Intialaisten vastaaviin kuvitteluihin viittaa jo ennenmainittu keski-aasialainen taru, joka sijoittaa mahtavan maailmanpuun korkealle Sumeru-vuorelle. Että tämä puu täälläkin on ollut elämänpuu, osoittaa seuraava myös keski-Aasiassa muistiinpantu taru: Alkuaan ei ollut maata, vaan ainoastaan vettä, josta kohosi kaksi suurta vuorta. Toisen huipulla oli kolme temppeliä, joissa asui 33 tengeria eli jumalaa. Vuoren juurella oli kolmikulmainen kenttä, josta kohosi ylen korkea Zambu-puu kohottaen latvansa vuoren yli. Tengerit söivät sen hedelmiä, mutta puun alla asuvat olennot, asurat huusivat tengereille: "Miksikä te syötte puusta, joka kasvaa meidän maallamme?" Vihdoin nämä kiihtyivät niin, että ryhtyivät taisteluun tengereitä vastaan; siinä he kuitenkin joutuivat häviölle ja kukistuivat. Sen jälkeen jumalat heittivät vuorelta alas hiekkaa, vieläpä kultaakin ja niin syntyi maa, jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astuivat jälkeläisineen kansoittamaan maata.
Tarumme alussa puhutaan siis kahdesta kaikkeuden perusvuoresta, jotka vuosituhansia aikaisemmin esiintyivät etu-Aasian muinaisten sivistyskansain luonnonhistoriassa ja jotka vastaavat intialaisten runojen käsitystä kahdesta, vastakkaisilla ilmansuunnilla olevasta maailmanpatsaasta, mutta lähemmin kerrotaan vain toisesta, jonka huipulla asuvat tengerit ovat intialaisten 33 Sumeru-vuorella hallitsevaa jumalaa. Nuo vuoren juurella asuvat olennot ovat intialaisten asura-jättiläisiä, joiden uskottiin asuvan Sumerun pohjattomissa kuiluissa ja sieltä yrittäneen taistella Indraa ja muita jumalia vastaan. Vieläpä itse Zambu-puukin, josta jumalat saavat ravintonsa, on kuten nimikin osoittaa intialaisten elämänpuu Janibu. Buddhalaisen mytologian mukaan tässä Jambupuussa on 16 suurta oksaa, mutta pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien sisässä on satoja makeita, hanhenmunan suuruisia pähkylöitä, jotka karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä, saavat ravintonsa tästä elämänpuusta. Brahmalaisten kirjallisuudessa kerrotaan soomaa tihkuvan viikunapuun sijaitsevan kolmannessa taivaassa Airam-madija järven partaalla.
On todennäknöistä, että tällainen elämänpuun kielikuva intialaisillakin kätkee juurensa kaukaiseen muinaisuuteen, sillä jo Veda-runoudessa puhutaan vuorella kasvavasta kuolemattomuudenravintoa tuottavasta Soomasta. Sitä vastaa intialaisten tarujen Haoma, jota nämä ovat kuvitelleet meheväksi, kultakukkaiseksi elämänpuuksi ja sellaisena sijoittaneet sen Hara-berezaiti nimiselle maailman keskusvuorelle. Intialaisen Suparnadhyaya-runon kertoma korkea Rauhina-puu, josta muuan tarukotka, sooman ryöstäjänä tunnettu Garuda, taittaa oksan, lienee myös muistomerkki elämänpuusta, jossa sanottu lintu varhaisemman käsityksen mukaan oleksii. Samaten iranilaisessa kansanrunoudessa ja vieläpä muinaisbabylonilaistenkin taiteessa tapaamme tämän tarulinnun, jonka pohjois-Siperiassa olemme nähneet maailmanpatsaan päässä, itse elämänpuun latvassa. Tällaiset silmäänpistävät yhtäläisyydet eivät saata olla ainoastaan sattuman aiheuttamia.
Intialaisia taruja emme kuitenkaan voi pitää tuon jakuttien paratiisikertomuksen esikuvana. Eniten muistuttaa heidän elämänpuunsa muinaisegyptiläisiä kuvia, joissa osaksi puuna, osaksi naisena esitetty taatelipalmu tai jokin muu, tarunomainen puu tarjoaa suojatilleen kuolemattomuuden ravintoa. Joskus näkee tämän puun kuvattuna itse elämänvedenlähteen partaalle. Kuten tunnettua, on egyptiläistenkin maailmankuvaan sisältynyt taivaaseen ylettyvä kosmillinen puu, jonka juurella istuu istuu kohtalonjumalatar ja jonka lehtiin on kirjoitettu kaikkien ihmisten kohtalot.
Jakuttien elämänpuuta sen juurelta ilmaantuvine jumalattarineen muistuttaa lisäksi Skandinavien Edda-runoudessa esiintyvä Yggdrasil-saarni, "joka on suurin ja paras kaikista puista", jonka "oksat verhoavat koko maailman ja kohoavat taivaan yli", jonka "korkea runko on valkoisen nesteen peittämä" ja joka "horjuu vasta maailman lopulla". Tämän "ikuisesti viheriöitsevän puun" alla on ihmeellinen lähde, Urdarbrunn, jonka ääressä puun juuriston alla asuu kolme synnyn- ja kohtalonsäätäjätärtä, Nornaa. Lisäksi uskotaan, että jumalat "langettavat tuomionsa" Yggdrasil-saarnen luona. Mitenkä läheisessä suhteessa nämä jumalattaret, joiden kolmiluku todistaa myöhempää kehitystä, olivat itse puuhun, osoittaa m.m. seuraava Snorrin huomautus: "Ja kerrotaan, että Nornat, jotka asuvat Urdarbrunnin luona, ottavat joka päivä vettä lähteestä ja sen mukana lähteen ympärillä olevaa mutaa ja pirskoittavat sitä saarnen päälle, jotteivät sen oksat kuivuisi eivätkä mätänisi." Samalla hän huomauttaa, että Urdarbrunnissa oleva "vesi on niin pyhää, että kaikki mikä joutuu lähteeseen, tulee yhtä valkoiseksi kuin munankuoren sisäpuolella oleva kalvo" ja että kastetta, joka tuosta mehevästä puusta tihkuu maahan sanotaan "hunajakasteeksi". Samaa maailman- ja elämänpuuta tarkoittaa myös merkillinen Mimepuu, jonka "syntyä ei kukaan tunne", jonka "oksat leviävät kaikkien maiden yli", jota "ei tuli eikä rauta voi kukistaa" ja jonka hedelmien uskotaan parantavan "hysteeriset naiset". Samanlaisia, vaikka eri nimisiä, maailman- ja elämänpuita näyttävät lisäksi olleen Lärad ja Glasir, joiden sanotaan sijaitsevan jumalien asunnon edustalla.
Useat tutkijat ovat olettaneet, että tämä Skandinavien elämänpuunkuvittelu olisi johtunut eräistä keskiajalla Europassa vaeltaneista legendoista, joissa paratiisinpuu ja Kristuksen risti ovat sulautuneet yhteen ihmeelliseksi taruluomaksi. Vaikeata on kuitenkin ollut selittää, mitenkä Yggdrasil-saarneen liittyvät yksityispiirteet olisivat voineet syntyä noiden kristillisten tarujen perustuksella. Mutta jos vertaa Yggdrasilia jakuttien elämänpuuhun, on ilmeistä, että ne vastaavat toisiaan, jopa aivan yksityiskohtiaan myöten, paitsi että Skandinavien runoudessa elämänpuun alla on kolme, jakuttien ainoastaan yksi jumalatar. Samoinkuin Nornien uskotaan myös viimeksimainittujen jumalattaren säätävän ihmisten kohtalot. Kysymys, miksi juuri tämän puun juurella, jossa olemme nähneet egyptiläistenkin kohtalon haltiattaren oleksivan, on, kuten Eddassa sanotaan, jumalien tuomiopaikka, saa selityksensä kohtalouskon alkuperää valaisevista kuvitelmista.
