europassa vielä keskiajalla vallinneen maailmankuvan varsinaiset kehittäjät, kätkeytyvät sen alkuaiheet kuitenkin epäilemättä jo verrattain varhaiskantaiseen ajatteluun. Itse muinaisajan sivistyskansojenkin uskomuksissa huomaa erinäisiä kerrostumia ja rinnakkaiskäsityksiä, jotka ilmeisesti ovat eri aikakausilta polveutuvia muistomerkkejä. Ryhtyessämme seuraavassa esittämään eräitä tämän maailmankuvan merkillisimpiä piirteitä on meidän senvuoksi kohdistettava katseemme myöskin alemmalla sivistystasolla elävien kansojen vastaaviin kuvitelmiin.

Yksinkertaisin ja samalla varhaisin on se kuva kaikkeudesta, jota rajoittaa ainoastaan alhaalla maa ja ylhäällä korkea, salaperäinen taivas. Luonnonihminen ei syvenny pohtimaan niiden syntyä. Samoinkuin taivas on maakin aina ollut olemassa, tosin ne tuon varhaiskantaisen käsityksen mukaan näyttävät aikaisemmin olleen lähempänä toisiaan ja vähitellen pienestä alusta, kuten kaikki luonnossa, kasvaneen yhä suuremmiksi, jommoisia ajatuksia on muistiinpantu kaukanakin toisistaan elävien kansojen keskuudessa, mutta kaikki varsinaiset luomistarut ovat vasta myöhemmän kehityksen tuotteita. Aivan itsestään eri tahoilla on syntynyt myös maan ulkopiirin kuvittelu joko ympyränmuotoiseksi, mikä on yleisintä ja jommoisena maahan laskeutuva taivaanranta häämöittää katsojan silmään, tai neli-, myöhemmin kahdeksankinnurkkaiseksi ilmansuuntien mukaan. Varhain on merenrantalaisilla vielä saattanut herätä käsitys suuresta maata ympäröivästä merestä, joka kiinteästi on liittynyt m.m. eräiden intiaaniheimojen, mutta ennenkaikkea itämaiseen maailmankuvaan. Tällöin aletaan ihmisten asuma, litteäksi kuviteltu maa sijoittaa tuon suuren alkumeren helmaan. Sitä seuranneisiin kysymyksiin, mitenkä maa siihen on ilmaantunut ja mikä estää sitä syvyyteen vajoamasta, ovat eri kansojen tarut kukin omalla tavallaan pyrkineet vastaamaan. Pohdinnan alaisena on aikojen kuluessa lisäksi ollut maanalainen maailma, vainajien tyyssija, mutta eniten tuossa menneen ajan maailmankuvassa kiinnittää mieltämme itse kaikkeuden keskus, johon on liittynyt niin monien kauniiden mielikuvien värittämiä käsityksiä.

Mikä on kohdistanut ihmisten huomion kuvittelemaan tällaista kaiken olevaisen keskusta?

Laajan vertailuainehiston perustalla rohkenemme väittää, että sen on aiheuttanut lähinnä tähtitaivaan säännöllinen, vuorokautinen liike pohjantähden kohdalla olevan taivaannavan ympäri. Tämän herkeämättä kiertävän liikkeen syytä, jonka me tiedämme aiheutuvan siitä, että maapallo päinvastaiseen suuntaan kiertyy akselinsa ympäri, ei ihminen alkuaan ole tuntenut, mutta jo varhain hän on keksinyt taivaalla tuon ihmeellisen keskuspisteen. Kuten amerikkalainen tutkijatar Zelia Nuttall huomauttaa, on tämän havainnon merkitys ollut aavistamattoman suuri ihmiskunnan sivistyshistoriassa. Vähitellen vuosituhansien kuluessa se on kannustanut ihmistä, joka alkuaan on nähnyt ympärillään vain satunnaisesti vaikuttavia voimia ja tuntenut olevansa kaikenlaisten oikullisten henkien hallittavana, etsimään luonnosta suurta, yhtenäistä, lainalaista maailmanjärjestystä. Erikoisesti on otava, joka säännöllisesti kiertää pohjantähteä ja joka ei milloinkaan häviä näköpiiristä taivaanrannan taakse, puhunut ihmisille ihmeellistä kieltään. Ei ainoastaan esi-isämme, vaan kaikkikin pohjoisen pallonpuoliskon kansat ovat olleet "otavaista oppimassa". Paitsi yön kiitävien hetkien mittaajana on tätä tähtikuviota pidetty vuodenaikojenkin määrääjänä. "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin", sanoivat muinaiset kiinalaiset, "on kevät koko maailmassa, kun se viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää pyrstönsä pohjosta kohti, on talvi koko maailmassa." Siitä asennosta, jossa otava eri vuodenaikoina on pohjantähteen, johtaa yllämainittu tutkijatar meilläkin tunnetun hakaristin alkuperän, mikä elämän vertauskuva ja "vuoden merkki" on ollut hyvin yleinen sekä intiaanien että useiden muidenkin pohjoisen pallonpuoliskon, kansojen taiteessa.

Mutta juuri se seikka, että otava ja muut kiintotähdet lakkaamatta kiertävät pohjantähteä, on ollut omiansa kohottamaan tämän taivaalla muita ylempänä olevan tähden arvoa. Siitä kehittyy helposti taivaan korkein olento tai sijoitetaan taivaan ylijumala pohjantähden äärille. Useiden intiaaniheimojen käsityksen mukaan on tuo taivaan "liikkumaton tähti" muiden tähtien päällikkö. Meksikon aztekit pitivät sitä korkeampana ja mahtavampana olentona kuin itse aurinkoa. Muidenkin maanosien jumalamaailmassa näyttää tällä tähdellä olleen aivan erikoinen asema. Niinkin alhaisella sivistystasolla elävän kansan, kuin tshuktshien pääjumala on pohjantähden jumala puhumattakaan kulttuurikansoista, kuten kiinalaisista, jotka ammoisista ajoista asti ovat palvoneet pohjantähteä "taivaan suurena hallitsijana", tai muinaisbabylonilaisista, jotka sijoittivat ylijumalansa Anun istuimen kaikkeuden korkeimmalle huipulle eli taivaannavalle. Ja mistä muualta olisivatkaan ihmiset voineet löytää sille jumaluudelle, joka itse on ikuinen ja muuttumaton, sen vankempaa ja ikuisempaa asuntoa tai istuinta, josta hänen silmäyksensä saattaa tunkeutua yli kaiken olevaisen ja josta hän kaikkinäkevänä parhaiten voi ohjata ja johtaa monenlaisten muutosten ja vaihtelujen alaista maailmaa? Mutta ne mielikuvat, jotka liittyvät tällaiseen luonnon korkeimman ja kaikkeuden keskeisimmän olennon käsitteeseen, yhtenäisen maailmanjärjestyksen luojaan ja ylläpitäjään, ovat ilmeisesti kehittyneet käsikädessä niiden huomioiden syventyessä, joita ihmiset ovat tehneet juuri pohjantähdestä. Niinkuin tämä tähti jo varhain on ollut vaeltajan varmimpana oppaana, on myös siihen liittyvä jumaluus enemmän kuin mikään voinut herättää ihmisrinnassa turvallisuuden ja luottamuksen tunteita.

Mutta monella muullakin tavalla on tämä taivaan keskuspiste askaroittanut ihmisen ajatusta, mikä ilmenee niistä mielenkiintoisista kuvitelmista, joita eri aikoina on luotu vastaamaan kysymykseen, millainen tuo keskus, jonka ympäri taivaankaikkeus kiertää ja josta tähdet näyttävät olevan riippuvaisia, itse asiassa on. Yhtä uteliaita ovat ihmiset ajatuskykynsä kasvaessa olleet tietämään, mikä vaikutus taivaan säännöllisellä liikkeellä on luontoon ja elämään, ja eritoten, mikä tehtävä on noilla omituisilla aurinkokuntaamme kuuluvilla kiertotähdillä, jotka näyttävät kulkevan maan yli ikäänkuin eri kehissä omia ratojaan. Mutta ennenkaikkea, missä suhteessa itse taivaankeskus on ihmisten asumaan maahan.