Snorrin Eddassa mainitaan, että yksi Yggdrasilin kolmesta juuresta haarautui jääjättiläisten luokse; näitä olentoja voimme verrata intialaisen tarun asurajättiläisiin sekä noihin omituisiin maanalaisiin olentoihin, jotka jakuttien tarun mukaan käyttävät elämänpuun juuria asuntojensa pylväinä. Kuten Eddan kuvailema kotka elämänpuun latvassa edustaa myös Nidhugg-käärme sen juurien alla aasialaisen elämänpuun yhteyteen kiinteästi liittyviä piirteitä. Kalmukit tarinoivat, mitenkä muuan lohikäärme Zambu-puun juurella sijaitsevassa meressä vaanii elämänpuusta putoavia lehtiä. Ne lehdistä, joita se ei ennätä kerätä ja joiden siis onnistuu pudota pohjaan, muuttuvat siellä kullaksi. Burjattien runossa sanotaan Abyrga-nimisen tarukäärmeen asuvan puun juurella olevassa "maitojärvessä". Eräissä keski-aasialaisissa taruissa Abyrga-käärme kiemurtelee itse puun ympärillä samalla kun puun latvassa oleksiva Garide-kotka ahdistaa ja nokkii sitä. Tämä Garide, joka vinhasti lentäessään synnyttää rajuilman, on kuten nimikin osoittaa, intialaisten Garuda, ennenmainittu sooman ryöstäjä. Myöskin muissa maakehän keskuspaikkaa, vuorta tai napaa kuvailevissa itämaisissa taruissa ja taideteoksissa näemme usein nämä kaksi olentoa, joista käärme varmaankin on maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja kotka taivaan korkeimman vallan vertauskuva.
Kaikki yllämainitut elämänpuun yksityispiirteet osoittavat, ettei meillä siis ole syytä johtaa skandinavienkaan kuvitteluja vasta raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Silti emme saata olettaa, että näin täydellisesti toisiaan muistuttavat uskomukset olisivat voineet erikseen syntyä kaukana toisistaan elävillä kansoilla, vaan täytyy niiden, mitenkä se lieneekin selitettävissä, välttämättä olla läheistä sukua keskenään.
Todennäköisesti ovat muinaisiranilaisten paratiisikuvittelut olleet ainakin jakuttien vastaavien tarujen esikuvana samoinkuin noiden länsi-siperialaistenkin uskomusten, jotka sijoittavat tuon mahtavan puun maakehän keskustasta kohoavalle "rautaiselle vuorelle". Muinaispersialaisten kirjallisuudesta näemme, että hekin nimittivät maailman keskusvuorta, Hara-berezaitia, jonka huipulla he uskoivat elämänpuun sijaitsevan, "rautaiseksi vuoreksi". Tällä vuorella, missä elämänpuun alla on elämänvedenlähde, Ardvisura ja iranilaisten ihana paratiisi, oleskelee myös ensimäinen ihminen, Gajomartan, aivan kuin jakuttien paratiisissa. Kuten viimeksimainitut ovat iranilaisetkin kuvitelleet häntä "valkoiseksi" olennoksi. Näihin tosiasioihin viitaten voimme siis olettaa, että tarumme iranilaisen sivistysvirtauksen mukana on kulkeutunut turkkilais-tatarilaisille kansoille ja jakuttien mukana vaeltanut aina etäiselle Lena-joelle asti. Täällä on heidän kansanrunoutensa säilyttänyt sen meille näin alkutuoreena ja siten pelastanut nykypolvelle perin arvokkaan muistomerkin muinaisten iranilaisten ja samalla koko Itämaiden paratiisikuvittelusta, josta ainoastaan vähän ja hajanaisia tietoja on säilynyt kirjallisuudessa.
Sitä enemmän meillä on syytä kohdistaa huomiomme juuri jakuttien käsitykseen elämänpuusta. Olemme jo ylläesitetyistä kertomuksista nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi "ensimäistä ihmistä" myös luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi merkitys näyttää tällä puulla alkuaan olleen. Tosin kerrotaan eräässä tarumme toisinnossa, että Ylijumala sekä synnynhaltiatar, Kybäi-khotun, joksi juuri tuota puussa asuvaa jumalatarta nimitetään, synnyttivät kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan päälle, mutta siitä huolimatta esittää tämäkin tarutoisinto myöhemmin eräitä piirteitä, jotka ovat omiansa osoittamaan, mitenkä tuo ihmisten kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää kuohuvan olinpaikkansa helmaan. Uteliaana tietämään, mistä hän oikeastaan on tullut, tulee hänen alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen, että hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa. Se ilmenee m.m. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos olisin pudonnut taivaasta, olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut keskimäisen paikan (maan) eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa tuntuisi tuulien tuoksu; jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimäisen ihmisen" synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan lausuessaan tälle: "Ole minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa kuvastavat myös sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut, sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."
Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan. Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni ja riistani suojellut ja minun mustien vesieni kalat koolla pitänyt."
Vieläpä kaiken kasvillisuudenkin äitinä esiintyy tämä ihmeellinen puu. Sitä osoittaa m.m. eräässä venäläisessä, 1600-luvun käsikirjoituksessa säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä olevassa sulotuoksuisessa elämänpuussa, jonka latva hiposi taivasta, jonka oksat verhosivat paratiisin ja jonka juurelta pulppusi 12 maito- ja hunajalähdettä, oli jokaisen puulajin lehvät ja hedelmät. Että muinais-irlantilaisillakin on aikoinaan ollut samanlainen käsitys, viittaa muuan nimitys, jonka he ovat antaneet elämänpuulle: Vispatokma ('kaikkien siemenien puu'). Tällaisena monipuolisena luontoemona ovat seemiläisetkin elämänpuuta, aseraa palvoneet. Ja läheisessä suhteessa siihen on ollut useiden muidenkin itämaisten kansain suuri äitijumalatar, johonka tutustuminen vaatii erikoisen lukunsa. Sitä ennen on meidän luotava lyhyt silmäys n.s. paratiisin virtoihin.
PARATIISlVIRRAT.
Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; ja sitten se jakaantui neljään päähaaraan.
1 Moos. 2:10.
Yhtä oleellinen ja merkityksellinen kuin itse elämänpuu on sen alla oleva lähde, virta, järvi tai meri itämaisen maailmankuvan keskuksessa. Mutta vesi tässä maakehän keskuspaikassa on yleisen kuvittelun mukaan aivan erikoislaatuista. Olemme jo usein kuulleet sitä nimitettävän elämänvedeksi, mikä nimitys on meille tuttu raamatustakin: "Ja hän näytti minulle elämänveden virran … molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu". Jakuttien taruissa kerrotaan, mitenkä itse puusta valuu niin runsaasti mahlamaista nestettä, että puun juurelle muodostuu kohiseva puro. Useimmiten kuvitellaankin tästä puusta vuotavaa nestettä keltaiseksi, medenkaltaiseksi juomaksi. Skandinavien runoudessa mainitaan, että Yggdrasil-saarnesta tihkuu maahan "hunajakastetta". Ja intialaisten Jamhu-puusta vuotaa "kullankeltainen mahla sulavan voin lailla". Toisinaan sanotaan tätä mehevän elämänpuun nestettä myös valkoiseksi ja maitomaiseksi, niin esim. jakuttien taru kertoo, mitenkä puun lehvistä tihkui Valkoisen nuorukaisen päälle maidon valkoinen sade, mutta edellämainittu mielikuva näyttää yleisimmin liittyvän itse puun yhteyteen, jälkimäinen taas pääasiallisesti puun juurella olevaan veteen. Joskus ovat nämä molemmat mielikuvat aivan erottamattomasti yhtyneet toisiinsa.