Viimeksimainittu kysymys on herättänyt ajatuksen jonkinlaisesta taivaannavan vastineesta maankin päällä siinä maakehän keskuspaikassa, joka on kohtisuorassa taivaannapaan ja jota huomattavan asemansa vuoksi on kuviteltu aivan erikoisluontoiseksi. Siten on maankin "napa" samoinkuin taivaan keskus joutunut näyttelemään varsin merkille pantavaa osaa kaikkien muinaisten sivistyskansaan, myös Meksikonlahden rantalaisten uskomuksissa siirtyen vähitellen alemmallakin tasolla elävien kansojen tarustoon. Jotkut ovat tästä maan "navasta" muodostaneet kuviakin, kuten muinaiset kreikkalaiset, joiden taiteessa siitä on säilynyt useita muistomerkkejä. Mutta erikoisesti ovat tähän liittyvät kuvittelut kiinnittäneet muinaisten aasialaisten sivistyskansain mieltä, joiden käsityksiä kerraten turkinsukuisten heimojen vanhat tarut yhä vieläkin tietävät puhua "hiljaisesta paikasta, maan navasta", "kahdeksanreunaisen maan keltaisesta navasta" tai "loistavasta, hopeisen keskinäisen paikan (maan) navasta", jota toisinaan nimitetään myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi, rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Lisäksi on taivaan ja maan "napojen" kuviteltu olevan niin läheisessä suhteessa keskenään, että jonkinlaisen yhdyssiteen on ajateltu liittävän ne toisiinsa. Selvästi kuvastuu näiden napojen välinen suhde m.m. seuraavasta altailaisen tietäjän laulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaannapa maassa ja maannapa taivaassa!"

Kuten eräät jo mainitut esimerkit osoittavat on tuota maakehän keskeisintä paikkaa kuviteltu varsin loistavaksi ja yltäkylläiseksi. Jakuttien kansanrunoudessa mainitaan nimenomaan, että tämä tarunomainen seutu sijaitsee mettä ja mahlaa tihkuvassa paikassa. Samalle sadun ihannoimalle maannavalle sijoittivat itämaiset tarut elämän alkulähteen, paratiisin, jonka keskellä kohosi korkea, ikivihreä elämänpuu.

Tähän ihmeelliseen puuhun, ihmissuvun suuremmoisimpaan satuluomaan, sen esihistoriaan sekä eräisiin siihen läheisesti liittyviin uskomuksiin, joilla useimmilla on vastineensa raamatussakin, pyrimme seuraavissa tutkielmissa tutustumaan.

MAAILMAN PATSAS.

Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera.

Jakuttilainen taru.

Puhtaasti aineellisen katsantokannan vallitessa ovat luonnonkansat jo varhain joutuneet kuvittelemaan, että tuon pohjantähden kohdalla sijaitsevan maailmankeskuksen muodostaa jonkinlainen havainnollisesti esitettävissä oleva esine, jota tähtitaivas kiertää ja jonka samalla uskotaan tukevan tai kannattavan taivaankantta. Muistomerkkejä siitä on säilynyt melkein kaikilla pohjoisen pallonpuoliskon kansoilla.

Virolaisten tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin: "Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan, kuitenkin siten, että se voi kiertyä naulan ympäri, mikä kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (põhjanael)." Sama nimitys on pohjantähdellä ollut suomessakin, koska se siitä on lainautunut lappiin: bohinavlle (pohjannaula). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula pettää, putoaa taivas alas. Skandinavien vastaavan käsityksen muistomerkkinä on islantilaisessa kansanrunoudessa säilynyt nimi veraldarnagli ('maailmannaula'). Mutta etäämpänäkin olevat kansat, kuten Turuhanskin piirin samojedit, nimittävät pohjantähteä "taivaannaulaksi".

Luultavasti juuri tällaiseen maailmankeskuksen kuvitteluun liittyy usko, että taivaan muodostaa jonkinlainen maan yli kaareutuva, kiinteä kansi. Muinaissuomalaisetkin ovat puhuneet "taivaankannesta". Tuon pallonpuoliskoa muistuttavan taivaankannen äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, jotka toisin paikoin kuvittelevat taivasta suuren, alassuin käännetyn padan muotoiseksi, selittävät, että taivas sellaisena on alituisessa liikkeessä vuoroin kohoutuen, vuoroin, laskeutuen. Taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen äären ja maan reunan väliin. Heidän tarunsa kertovat, mitenkä muuan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maankehän äärien välille syntyneeseen aukkoon ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansantaruissa mainitaan, että paikassa, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan maasta kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun näköpiirissämme todella näyttää ulottuvan alas maanpiirin reunaan. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu, ole luonnonkansojen keskuudessa harvinainen. Ehrenreich huomauttaa, että se kerta on ollut aivan vallitseva usko pohjoisella pallonpuoliskolla. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan alituisesta liikkeestä. Algonkin-intiaanit kertovat tarun neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen tuota hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä kuitenkin sanotaan saaneen surmansa joutuessaan taivaan ja maan väliin.

Useimmat Aasian ja Europan kansat ovat kuvitelleet taivaan kannattajana vielä naulaa vankemman ja kestävämmän tuen, jonkinlaisen jättiläispatsaan, jonka huippu on taivaalla pohjantähden äärillä. Tästä käsityksestä johtuvat ne omituiset nimitykset, joita Altain suvun kansat ovat antaneet pohjantähdelle. Mongolit, burjatit ja kalmukit sekä Altain tatarit ja uigurit sanovat mainittua tähteä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi paaluksi". Näistä kaukana toisistaan asuvien kansojen yhteisistä nimityksistä näemme, että käsitys taivasta kannattavasta patsaasta palautuu Altain suvun keskuudessa verraten varhaiseen aikaan. Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."

Vaikkakaan käytettävissä olevat lähteet eivät nimenomaan mainitse, ovatko keski-Aasian kansat tehneet kuvia tästä mahtavasta maailmanpatsaasta, voimme kuitenkin olla asiasta verraten varmoja päättäen siitä, että tämä tapa on nykyaikoihin asti säilynyt eräillä pohjoisemmilla kansoilla, vieläpä Siperian suomensukuisillakin heimoilla, jotka todistettavasti ovat olleet turkkilaistatarilaisen vaikutusvallan alaisina. Ostjakit nimittävät näitä puusta tehtyjä pylväitä, joille he toimittavat teurasuhreja "kaupunginpatsaiksi" eli "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut ja tuskin koskaan niissä lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, huomauttaa mainittu tutkija, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta", vaikkakin se on aivan "asuntojen keskessä, ei suinkaan missään kunnioitusta herättävässä paikassa", palvotaan uhrilahjoin aivan kuin jotakin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että "veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumalaksi kuvittelemaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "Rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän Semeikinin patsaan nimi ja mikä nimi suuresti muistuttaa tatarien ennen mainittua "rautaista patsasta". On siis ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muuan satu sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen olettaa, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu", vaan itse taivasta kannattavan patsaan jumaloimus. Se ilmenee myös patsaan äärellä luetuista rukoussanoista.

Niissä "kaupungin keskuksen vahvoissa patsaissa", joita Patkanov kertoo nähneensä Kondalla oli "usein päässä pieni katon tapainen, jolla oli nähtävissä tökerösti veistetty linnunkuva". Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatanga-joen dolganeilla, joiden sanotaan olevan jakuttilaistuneita tunguseja, on samanlaisia pyhiä, linnunkuvalla varustettuja riukuja. Linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän seipään päässä erään sukupuuttoon kuolleen samojediheimon asuinsijoilla, selitti hänen oppaansa tarkoittavan taivaallista tarulintua. Dolganit tekevät tästä "lintukerrasta" (tojon kotör) usein kaksipäisen kotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päätän. Saman linnun, jota ostjakit nimittävät Num-sives ('taivaankotka'), mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa selittää, ovat jo Aasian muinaiset sivistyskansat tunteneet käyttäen sen kuvaa m.m. vallan tunnusmerkkinä. Nimenomaan kaksipäisenä esiintyy taivaankotka heettiläisten vaakunassa, Vähässä Aasiassa, mistä se todennäköisesti on siirtynyt myöhemmin eräille Europankin kansoille.

Nelitahkoiseksi veistettyä patsasta, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kotkankuva on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi tueksi" sekä kuvittelevat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru" on Ylijumalan asunnon edustalla. Usein näissä patsaissa näkee linnunkuvan alapuolella vielä taivasta kuvaavan katoksen. Toisin paikoin on saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa "kukistumatonta tukea" lisäksi kullakin ilmansuunnalla erikoinen, jonkun verran tätä lyhyempi patsas. Joskus nuo sivupatsaat ovat erillään ensiksimainitun, kaksoiskotkan kuvalla varustetun keskuspatsaan ympärillä.