Samaa jumalien juomaa nimittivät muinaisintialaiset soomaksi, jota he kuvittelivat milloin mahlan ja meden, milloin maidonkaltaiseksi nesteeksi. Toisin paikoin Rigveda sanoo sitä "taivaan ternimaidoksi". Hyvin yleisesti sijoittavat Veda-runot tämän ihmeellisen nesteen kotipaikan taivaalle, mistä sooman ryöstäjänä tunnettu kotka noutaa sitä jumalille, varsinkin ukkosenjumalalle, Indralle, jonka lempijuomaa sen uskotaan olevan. Toisen käsityksen mukaan, joka ilmeisesti polveutuu jo indo-iranilaiselta ajalta, kasvoi tämä soomaa "tihkuva" kasvi tai puu vuorella ja epäilemättä juuri maakehän keskusvuorella. Syistä, joista jo ennen olemme huomauttaneet, on tämä sooman korkealla sijaitseva kotiseutu tällöinkin saattanut tarkoittaa taivasta. Erehdyttävää on kuitenkin olettaa, että sen olinpaikkaa saattaa taivaalta etsiä mistä hyvänsä. Monet tutkijat ovat luulleet näkevänsä tämän kuolemattomuuden juoman alkulähteen kuussa. Vaikkakin myöhempinä aikoina itse Intiassakin näyttää olleen sellaisia kuvitteluja, ovat ne epäilemättä sooman alkuperää tutkiessamme harhaanjohtavia. Taivaalle tämän nesteen sijoittaessaan mainitsee Rigveda sooman tyyssijana nimenomaan itse taivaannavan. Ainoastaan maailman satumaisessa keskuspaikassa olevana ymmärrämme kaikki sooman yhteyteen liittyvät piirteet m.m. mitenkä kotka toisissa taruissa ryöstää sitä taivaasta, toisissa taas vuorelta. Samoin käsitys, jonka mukaan tämä vuori kohoaa itse maasta, selittää miksi sooman vartiana saattaa esiintyä juuri maa-emon elinvoimia edustava käärme. Meillä ei siis ole vähintäkään syytä eristää intialaisten sooma-kuvitteluja muiden itämaisten kansojen vastaavista uskomuksista.
Mielenkiintoista on mainita, että sillä nesteellä, jota Indian tarukotka ryöstää yläilmoista, on yhä vieläkin vastineensa eräiden keski-aasialaisten kansojen uskomuksissa. Niin kertovat, m.m. burjatit, että ukkosilman aikana muuan jumaluusolento pudottaa taivaasta "ternimaitoa" maan päälle. Sen vuoksi tätä olentoa nimitetäänkin "ternimaidon pudottajaksi". Sanottua nestettä uskotaan ilmaantuvan ihmisten ruoka-astioihin, etupäässä maitopurtiloihin. Tavallisesti eivät ihmiset kuitenkaan itse sitä huomaa, vaikka sen sanotaan olevan "keltaista, kerman kaltaista" nestettä, mutta shamani sen tietää ja hänen tehtävänään on asettaa se heti jollekin ylävälle paikalle, josta sen uskotaan jälleen kohoutuvan taivaaseen. Ihmisten ei sovi sitä nauttia eikä myöskään mitenkään saastuttaa. Se henkilö, jonka astiaan jumala tätä pyhää nestettä pudottaa, tulee siitä päivin huomattavasti vaurastumaan. Yhdistämällä nämä vielä nykyään keski-Aasiassa elävät uskomukset niihin tietoihin, joita tapaamme muinaisintialaisten kirjallisuudesta, voimme olettaa, että tuo Indran lintu, soomaa ryöstävä kotka, on alkuaan ollut ukkoslintu, jommoiseksi useimmat pohjois-Aasian kansat yhä vieläkin tätä luonnonilmiötä kuvittelevat.
Mutta, kuten sanottu, yleisimmin kuin itse puusta uskotaan tätä maitomaista nestettä virtaavan tuosta elämänpuun alla sijaitsevasta lähteestä tai järvestä. Keski-Aasiassa ja jakuttienkin keskuudessa kohtaamme kaikkialla käsityksen, että paratiisissa, minne se sijoitetaankin maan päälle tai taivaaseen, on omituinen "maitomeri". "Maitoa sisältäviä järviä" on jakuttien kuvittelun mukaan myös itse taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa "maidonvalkoinen kivinen vuori". Altain tatarit, jotka toisinaan sijoittavat paratiisin, kuten iranilaisetkin, kolmanteen taivaaseen, kertovat siellä olevan, ihanan maitojärven. Taivaalle näyttää tämän satumaisen järven sijoittavan myös keski-aasialainen taru, joka kuvailee, mitenkä muuan mahtava kaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi hankkia hänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden urhojen seuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu oleksii. Kun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he, että taivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin kysyy nuorukainen: "Mitä on tuolla taivaan takana?" Hänelle selitettiin, että se on "maitojärvi". "Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?" kysyy nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on "metsä, jossa lintu asustaa". Ilmeisesti on siis tarumme "maitojärven" kuviteltu sijaitsevan jollakin taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten, sankarit kapuavat. Maitojärven keskellä oleva metsä vastaa itse elämänpuuta, jonka latvassa tämä satulintu toisten tarujen mukaan oleksii.
Että etu-Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on aikoinaan ollut aivan samanlaiset käsitykset paratiisilähteen pyhistä nesteistä, osoittavat m.m. keskiajalla Europassa vaeltaneet kristilliset legendat, jotka kuvailevat, mitenkä elämänpuun juurilla hersyy maito- ja hunajalähteitä. Hunajan ja maidon maaksi kuvittelevat myös juutalaisten myöhemmän ajan tarut paratiisia, samoin kuin heidän esi-isänsä jo ammoin pitivät ihannemaanaan seutua, jossa "maito ja hunaja vuotaa". Kuten elämänpuu on siis hunajan ja maidon maakin läheisesti liittynyt itse maannavan kuvitteluihin.
Hindulaisten kuvittelun mukaan, jota heidän kuvansakin esittävät, pyörii paalumaiseksi ajateltu maailman keskusvuori "maitomeressä" ikäänkuin jonkinlainen kirnunmäntä. Vuoren ympäri on kierretty kosmillinen käärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja pyrstössä jumalat. Kun kumpikin puoli vuorotellen kiskoo käärmettä, on vuori pakoitettu olemaan alituisessa liikkeessä. Näin näiden olentojen selitetään kirnuvan sanottua maitomaista elämännestettä. Toisten tarujen mukaan jumalat samalla tavalla pyörittävät vuoren huipulla olevaa puuta jonkinlaisena tulenhiertimenä.
Vielä erikoisemmin selostettua nestettä tapaamme tuossa maakehän keskusjärvessä. Lamalaisten kalmukkien käsityksen mukaan kohoaa ennenmainittu Zambu-puu Marvo-nimisestä merestä, joka on "yhtä leveä kuin syvä" ja jossa on kahdeksaa alkuainetta sisältävää vettä. Tästä merestä lähtee neljää suurta virtaa, joiden sanotaan juoksevan kutakin ilmansuuntaa kohti ja tehtyään seitsemän kierrosta palaavan takaisin mereen, josta saivat alkunsa. Matkalla saa kukin virta 500 sivujokea. Itse merta kuvitellaan korkealla sijaitsevaksi vuoristojärveksi, josta virrat vuotavat alas kallioiden puhki.
Nämä buddhanuskoisten kalmukkien käsitykset muistuttavat niin suuresti muinaisseemiläisten maailmankuvaan liittyviä uskomuksia, että meidän on pakko olettaa niiden olevan sukua keskenään. Ylläolevaan voimme verrata seuraavaa raamatun kohtaa: "Ja Edenistä kävi virta, joka kasteli paratiisia; sitten se jakaantui neljään päähaaraan. Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa… Toinen virta kutsutaan Giihon, se juoksee koko Etiopian maan ympäri. Kolmas virta kutsutaan Hiddekel, se juoksee Assyyrian editse; ja neljäs virta on Erat." Myöhemmän ajan juutalaisista taruista ilmenee selvästi, kuten Ilmestyskirjankin sanoista, että näiden vesien alkulähde oli itse elämänpuun alla. Muuan juutalainen perinnäistieto kuvaileekin paratiisin keskuspaikkaa seuraavin sanoin: "Elämänpuu oli 500 vuosimatkan korkuinen ja alkuvesi virtasi sen juurien alta."