Vanhat juuret on maailmanpatsaan kuvittelulla ollut Europankin puolella. Muinaiset germanit nimittivät sitä nimellä irminsul ('maailmanpatsas') ja tekivät siitä kuvan, joka Rudolf v. Fuldan tiedonannon mukaan oli maahan paljaan taivaan alle pystytetty tavattoman suuri puupaalu. Puun selitettiin olevan "maailmanpylvään, joka kannattaa kaikkea". Kaarle Suuri hävitti v. 772 erään tällaisen irminsulpatsaan. Skandinavien jo täydellisesti unhoon joutuneita vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat heidän maassaan asuvat lappalaiset jäljitelleet viime aikoihin asti. Vierasnimistä ylijumalaansa, Veraldenrad'ia ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämä pystyttivät puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat teuraan verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään he sanoivat pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, niin ettei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas, jonka Leeni näki Porsangerin vuonon läheisyydessä, oli kuten Tsingalan ostjakkien nelitahkoinen maahan pystytetty hirsi, mutta sen päässä oli rautapiikki (vrt. veraldarnagli). Sekä germanien että lappalaisten sanotut pylväät olivat joko tilapäisesti pystytettyjä tahi pitempiaikaisia ja samoin näyttää olleen asianlaita myös pohjois-Siperiassa. Todistuksen siitä, että lappalaistenkin patsailla oli taivaallinen esikuva, tarjoo m.m. näiden pohjantähdelle antama nimitys 'maailmanpatsas' (Skand. lapp. veraldentshuold) tai 'taivaanpatsas' (Ven. lapp. almetshuolda), mikä siis palauttaa mieleen Altain suvun vastaavan nimityksen.

Muinaisten suomalaisten tätä koskevan kuvittelun muistomerkkinä elää kansan huulilla ainoastaan eräitä vanhoja sanontatapoja, joiden ajatusta on vaikea väärinkäsittää. Niinpä toisin paikoin maassamme kuulee sanottavan hyvin pitkäikäisestä henkilöstä: "Hän elää maailmantolpaksi tai -patsaaksi". Vielä vanhanaikaisempi on Lönnrotin muistiinpanema samaa tarkoittava sananparsi: "Eihän tuo toki eläne maasammaksi", jota virossa vastaa: "Ega ta või ilmasambaks jäädä."

Todennäköisesti on muillakin Europan kansoilla, ainakin muinaiskreikkalaisilla sekä slaaveilla, joiden puheenparsissa "maailman pylväs" esiintyy, ollut sama käsitys tuosta taivaankaikkeutta kannattavasta patsaasta. Siihen liittyvän maailmanlopun pelon, mikä ilmenee lappalaistenkin selityksistä, ovat tunteneet myös muinaiset kelttiläiset, joiden Strabo kertoo lausuneen: "Me pelkäämme ainoastaan yhtä asiaa, nim. sitä, että taivas saattaa pudota päällemme."

Mutta eivät ainoastaan yllämainitut kansat ole tunteneet näitä uskomuksia ja kuvitteluja, vaan kaukana Japanissakin kertovat tarut "pohjosessa, maan keskipisteestä kohoavasta metallipaalusta" ja vieläpä Pohjois-Amerikan intiaanienkin keskuudessa on omituisia paalujumalia, joiden asiantuntijat sanovat edustavan "kosmillista järjestystä". Aikaisimmin tiedetään vastaavien uskomusten esiintyneen myös Aasian muinaisilla sivistyskansoilla. Intialainen Atharvaveda opettaa, mitenkä tuo "patsas" (skambhá) on taivaan ja maan tuki sekä kaiken olevaisen keskus.

Varsin mielenkiintoista on tietää, millaiseksi alkuaan ajateltiin itse taivas, jota tuon ihmeellisen paalun tai patsaan uskottiin kannattavan. Tuskin erehdymme olettaessamme, että taivasta tällöin on kuviteltu jonkinlaiseksi katoksen kaltaiseksi laitteeksi, jonka tarkoituksena on suojata maata ja maanpäällistä elämää. Siihen viittaa vieläkin toisin paikoin vallitseva käsitys, että taivas on suuri maan yli kaartuva teltanpeite. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä, tiukoiksi pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa "neulotun sauman" ja muuan olento kerskaa: "Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen." Joskus jumalat raoittavat taivaan peitteitä nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu. Tällä tavalla m.m. tshuvassit selittävät meteoori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samoin uskovat ostjakit, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he "taivaan oven" avoimena ollessa sattuvat häneltä anomaan. Samaa ilmiötä tarkoittavat myös burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota jumalat toisinaan pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Tämä lapsellinen käsitys valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on entisaikaan ollut hyvin yleinen sekä Aasiassa että Europassa. Yhtä yleisesti on ollut tapana tällöin lausua jokin toivomus, jonka uskotaan toteutuvan.

Kun siis taivas tämän käsityskannan mukaan on teltanpeitteen kaltainen suojus, joka suuren paalun tai pylvään varaan pingoitettuna leviää yli maan, on ymmärrettävää, että tähdet tuolloin ovat olleet ainoastaan jonkinlaisia reikiä tuossa peitteessä. Pahin reikä on ollut seulasten muodostama aukko, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja kylmää. Paitsi Aasiassa ja Europassa on tämän uskon muistomerkkejä kirjaanpantu Pohjois-Amerikassa ja Australian saaristossa. Lämpimissä seuduissa seulaset useimmiten ovat tuulen tuottajia, mutta pohjoiset kansat sanovat niiden synnyttävän talven. Viimeksimainittu käsitys näyttää aiheutuneen siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle seuraa kylmä ajanjakso, kun taas niiden katoaminen taivaanrannan taakse sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Jakutit, jotka sattuvasti nimittävätkin seulasia "ilmareiäksi" (vrt. suom. "seula, seulanen") tarinoivat, mitenkä muuan sankari kerta kokosi kolmekymmentä paria sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen tuon tuulisen reijän, joka "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa".

Tällainen taivaan kuvittelu katoksen kaltaiseksi laitteeksi on epäilemättä ikivanha ja peräti varhaiskantaisen kulttuurin luoma. Nähtävästi on ihmisen silloinen oma vaatimaton asunto ohjannut hänen mielikuvitustaan, kun hän on pyrkinyt luomaan kuvan itseään ympäröivästä maailmasta. Telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten esim. Jesajan kirjan 40:nnessä luvussa, jossa sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan niinkuin ohukaisen vaatteen ja venyttää sen asuttavaksi majaksi."

Yllämainitun kuvittelun ohella, jolloin maailmanpatsas siis esiintyy taivaan kannattajana, tavataan toinenkin, jonka mukaan se on jonkinlainen taivaalla vaeltavien tähtien liekapylväs. Se seikka, että ympärillä olevat tähdet maasta katsoen näyttävät herkeämättä kiertävän taivaankeskusta, on herättänyt ajatuksen näiden välillä olevista siteistä. Kirgisit sanovat kolmea lähinnä tuota "rautaista paalua" olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren, "köydeksi", johon saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi ratsua" ovat sidotut. Samaten kuvitellaan, että suuren otavan seitsemän eläintä ovat kiinnitetyt taivaan paaluun yhdellä köydellä. Kun nämä siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä. Mongoliheimot näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun selässä istuva Solbon (= Venus) ja hänen Dogedoi tai Toklok niminen renkinsä kaitsevat (vrt. intial. Asvin). Mainitsemme nämä esimerkit ainoastaan, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta turkkilais-tatarilaisten kansain tarustossa usein kuvitellaan mahtavaksi hevospaaluksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä "hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita senvuoksi palvotaan ja ylistetään m.m. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista seppää … tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä kilparadan". Samoin kuin keski-Aasian nomadeilla on asuntonsa edustalla paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat jumalien asuvan taivaalla teltassa, jonka edessä on "kultainen hevospaalu". Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään, kivipylvään, Toremin (Taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat Taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".

Ostjakkien kansanrunoudessa, kuten ylläolevasta esimerkistä ilmenee, puhutaan siis myös "kivisestä" pylväästä. Omituinen nelitahkoinen kolmen sylen korkuinen läpikuultava kivipatsas esiintyy jakuttienkin tarussa erään rautaisen alueen keskellä; siinä muuan sankari rukoilee Taivaan jumalaa. Mahdollisesti myös keski-Aasian aroille pystytettyjen kivipatsaiden joukossa piilee tällaisia maailmanpylväitä, mitkä samalla saattavat olla maannavan havainnollisesti esitettyjä merkkejä.

Mutta eniten kiinnittää huomiotamme se seikka, että noita jugralaisten pyhiä patsaita usein kuviteltiin seitsenkerroksisiksi. Niin oli Tsingalankin kaupunginpatsaan esikuvan laita, sillä vaikka itse esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan rukoussanoissa, jossa Taivaanjumala on mitä läheisimmässä suhteessa patsasjumalaan, seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni sinä olet, kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet! Rautapatsasmies-isäni pyhän puun juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle päälihasta runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut kutsuimme". Sana "kuuslomainen" eli pykäläinen on tässä ainoastaan runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa Sänke ('valo') nimistä taivaanjumalaa puhutellaan patsaan ohella, on seuraava: "Seitsenlomainen ylhäinen mies, Sänke isäni, kolmelle taholle valvova mies isäni, kolmelle taholle suojeleva mies isäni! Rautapatsasmies-isäni pyhään maahan, viattomaan maahan, hänen istuttamansa pyhän puun juurelle minä seisotan verieläimisen veriuhrin, leppäeläimisen veriurin".