Se seikka, että noiden maailmanvirtojen uskotaan juoksevan eri ilmansuuntia kohti, on jonkinlainen lisätodistus siitä, että paratiisin on ajateltu sijaitsevan maakehän korkeimmalla kohdalla, jommoisena maan keskus useimmiten esiintyy itämaisessa maailmankuvassa. Sen johdosta, että raamatun kertomuksessa mainitut virrat, jotka ovat maantieteellisesti tunnettuja, kuten Erat eli Eufrat, saattaisivat johtaa meitä etsimään paratiisia niiden lähteiltä, huomauttaa Efraim Syyrialainen: "Vaikkakin me tunnemme seudut, joista ne virtaavat, niin ei tämä kuitenkaan ole lähteen alku, sillä paratiisi sijaitsee huomattavan korkealla. Sen läheisyydessä nuo virrat nousevat ylös pudoten sieltä merta kohti ikäänkuin korkeasta kanavasta."
Kalmukeille ei yllämainittu kuvittelu ole kuitenkaan saapunut etu-Aasian kansoilta, vaan kuten Zambu-puu y.m. seikat osoittavat, Intiasta, missä myös esiintyy käsitys paratiisin neljästä virrasta. Purana-kirjallisuudessa kerrotaan näet, mitenkä mainittujen virtojen lähteet ovat taivaassa ja mitenkä vedet sieltä putoavat Meru-vuoren huipulla olevaan paratiisi-järveen jakautuen siellä neljäksi maailmanvirraksi.
Myöskin muinais-iranilaisten käsityksen mukaan sijaitsi maailman virtojen alkulähde, Ardvisura-järvi elämänpuun alla Hara-berezaiti nimisellä keskusvuorella. Varmaankin samaa käsitystä kuvastaa lisäksi mordvalaisten vaimojen lapsensaannin vuoksi jokiensa partailla lukema loitsu, jossa vedenjumalattaren puoleen käännytään seuraavin sanoin: "Vesi-emo, pajari-emo, sinä tulet merestä (oik. 'suuresta vedestä') leviät yli koko maan, kuljet omia paikkojasi, virtaat omia teitäsi…" Itse elämänpuun juurelta maailmanvirrat lähtevät myös islantilaisessa Grimismal-runossa, jossa kerrotaan, mitenkä Eiktyrne niminen hirvi seisoo jumalien asunnon katolla syöden elämänpuun (Lärad'in) oksia ja mitenkä sen sarvista tihkuu pisaroita Hvergelmir-lähteeseen, "josta kaikki joet tulevat". Runomme, jossa hedelmällisyyttä edustava hirvi on joutunut näyttelemään samaa osaa kuin itse elämänpuu muissa taruissa, mainitsee useita tällaisia maailmanvirtoja, kuitenkin näyttää siltä kuin täälläkin olisi ollut käsitys myös neljästä päävirrasta, tarkoitamme noita, joiden poikki Thorr'in sanotaan kahlaavan joka päivä, kun hän menee Yggdrasilin juurelle langettamaan tuomioitaan. Niinä mainitaan Kormt ja Ormt sekä kaksi Kerlaug'ia. Todennäköisesti piilevät nämä neljä paratiisin virtaa vielä "neljässä maitojoessa", jotka juoksevat elämän syntyä edustavan Audumla-lehmän utarista ja joista alkuolento Ymir sai ravintonsa. Olemmehan jo huomauttaneet, mitenkä aasialaisiinkin taruihin, joissa lehmä synnyn ja hedelmällisyyden vertauskuvana on hyvin yleinen, sisältyy käsitys, että kysymyksessä olevissa virroissa vuotaa maitomaista nestettä. Ja nimitetäänhän itse järveäkin, josta noiden virtojen uskotaan lähtevän, usein juuri "maitojärveksi". Ohimennen viittaamme vielä Aunuksessa muistiinpantuun itkuvirteen, jossa venäläisiltä saatujen esikuvien mukaan puhutaan autuaitten mailla virtaavista "maitojoista" ja siellä kasvavista "mesimarjapuista".
Mielenkiintoinen piirre tuossa kalmukkien vuoristojärvessä, josta neljälle eri ilmansuunnalle lähtevät virrat saavat alkunsa, on lisäksi se, että kalliot, joiden puhki ne juoksevat, muistuttavat ulkomuodoltaan jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee norsunkitaa muistuttavasta kalliosta, eteläänpäin juokseva häränkitaa, länteenpäin juokseva hevosenkitaa ja pohjoiseen päin juokseva leijonankitaa muistuttavasta kalliosta. Että nämä neljä virtaa todella lähtevät itse maailmankeskuksesta, osoittaa m.m. se, että niiden ajatellaan kulettavan mukanaan aineita, joiden olemme nähneet kaunistavan maakehän keskusvuoren kylkiä. Itäisen virran vedessä on hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Jonkinlainen kalpea kuva tällaisesta kuvittelusta esiintyy raamatussakin: "Ensimäinen kutsutaan Piison, se juoksee koko Hevilan maan ympäri, jossa on kultaa." Käsitys paratiisissa olevista jaloista metalleista ja kalliista kivistä ilmenee useista eri raamatun kirjoista.
Eläimet tarussamme edustavat ilmansuuntia, mikä kuvitelma ainakin etu-Aasian kansoilla on ikivanha, mutta jonka muistomerkkejä tavataan kaikiltakin Aasian sivistyskansoilta, joskin itse eläimet saattavat vaihdella. Kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tautien välttämiseksi rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin kohdalle pyhäkön, jonka neljälle sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Etu-aasialaisten kansain eri ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat ovat meille raamatustakin tuttuja. Ilmestyskirjan 4:ssä luvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen maailmankatsomuksen valossa, sanotaan: "Ja valtaistuimen edessä oli kuin lasinen meri, kristallin näköinen; ja etupuolella valtaistuinta ja valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa… Ensimäinen olento oli jalopeuran näköinen, toinen olento härkävasikan näköinen, kolmannella olennolla oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs olento oli lentävän kotkan näköinen."
Tuo "kristallin näköinen lasinen meri" Jumalan valtaistuimen edessä vastaa, kuten jakuttienkin uskomuksista näemme, monesti mainittua "maitojärveä", samoinkuin se "virta, joka kirkkaana kuin kristalli juoksee Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta" ja jonka partaalla "seisoo elämänpuu" (Joh. Ilm. 22: 1-2) vastaa paratiisista lähtevää elämänveden virtaa. Näitä vertauskuvia ovat raamatun kirjoittajat joutuneet käyttämään senvuoksi, että he kuvittelivat Jumalan istuimen sijaitsevan juuri maakehän keskuspisteestä kohoavalla paratiisin vuorella. Samalla vuorella elämän puun ääressä me tapaamme myös Itämaiden suuren äitijumalattaren.
ÄITIJUMALATAR.
Taivas ylhäällä on isämme, maa alhaalla on äitimme, ihminen on niiden kummankin lapsi.
Muinaisturkkilainen kivikirjoitus.
Kun Neitsyt Maaria Efeson kirkolliskokouksessa v. 431 virallisesti julistettiin Jumalanäidiksi, toteutui niiden kirkkoisien harras toivomus, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat käyttäneet hänestä tätä ylevää nimitystä, mutta se seikka, että tällainen käsityskanta julkisesti hyväksyttiin juuri Efesossa, on omiansa palauttamaan mieleen tämän kaupungin suuren äitijumalattaren, jonka piirteet katolisen kansan uskomuksissa ovat lainautuneet Neitsyt Maarialle. On kuin tämä vanha jumalatar tällöin olisi uuden nimen varjossa lähtenyt entistä mahtavampana jatkamaan voittokulkuaan maailmassa.
Mitenkä kuuluisa tämä jumalatar, jonka palvonnan yhtenä keskuspaikkana oli yllämainittu kaupunki, on ollut kristinuskon levitessä Vähään Aasiaan, osoittaa m.m. Apostolienteoissa oleva kuvaus. Siinä kerrotaan, mitenkä Demetrius niminen hopeaseppä, jonka ammattina oli valmistaa hopeisia, kaupungissa sijaitsevan Dianan temppelin kuvia, ryhtyi kiihoittamaan ammattiveljiään sekä muita kaupunkilaisia Paavalia vastaan huomauttaen niistä seurauksista, joita tuo uusi oppi oli tuova tullessaan: "Nyt uhkaa vaara, ettei ainoastaan tämä meidän elinkeinomme joudu halveksituksi, vaan myöskin, ettei suuren Dianajumalattaren temppeliä pidetä minäkään ja että hänen mahtavuutensa siitä kärsii, hänen, jota koko Aasia ja koko maanpiiri kunnioittaa." Demetriuksen kiihoituspuhe sai aikaan, että kaupungin asukkaat kokoontuivat yhteen ja alkoivat vihan vimmassa huutaa: "Suuri on efesolaisten Diana!"
Tämä Diana eli, kuten kreikkalaiset häntä nimittivät, Artemis oli äitijumalatar, jota palvottiin kaiken hedelmällisyyden vaalijattarena, luomakunnan synnyttäjättärenä ja samalla myös sen suurena elättäjättärenä. Viimeksimainittua puolta hänessä todistaa m.m. hänen kuvansa, jossa hän esitetään monirintaisena. Esimerkin siitä, että tämän äitijumalattaren sijalle Efesossa virallisesti kohonnut katolisen kirkon Madonna, emojen ja pienokaisten sekä synnytyksen suojeluspyhä, on suurelta edeltäjältään lainannut myös tämän elättäjäpiirteen, tarjoo m.m. suomalainen kansanruno, joka Marian ominaisuuksia kuvatessaan mainitsee hänellä olevan "tuhat rinnassa niseä". Tällaista ihmeellistä äitijumalatarta palvoivat aikoinaan kaikki Vähän Aasian kansat, vaikkakin hänellä on eri paikoissa eri nimiä, joista tunnetuimpia on fryygialainen Kybele. Tämän nimisen jumalattaren pesäpaikkana oli Pessinus kaupunki, josta hänen kuvansa siirrettiin v. 204 e.Kr. Roomaan, missä tälle "suurelle äidille" magna materille rakennettiin temppeli Palatinus kukkulalle. Niistä muistomerkeistä, joita useat Vähän Aasian kaupungit ovat jättäneet jälkimaailmalle, huomaa, että kysymyksessä olevan jumalattaren pyhäköt ovat aikoinaan täällä olleet jokseenkin yleisiä. Varmaankin muinaisten heettiläisten verraten korkea kulttuuri on osaltaan ollut omiansa kohottamaan jumalattaremme arvovaltaa Vähän Aasian erirotuisten ja -kielisten kansojen keskuudessa.
Täydellisesti näiden seutujen "suurta äitiä" muistuttava jumaluusolento tavataan myös kanaanilais-seemiläisten kansain uskomuksista. Eri seemiläismurteissa on jumalattarellamme samasta sanajuuresta johtuva nimi, kuten babylonilainen Ishtar, syyrialainen Astarte y.m. osoittavat. Lukuisista Palestiinassa löydetyistä kuvista huomaa, että hän on ollut täällä yleisesti tunnettu jo esi-israelilaisena aikana. Foinikian rannalla Byblos kaupungissa oli yksi tämän jumalattaren tunnetuimpia pyhäkköjä, joka paikkakunnan kuuluisuutena on jättänyt muistomerkkinsä sikäläisiin rahoihinkin. Tässä temppelissä harjoitettua palvontaa selostaa Lukianos teoksessaan "De dea Syria". Foinikialaisten siirtolaisten mukana levisi Astarten palvelus jo varhain Kyproon, missä Paafos kaupunki oli sen keskuksena ja useihin muihin Välimeren seutuihin, vieläpä kaukaiseen Kartagoonkin. Viimeksimainitun kaupungin Taanit nimistä "suurta äitiä" roomalaiset sanoivat "taivaalliseksi", hänellä on helmassaan aurinko ja kuu. Puoliympyrää hänen päänsä yläpuolella on selitetty eläinradaksi. Muinaislöytöjen ja vanhojen tietojen perustalla ovat tutkijat yleisesti omaksuneet käsityksen, että Vähän Aasiankin äitijumalatar, jonka muistomerkkejä on tavattu enimmäkseen tämän suuren niemimaan rannikkokaupungeista, on, kuten häntä esittävät kuvat sekä häneen liittyvät uskomuksetkin osoittavat, idästä päin tulleiden sivistysvirtauksien tuoma. Tätä olettamusta ei mitenkään voi kumota se seikka, että tuo "suuri äiti" vieraaseen seutuun saavuttuaan siellä mahdollisesti on sulautunut johonkin paikalla ennen palvottuun, tätä jossain määrin muistuttavaan jumaluusolentoon.
Seuraamme näinollen äitijumalatartamme etu-Aasian muinaisten sivistyskansain keskuuteen, missä hänen mahtiaan ja merkitystään todistaa ennenkaikkea se, että hän yleisen babylonialais-assyyrialaisen käsityksen mukaan oli aivan erikoisasemassa muihin lukuisiin jumalattariin verraten, jotka useimmiten olivat ainoastaan miespuolisen vastineensa varjomaisia seuralaisia. Mutta samalla tämä kunniakas asema on ollut syynä siihen, että hänen personaansa on aikojen kuluessa liittynyt mitä erilaisimpia, joskus keskenään ristiriitaisiakin uskomuksia ja kuvitteluja. Sen vuoksi on sen kysymyksen ratkaisemista, mikä tämä ihmeellinen "äiti" alkuaan on ollut, pidetty yhtenä uskonnontutkimuksen vaikeimmista tehtävistä.
Myöhemmin on jumalatartamme kuviteltu m.m. kuunhaltiattareksi, hänen kuvissaan kun usein esiintyy kuukin, mutta mitään suoranaisia todistuksia siitä, että häntä ja kuuta todella alkuaan olisi pidetty samana olentona, ei ole olemassa. Ei hän myöskään ole ollut auringonjumalatar. Babylonilaisten Ishtarilla on kyllä ollut taivaalla erikoinen edustaja, m.m. Venus tähti, ja on tätä tähteä nimitetty hänen nimelläänkin, mutta itämaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, ettei tämäkään kuvittelu ole alkuperäinen. Ei häntä myöskään, vaikkakin häntä usein palvotaan "jumalainäitinä" ja "taivaanhaltiattarena", voi pitää itse taivaan elollistamisesta sekä sen naispuoliseksi kuvittelemisesta syntyneenä olentona, jommoisena egyptiläisten Nut esiintyy. Vaikeata on myös nähdä hänessä vain tavallista maan, metsän tai veden haltiaa sellaisena, kuin useimmat luonnonkansat ovat niitä palvoneet, sillä mitenkä hän tässä tapauksessa olisi voinut kohoutua siihen huomattavaan asemaan ja arvovaltaan, mikä hänellä todellisuudessa on ollut.
Kaukaisimpana historiallisena aikana esiintyy jumalattaremme muinaisilla sumerilaisilla, joiden sivistyksen perijöitä seemiläiskansat ovat olleet. Täälläkin jumalattaremme, samalla kun hän oli suuri synnyttäjätär, oli myös suuri elättäjätär. Sumerilaiset nimittivät häntä Ninharsag. Heidän vanhin valtakautensa, jolta kirjallisia muistomerkkejä on olemassa, oli loistavimmillaan Eannatum kuninkaan hallitessa Lagash nimisessä kaupungissa, ja jo silloin kerrotaan täällä Ninharsagia palvotun. Eräässä muistokirjoituksessa, missä mainitaan useita jumaluusolentoja, joiden etunenässä esiintyy ylijumala Enlil, on Ninharsag jo toisella sijalla. Tämän kirjoituksen aloittavat seuraavat sanat:
"Eannatum Lagashin kuningas, jolle voiman on antanut Enlil, jota pyhällä maidollaan on ruokkinut Ninharsag".