Näissä jugralaisten patsaisiin liittyvissä uskomuksissa on 7-luvun merkitys varsin silmäänpistävä. Ostjakkien tarut kertovat, mitenkä kosiomatkalle lähtevän henkilön on toimitettava uhri tämän "jumalakasvoisen Pyhän puun" juurella eli "seisotettava sinne yhteen hihnaan sidottujen seitsemän porohärän uhri" sekä tehtävä "jumalakasvoisen pyhän puun juurella seitsemän hyvää pään taivutusta". Nuo seitsemän eläintä mainitaan myös eräissä vaaralliselle matkalle lähtevälle sankarille annetuissa neuvoissa: "Kutsu kylä-täyden monet miehesi, kaupunki-täyden monet miehesi yhteen, tuo yhteen hihnaan sidotut seitsemän eläintä ja sido ne vahvaan kaupunginpatsaaseen." Jakuttilaisissakin taruissa puhutaan "rautaisen puun" äärellä olevasta seitsemästä porosta. Todennäköisesti on noilla yhteen hihnaan sidotuilla "seitsemällä eläimellä", samaten kuin itse patsaalla, esikuvansa taivaalla ja tulemme silloin ajatelleeksi otavaa, jonka "seitsemän eläintä" kuvitellaan olevan sidottuja pohjantähteen "yhdellä köydellä".

Mutta 7-luku ilmenee myös itse jumalan puhuttelusanoissa "seitsenlomainen eli -pykäläinen mies", mikä saattaa viitata siihen, että itse patsasta on kuviteltu seitsenkerroksiseksi. Ja esimerkkejä siitä onkin olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle sikäläiset ostjakit pystyttävät järven jäälle n. sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä tekevät "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he sitovat kirjavaa kangasta ja asettavat uhriruuat pylvään eteen, johon uhriteuras sidotaan rukousten ja kumartelujen ajaksi; teurastettaessa on verisuihkun lennettävä pylvään päälle. Samanlaisia pylväitä ovat Jenisei-ostjakitkin entisaikaan pystyttäneet virtansa rannoille hyvän kalansaannin vuoksi. Nykyään ei niitä tietääksemme enää missään tapaa käytännössä, vaikkakin vanhukset tietävät niistä kertoa. Krasnojarskin museossa näkee niitä tallella, ja ne ovat n. pari syltä pitkiä jotakuinkin ohuita riukuja, joihin on seitsemään kohtaan toinen toistaan ylemmäksi veistetty syvä pykälä; niiden vastineita tapaamme samojedeillakin. Pykälien asemesta on toisin paikoin ollut tapana jättää tähän paaluun seitsemän oksankantaa. Niinpä kerrotaan Irtyshin ostjakkien avannon ääressä uhratessaan pystyttävän jäälle pylvään, johon jätetään seitsemän oksantynkää. Karjalainen olettaa kysymyksessä olevan ainoastaan keinotekoisen uhripuun, mutta tuskin näitäkään tilapäisesti pystytettyjä pylväitä voidaan eristää yllämainituista maailmanpatsaista. Joka tapauksessa on seitsenpykäläisellä rautapatsasmiehellä taivaallinen esikuva, sillä vogulien tarut tietävät kertoa "seitsenjatkoisesta puhdashopeisesta pyhästä patsaasta", johon jumalanpoika sitoo ratsunsa tullessaan isänsä luo.

Perehtyessämme aasialaiseen maailmankuvaan ei meidän ole vaikeata selittää, mitä nuo seitsemän jatkosta, pykälää tai oksantynkää kuvastavat. Epäilemättä ne edustavat taivaan seitsemää kerrosta, mikä kuvitelma on yleinen ostjakkien y.m. keskuudessa. Nuo "pykälät" esiintyvät myös Altain tatarien shamanimenoissa, vaikkakin täällä taivaankerroksia kuvitellaan olevan yhdeksän. Loitsimaan ryhdyttäessä rakennetaan Altailla erikoinen teltta, jonka keskelle pystytetään koivu siten, että puun latva kohoaa ilmaan katoksen keskessä olevan reppanan puhki. Koivun runkoon veistetään yhdeksän pykälää, joiden selitetään olevan yhdeksänkerroksisen taivaan vertauskuvia. Pyrkiessään puuta myöten ylimpään taivaaseen on shamanin noustava kaikkien kerrosten läpi. Se tapahtuu siten, että noita loitsiessaan vähitellen kapuaa ylöspäin pykälä pykälältä. Kun hän on asettanut jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimäiseen taivaaseen ja niin hän kohoutuu vihdoin yhdeksänteen asti.

Samaten dolganit kuvittelevat, että kun shamanin on vietävä kuolleen sielu taivaaseen, on hänen henkimatkansa päämääränä juuri tuo taivaallinen puu, johon hän saattaa sielun ylijumalan poikien huostaan ja missä se elää edelleen pienen linnun hahmossa. Kuvatessaan tämän "kukistumattoman tuen" dolganit usein piirtävät veitsellä sen kylkeen taivaan eri kerroksissa asuvien jumalanpoikien kasvot. Samanlainen tapa näyttää olleen muillakin luoteis-Siperian kansoilla, kuten ostjakkienkin Kuva jenisei-ostjakkien maailmanpatsaalle antama nimi jumalakasvoinen puu osoittaa.

Todennäköisesti maailmanpaalua tarkoittaa myös Jenisei-ostjakkien rautainen shamaninsauva tai -valtikka, jonka oksamaisille poikkipuille niiden henkien uskotaan laskeutuvan, joita noita kutsuu avukseen. Samoinkuin taivaan tarukotkaa on tätäkin pidetty yliluonnollisen mahdin ja vallan tunnuskuvana.

Kuten mainittu, on puu, jota myöten altailainen shamani pyrkii taivaaseen, pykälillä varustettu, mutta ei varsinainen paalu, vaan vihreälatvainen koivu. Näin ollen voimme siinä nähdä jonkinlaisen välimuodon edellämainittujen patsaiden ja maakehän keskuksesta kohoavaksi kuvitellun oksallisen maailmanpuun välillä. Toisin paikoin näkee dolganienkin patsaissa poikkipuita, joiden selitetään esittävän Ylijumalan asunnon edessä olevan "kahdeksanoksaisen" puun oksia, joiden suojassa jumalanpojat taivaassa asuvat. Samoinkuin ostjakkien pyhissä pylväissä oli seitsemän pykälää tai seitsemän oksantynkää kertoo Abakan-tatarien sankariruno "maapiirin keskellä rautaisella vuorella olevasta valkoisesta, seitsenoksaisesta koivusta". Ennenkuin ryhdymme lähemmin selostamaan tuota maanavalla ruhtinoivaa, mahtavaa maailmanpuuta, on meidän suunnattava huomiomme vielä samassa paikassa sijaitsevaan vuoreen, jonka huipulta tämä puu erinäisten tarujen mukaan kohoaa.

BABELIN TORNI.

Ja he sanoivat: käykäämme, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka taivaaseen ulottuu.

I Moos. 11:4.

Raamatun taru kertoo, mitenkä muinaisajan ihmiset kerta ryhtyivät rakentamaan suurta taivaaseen ylettyvää tornia ja mitenkä Jumala keskeytti heidän työnsä. Myöhemmältä ajalta polveutuvien kertomusten mukaan tuo jättiläisrakennus sortui raunioiksi joko taivaasta isketyn tulen tai ankarien tuulien tuhoamana. Mikä lieneekin ollut syynä tarumme syntymiseen, ovat tutkijat yksimielisiä siitä, että raamatun kertoma Babelin torni on jossakin suhteessa niihin ihmeellisiin temppelitorneihin, joita muinaiset babylonialaiset rakensivat ja joiden mahtavat rauniot yhä vieläkin ovat omiansa herättämään kummastusta.