Kun sumerilaiset suurten valtiollisten vastoinkäymisten jälkeen saattoivat seemiläisen akkadialaisvallan kukistuttua uudelleen itsenäisemmin kehittää yhteiskunnallisia olojaan, muodostuu heidän keskuudessaan ruhtinaskuntia, joista huomattavimpia oli juuri Lagash, missä Gudea-nimisen ruhtinaan hallitessa vanha sumerilainen kulttuuri kohoaa huippuunsa. Suurelta osaltaan tämä oli uskonnollista laatua, joten ymmärtää, miksi vanhoille jumalille aletaan jälleen rakentaa uusia pyhäkköjä. Eräässä muistokirjoituksessa, jossa luetellaan ne jumalat, joille Lagashin ensimäinen ruhtinas rakennutti temppeleitä, 011 Ninharsag aivan ensi sijalla: "Ninharsagille, jumalien äidille, rakensi hän temppelin Girsuun." Myöskin Gudea pitää kunnianasianaan rakentaa Ninharsagille temppelin. Sitä esittävässä kirjoituksessa mainitaan, mitenkä hän tuotti Maganin vuorelta dioriittikiveä, josta jumalattaren kuvapatsas hakattiin. Patsasta pyhäkköön asetettaessa antoi ruhtinas Ninharsagille seuraavan juhlallisen nimen: "Jumalatar, joka taivaassa ja maassa säätää kohtalon, Nintud, jumalien äiti, pidentäköön Gudean elämää, joka on rakentanut temppelin."
Mainitun pitkän nimen sanoista käy siis ilmi, että sumerilaiset kuvittelivat tätä jumalatarta m.m. kohtalon määrääjäksi. Nintud, joka toisinaan esiintyy yksinäänkin Ninharsagin toisintonimenä, merkitsee synnyttäjätärtä. Sumerilaisten paratiisitarun muistomerkeissä tapaamme tämän jumalattaren myös jonkinlaisena luojana. Lukuunottamatta kertomuksia, joissa Ninharsagin luomistoimintaa kuvataan havainnollisesti esitettynä siten, että hän muodostaa ihmiset savesta ja senjälkeen elävöittää ne, on olemassa toisiakin, joissa hän esiintyy, niinkuin hän itse asiassa onkin, suurena synnyttäjättärenä. Vedenpaisumustarussa hän ilmaisee surunsa ihmiskunnan perikadon johdosta ja kääntyy ylijumalan Enlil'in puoleen valittaen: "Minä, Ninharsag, synnytin sinulle lapsia ja mikä on minun palkkani?" Epäilemättä on siis Ninharsag jo alusta alkaen sumerilaisten käsityksen mukaan ollut ihmissuvun ja varmaankin myös koko luomakunnan "suuri äiti".
Mahdollisesti häntä, mutta ainakin hänen vastinettaan babylonilais-seemiläisten Ishtaria, esittävät nuo Kaksoisvirranmaasta löydetyt äitijumalattaren kuvat, joissa hänellä toisinaan on äitiyden merkkinä pieni lapsikin sylissään. Muuan kuva esittää hänet istumassa elämänpuun juurella. Kasvillisuuden yhteyteen asettaa hänet myös hyvin vanha korkokuva, jossa alaston pappi uhrikannu kädessään kastelee jumalattaren edessä olevaa maljakkoa, missä on taatelipuun oksa riippuvine hedelmineen. Itse jumalatar istuu vuorella, jommoiseksi koko seutukin kuvataan. Asiantuntijat näkevät viimeksimainitun kuvan esittämässä hedelmällisyydenjumalattaressa juuri Ninharsagin, jonka nimikin "vuoren herratar" osoittaa, että häntä on kuviteltu vuorella asuvaksi samoinkuin sitä miespuolista jumalaakin, Enliliä, johon tämä jo sumerilaisten uskomuksissa verraten itsenäinen jumalatar näyttää olleen jossakin suhteessa. Olemme ennen huomauttaneet, että tuon miespuolisen jumalan toisintonimi "suuri vuori" ilmeisesti tarkoittaa tarunomaista maakehän keskusvuorta, josta tehtiin tornimaisia kuvia. Osoituksena siitä, että kysymyksessä olevien jumaluusolentojen ajateltiin olevan suhteessa toisiinsa, josta on useitakin todistuksia olemassa, esitettäköön tässä ainoastaan seuraavat Nintudille omistetun hymnin sanat: "Suuri vuori Enlil tarttui hänen (jumalattaren) käteensä, Nintud puhui ilomielin lehmien ja niiden vasikkain puolesta, tuo laupias Nintud Keshin suuri hallitsijatar".
Tuntuu yllättävältä, että näitä kumpaakin suuresti muistuttavat jumaluusolennot ovat vielä meidän päivinämme keski-Aasiassa palvonnan kohteina. Kun Altain tatarit kukkien puhjetessa viettävät keväistä uhrijuhlaansa muistelevat he maanhaltian ohella kahta omituisilla nimillä varustettua jumaluusolentoa, nim. "Sumer-vuorta" ja "Maitojärveä". Edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento. Hyvin yleisiä altailaisten rukouksissa ovat sanat: "Sumer-vuori isämme, Maitojärvi äitimme." Sumer-vuoren, josta jo on ollut puhe, voimme tässä syrjäyttää, sitävastoin on meidän kohdistettava huomiomme tuohon ihmeelliseen "äitiin". Osoituksena siitä, että tämä suuri jumalatar, jota kuvitellaan kaiken elämän synnyttäjäksi, on aikoinaan ollut tunnettu verraten laajalla alueella turkkilais-tatarilaisten kansain keskuudessa, on m.m. se tosiasia, että "Maitojärvi-emo" esiintyy Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalain luettelossa. Mutta mainittujen kansojen käsityksen mukaan tämä jumaloitu, tarunomainen järvi sijaitsee, kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, maan navalta tai maakehän keskusvuorelta nousevaksi kuvitellun elämänpuun juurella. Eräät Altain heimot, jotka sijoittavat paratiisin kolmanteen taivaaseen, puhuvat siellä olevasta "maitojärvestä", mistä synnynhaltia Jajutsi ('Säätäjä') ottaa "elämänvoimaa joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan". Tshuvassit uskovat, että lapsien sielut tuodaan maan päälle taivaan paratiisista.
Tällainen kuvitelma ei ole kotoperäinen turkkilais-tatarilaisilla kansoilla, vaan heille valmiina muualta kulkeutunut. Esikuvan kysymyksessä oleville uskomuksille löydämme lähinnä muinaisiranilaisten paratiisitaruista, missä Maitojärvi-emoamme vastaa maakehän keskusvuorella elämänpuun alla päilyvä Ardvisura-järvi. Että iranilaisetkin ovat kuvitelleet tätä paratiisijärveä naispuoliseksi synnynjumalattareksi, ilmenee monella tavalla heidän uskomuksistaan. Jumalattarena tämän järven nimi on Ardvisura-anahita (puhdas, tahraton Ardvisura) tai ainoastaan Anahita, johon nimeen siis jo sisältyy käsitys äitijumalattaren neitsyydestä. Persialaisten pyhä kirja, Avesta mainitsee, mitenkä häntä on palvottu kaikenlaisen elämän synnyttäjättärenä. Yhtä paljon hän huolehtii ihmisten ja eläinten lisääntymisestä kuin kasvillisuuden karttumisesta. Hän puhdistaa miesten siemenen sekä siistii ja hoitaa naisten kohdut, tuottaapa vielä maidonkin heidän rintoihinsa. Runoissa häntä ylistetään komeavartaloiseksi, kukkeapoviseksi naiseksi.
Mitenkä huomattava tämä muinaisiranilaisten "suuri äiti" on ollut, osoittaa parhaiten se seikka, että mitä erilaisimmat heimot ja rodut kotimaan ulkopuolellakin ovat häntä palvoneet, ja että hän on voinut sulkea vaikutusvaltansa piiriin paitsi suuret alat keski- ja pohjois-Aasiaa, vielä joukon itä-Europankin kansoja. Eräät suomensukuisetkin heimot ovat päässeet tämän armollisen äitijumalattaren turviin. Tsheremissit nimittävät häntä "suureksi syntyemoksi", myöskin votjakit ja mordvalaiset ovat hänet tunteneet, vieläpä pohjois-Siperiassa asuvat vogulit ja ostjakitkin ovat hänelle uhria kantaneet. Samalla kun hän on suuri synnyttäjätär, jonka ostjakit toisin paikoin kuvittelevat asuvan taivaan seitsenkerroksisella vuorella, missä hän seitsemää kehtoa heilahuttamaila valmistaa syntyvien sieluja, on hän myös ihmisten elinijän ja kohtaloiden määrääjä. Pohjois-ostjakit sanovat, että hän lapsen syntyessä merkitsee "kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirteiseen seitsenoksaan" syntyneen elämänsuunnan, onko ihminen maan päällä elävä rikkaasti vai köyhästi, onko hän yrityksissään onnistuva vai onko hän oleva onnettomuuksien uhri. Vanhojen lähteiden mukaan ovat ostjakit palvoneet häntä, kuten äitijumalatarta ainakin, lapsen kera kuvattuna. Heidän kansanrunoudessaan puhutaan paljon tämän sankarillisesta pojasta, "Maailmaa katsovasta miehestä". Joskus hänet mainitaan vielä taivaanjumalan puolisona sekä "jumalanpoikien" äitinä.
Tuo "kultakirjainen seitsenoksa", johon jumalattaremme merkitsee ihmisen elämänvaiheet jo hänen syntyessään, tarkoittaa epäilemättä itse seitsenoksaista elämänpuuta, jonka juurella sekä iranilaisten äitijumalatar että jakuttienkin y.m. vastaava haltiatar oleksii. Samanlainen mielikuva kohtaa meitä muinaisessa Egyptissä, missä kohtalonjumalatar useissa kuvissa esitetään suuren, taivasta kuvaavan puun juurella piirtämässä puun lehviin faraoiden nimiä ja heidän elämänsä vaiheita. Päättäen siitä, etteivät ostjakit, kirjoitustaitoa vailla ollen, itse ole kyenneet luomaan tätä kuvitelmaa, eivätkä myöskään ole voineet saada sitä suoraan Egyptistä, on ilmeistä, että etu-Aasiankin kirjoittajakansoilla on täytynyt olla vastaava mielikuva.
Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös elättäjättärenä. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata". Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät "sooma-virraksi" (soma-dhara).
Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.
Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: Anaïtis. Kuitenkin vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.
Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?
Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena. Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa, maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava", "medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa, missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".
Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia. Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen liittyvissä tavoissa.
Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä naishahmoiset kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin lehmää muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on käärmeen muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on. Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan mitä läheisimmässä suhteessa maahan.
Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva, mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä omituisen keilanmuotoisen esineen. Myöskin Vähän Aasian eri kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri "suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva, jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella. Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens). Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä, niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää maannapaa, voimme olla varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että "kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on navan tai muutamien mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum umbilici vel, ut quidam volunt, metae colitur).
Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä omphalosta eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. ambrosiai petrai, 'a:set vuoret').
Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa. Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja" alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko, että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on itse maakehän arvoituksellinen napa.
Jos lopuksi vielä luomme katseen aikaisemmin esitettyyn, jo korkeata kehitystä todistavaan efesolaisen Artemiin kuvapatsaaseen, huomaamme siinäkin piirteitä, joiden olemme nähneet liittyvän juuri maannavan kuvitteluihin. Ennenkaikkea kertovat hänen maitorikkaat rintansa sekä patsaan alaosaan kuvatut mehiläiset siitä tarunomaisesta paikasta, missä maito ja hunaja vuotaa. Maailman keskuksen haltiattarena on hänellä kaulan alaosaa ympäröivässä vaatteessa eläinradan kuviot. Siivillä varustetut eläimet, jotka eri kerroksissa kaunistavat patsaan sivupintoja, ovat ilmeisesti, kuten Wendland huomauttaa, noiden Ilmestyskirjastakin tunnettujen, eri ilmansuuntia edustavien eläinten kuvia. Jumalattaren tummat kasvot, kädet ja jalat taas saattavat olla osoituksena hänen läheisestä suhteestaan "mustaan maaemoon".
ELÄMÄNLANKA.
— — — sitte hän kärsiköhön, mitä hälle kehräsi Kohtalotar elonlankaan, konsa hän syntyi.
Homeros: Ilias.
Itäisten tsheremissien maahanpaniaismenoihin liittyy muuan omituinen ennustamistapa, jonka tarkoituksena on tiedustaa, mitenkä kauan vainajan jälkeenjääneet omaiset tulevat elämään. Kun saattajat ovat palanneet haudalta ja ryhtyneet viettämään peijaisjuhlaa kuolleen kunniaksi, tuo joku neidoista lankavyyhdin, leikkelee siitä eripituisia lankoja, kerää niiden päät käteensä sekä kehoittaa kutakin läsnäolevaa nyhtämään itselleen langan sanoen: "Olkoon sinun elämäsi pitkä!" Se, joka sattuu saamaan pitkänlaisen langan, ilmaisee ilonsa osoittamalla sitä ystävilleen sekä huomauttamalla, että tämä lanka ennustaa hänelle pitkäaikaista elämää. Lyhyen langan saamista pidetään pian päättyvän elämän enteenä.
Langan elämänpituuden vertauskuvana tuntevat useat muutkin Europan ja Aasian kansat. Henkilön kuollessa on tapana sanoa: "Hänen elämänlankansa katkesi." Kun elämänlangan käsitteeseen sisältyy usko, että sanottu lanka laaditaan jo ihmisen syntyessä, ovat synnynjumalattaret saaneet sen valmistamisen toimekseen. Europpalaisissa taruissa nämä jumalattaret joko punovat tai värttinällä kehräävät sen. Islantilaisten runoudessa kuvaillaan, mitenkä Nornat, jotka jo ennen olemme tavanneet elämänpuun juurella, käsittelevät näitä elämän- ja kohtalonlankoja. Saksalaisten "Luojattarien" (Schepfen) vastaavia toimia kuvailee muuan keskiajan runoilija seuraavin sanoin: "Kaksi Luojatarta punoi minulle langan, niiden vieressä istui kolmas, tämä onnettomuudekseni katkaisi sen." Näiden kolmen synnyn- ja kohtalonhaltiattaren esikuvina ovat olleet muinaiskreikkalaisten moirat: Klotho, Lakesis ja Atropos, jotka roomalaisten tarustossa esiintyvät nimellä Parcae (Synnyttäret). Antiikin myöhemmän ajan kuvista näemme, mitenkä ensiksimainittu värttinänsä ääressä istuen kehrää elämänlankaa, toinen heittää ihmisten kohtaloista arpaa ja kolmas kirjoittaa muistiin hänen elämänsä vaiheet. Näihin uskomuksiin perustuu myös Balkanin kansojen keskuudessa vielä nykyään vallitseva kuvittelu kolmesta kohtalonhaltiattaresta, joista yksi kehrää kysymyksessä olevaa lankaa, toinen mittaa sitä ja kolmas katkaisee sen poikki.
Riippuen siitä, että näiden jumalattarien toiminnan on kuviteltu koskevan koko ihmisen elinikää, menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta, tapaamme islantilaisten Nornien niminä juuri näitä merkitsevät määreet: Urd, Verdandi ja Skuld. Samaa merkitsevät nimet esiintyvät antiikin vastaavilla jumalattarilla keskiajan kirjallisuudessa: Praeteritum, Praesens ja Futurum. Kuvaillessaan näitä jumalattaria Plato kertoo niiden valkopukuisina, seppele päässä laulavan värttinänsä ääressä kohtalon laulua, Lakesis käsittelee mennyttä, Klotho olevaa ja Atropos tulevaa aikaa. Apuleius kertoo vähän toisin sanoessaan Klothon huolehtivan nykyisyydestä, Atropoksen menneisyydestä ja Lakesiksen tulevaisuudesta. Näiden kolmen, eri ajanjaksoja edustavien synnyn ja kohtalon haltiattarien sijalla esiintyy itämaisten kansain tarustossa ainoastaan yksi niitä vastaava jumalatar. Erään roomalaisen kirjailijan mukaan liittyvät nuo menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta merkitsevät määreet vielä eroittamattomina m.m. egyptiläisen Isis jumalattaren nimeen, milloin tätä palvottiin kohtaloiden säätäjänä.