Kun europpalaiset tutkijat ensi kerran tutustuivat näihin suuremmoisiin muinaisjäännöksiin, luulivat he niissä näkevänsä juuri tuon tarunomaisen tornin rauniot ja samalla heissä heräsi halu ryhtyä vilkkaan mielikuvituksensa avulla hahmoittelemaan tätä muinaisuuden ihmerakennusta, jonka ulkomuodosta ei raamattu kerro muuta kuin että se oli tornimainen, hyvin korkeaksi suunniteltu rakennus. Arvokkaimpana osviittana tässä suhteessa on ollut Herodotoksen historiassa säilynyt kuvaus babylonilaisen jumalan, Zeus Beloksen pyhäköstä, johon liittyvää tornia historioitsija selostaa seuraavin sanoin: "Pyhäkön keskelle on pystytetty mahtava torni, stadionin pituinen ja levyinen, ja tämän tornin yläpuolelle on rakennettu toinen torni ja senkin päälle toinen aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtava käytävä on ulkosivulla muodostaen piirin kaikkien tornien ympäri… Ylimmässä tornissa on suuri temppeli, temppelissä suuri hienolaitteinen sohva ja sen ääressä kultainen pöytä. Ei ainoatakaan jumalankuvaa ole sinne asetettu." Myöhemmän ajan tutkijat ovat muinaisjäännöksien perusteella voineet osoittaa, että nämä Kaksoisvirran maan mahtavat tornit, joita jo sumerilaiset rakensivat ja joita he nimittivät zikkuratu, todella ovat olleet päällekkäisillä terasseilla varustettuja rakennuksia, useimmiten nelisivuisia ja että niiden neljä nurkkaa on ollut läheisessä suhteessa neljään ilmansuuntaan. Tällainen nelisivuinen terassitorni oli m.m. Babylonin ylpeys, Etemenanki, minkä seitsenkerroksisen rakennuksen eri kerrosten sivujen pituus- ja korkeussuhteet voidaan nykyaikaan asti säilyneen mittakaavion nojalla jotenkin tarkoin määrätä. Yleensä nämä terassitornit, vaikka niissä olleiden kerrosten lukumäärä on vaihdellut kolmesta seitsemään asti, ovat olleet Babylonian eri asutuskeskuksissa jotenkin samanlaisia.

Nelisivuisten tornien ohella on oletettu olleen myös kartion tai näkinkengän muotoisia, mutta niiden olemassa olo on ollut vaikeammin todettavissa. Osoituksena siitä, että muinaisbabylonilaiset olisivat sellaisiakin rakentaneet, ovat tutkijat pitäneet m.m. Tigriksen rannalla sijaitsevan Samarran minareettia. Vaikka tämä lähellä olevaan moskeaan liittyvä kivitorni polveutuukin vasta 800-luvulta j.Kr., pidetään todennäköisenä, että sen esikuva palautuu jo babylonilais-assyyrilaiseen aikaan. Näinollen tämä minareetti muodostaa jonkinlaisen yhdyssiteen muinaisbabylonilaisen ja islamilaisen rakennustaiteen välillä. Mahdollisesti itse paikalla suoritettu jatkuva tutkimus on luova vielä runsaasti valoa näiden itämaisten ihmerakennusten ulkoasuun.

Mutta sekin ainehisto, mikä jo on käytettävissä, asettaa vastattavaksemme kysymyksen, mikä on ollut näiden Babelin tornien alkuperäinen tarkoitus. Minkävuoksi muinaiset sumerilaiset, joiden tiedetään niitä ensiksi rakentaneen, ovat ryhtyneet tähän suurisuuntaiseen työhön? Yleisimmin ovat tutkijat omaksuneet ajatuksen, etteivät nämä jättiläistornit saata alunpitäen olla, kuten jotkut aikaisemmin ovat olettaneet, kuninkaiden hautakammioita, eikä myöskään vain tähtitieteellisiä havaintoasemia, vaan, kuten jo Herodotoksen kuvauksesta ilmenee, jonkinlaisia jumalien kunniaksi rakennettuja pyhäkköjä. Huomauttaahan mainittu historioitsija nimenomaan, että seitsenkerroksisen tornin yläpuolella olevassa kahdeksannessa osastossa oli temppeli, vaikkakaan siellä ei ollut jumalankuvaa. Myöskin Nebukadnezar kertoo, mitenkä hän rakennutti Babylonissa Etemenanki- ja Borsippassa Euriminanki-tornien huipulle "loistavan jumalanasunnon, taitehikkaan pyhäkön". Se seikka, että itse tornin muodostaa kiinteä tiilimassa ja että sitä usein nimitetään "vuoreksi", osoittaa, että tämä merkillinen rakennus on ollut sen huipulla olevan temppelin vuorta jäljittelevä jalusta. Tästä asiasta tuskin voidaan olla eri mieltä; mutta vaikeampaa on ollut vastata kysymykseen, mikä tuo korkeaksi kuviteltu "vuori" itse asiassa on.

Ruotsinmaalainen professori Axel Moberg, joka äskettäin ilmestyneessä tutkimuksessaan arvostelee kaikkia noiden tornien suhteen ennen tehtyjä olettamuksia, vetoaa niiden "vuorta" merkitseviin nimiin ja huomauttaa, että nämä nimet "tuskin ilmaisevat ainoastaan, että torni oli vuoren näköinen, vaan myöskin että se todella oli aijottu kuvaamaan tahi pikemmin olemaan vuori, jolle jumala oli asettuva asumaan". Käsityksensä näiden vuori-rakennusten alkuperästä hän esittää seuraavin sanoin: "Vuori näyttelee vallitsevaa osaa sumerilaisten uskomuksissa ja niiden ilmaisumuodoissa, niin merkitsevää, että on vaikeata ajatella, etteivät nämä käsitykset olisi muodostuneet vuoriseuduissa, joista kansa sittemmin on siirtynyt virtamaahan. Mikä onkaan silloin luonnollisempaa kuin että kansan jumala, joka on tottunut asumaan vuorten huipuilla, myös täällä vaatii vuorta tyyssijakseen? Ja niin ovat hänen palvojansa rakentaneet hänelle Babylonin ensimäisen tornin."

Tältä näkökannalta asiaa katsoessaan Moberg vastustaa niitä, varsinkin saksalaisten tutkijain esittämiä olettamuksia, joiden mukaan nämä porrastornit edustavat kosmologisia kuvitteluja.

Epäilemättä on Moberg oikeassa painostaessaan vuoren mytologista merkitystä muinaisten sumerilaisten uskomuksissa. Olihan heidän suuri jumalansa Enlil juuri vuorijumala, jota toisinaan nimitetään suorastaan "suureksi vuoreksi". Mutta hyvin vähässä määrin uskottavalta tuntuu tutkijamme selitys, että kansa tasangolle siirryttyään siellä suurin kustannuksin olisi ryhtynyt jäljittelemään vain entisen kotiseutunsa vuoria. Minkään muun kansan keskuudesta ei voida löytää tähän verrattavia esimerkkejä.

Tuon toisen, kosmologisen katsantokannan tueksi on esitetty m.m. eräitä nimityksiä, joita jo sumerilaiset ovat antaneet noille "taivaaseen ylettyville" torneilleen. Tässä suhteessa todistusvoimaisimmat ovat nimet sellaiset kuin Duranki ('taivaan ja maan yhdysside') ja Etemenanki ('taivaan ja maan perustuksen talo'). Huomattava on lisäksi nimi Euriminanki ('taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan temppeli'), minkä on oletettu olevan jossakin suhteessa tornin seitsemään kerrokseen, samoin kuin lagashilaisen temppelin määreen "Seitsemän taivaankehän temppeli", joskaan ei nimenomaan tiedetä, että viimeksimainittu nimi tarkoittaisi itse tornia. Mobergin mielestä eivät nämä nimitykset ole riittäviä todistamaan, että kysymyksessä olevien tornien esikuvana todella olisi ollut jokin kosmologinen, taivaankerroksia esittävä kuvitelma. Vaikkakin, niin hän huomauttaa, sellaiseen nimeen, kuin "Taivaan ja maan yhdysside", mahdollisesti sisältyy käsitys, että tämä torni, jonka perustus on ollut syvällä maassa ja huippu taivaalla, muodostaa jonkinlaisen yhdyssiteen taivaan ja maan välillä, täytyy tämän tapaisen kuvittelun kuitenkin olla toisella sijalla, se ei koskaan ole saattanut olla itse tornin pystyttämisen syynä.

Mahdollisesti ei tätä ongelmaa voidakaan tyydyttävästi ratkaista yksinomaan muinaisbabylonialaisen tutkimusainehiston perustalla. Mutta silti ei meidän tarvitse jäädä epätietoisiksi siitä, mikä tämä "taivaan ja maan yhdysside", jota myös nimitetään "vuoreksi", asiallisesti on. Sen selittämiseksi on meidän luotava silmäys Aasian muillakin kansoilla vallinneisiin vastaaviin uskomuksiin ja kuvitteluihin.

Aivan yleinen yhä vieläkin keski-Aasian kansoilla on käsitys, että maakehän keskessä sijaitsee mahtava vuori, jonka huippu hipoo ihmisten saavuttamattomia korkeuksia ja tarjoaa jumalille heidän arvoaan vastaavan asuinsijan. Samoinkuin tuo ennenmainittu "rautainen patsas" kerskaa kasvaneensa taivaan ja maan kera, samaten puhuvat turkinsukuisten kansain vanhat tarut kaukaisesta ajasta, jolloin maakehän keskusvuori vielä oli pieni kukkulapahainen. Kumpikin uskomus edellyttää siis, että maailma vähitellen pienestä alusta on kasvanut yhä suuremmaksi, ja liittyy yhtä kiinteästi itse maailmankuvaan.

Vaikkakin Altain kansat ovat jumaloineet vuoriaan, varsinkin tarujen ylistämää Altaita, jota ne nimittävät "ruhtinaaksi", ei käsitys maanpiirin keskusvuoresta kuitenkaan ole ollut sidottu mihinkään paikalliseen, keski-aasialaiseen vuoreen, vaan on tämä kuvitelma tullut tänne muualta jo valmiiseen maailmankuvaan kuuluvana. Huomattava on lisäksi, että tämä tarunomainen vuori usein sijoitetaan itse taivaaseen. Niin esim. Altain tatarien ylijumala, Bai-Ulgön ('suuri-rikas') asuu taivaassa "kultaisella vuorella". Samoin jakuttien tarut puhuvat taivaan "maidonvalkoisesta kivisestä vuoresta". Usein tämän läpikuultavan vuoren kuvitellaan kohoutuvan kerroksittain, joiden lukumäärä vaihtelee, mutta joita tavallisesti mainitaan olevan yhtä monta kuin on itse taivaankerroksia kunkin kansan käsityksen mukaan. Muuan keski-aasialainen taru kuvailee maakehän keskusvuorta kolmiporraksiseksi. Ostjakit puhuvat taivaan "seitsenkerroksisesta vuoresta". Kuvitellaanpa joskus itse taivastakin sellaisenaan vuoreksi; sen alapuoli, jonka me ihmiset näemme, on pyöreän holvin muotoinen. Eräs altailainen luomistaru kertoo, mitenkä Ulgen luodessaan maailman istui "kultaisella vuorella", missä aurinko ja kuu aina loistavat ja mitenkä tämä vuori sittemmin laskeutui alas peittäen maan; taivaan reunat eivät kuitenkaan kosketa itse maata, ne kun eivät ulotu aivan maakehän ääriviivaan asti.

Käsitys taivaan vuoresta kuvastuu myös seuraavasta koillis-Siperiassa asuvien goldien tarusta: "Kun jumalat rakensivat taivaan, tekivät he sen kivistä, mutta sen valmistuttua alkoivat ihmiset pelätä, että se saattaa pudota heidän päälleen, sen vuoksi jumalat puhalsivat henkeään holvin alle, niin että siten muodostunut ilma verhosi kivet ihmisten katseilta." Epäilemättä tämäkin taivaankuva on läheisessä suhteessa tuohon "vuoreen" ja siitä kehittynyt. Goldien keskuudessa ei tällaisen kiviholvin kuvittelu ole voinut syntyä, sillä heille, samoinkuin muillekin pohjois-Siperian kansoille, on tällainen rakennustapa täydellisesti vieras.

Mongolien, burjattien ja kalmukkien tarustossa on maailmanvuoren nimenä Sumbur, Sumur eli Sumer, jossa nimityksessä helposti tuntee intialaisten keskusvuoren, Sumerun nimen ja johon liittyvät uskomukset ovat valmiina Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana kulkeutuneet keski-Aasian kansoille. Onko tämä Sumeru- eli Meru-vuoren kuvitelma alkuaan Intiassa syntynyt ja siellä mahdollisesti jonkin mahtavan paikallisen vuoren välityksellä, on vaikea ratkaista. Jo niin varhain, kuin sen tunnemme, on se ollut kosmologinen kuvitelma.

Mutta missä on tämän korkean maanpiirin keskuksesta nousevan maailmanvuoren huippu? Saattaisimme olettaa, että se olisi taivaan laella kohtisuorassa päämme päällä eli siis kuperalta näyttävän taivaankannen pohjassa. Sellaisessa asennossa olevaksi ei vuortamme kuitenkaan ole kuviteltu, vaan kohoutuu sen huippu pohjantähden luona olevaa taivaannapaa kohti, missä myös on vuoren huipulla sijaitseva Ylijumalan asunto ja "kultainen istuin". Juuri tällaiseen käsitykseen viittaa kaikkialla Aasiassa vallitseva käsitys, että maailmanvuori on pohjosessa. Selvästi tämä käsitys ilmenee seuraavasta burjattien keskuudessa muistiinpannusta intialaisen maailmankatsomuksen värittämästä tarusta: "Alkuaan oli ainoastaan vettä ja sammakko (= kilpikonna), joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen nurin ja loi sen vatsalle maailman. Eläimen kullekin jalalle hän muodosti maanosan, mutta sammakon navalle hän perusti Sumbur-vuoren. Tämän vuoren huipussa on pohjantähti". Toisessa tarussa, jossa Sumbur-vuoren huipulle on sijoitettu temppeli, sanotaan, että pohjantähti on tämän temppelin tornin kultainen kärki.

Samalla ilmansuunnalla kohoavan kosmillisen vuoren tunsivat jo ammoin etu-Aasian suuret kulttuurikansat. Myös raamatussa esiintyy tämä kuvitelma; Jesajan kirjan 14:nnessä luvussa kuvataan ylpeätä olentoa, joka halusi "asettaa itsensä korkeimman vertaiseksi" seuraavin sanoin: "Sinä sanoit sydämessäsi: taivaaseen tahdon minä astua, Jumalan tähtien yli minä istuimeni korotan ja istun todistuksen vuorelle pohjan perillä." Kun Jumalan istuimen uskotaan olevan maailmanvuoren huipulla pohjosessa, on tämä ilmansuunta ollut mandealaisilla rukoussuuntana. Myöskin Kiinan keisarilla on ollut tapana palvoa Taivaanjumalaa kasvot käännettyinä pohjosta kohti.

Vaikkakin tuon ihmeellisen, kosmillisen vuoren kuvitelma, kuten itse vuoren nimikin todistaa, on Intiasta lähteneen sivistysvirtauksen mukana vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus tullut turkkilais-tatarilaisille kansoille toistakin tietä. Epäilemättä Persiasta peräisin on Altain tatarien tarustossa esiintyvä Sürö ('majesteetti')-vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan asuvan tällä taivaallisella vuorella ja joiden nimitys kudai on persialainen lainasana. Että käsitys taivaanvuoresta on ollut tunnettu kaukana Europassakin, osoittaa Skandinavien tarustossa esiintyvä Himinbjorg ('taivaanvuori') sekä seuraava suomalainen tulensyntyruno:

"Miss' on tulta tuuiteltu, raaputettu valkeata? Tuolla taivahan navalla, kuulun vuoren kukkulalla".

Vertaillessamme yllämainittuja kansan suussa eläviä perinnäistietoja keskenään huomaamme niissä kaksi pääkuvittelua, joko tämä maailmanvuori on ainoastaan maakehän keskellä sijaitseva, taivaan huippua hipova jättiläisvuori, joskus semmoisena myös itse taivaaseen siirtynyt, tahi on taivaankupu kokonaisuudessaan kuviteltu vuoreksi. Mikäli näillä mielikuvilla ei ole eri alkuperää, on todennäköisintä, että jälkimmäinen on edellisestä kehittynyt. Ainakin muinaisajan kansain maailmanvuoret, kuten intialaisten Sumeru ja iranilaisten Hara-berezaiti, ovat olleet maakehän keskusvuoria. Bundehesli selittää, mitenkä kaikki tähdet, sekä kiinto- että kiertotähdet, liikkuvat viimeksimainitun vuoren ympäri, johon ne aivan kuin maailmanpaaluun ovat siteillä kiinnitetyt. Mielenkiintoisella tavalla yhdistää kummankin kuvittelun kiinalaisissa kuvissa esitetty Sumeru, jossa tämä vuori muistuttaa tuntilasia ollen keskikohdalta verraten hoikka, mutta laajeten sekä alas että ylöspäin; vuoren yläosa leviää maata kattavaksi taivaaksi. Vielä omituisempia muodostuksia näemme japanilaisten taiteessa, missä tämä ohuenlainen keskusvuori määrättyjen välimatkojen päässä leviää kuvastamaan eri taivaankerroksia. Tällaisena Sumeru muistuttaa enemmän puuta kuin varsinaista vuorta ja on omiansa luomaan valoa siihen, mitenkä oksallinen maailmanpuu on saattanut maailmanpatsaasta kehittyä.

Muuan keski-aasialainen taru sijoittaa tälle korkealle, koillisessa (pohjosessa) olevalle, kolmiporraksiselle keskusvuorelle vielä mahtavan maailmanpuun. Että tätä porrasvuorta on kuviteltu nelisivuiseksi, osoittaa m.m. se, että sen huipulla, missä tuo jättiläispuu sijaitsee, on "neliönmuotoinen alue". Lisäksi sanotaan keskusvuoren sivuilla olevan neljä kumpua, joita nimitetään neljäksi maanosaksi, jommoisia intialaiset kuvittelivat olevan Sumerun ympärillä, yksi kullakin ilmansuunnalla. Mitenkä suuremmoinen näköala aukenee tuon korkealla vuorella olevan maailmanpuun latvasta, ilmenee jo siitä, että sieltä katsoen, kuten tarumme huomauttaa, valtameressä uiva maa näyttää pieneltä kuin hevosen kavio. Puun korkeutta kuvaa lisäksi käsitys, että jos sen latvasta heittää alas härän kokoisen kiven, ennättää se maahan vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillävälin pienentynyt lampaan kokoiseksi.

Kohoten maakehän navalta ja ylettyen pohjantähden äärillä olevaan taivaannapaan muodostaa siis tämä aasialainen maailmanvuori jonkinlaisen taivaan ja maan yhdyssiteen. Jos me palautamme muistiimme ne tähän useampikerroksiseen tai -porraksiseen keskusvuoreen liittyvät uskomukset, jotka sille ja maailmanpatsaalle ovat yhteisiä ja alamme mielessämme kuvitella, että muinaisajan ihmiset olisivat ryhtyneet havainnollisesti esittämään tätä keskusvuortakin, kuten he ovat tehneet kuvia sekä maannavasta että maailmanpatsaasta, millaiseksi ajattelisimme heidän sen hahmoitelleen? Emmekö juuri sellaiseksi kuin mitä nuo jättiläistornit Kaksoisvirranmaassa osoittavat? Ainoastaan tällaisen aatteen elähyttäminä nuo ihmeelliset tornit sekä ulkomuotoineen että myös niihin liittyvine nimineen, kuten "taivaan ja maan perustuksen talo" ja "taivaan ja maan yhdysside", saavat tyydyttävän ja tieteellisesti pätevän selityksen. Yhtä luonnollinen on tällöin myös niiden nimityksenä "vuori", joksi keskiaasialaiset Babelin tornin rakentamista selostavat tarut tätäkin tornia nimittävät, samalla kun ne nimittävät sitä "taivaaksi".

Yleinen usko, että Jumala tai jumalat asuvat tämän keskusvuoren huipulla selittää myös, minkävuoksi muinaisbabylonilaiset torninsa huippuun rakensivat temppelin, mutta ei sekään ajatus, että torni sellaisenaan on saattanut kuvata jotakin jumaluusolentoa, kuten "suureksi vuoreksi" nimitettyä Enlil'iä, ole keski-Aasiassa vastinetta vailla, sillä täälläkin asuvien kansojen kuulemme puhuvan "Sumer-vuori-isästä", jota uhrijuhlissa rukoillaan aivan kuin Taivaan jumalaa. Tämä ei ole sen odottamattomampaa kuin se että ostjakit, muinaisegyptiläiset y.m. ovat personoineet maailmanpatsaan.

Pisimmälle kehitettynä esiintyy maailmankuva, jonka keskuksen muodostaa Sumeru-vuori, buddhalaisuuden mukana keski- ja itä-Aasiaan tulleissa opeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on maailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt. Keskusvuoren korkeus on 80.000 pkm valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä syvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen päällä, jota taas vuorostaan kannattaa kilpikonna. Sumerun ympärillä sijaitsee seitsemän kehänmuotoista "kultaista" vuorijonoa, jotka tästä ja toisistaan eroittaa seitsemän merta. Luonnollisesti ovat nämä meretkin renkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse keskusvuorta, sitä korkeampia ne ovat. Ensimäinen 40.000 pkm, toinen 20.000, kolmas 10.000, neljäs 5.000, viides 2.500, kuudes 1.250 ja seitsemäs, eli äärimäinen 625 pkm. Samoinkuin korkeus on vuorten välinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä etäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimäisen vuorikehän etäisyys keskusvuoresta on yhtä monta pkm kuin itse keskusvuori on korkea eli siis 80.000 pkm. Toisen etäisyys taas ensimäisestä ympärysvuoresta yhtä suuri kuin tämän korkeus eli siis 40.000 pkm. Ja niin yhä edelleen. Kaikkien yllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta äärimäistä vuorikehää ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää "rautainen" 312 1/2 pkm korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas, jonka ympärysmitta on 3.602.625 pkm ja joka sijaitsee 322.000 pkman etäisyydessä lähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman ulkoreunan. Tuon suolaisen valtameren ympärysmitta on 3.600.750 pkm.

Itse Sumeru-vuori on huipusta jonkun verran katkaistun pyramiidin muotoinen. Sen meren tasalla olevan aseman ympäryspiiri on 2.000 pkm ja huipun pinta-alan 3 1/2 pkm. Pyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla sivupinnoilla on kullakin oma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki on sininen, läntinen punainen, pohjoinen keltainen ja itäinen valkoinen. Näiden eri värien selitetään johtuvan Sumerun sivupintoja verhoavasta jalokivi- tai metallipeitteestä. Sen eteläisellä kyljellä välkkyy muuan siniseltä siintävä ja läntisellä punaiselta hohtava jalokiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta taas on kultaa ja itään päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat värityksensä vastaavalla ilmansuunnalla sijaitsevalle maailmanosalle. Senvuoksi nimitetäänkin etelää siniseksi, länttä punaiseksi, pohjosta keltaiseksi ja itää valkoiseksi ilmansuunnaksi.

Kullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen maanosa, joita näinollen on neljä eli yhtä monta kuin eräissä jo ennenmainituissa taruissa. Nämä maanosat kuvitellaan suuriksi saariksi, joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari, joten noiden maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on 12. Epäilemättä tässä käsityksessä, joka ei voi perustua minkäänmoisiin maantieteellisiin tosiasioihin, kuvastuu kosmologinen, eläinradan 12:nteen kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat etu-Aasian kansat jo ammoin kuvitelleet "taivaan maaksi". Kuten ylhäällä on alhaallakin 12 maata.

Noissa neljällä taholla olevissa maanosissa asuvat olennot eroavat toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen eli sen maanosan asukkailla, johon alkuaan Intia, myöhemmin monet muut maat sisältyvät, on soikeat kasvot, läntisen pyöreät, pohjoisen neliönmuotoiset ja itäisen kuun sirppiä muistuttavat kasvot. Itse maanosatkin ovat saman muotoiset.

Tämä maailmankuva, joka vallitsee Tibetissä y.m. buddhalaisuuden piirissä, kätkee juurensa kauas muinaisuuden hämärään. Omituista on, että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan paitsi Aasiassa myös eräillä Pohjois-Amerikan intianiheimoilla. Luonnollisesti saattavat eri ilmansuuntien värit kuitenkin vaihdella eri kansoilla. Kiinalaiset kuvittelevat itää siniseksi, etelää punaiseksi, länttä valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Amerikkalaisten pääilmansuuntien värit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja sininen tahi musta, valkoinen, punainen ja sininen (vihreä). Tällaisella värikuvittelulla näkyy olleen vastineensa myös etu-Aasian sivistyslähteillä.

Samaten nuo yllämainitut "seitsemän kultaista" vuorikehää, jotka tarkoin määrättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen kohtisuorassa olevaa keskusvuorta, vastaavat etu-Aasian muinaisten sivistyskansain käsitystä seitsemästä kiertotähtikehästä, joiden keskeisiä mittasuhteita Etemenanki-tornin rakennuskaavassa mainitut mittasuhteet ilmeisesti kuvastavat. Aivan kuin olettamamme muinaisbabylonilaisten temppelitornit pyrkivät myös buddhalaisten pagodit noita jonkun verran horjuvia mittasuhteita noudattamalla olemaan jumalten asuman keskusvuoren maallisia esikuvia. Mutta suorastaan keinotekoisen vuorenkin muodossa, jommoisia Intian kuninkaat rakennuttivat, on pyhää Merua palvottu. Muuan sellainen vuodelta 1027 on Benares kaupungin läheisyydessä. Nämäkin tosiasiat ovat siis omiansa luomaan valoa babylonilaisten temppelitornien hämärään alkuperään.

ELÄMÄNPUU.

Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä, ja elämänpuun keskelle paratiisia.

1. Moos 2:9.

Itämaiden ja samalla koko ihmissuvun suuremmoisin satuluoma on epäilemättä muuan ihmeellinen puu, joka on jättänyt lukemattomia muistomerkkejä muinaisten sivistyskansain taiteeseen ja jonka kuva persialaisten korukudoksien välityksellä on siirtynyt vieläpä pohjoismaisiin ryijyihinkin. Raamatun kirjoissa, missä tämä puu jo mainitaan, sitä sanotaan elämänpuuksi.

Kaikki aasialaiset tarut sijoittavat tämän suureksi ja korkeaksi kuvitellun puun maakehän keskuspisteeseen. Niin kertoo m.m. altailainen taru, mitenkä "maan navalla, kaiken keskipisteessä" kohoaa maan puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnoille. Tässä tapaamme siis maan tarunomaiselle navalle sijoitettuna tuon saman mahtavan maailmanpuun, jonka jo ennen olemme nähneet Sumeru-vuoren ylävällä huipulla. Tavallisesti kuvitellaankin tämän puun kasvavan jollakin korkealla kummulla tai vuorella ja nimenomaan maakehän keskusvuorella, kuten ilmenee myös aikaisemmin mainitun runon sanoista: "Maakehän keskellä on rautainen vuori ja tällä rautaisella vuorella valkoinen, seitsenoksainen koivu." Mutta kun maakehän keskusvuoren yleensä uskotaan kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on helposti ymmärrettävästä syystä itse puukin kohoutunut taivaalle, missä se erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijaitsee.

Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan tämä puu, jonka maailmankaikkeuden kasvaessa sanotaan pienestä vesasta nousseen nykyiseen mittaansa, liittyy samoinkuin maailmanvuorikin itse maailmanrakenteeseen. Ja huolimatta siitä, kohoutuuko se maasta, korkealta vuorelta tai jostakin taivaankerroksesta muistuttaa se aina asentonsa puolesta maailmanpatsasta; aivan kuin tätä käyttävät jumalat sitäkin ratsujensa hevospaaluna. Maailmanpatsasta se muistuttaa myös siinä, että sitä toisinaan kuvitellaan useampikerroksiseksi. Niin esim. Vasjuganin ostjakkien shamaninlaulussa, jossa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin kuvitellaan, että kysymyksessä oleva puu kohoutuu taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.

Maailmanpatsaasta tämä kosmillinen puu taas eroaa ennenkaikkea siinä, että sitä aina kuvitellaan oksalliseksi, eläväksi puuksi, jonka oleellisin ja samalla merkillisin piirre on sen tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin puumme tavallisesti jonkin lähteen, järven tai meren partaalle, jopa itse veteenkin. Ostjakit puhuvat "taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka äärellä tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vesi, josta puu imee ravintonsa, kuvitellaan, ilmenee m.m. seuraavasta Minusinskin tatarien runosta:

"Kahdentoista taivaan puhki kasvaa vuoren kukkulalla koivu ilman auterissa. Kultaiset on koivun lehdet, kultainen on koivun kuori, maassa juurella sen allas täynnä elämän on vettä, altahassa kultakuppi…"

Runossa mainitaan lisäksi, että tätä "koivua" vartioi tatarien esi-isä, vanha Tata, jolle itse Luoja on tämän toimen uskonut.

Sama ihmeellinen koivu tavataan itä-Europankin kansojen tarustosta. Niin esim. mordvalaiset tarinoivat metsän keskellä kummulla kasvavasta jättiläiskoivusta, jonka juuret kiertävät maan yli ja oksat piirittävät taivaan. Sen lehdet ovat suuret kuin kämmen ja sen norkot pitkät kuin piiskansiima. Koivun juurella on veistetyin laudoin ja valkoisin liinoin katettu lähde, lähteen suojuksella punainen puukannu, kannussa makeata hunajajuomaa ja juomassa hopeainen kauha, jonka pohjaan ovat kuvatut aurinko ja kuu sekä kahvaan pienemmät tähdet. Sikäli kuin aurinko taivaalla siirtyy, kääntyy myös kauhan varsi.

Paljoa mielenkiintoisempana esiintyy tämä elämää uhkuva puu jakuttien kansanrunoudessa.

Kahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muuan sikäläinen taru, on tuuhea kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkuhmuiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta vuotaa vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.

Tämän elämää antavan puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkävuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon yhtäkkiä ilmaantuu aukko, josta muuan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.

Saman tarun toisinto nimittää tätä ensimäistä ihmistä "Valkoiseksi nuorukaiseksi". "Laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimäisimmässä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli Valkoinen nuorukainen." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan Yryn-ai-tojon'in hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten omituisten taruolentojen asuntopylväinä. Lehtiensä välityksellä puu keskusteli taivaallisten kera.

Astuessaan etelään päin "Valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki koskaan saattanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjosessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset, jäniksennahkaiset lakit; vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana korkea kuusimetsä ja metsän takana häämöitti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria.

Tällainen oli maailma, jossa "Valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui elämänpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."

Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno, maidonvalkoinen sade Valkoisen nuorukaisen päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, puu alkoi narista ja sen juurien alta kohoutui esiin muuan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Jumalatar tarjosi uhkuvista rinnoistaan maitoa nuorukaiselle ja juotuaan tämä heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla jumalatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi häntä, niin etteivät vesi, tuli, rauta eikä muukaan voineet häntä vahingoittaa.

On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan kuten tuon loistavan paratiisin kuvittelu viittaa, paljoa rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoseen sijoitetut valkoisen jäniksen nahkalla päällystetyt vuoret ilmeisesti tarkoittavat lumivuoria, voimme lähteä etsimään tämän paratiisikertomuksen kotimaata, tarumme kun edellyttää samalla kertaa rehevän luonnon ja lumivuorien tuntemista. Katseemme kääntyy silloin joko pohjois-Intiaan tai etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan voi tätä paratiisimaisemaa sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä "maitojärvi" y.m. seikat siinä kuuluvat itse maannavan kuvitteluihin. Sitäpaitsi nämä maisemat jonkun verran vaihtelevat tarumme eri toisinnoissa.

Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä eräitä elämänpuuta valaisevia lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää" nimitetään Äräidäh-buruidah-ar-soghotoh ('vaivojen ja syiden alainen yksinäinen mies'). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee kentän keskessä ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat nelinkertaiset sekä hopeainen katto kolmikerroksinen. Kaikkiaan näyttää siis tässä rakennuksessa olleen seitsemän kerrosta. Itse elämänpuuta kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin hänen edessään on puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella häilyy sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että, kun puun haltiatar, "valkohapsinen, ijäkäs jumalatar", joka on ruumiiltaan "kirjava kuin peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", astuu esiin, muuttuu puu naristen ja kitisten yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala Ar-tojon ('Ylhäinen herra') ja äitinsä Kybäi-khotun ('Kybäi-herratar'), jotka niin pian kuin he olivat hänet synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä tulisi ihmissuvun kantaisä. Samalla haltiatar ammentaa elämän vettä puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se pelastaa sinut." Myöhemmin kerrotaan tarussamme, mitenkä tämä sankari kosintaretkellään joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.

Missä ja milloin tämä jakuttilaisten tarujen elämänpuunkuvitelma onkin muinaisuuden hämärässä syntynyt, tapaamme sen sukulaisia jo ammoin silloisilla sivistyskansoilla Intiassa, etu-Aasian eri kansoilla ja vieläpä Egyptissäkin. Kuten tunnettu, kuvastuu muinaisten seemiläisten vastaava uskomus raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia." Aivan kuin jakuttilaisessa tarussa oleskelee ensimäinen ihminen täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista Ilmestyskirjan sanoista: "Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurien alta virtaa elämänvesi, löydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen kunakin kuukautena hedelmänsä, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä siis samalla huomautetaan elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. On siis ilmeistä, että jakuttien tarut ja raamatun kuvitelmat juontavat juurensa samasta kanta-aiheesta. Edellisissä on kuitenkin eräitä lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, joita ei raamattu tunne ja joita ei myöskään voida johtaa vasta raamatun kertomuksen perustalla syntyrneistä legendoista, vaan joilla on täytynyt olla jokin toinen tälle sukua oleva taru esikuvana.

Samoinkuin useat keski- ja pohjois-aasialaiset tarut sijoittavat elämänpuun korkealle kummulle tai vuorelle, vieläpä taivaaseenkin, samaten seemiläisten paratiisia on kuviteltu milloin maan keskusvuorella, milloin taivaassa olevaksi. Myöhemmän ajan etu-aasialaisissa taruissa sanotaan paratiisin olleen niin korkealla vuorella, että se säilyi vedenpaisumuksen tuhoilta. Taivaassa olevasta paratiisista puhutaan sekä raamatussa että koranissa. Siihen katsoen, että myös muinaiset babylonilaiset jo ammoisina aikoina tunsivat sekä jumalien asuman paratiisivuoren, että elämänpuun ja -veden, voimme päättää, että tämä kuvitelma, jonka muistomerkkejä meille varhaisimmilta ajoilta on säilynyt vain hajanaisina rippeinä, on etu-Aasian sivistyskansoilla ikivanha.