Varhemmin ovat muinaiskreikkalaisetkin kuvitelleet, että kohtalo itse, Moira eli Aisa, toimii kehrääjättärenä laatien kullekin kuolevaiselle tämän syntyessä langan, jonka säikeisiin hän punoo kaikki ihmisen sekä onnen että vastoinkäymisen vaiheet. Tämä käsitys ilmenee selvästi Homeroksen runoista (II. 20:128, 24:209), jotka edustavat kreikkalaisen mytologian varhaisempaa kehityskautta. Odysseiassa (7:197) esiintyy Kohtalo kuitenkin joskus myös erikoisten "kehrääjättärien" avustamana, jotka tällöin vielä ovat varsin hämäriä olentoja ja joiden lukumäärä ei ole lähemmin määrätty. Tuo kolmijako on siis itse kreikkalaisillakin myöhempää perua.
Itämaisten kansojen tarustossa kehrääjättärenä esiintyy itse "suuri äiti", kaiken synnyn vaalija ja samalla kohtalojen säätäjä. Kehrääjätär oli babylonilaisten Ishtar ja Syyrian suuri jumalatar. Viimeksimainittu tavataan m.m. kreikkalaiseen rahaan värttinä vasemmassa kädessään kuvattuna. Selostaessaan erästä tämän jumalattaren kuvaa Lukianos kertoo hänen seisovan leijonan selässä puettuna taivaankuningattaren vyöhön ja pitäen toisessa kädessään valtikkaa, toisessa värttinää. Kun on syytä päättää, ettei tämä värttinä ollut ainoastaan koristeena hänen kädessään, vaan että siihen on liittynyt jokin salaperäinen, itämaismytologinen kuvittelu, johdumme olettamaan, että jumalattaremme, joka monessa suhteessa on olut hänen europalaisten vastineittensa esikuvana ja jonka uskottiin säätävän ihmisten elämän pituuden, oli jo kaukaisessa kotimaassaan elämänlangan kehrääjä.
Todistuksen siitä, että Aasian kansat todella ovat kuvitelleet kohtalonjumalatarta elämänlangan laatijaksi, tarjoo Siperiassa asuvien ostjakkien usko. Täällä, missä sanottua jumalatarta edustaa juuri Itämaiden "suuri äiti", ei hän tosin toimi varsinaisena kehrääjättärenä, mutta hänellä on kädessään sauva, johon, jonkinlaiseksi elämänlangaksi kutakin syntyvää varten on kiinnitetty jännerihmoja. Ostjakit kuvittelevat, että synnynjumalatar, joka kerta kun ihminen syntyy, tekee yhteen rihmaan solmun, jonka "etäisyys sauvasta osoittaa syntyneen elämän pituutta". Lisäksi he kertovat, ettei tämä jumalatar muuta määräystään, "vaikka hänelle kuinka uhrattaisiin".
Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta, joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan, joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa, kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun. Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän edelleen jatkuminen.
Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.
Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo, neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta määrätyistä kohtalosta.
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?
Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo taivaan navalla maailmanpatsaan pyörimistä ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos). Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan siivekkääksi (hypopteros axón) Plato nimittää värttinäksi, mikä nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa, joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella, äitijumalattaren kädessä.
Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen kehrääjätär valmistaa kullekin kuolevaiselle erikoisen, juuri hänen elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?
Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan jossakin suhteessa ihmisiin?
Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se, että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"
Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi 1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.
Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja tähtien asennosta ennustamiseen.
Palataksemme tuohon alkuperäisempään katsantokantaan, joka samoinkuin tähdistä ennustaminenkin on Itämaiden kansoilla ikivanha ja jonka mukaan siis tähdet ovat ihmisten edustajia taivaalla, ei huomiomme voi olla kohdistumatta siihen tosiasiaan, että ihmisen yläilmoissa oleva vastine näinollen on edustamassa häntä ja hänen elämäänsä tähtitaivaan säännöllisessä, lainalaisessa liikkeessä. Mutta yleisen käsityksen mukaan tähdet ovat sidotut näkymättömillä siteillä pohjantähteen tai tuohon tarunomaiseen esineeseen, jonka kuvitellaan muodostavan kaikkeuden keskuksen. Jälkiä tästä käsityksestä emme tapaa ainoastaan muinaisten sivistyskansojen opeista, vaan hyvin useiden luonnonkansojenkin uskomuksista. Varsinkin pohjantähteä lähinnä olevat tähdet ja tähtikuviot on jo ammoin selitetty olevan tähän köydellä sidottuja, mutta muidenkin tähtien liikettä tarkoin määrätyillä radoillaan on luonnonihmisen vaikea selittää yhtä havainnollisesti muulla tavalla. Muistomerkkinä tästä käsityskannasta esiintyy raamatussakin kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteet tai päästää Orionin köydet?" (Job. 38:31). Täydellisimmin kehitettynä tämä kuvittelu ilmenee m.m. persialaisen Bundehesh kirjan sanoista, että kaikki tähdet, niinhyvin kiinto- kuin kiertotähdetkin, ovat sidotut maailman keskusvuoreen, Hara-berezaiti'in, jonka ympäri ne liikkuvat. Braamalaisten vastaavia uskomuksia kuvailee Vishnupurana huomauttaen, että sidelankoja, jotka yhdistävät eri tähdet pohjantähteen, on yhtä monta kuin on tähteä taivaalla. Milloin jokin näistä sidelangoista katkeaa, aiheutuu tähden putoaminen. Sekin käsitys esiintyy myös intialaisten uskomuksissa, että kaiken keskuksena oleva paalumaiseksi kuviteltu esine pyörii lakkaamatta samalla kun taivaan lukemattomat tähdet kiertävät sitä.
Jos siis palautamme mieleemme kaikki yllämainitut tähtitaivaaseen liittyvät uskomukset, mitenkä noiden eri langoissa kiertävien tähtien on kuviteltu edustavan maan päällä eläviä ihmisiä ja mitenkä tähden putoamista on pidetty sitä vastaavan henkilön kuoleman merkkinä, ymmärrämme, että helposti on saattanut syntyä käsitys olennosta, jonka haltuun nuo satumaiset langat ovat uskotut. Kun Itämaiden suuri synnynjumalatar oleksii, kuten olemme osoittaneet, juuri tuossa kaikkeuden keskuskohdassa, on luonnollista, että hän paremmin kuin kukaan on soveltunut kohtalon haltiattareksi ja elämänlangan laatijaksi. Tuo sauva, johon ostjakkien uskomusten mukaan jokaisen elämänlanka on kiinnitetty ja jolla oletamme olevan taivaallisen esikuvan, onkin siis syystä joutunut hänen äidilliseen käteensä. Ainoastaan näin olettamalla voimme ymmärtää, mitenkä synnynjumalattaren on uskottu jo syntymähetkenä peruuttamattomasti määräävän kunkin ihmisen elämän pituuden.
Mitä selvimmin kuvastuu kysymyksessä olevan uskon alkuperä muinaisten liettualaisten perin naiskäsityksistä, joiden mukaan "kohtalon jumalatar. Verpeja (Kehrääjätär) istuu taivaan kannella (navalla) ja niin pian kun lapsi syntyy, alkaa kehrätä hänen elämänsä lankaa, langan pään hän sitoo uuteen tähteen, mikä välttämättömyyden pakosta ilmaantuu taivaalle heti lapsen syntyessä. Kun ihmisen viimeinen hetki lähestyy, katkaisee Verpeja langan, tähti putoaa, sammuu ilmaan ja ihminen kuolee."
Nuo liettualaisten vanhoissa taruissa esiintyvät kutojattaret taas, joiden sanotaan olevan seitsemän sisarusta, ovat ilmeisesti kiertotähtiin liittyvien kuvittelujen luomat. Samanlaista mielikuvaa tulkitsee kauniisti V.A. Koskenniemi runossaan "Planeettain laulu", jossa kiertotähdet laulavat:
"Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän."