XVII
Löytyy ihmisiä, jotka kyllä voivat esiintyä ylevämielisinä, mutta eivät nöyrinä, joille kuten kuninkaille sopivat armoa osottavat liikkeet, vaan jotka käyvät kömpelöiksi ja tylyiksi, jos heidän täytyy notkistaa polvensa. Köyhien joukossa juuri usein tapaa olentoja, joista haluttaisi uskoa, että heidän sielunsa on muinoin majaillut ruhtinaallisessa asunnossa ja nyt, unohtaen heidän köyhyytensä, muinaisten muistojen valtaamana pakottaa heidät riisumaan repaleensa yltään ojentaakseen ne köyhemmille, — hymyillen ja välinpitämättömästi, ikäänkuin heillä olisi äärettömiä aarteita käytettävinään. Tuota laatua oli Galanta, joka oli vihannut kasvatusveljeänsä, kirkkoherraa, oikeastaan vain siksi, ettei voinut olla huomaamatta ja ihailematta hänen mielenpuhtauttansa, hienouttansa ja sivistystänsä ja oivalsi, että Jurewitsch sekä oman olentonsa että pappisvirkansa perusteella voi vaatia häneltä alistumista. Mutta Galanta, jolla oli himmeä tunne oman luontonsa voimakkuudesta, ei tahtonut alistua, ei ainakaan hänen tahtonsa alle. Mitä sitten Carmeloon tuli, niin olivat he tosin toistensa vertaiset, vaan kun Carmelo oli kunniallinen mies, mutta Galanta oli viettänyt sellaista elämää ettei häntä pidetty kunniallisena naisena, niin olisi hän joutunut kiitollisuudenvelkaan Carmelolle, jos tämä olisi ottanut hänet vaimoksensa, ja sellaisella taakalla ei tuo hillitön olento tahtonut rasittautua. Nyt oli Carmelosta tullut rangaistusvanki, ja heidän keskenäinen asemansa oli sen kautta muuttunut niin, että voi melkein katsoa Galantan tekevän uhrauksen, jos menisi hänen vaimoksensa. Tuo seikka oli syynä siihen että Galanta äkkiä päätti mennä naimisiin hänen kanssansa, kävi miten kävi. Hänen mielensä oli vallannut sääli ja halu suoda heti lohtua ja apua. Hänen täytyi myöskin myöntää, että oli itse suurissa määrin syypää Carmelon onnettomuuteen, ja hän tunsi olevansa velvollinen sovittamaan syyllisyytensä ja korvaamaan Carmelon kärsimykset; mutta pääasia oli kumminkin se, että tuo mies oli onneton, ja hän voi tuottaa hänelle lohtua. Sitä seikkaa ei hän lainkaan ottanut huomioonkaan, että Carmelo oli surmannut hänen veljensä, ihmisen, jonka kumppanina hän oli elellyt ja jonka mieliksi oli tehnyt paheksittaviakin tekoja. Sekoitettuja tunteita ei hänen mielessänsä yleensä liikkunut, ja kun hän kerran oli alkanut paheksia veljensä tekoja, niin rupesi hän häntä vihaamaankin, ja hänen vihaansa kiihdytti vielä tieto että hän itse oli antaunut hänen pahan tahtonsa vaikutuksille alttiiksi, — eikä Torquaton kuolemakaan saattanut häntä lainkaan sovinnollisemmalle mielelle. Tuo tunne, että voi tuottaa toiselle onnea, opetti hänelle nopeasti nöyrtymisenkin taidon, opetti hänet hellästi rukoilemaan. Aluksi ei näet Carmelo tahtonut ottaa korviinsakaan hänen puheitansa avioliitosta, sillä hänen mielensä oli varsin masentunut, ja hän suri haikeasti sitä että oli tuottanut äidillensä niin paljon huolta, ja Galantan täytyi kuin kerjäläisen kärttää hänen suostumustansa.
Jurewitschistakin oli onni sillä välin luopunut, ja hänkin oli säälin ja rakkauden tarpeessa. Kun nyt siis tuo hartaasti toivottu lapsi joulun aikoina syntyi maailmaan, päätti Galanta, jonka mieli uhkui onnea ja yleviä tunteita, pyytää kasvatusveljeään sitä kastamaan. Esiintyessään Carmelon jutussa todistajana oli Jurewitsch viehättänyt yleisöä lempeällä äänellään ja hienoilla, surumielisillä kasvoillaan, mutta kirkon miehille ei hänen ja sellaisen miehen kuin Torquaton veljeys — josta hän myöskin huomautti useammin kuin olisi ollut tarpeellista — ollut mieleen. Sen lisäksi oli levitetty huhu, että hän olisi Anetta'n äskettäin syntyneen lapsen isä, ehkäpä tuon toisenkin, joka oli syntynyt kohta Benvenuton kuoltua, — ja huonoissa kirjoissa oli jo ennestäänkin ollut tuo ylpeä nuori pappi, joka veti yhtä köyttä Vanhankaupungin roskaväen kanssa, mutta kohteli vertaisiansa, jopa ylhäisemmässäkin asemassa olevia omituisen alentuvaisella tavalla. Juuri siksi että kansalla — syystä kyllä — oli niin huonot ajatukset pappien siveellisyydestä, oli varsin harmillista, jos jokin heistä tuotti julkista pahennusta, ja siksi he tahtoivat väliin sopivassa tilaisuudessa näyttää, kuinka vakavasti käsittivät säätynsä velvollisuudet. Niinpä määrättiin nyt Jurewitsch papiksi pieneen syrjäiseen vuorikylään, mikä oli jokseenkin sama kuin jos hänet olisi tuomittu karkotettavaksi ihmisten ilmoilta tai elävänä haudattavaksi, sillä se, joka sinne lähetettiin, joutui varmaan kokonaan unohduksiin, unohti itse menneisyyden ja vaipui tuossa hiljaisessa yksinäisyydessä täydelliseen välinpitämättömyyteen. Mutta Jurewitsch ei surrut hänelle tapahtunutta vääryyttä eikä sitä että hänen täytyi erota seurakunnastaan, sillä hän oli varma siitä että uudessakin paikassaan voittaisi ihmisten sydämet, ihastuttaisi ja hurmaisi heitä. Sitä paitsi hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi määrännyt hänelle tuon vastoinkäymisen suodaksensa hänelle tilaisuutta kärsivällisyydellään sovittamaan veljensä rikoksia, joten hän siis ehkä vielä nytkin voisi tehdä jotakin tuon sielu raukan hyväksi.
Kun hän jouluyönä luki messun, kokoontui Pakanakirkkoon vielä tavallista enemmän väkeä häntä katsomaan. Rumasta, sateisesta ilmasta huolimatta vallitsi koko Vanhassakaupungissa hillitön juhlariemu. Noilla koukeroisilla, likaisilla kaduilla kuului kaikkialla harmonikan ja mandoliinin säveleitä naurun, huudon ja laulun keskeltä, joka kajahteli milloin äänekkäämmin, milloin hiljemmin. Kun tuli lähemmäksi, teki tuo riemasteleminen vastenmielisen vaikutuksen. Kapakkain ovien auetessa ihmisten tullessa ja mennessä virtaili kadulle kuumaa, ummehtunutta ilmaa, sisältä kuului lasienkilinää ja rähinää, ja väliin sulkivat tien juopuneet, jotka käsikynkässä käyden hoipertelivat eteenpäin, loilotellen epävakaisella äänellä. Noilla ihmisillä oli tapana juopoteltuaan kapakoissa mennä kirkkoon yö- ja aamumessuun, ja siksi seisoi kirkon ovella poliisisotamies, joka esti sellaisia pääsemästä sisään, joilla huomattiin olevan tarkoituksena saada häiriötä aikaan. Siten syntyi kirkonovella usein äänekästä kiistaa, jopa mellakkaa ja otteluitakin. Kaikesta huolimatta tapahtui kumminkin, että kirkkoon pujahti rauhanhäiritsijöitäkin.
Lähestyin kirkkoa torilta päin ja pysähdyin pieneen esihuoneeseen, jossa oli vain muutamia ihmisiä ja josta tosin en voinut nähdä kirkon sisäosaa, vaan jossa voin kuunnella soittoa ja vapaasti katsella levotonta, synkkää taivasta ja kuuta, joka silmäili minuun kaukaisuudesta, liitelevien pilvien takaa. Jonkun matkan etäisyydessä näin ihmistungoksessa pikku Anetta'n suloisine kasvoineen. Muutama päivä sitten oli hänet lähetetty pois palveluspaikasta, jonne oli palannut, kun lapsensynnytys oli ohi. Hän oli muitta mutkitta pitänyt lomaa sunnuntain ja maanantain eikä osannut selitykseksi sanoa muuta kuin että oli halunnut taas kerran nauttia vapaudesta ja pitää hauskaa. "Kun hän pelästyneenä katsoi minuun suurilla silmillänsä", sanoi hänen emäntänsä minulle, "niin kävi säälikseni ajaa hänet pois, mutta minun täytyi se tehdä toisten palvelijoideni takia, joiden en myöskään sallisi tehdä tuollaisia kepposia. Ken ei voi käsittää, että elämä on työntekoa eikä huvittelua, se saa kovaa kokea, ken ei kokemuksista viisastu, se menköön menoansa ja joutukoon perikatoon — niin jää tilaa muille kelvollisemmille." Olihan tuo nainen oikeassa: joutukoon pikku Anetta perikatoon, koskei voi tyytyä tilaansa, menehtyköön hän unelmiinsa, koska ei tahdo herätä ja elää todellista elämää. Ja jos hankkisimme hänelle vaikka valtaistuimen, niin ei hän välittäisi siitä, vaan olisi yhä edelleen tuo sama ajattelematon pikku Anetta, — ja hän heittäisi kruununsa suohon ja joutuisi sittenkin perikatoon.
Hän oli kalpea ja laiha, — mihin äsken tapahtunut lapsensynnytyskin lienee ollut syynä. Hänen siniset silmänsä eivät olleet niin kirkkaat kuin ennen, ja hän katseli ihmisjoukkoa arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin suojaa hakien. Miten hänen nyt kävisikään! Ken ottaisi hänet huostaansa ja lohduttaisi häntä tai ken naureskelisi hänen kanssansa ja käyttäisi hyväksensä hänen ajattelemattomuuttansa ja jättäisi hänet sitten taas yksin lapsinensa, jotka olivat vielä avuttomampia kuin hän ja kurottivat hennot kätösensä häntä kohden! Tuollaisia ajatuksiakohan lienee liikkunut hänen päässänsä, ja muistelikohan hän ehkä kelpo miestänsä, joka oli kuollut, tai ehkä tuota toista, joka oli huumaavana yönä ollut hänen toverinsa, tai kenties häntä, joka oli aina ollut valmis antamaan, mutta ei tahtonut häneltä mitään. Mieleni kävi surulliseksi häntä katsellessani, sillä minusta tuntui siltä kuin minä ja kaikki muut olisimme tehneet hänelle suurta vääryyttä, jota ei enää käynyt parantaminen. Kirkosta kajahteli ylistyslauluja jumal'-ihmiselle, joka tuli maailmaan vapahtamaan meidät synnistä, ja valitusvirsiä meidän petoksestamme ja hänen kuolemastansa. Laulu suli tajunnassani yhteen kiitävien pilvien ja niiden takaa tuikkivien tähtien kanssa, ja tuo kaikki muodostui joksikin, joka ikuisena, ylevän korkeana ja salaperäisenä leijaili katoavaisuutta korkeammalla. Missä olivat nyt nuo miljoonat ihmiset, jotka vuosisatojen kuluessa olivat rukoilleet tällä paikalla, toiset mieli tylsänä, toiset sydän uhkuen vakavuutta ja kuolemattomuuden toivoa? Riutuvia ja heikkoja olivat he olleet ja toinen toisensa jälkeen kuoloon vaipuneet, ikuisen, saavuttamattomissa olevan kuun yhä jatkaessa kulkuaan. Missä olivat nuo olennot? Ehkäpä yhä vieläkin tällä samalla paikalla, ja ehkä minä olin yksi heistä. Ehkä meidän tulemisemme ja poisentämisemme on vain näennäistä kuin meren aaltojen, ja ehkä vain muistini oli liian heikko voidakseni tietää, ken tuo pikku Anetta oli, jota katsellessa mieleni kävi niin alakuloiseksi.
Kun kansa kirkkomenojen päätyttyä oli hajaantunut, menin tervehtimään Jurewitschiä, joka tuli ulos eräästä sivuovesta. Lausuin hänelle: "Teidän sisarellenne Galantalle on myöskin syntynyt lapsukainen, joka on hänet pahasta vapahtanut", mutta hän hymyili vain hieman mitään vastaamatta ja kiiruhti nopeasti ohitseni, nähtävästi siksi ettei halunnut antautua puheisiin kanssani.
Yhden ainoan kerran oli minulla tilaisuutta nähdä nuo sisarukset yhdessä, mutta silloin oli Galanta jäykkä käytökseltään ja vähäpuheinen, eikä Jurewitschinkaan herttaisuus, jolla hän muutoin liikuttavimpinakin hetkinä muisti pyrkiä viehättämään, tullut lainkaan näkyviin. Tuosta kävi selville, että he molemmat olivat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa, ja olikinhan tämä sovinto ainakin Jurewitschin mielessä väikkynyt mitä hartaimpien toiveitten päämääränä. Mutta mahdotonta oli heidän yhdellä kertaa saada mielestänsä kaikki epäluulo ja äkä ja kaikki väärinkäsitykset, mitä sinne oli kokoontunut, ja tuttavallisesti lähestyä toisiansa. Ei Galanta enää ollut tuo kullanhohtoinen, hillitön pienokainen, joka kiihkeällä hellyydellä kietoi kätensä veljensä kaulaan, vaan hän oli köyhä vaimo, joka oli elänyt kurjuudessa ja saastassa, jonka huulilta oli vierähtänyt rumia sanoja, joka nyt usein teki karkeata työtä, oli rikkinäisissä vaatteissa. Tuosta kaikesta huolimatta rakasti Jurewitsch häntä kumminkin, ja kiihkeämmin kuin koskaan kaipasi hän hellyyttä, halaji tuntea vahvojen, pehmoisten käsivarsien puristusta. Tuo tunne ilmeni selvästi koko hänen olennossaan, siitä puhuivat hänen silmänsä — mutta Galanta ei sitä käsittänyt eikä uskaltanut häntä lähestyä, — hän puolestaan säilytti koko ajan juhlallisen arvokkaisuutensa, ja muukalaisina he lausuivat toisilleen jäähyväiset, kylmästi ja mieli haikeana. Ehkä heidän välinsä olisivat muuttuneet, jos he olisivat jatkaneet seurusteluansa, mutta pian sen jälkeen täytyi Jurewitschin lähteä kaupungista, ja oli otaksuttavissa etteivät he vuosimääriin näkisi toisiansa. Hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella että Galanta menisi Carmelon vaimoksi, ei etupäässä siksi että Carmelo oli surmannut Torquaton, vaan pikemminkin siksi että hän yleensä oli murhannut ihmisen ja ennen kaikkea siitä syystä ettei hän hänessä voinut nähdä muuta kuin raakatapaisen rahvaan miehen; mutta kuten aina ennen pidätti häntä nytkin pelko että voisi vieroittaa itsestänsä rakastetun olennon, jos puhuisi tämän mieltä vastaan, lausumasta Galantalle ajatustansa. Carmelon pyynnöstä hän kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja vakuutti hänelle ettei kantanut vihaa häntä kohtaan; mutta hänen sydämensä pysyi vieraana Carmelolle, ja sen huomasi toinen, lapsellisesta luottavaisuudestaan huolimatta.
Eräänä päivänä kevään alkaessa läksin matkaan saarelle Carmeloa tervehtimään. Sinisen taivaan ja meren loiste, rannalla kasvavien alati vihreiden puiden tumma hohde ja raitis ilma virkisti mieltä, ja sydämessä heräsi toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Kaukaa näkyi ylhäisellä paikalla sijaitseva kuritushuone, joka muhkeana kuin linna kohosi muita rakennusryhmiä korkeammalle, mutta jossa elämä aina päivästä päivään, vuodesta vuoteen pysyi yhtä kolkkona, surullisena, muutteettomana, olipa sitten ulkona päivänpaiste tai myrskysää. Tuskallinen tunne, joka oli vallannut mieleni tullessani tuohon inhottavaan rakennukseen, lieventyi hieman, kun näin Carmelon, joka hymyillen tervehti minua. Hänen kasvonsa kuvastivat selvästi tyytyväisyyttä, ja sama tunne ilmeni hänen puheissaankin. Toivo, että voisi vankeusajallaan ansaita rahaa ja sitten perustaa, oman kodin, missä Galanta toimisi emäntänä, oli omansa helpottamaan vankinaoloa, varsinkin ensi aluksi. Kysyin, eikö hän vapaanakin olisi voinut ansaita samaa, jos olisi ollut yhtä ahkera kuin täällä. Mutta hän naurahti ja sanoi: "Tuolla ulkona on tarjona hyvää viiniä ja meri ja metsät ja kedot; täällä ei ole muuta kuin työtä." Ensi kerran näin nyt hänen poskissaan nuo kuopat, joista Farfalla oli puhunut, ja ne tekivät hänen kasvojensa ilmeen niin lapselliseksi, että sydäntäni vihloi, kun en voinut ottaa häntä mukaani vihreälle nurmelle kukkasten ja kuoriaisten keskelle, missä hänen paikkansa olisi ollut paljoa pikemmin kuin näiden ruskeankeltaisten kosteiden muurien takana. Niin raittiin verevät kuin ennen eivät hänen poskensa enää olleet, vaan niille alkoi jo ilmestyä tuo kolkon sairaloinen väri, josta kansa sanoi että se oli hivuttavan myrkyn synnyttämä ja jäi jokaisen vankilassa olleen tuntomerkiksi, — jos kenen nimittäin onnistui päästä sieltä hengissä. Tiedustelin häneltä millaista ruoka oli, mutta hän sanoi vain että oli kaikkeen tyytyväinen; eihän olisi ollutkaan hänen tapaistansa ryhtyä pitkiin puheisiin tai valittaa. Ainoa, mitä hän kaipasi, olivat nuo pitkät retkeilyt luonnon helmassa, missä aika ensi kuin siivillä, ja huolta tuotti hänelle vain se, ettei vielä ollut voinut täyttää lupaustaan että istuttaisi oleanderipuun Riccardon haudalle. Äiti oli tarkoin selittänyt hänelle miltä hauta näytti ja missä se sijaitsi, ja hän tiesi millaista siellä oli aamulla, kun kaste vielä oli maassa, ja iltaisin, kun lähellä kasvavien sypressien varjot lankesivat sille, ja hän oli kuvaillut mielessään, kuinka miellyttäviltä nuo punaiset kukat näyttäisivät, kun harmaa muuri olisi taustana. Lupasin heti pitää huolta siitä että puu toimitettaisiin määräpaikalleen, ja hän oli siitä suuresti hyvillään, ja kun sitten vielä, mielikuvitukseeni turvaten, aloin kuvailla hänelle hänen pikku poikaansa, joutui hän vallan ihastuksiinsa. Tuskin olin vielä koskaan nähnyt häntä niin puheliaana. Vankilassa oli hän saanut ystäväkseen tuon typerämielisen nuorukaisen, jota viattomasti syytettiin koronkiskurin murhasta. Ennen ei hän ollut välittänyt hänestä enemmän kuin muistakaan tuttavistaan, mutta vankilassa hän seurusteli ainoastaan hänen kanssansa, mikäli mahdollista oli. Tuo sairaloinen ihminen hiutui hiutumistaan, vaikka ystävä, jonka puolesta hän oli ottanut kärsiäksensä rangaistuksen, joka sunnuntai kävi varustamassa häntä viinillä ja ravitsevilla ruuilla. Siksi koetti Carmelo keksiä keinoja hänen vankilassaolonsa helpottamiseksi, pyrki suojelemaan häntä rasituksilta ja tuottamaan hänelle iloa, ja työn ohella auttoivat nuokin puuhat Carmeloa saamaan ajan kulumaan. Hyvästellessäni häntä lausuin hänelle: "Carmelo, elämä on myöskin vankila, ja kun sen kerran jätämme, saamme johtajalta, nimittäin Jumalalta, palkan työstämme. Jos aina pidät sen mielessäsi, niin menestyt vapaudessakin yhtä hyvin ja paremmin kuin täällä." Mutta hän loi minuun kummastelevan katseen, ymmärtämättä mitä tarkoitin, ja pudisti vain kiitollisena tarmokkaasti kättäni, tuntematta rahtuakaan kateutta minua kohtaan, vaikka minä sain palata päivänpaisteeseen avaruuden siintävään ilmaan.
Jurewitschiakin kävin kerran myöhemmin tervehtimässä hänen vuorikylässänsä. Pääsin rautateitse ylös vuorelle, ja sitten tarjottiin pienet ajopelit käytettäväkseni. Mutta ne ratisivat niin pahasti kivisellä tiellä että katsoin parhaaksi jatkaa matkaani jalkaisin. En ollut vielä koskaan nähnyt sellaista erämaata: maa ja taivas, nuo harvalukuiset pensaat ja kannot, kaikki tyyni oli harmaata, toivottoman harmaata, mehutonta, hohteetonta. Matalat talot, joita oli siellä täällä tien varrella, olivat kiviaitojen ympäröimiä muodottomia, harmaita kiviröykkiöitä, joissa ovien ja akkunoiden asemesta oli vain mustat aukot. En nähnyt kukkaa, en yrttiä, en hedelmiä, en kuullut veden lirinää, — tuntui siltä kuin ihmiset siellä olisivat eläneet kivistä. Kylän, missä Jurewitsch asui, muodosti ryhmä samanlaisia taloja kuin nuo toisetkin, mutta siellä oli joukossa muutamia kaupunkilaisrakennuksia, jotka kumminkin olivat vielä rumempia kuin toiset. Pappi itse oli tosin vielä yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta tuntui siltä kuin hän ei enää olisi pitänyt väliä ulkomuodostaan, ja kun hän tervehti minua, huomasin ettei hänellä enää ollut jäljellä muinoinen suloutensa ja viehkeytensä. Tosin näin sitten, että hän koetti hymyillä noille viheliäisille ja kolkonnäköisille olennoille, joita meille tuli vastaan, mutta hänen hymyilynsä oli jäykkää ja väkinäistä, ja toiset tuijottivat vain häneen alakuloisina kuin ennenkin. Naisten joukossa lienee ollut kyllin rakastuneitakin, mutta käsitin, ettei hänelle voisi tuottaa muuta kuin tuskaa, jos nuo mustat, palavat silmät imeytyisivät häneen kiinni kuin nääntymäisillään olevat kidutetut sielut. Kun iltapäivällä kuljimme kylän läpi, missä pidettiin sunnuntailepoa, vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus. Noiden mustien aukkojen ääressä istui vanhoja miehiä ja naisia, jotka tuijottivat eteensä tylsän totinen ilme kasvoillaan, penkeillä istui nuoria miehiä tupakoimassa, ja tiellä näkyi vaieten astelevia tyttöjä. Eräs pieni talo, joka oli vähän syrjässä, näytti minusta vielä surkeammalta kuin toiset; se oli puolittain kuin talli, puolittain kuin ruumisarkku, ja sen oven edessä oli mätänemäisillään oleva kissanraato. Tuo itsessään vähäpätöinen seikka teki minuun tuossa ympäristössä niin voimakkaan vaikutuksen, että ehdottomasti pysähdyin ja kysyin Jurewitschilta, oliko talo asumaton. Samassa huomasin kumminkin useiden ihmisten sieltä töllistelevän minuun. Käänsin nopeasti katseeni toisaanne, mutta olin kumminkin ehtinyt nähdä nuo olennot, jotka olivat kaikki tyyni samannäköisiä. Nuoria miehiä ne olivat, joilla oli valju, ennen aikojaan vanhentunut naama, likaisenkeltainen tukka, matala otsa, hohteettomat silmät ja suuri; synkkäpiirteinen, irvottava suu. Siinä asui viisi veljestä, joiden äiti, joka oli leski, äskettäin oli tappanut vastasyntyneen lapsensa ja nyt oli sen takia vankeudessa. Samassa huoneessa, missä pojatkin nukkuivat, oli hän yöllä, herättyään kovissa tuskissa, synnyttänyt sen, ripsuttanut sen päälle vihkivettä, kuristanut sen kuoliaaksi ja heittänyt vuoteensa alle sekä paneutunut sitten levolle ja nukkunut aamuun saakka. Pojista ei yksikään ollut herännyt, eikä kukaan heistä huomannut lasta, joka oli koko viikkokauden vuoteen alla kätkössä. Lapsen isä oli eräs samassa kylässä asuva naimisissa oleva nuorenpuoleinen mies, ja hänen tahdostansa oli leski surmannut sen. Äiti kuului olevan samaa näköä kuin pojat ja näyttävän hyvin vanhalta, paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli. Kun hänen tekonsa tuli tunnetuksi, oli häntä tuskin voitu suojella muiden naisten raivolta. Nyt tuota taloa kartettiin, ja pojat viettivät aikansa kotona vuoteessaan, kun ei heidän milloin tarvinnut mennä työhön.
Jurewitsch kertoi minulle tuon jutun jokseenkin välinpitämättömästi, ohjatessaan minua kylän lävitse. Väliin kuului taloista huilunsoittoa tai yksitoikkoista, surumielistä laulua, joka teki melkein kammottavan vaikutuksen, sillä oli kuin se olisi tunkenut esiin kivisestä maasta, joka vaikeroi. Matalan, leveän tornin edustalla, joka lienee jo vuosisatoja seisonut tuossa paikallaan, oli vähäinen nurmikenttä, ja siinä näimme joukon lapsia, jotka tanssivat piiritanssia. Ne olivat puetut kirjaviin, likaisiin vaatteisiin, ja toiset niistä olivat niin pieniä, etteivät vielä pysyneet oikein vakavasti jaloillaan, vaan kupsahtivat alinomaa maahan suurempain heitä pyöritellessä. Eivät ne silloin kumminkaan panneet itkuksi eikä nauruksi, vaan lallattivat vain yhä edelleen tuota sisällyksetöntä vanhanaikuista laulua, jota vanhemmat lauloivat. Tuo kenttä muodosti kuin kukkaissaaren äärettömässä surumielisessä erämaassa. Mietin mielessäni että tässä kolkossa tienoossa varmaankin oli tavattavana vielä muutakin kauneutta, — mutta kauneutta sellaista, jota kammoaa, koska tuntuu siltä kuin elämänilon täytyisi olla ainaiseksi mennyttä, jos se pääsisi mieleen vaikuttamaan. Helppo oli minun huomata, ettei kirkkoherran ja hänen seurakuntansa välillä ollut mitään yhdyssidettä. Hän vaelteli tämän toivottoman viheliäisyyden keskellä kuin ruhtinas, joka on joutunut kurjuuteen ja ylpeänä pakottaa vieraansa olemaan huomaamatta ympäristön surkeutta, osottamalla ettei itse siitä välitä. En maininnut sanaakaan tienoosta, en ihmisistä, — puhumattakaan siitä että olisin häntä surkutellut. Jos olisin sen tehnyt, niin minusta olisi tuntunut siltä kuin olisin huomauttanut köyhää majatalon isäntää hänen kestityksensä huonoudesta. Ja kumminkin tuo mies parka kärsi ihmisten tylsyydestä, tuosta sanomattomasta yksinäisyydestä. Hän oli kuin ainoa elävä kuolleitten keskellä, jotka mustista silmäaukoistaan tuijottivat häneen kateellisina ja vihamielisinä tai vieraasti ja uteliaasti. Miksi oli kohtalo heittänyt juuri hänet tähän kiviseen erämaahan? Ei hän ollut tulisen innostuksen mies, joka pasunanäänellä olisi herättänyt henkiin kuolleet, ei hänen sydämensä uhkunut rakkautta, joka olisi pehmittänyt kivet. Päinvastoin pääsivät kuolleet hänestä vähitellen voitolle.
Hän kuljetti minut kylän ulkopuolelle vuoriselänteen poikki eräälle paikalle, jossa silmää äkkiä kohtasi meri, sinisenä, hohtoisana, tyynenä, äärettömänä. Tuolle paikalle sanoi hän kävelevänsä joka päivä. Siellä istuessamme lausuin hänelle: "Olen monesti miettinyt keskusteluamme veljestänne, ja luulen että olette väärässä, ollessanne toivoton hänen suhteensa. Olkoonpa niinkin että sielu, joka hylkää valon, sammuu ja kuolee, mutta yhtä varmaa on, että rakkaus on valoa. Ja joskaan Torquato ei rakastanut ketään muuta tai mitään muuta koko maailmassa, niin rakasti hän kumminkin Galantaa. Missä vielä on kipinäkään jäljellä, siinä ei voi vallita täydellinen pimeys, eikä siinä myöskään, missä on rakkautta, — olkoonpa se sitten kuinka kaukana tahansa korkeimmasta, jumalallisesta rakkaudesta."
Tuo ajatus, jonka olin lausunut ilmi, ei näyttänyt olevan hänelle outo. Hän vastasi, ryhtymättä sitä sen enempää pohtimaan: "Siinä tapauksessa olisi hänet pelastanut Galanta enkä minä. Kaikki rukoukseni, kaikki tuskani olisivat olleet turhat, olisin palvellut harhaluuloa, ja koko elämäni olisi ollut arvoton, kelvoton uhri!"
Sääli ja hämmästys valtasi mieleni kuunnellessani hänen puheitansa. "Voiko sitten yleensä", lausuin hänelle, "toista sielua hyödyttää toisen hyvät teot? Ja toiseksi: voiko mikään, joka on todella hyvää, mennä hukkaan? Kenellä on tietoa näistä salaperäisistä asioista? Ken tietää, mistä kyyneleistämme, mistä teoistamme, mistä iloistamme meille valmistetaan puku iankaikkisuutta varten?"
Hän ei vastannut mitään, vaan katsoi liikkumatonna merelle päin, niin synkän näköisenä, etten ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Olivathan hänen kasvonsa kauniit kuin ennenkin, mutta tällä hetkellä minusta niiden juonne näytti kovalta ja vieraalta, niin että katsoin häneen hämmästyneenä, melkeinpä kammon valtaamana. Äkkiä hän kääntyi minuun päin kuiskaten: "Ken tietää, enkö ole kaikkina näinä vuosina ollut huonompi kuin nuo toiset, — huonompi kuin sairas, pahan hengen riivaama Torquato ja kuin Galanta, jonka rakkauden voima on puhdistanut? Ehkä sieluni onkin aivan valoton, tyhjä ja jykeä ja vaipuu jo nyt, tässä seistessäni, iankaikkiseen kuolemaan!"
Olin hypähtänyt paikaltani niin kiihkeän kauhun valtaamana, että itsekin sitä hämmästelin. Äkkiä muistui mieleeni, kuinka minusta monesti oli tuntunut siltä, että Jurewitsch petti itseänsä, että hänen herttaisuutensa oli vain teeskentelyä ja hänen rakkautensa vain halua takertua kiinni elolliseen olentoon, josta voisi imeä itseensä eloa. Mutta nuo tunteet haihtuivat heti, ja sitten istuuduin jälleen hänen viereensä, kurotin käteni häntä kohden ja suljin hänet syliini, ja hän laski syvään huoaten päänsä olalleni. Istuimme vielä pitkän aikaa yhdessä mitään puhumatta, mutta sitten huomasin auringon asemasta taivaalla, että minun jo oli aika lähteä. Kun palasimme kylään, alkoi jo hämärtää, ja tanssivat lapset olivat jo poissa. Vanhukset istuivat vielä ovillaan, tuijottaen synkkämielisinä eteensä tyhjään ilmaan. Jurewitsch saattoi minua jonkun matkaa, ja huomasin että hänen oli vaikea erota minusta, vaikkei hän sanonut siitä mitään. Minusta tuntui melkein mahdottomalta jättää hänet yksin tuohon kolkkoon erämaahan ja pysähdyin useita kertoja katsomaan hänen jälkeensä ja aioin huutaa hänet luokseni, mutta jätin sen kumminkin tekemättä, koska käsitin että se olisi tarkoituksetonta ja järjetöntä. Hän ei katsonut kertaakaan taaksensa, vaan kulki hitaasti, pää alas painuneena, kyläänsä kohden, joka sumuun verhoutuneena näytti suurelta, yksinäiseltä kalmistolta.
XVIII
Riccardon kuoltua eivät keskustelut Farfallan kanssa enää ottaneet oikein luistaaksensa. Aluksi arvelin hänen olevan jostakin suutuksissaan minulle, mutta sitten huomasin että hänen vähäpuheisuutensa johtui väsymyksestä ja hajamielisyydestä. Hänen sieluntoimintansa oli veltostunut, kun ei ainainen työ enää ollut pitämässä sitä vireillä. Lopussa olivat leikkipuheetkin, joita hänellä ennen aina oli ollut varalla, hän puhui välinpitämättömällä äänellä ja vilkastui ainoastaan silloin kuin tuli puhe Riccardosta. Enimmäkseen hän oleskeli Galantan tykönä, hoitamassa lasta Galantan ollessa työssä, ja hautausmaalla hän myöskin vietti tuntimääriä, mutta kotona hän ei viihtynyt. "Kun nousen portaita ylös", sanoi hän, "niin olen kuulevinani Riccardon kysyvän: 'Mitäs sinä nyt tuot minulle, äiti?' — ja kun sitten avaan oven ja huone on tyhjä, niin haluaisin kääntyä kynnykseltä takaisin."
Kerran iltapäivällä tapasin hänen tykönänsä kirkkomuorin, keuhkotautisen tytön ja vielä kolmannen naisen, joka näytti heikkomieliseltä, mutta jolla oli kauniit, loistavat silmät. Puheenaineena oli heillä Riccardo. Keuhkotautinen sanoi usein muistelleensa sitä että Riccardo oli luvannut että jos kuolisi ennen häntä ja siten menettäisi vedon, niin tulisi suorittamaan maksun tähtitaalereissa. "Äskettäin yöllä kuulin hänen askeleensa porraskäytävästä", sanoi hän, "ja te tiedätte että hänet epätasaisesta käynnistään ja kainalosauvan kopinasta voi erottaa kaikista muista. Mutta ihmeellisintä oli, että askeleet sillä paikalla, mihin hänen äitinsä aina ripusti lampun, ettei hän kompastuisi pimeässä, lakkasivat hetkeksi, kuten aina ennenkin, kun hän pysähtyi sammuttamaan lampun. Sitten kuulin hänen astuvan vielä pari askelta Farfallan ovea kohden, ja sitten oli kaikki hiljaista."
"Kuolleista uneksimisen numero on 87, porrasten 12 ja lampun 43", sanoi kirkkomuori.
"Ei se ollut unta", vastasi keuhkotautinen punehtuen suuttumuksesta, "vaan kuulin sen valveilla ollen. Nukuin vasta pitkän ajan perästä, — niin sykki sydämeni mielenliikutuksesta."
Kaunissilmäinen nainen sanoi: "Minä näin viime yönä unta, että kuljin rotkotietä pitkin, jonka molemmin puolin kohosi taivaaseen saakka ulottuva kallioseinä. Silloin näin Riccardon tulevan kaukaa minua vastaan, enkä sitä ollenkaan ihmetellyt, vaan ainoastaan sitä, että hän kulki ilman kainalosauvaa. Minun tuota seikkaa kummastellessani ilmestyi hän äkkiä eteeni, loi silmänsä minuun ja kysyi: 'Mitä minun äitini tekee?' Minä sanoin: 'Hän odottaa sinua!' ja tuskin olin saanut sen sanotuksi, niin hän jo oli ehtinyt ohitseni."
Farfallakin kertoi vielä, mitä oli uneksinut hänestä, ja kirkkomuori pudisteli paheksivasti päätänsä ja lausui: "Täytyy lukea pari rukousta hänen puolestansa, että hänen sielunsa saisi rauhan."
Kaunissilmäinen nainen sanoi siihen arasti että hän aina iloitsi, kun hän ilmestyi hänelle unessa, ja keuhkotautinen, joka näytti salaa toivovan tuon ihmeellisen seikan tapahtuvan, että Riccardo toisi hänelle nuo lupaamansa onnea tuottavat tähtitaalerit, tuumaili että jos hän vaikka valveilla ollen näkisi Riccardon tulevan vuoteensa ääreen, niin ei pelkäisi häntä kuten muita kuolleita. "Elämä on täällä ollut niin surullista siitä saakka kuin Riccardo kuoli", sanoi hän alakuloisesti. "Hänen eläessänsä kuului täällä aina soittoa, puhetta ja naurua, lapset kokoontuivat tanssimaan kuullessaan hänen harmonikkansa äänen, ja täällä kuuli viserrystä, nau'untaa, sammakoiden kurnuttamista. Nyt vallitsee haudan hiljaisuus kaikkialla koko Riemuportinkadulla."
Toiset nyökäyttivät myöntävästi päätänsä, ja siltä minustakin tuntui, ettei Vanhassakaupungissa ollut vielä koskaan ollut niin hiljaista. Syynä siihen lienee ollut suureksi osaksi talvipakkanenkin, se kun pidätti ihmiset kokoonsullottuina ahtaissa huoneissa, joita ei koskaan tuuletettu ja joista ei kuulunut hiiskahdustakaan kadulle. Naiset hytkähtivätkin pelästyksestä, kun äkkiä kuulimme hiljaiselta kadulta raa'an äänen huutavan: "Riemuportinkatu numero seitsemän. Asuuko tässä Farfalla nimistä vaimoa?" Farfalla oli käynyt tulipunaiseksi, ikäänkuin olisi pelännyt joutuvansa kiinni törkeästä rikoksesta, mutta hillitsi mielensä, avasi akkunan ja kysyi, mitä tuo mies tahtoi ja sanoi että hänen nimensä oli Farfalla. "Poikanne Riccardon on maksettava viisi guldenia sakkoa", huusi sama itsetyytyväinen, jymisevä ääni, "koska on kerjäämisen aikeessa luvatta soittanut harmonikkaa ravintolassa." "Menkää hautausmaalle", vastasi Farfalla, "toistamaan sananne Riccardon haudalla; hän on sillä välin ehtinyt kuolla." Poliisi naurahti, mutta hieman vain ja alentuvaiseen tapaan, ikäänkuin osottaakseen että voihan hänkin ottaa osaa leikinlaskuun, mutta ettei sitä silti saisi kestää ylen kauan. Nähtävästi hän luuli Farfallan keksineen verukkeen, tehdäksensä hänestä pilkkaa. Että asia saataisiin selväksi nopeasti ja ilman riitaa, menin minä akkunan ääreen, vakuutin muutamalla sanalla että Farfalla oli puhunut totta ja huomautin poliisille lisäksi jokseenkin tarmokkaasti, että olin tuttava hänen esimiehensä kanssa. Silloin hän lausui kohteliaasti hyvästit ja läksi kohta tiehensä.
Naiset olisivat nähtävästi halunneet pidättää häntä, purkaaksensa vihansa hänen päällensä. Korkealla kimakalla äänellä huusi keuhkotautinen, toivoen toisen vielä voivan kuulla hänen sanansa: "Nuo iilimadot ja vampyyrit eivät tyydy siihen että saavat imeä veren elävistä, vaan tahtoisivat vielä imeytyä kiinni kuolleisiinkin! Hyi noita ruumiita raatelevia hyeenoja! Ne haluaisivat kutsua kuolleet tuomioistuimensa eteen, ikäänkuin olisivat itse Herra Jumala. Mutta Hän on kerran tuomitseva toisin, ja ne, jotka ovat täällä olleet mahtavia mielestänsä ja lihottaneet itseänsä köyhän kansan hiellä, ne Hän panee paikkaan, missä rasva heistä sulaa!"
Farfalla lausui nauraen kirkkomuorille: "Sinun paikkasi on myöskin siellä, missä rasva sulaa. Sinä olet vetänyt yhtä köyttä rikasten kanssa ja rukoillut heidän puolestansa; siis on sinun myöskin oltava helvetissä heidän kanssaan paistumassa."
"Paholaisen voinee myöskin lahjoa juomarahoilla ja minulla on niitä koko säkillinen muassani", sanoi toinen, lyöden rahapussiinsa ja nauraa hihittäen niin että hytkähteli, — mistä huolimatta hänen kasvonsa kumminkin pysyivät aivan totisina.
Myöhemmin, syksyllä, tapasin Farfallaa hautausmaalla, minne menin katsomaan, oliko oleanderipuu toimitettu sinne, kuten olin määrännyt. Hautausmaa oli joltisenkin matkan etäisyydessä kaupungista. Maanlaatu oli siellä kiviperäistä, joten siellä menestyivät ainoastaan sypressit, ja ne seisoivat kuin mustapukuiset kuolemanenkelit hautojen ja kivien keskellä. Alempana sijaitsevasta kaupungista ei sinne näkynyt paljoa, ja vastakkaisella puolella kohosi kukkula kukkulan takana, ja sitten seurasi paljaita vuoriseiniä, joihin näköala rajaantui. Hautausmaan muurin takana olevat kentät olivat tykkänään kivien vallassa, eikä siellä voinut kasvaa mitään, ja siten teki koko tienoo varsin kolkon vaikutuksen. Mutta vaalea, pilvetön kevättaivas kaareili sen yläpuolella kevyenä ja lauheana. Tuossa suloisessa ilmassa vaikuttivat yksitoikkoiset hautarivit, joiden välitse kuljin, rauhoittavasti kuin kehtolaulu, niin että nuo ainaiset ratkaisemattomat kysymykset, jotka muutoin pyrkivät sydäntä runtelemaan, täällä tulivat ja menivät tuskaa tuottamatta. Riccardon hauta oli hautausmaan reunalla, ja, kuten Carmelo oli arvellut, vaikuttivat vaaleanpunaiset oleanderinkukat varsin miellyttävästi harmaan kiviaidan rinnalla. Mutta itse puu, joka matalassa huoneessa oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti laajalla autiolla kentällä varsin vähäpätöiseltä. Leveällä kivellä, joka oli Riccardon haudan viereisellä hautakummulla, näin Farfallan istuvan. Hän näytti olevan paremmissa voimissa kuin pitkiin aikoihin, ja ylpeästi hän osotti pientä valkoista muistokiveä, jonka Riccardon sisarukset olivat pystyttäneet tämän haudalle ja jossa paitsi Riccardon nimeä oli kultaisilla kirjaimilla kaiverrettuna raamatunlause: "Jotka kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät."
Olin hämmästyksissäni nähdessäni Farfallan reippaana ja puheliaana kuin muinoin. Hän kertoi minulle kaikenmoista niistä, jotka lepäsivät haudoissa, sekä heidän omaisistaan, joihin oli tutustunut haudalla käydessään. "Tässä on äitien ilo haudattuna", sanoi hän, osottaen lasten hautauspaikkaa, joka alkoi Riccardon haudan läheltä. Noille kummuille pystytetyillä pienoisilla kivillä oli nähtävänä vainajan etunimi vain, toisilla sen lisäksi kuolematonta sielua kuvaava perhonen, muutamin jäykin piirtein kaiverrettuna. Melkein jokaisella niistä oli koristeena kukka tai kirjava lasipallo tai lamppu palamassa. Farfalla huomautti minua eräästä uudesta haudasta. Siinä lepäsi muuan Vanhankaupungin lapsukaisista, pikku Nicoletto parka, jolla oli ollut kyttyrä selässä ja rinnassa, mutta joka siitä huolimatta oli ollut äitinsä lemmikki. Äskettäin, kun oli hänen nimipäivänsä, oli äiti tahtonut antaa hänelle makeisia ja leluja kuten ennenkin, ja hän toi ne hautausmaalle, kaivoi kuopan hautaan ja pisti ne sinne, ikäänkuin kuollut poikanen olisi voinut kurottaa kätensä ottaaksensa ne. Farfalla hymyili kertoessaan vaimo paran lapsellisuudesta, mutta hän oli kumminkin liikutettu, ja luulen että häntäkin olisi haluttanut tuoda pojallensa jotakin hänen kolkkoon asuntoonsa. "Iloitsen siitä, että hän lepää täällä pienten leikkitoveriensa joukossa", sanoin minä, ja hän nyökäytti hymyillen päätänsä ja lausui: "Lapsihan hän itsekin oli."
Hänen silmänsä, jotka ennen aina vain olin nähnyt kuivina ja jännityksessä, kostuivat samassa, ja vaikka hän näytti vanhalta ja väsyneeltä, ilmeni hänen olennossaan kumminkin rauhaa ja tyytyväisyyttä, mitä vailla hän ennen aina oli ollut. Riccardon haudalla oli hänen hyvä olla, ja ensi kerran eläessänsä hän nautti onnesta omistaa oman kodin. Hauta kivineen ja oleanderipuineen oli hänestä puutarha, jonka hän omisti ja jota hänen oli hoidettava, jossa hänen sairas lapsensa lepäsi turvassa tiheässä lehtimajassa, vaikkei hän voinut häntä nähdä eikä herättää. Kun ihmiset tulivat juttelemaan hänen kanssaan, otti hän heidät vastaan samaan tapaan kuin puiston omistaja kutsuisi ohikulkevat ystävänsä luoksensa virkistäytymään. Hän kertoi minulle, että Galanta aikoi lapsinensa muuttaa saareen, ollaksensa lähempänä Carmeloa, ja pyyteli häntä tulemaan mukaan, mutta ettei hän läksisi, sillä hän ikävöisi siellä Riccardon hautaa.
Aurinko oli laskemaisillaan, ja jylhä vuoriseinä verhoutui vienoon sinipunaan, hautausmaan ja sen viereisten kivikenttien hitaasti vaipuessa hämyyn. "Täällä käy mieleni rauhalliseksi", sanoi Farfalla, "eikä tulevaisuus enää tuota minulle huolta, ei menneisyys surua, ja minä iloitsen ajatellessani että voin tulla tänne joka päivä katsomaan auringonlaskua ja että tulen kerran tänne jäädäkseni."
Kerran vielä tapasin Farfallaa, kun pitkälle matkalle lähtiessäni menin lausumaan jäähyväiset Galantalle, joka palatessani jo olisi muuttanut Vanhastakaupungista. Galanta oli laiha ja vanhemman näköinen kuin ennen, mutta hänen katseensa oli lämmin ja voitonriemuinen. Olihan hänellä nyt lapsi, ja hän tahtoi taistella sen puolesta ja uskoi varmasti voivansa valmistaa sille ihanan tulevaisuuden — vaikka isä olikin vankeudessa ja hän itse köyhä. Hän oli noita olentoja, jotka kohottavat päänsä sitä pystympään, mitä raskaampia tehtäviä kohtalo heille määrää. Kun hän hoiteli pikku Riccardoa, ilmeni hänen sulavissa liikkeissään niin kiihkeätä, hillitöntä hellyyttä ja riemua, että minäkin jouduin ihastuksiini ja mieleni virkistyi. Kuoppia ei poikasella tosin ollut poskissaan, mutta kaunis se oli kuten äitikin ja niin tämän näköinen että mieleeni muistui Jurewitschin kuvaus, kuinka hänen pikku sisarensa oli hohtanut kuin kulta. Pienokainen katsoi minuun suurilla, vakavan ystävällisillä silmillään, ikäänkuin kysyen: 'Ken sinä olet ja missä tapasin sinut viimeksi? Mitäs sanot siitä, että minä olen palannut tähän kolkkoon, hirmuiseen, ihmeelliseen maailmaan?'
Farfallaan näytti pienokainen olevan enin mieltynyt, ja tämä vaalikin sitä paljoa taitavammin ja järkevämmin kuin Galanta. Tuo ihmeellinen olento täytyi nähdä yhdessä pikku lapsen kanssa, oppiaksensa hänet oikein tuntemaan: kuten hänen liikkeensä ja olentonsa, muuttuivat silloin hänen kasvonpiirteensäkin. Hän kävi äkkiä nuoreksi, ja kun hän katsoi lapseen ja jutteli sille ja leikiskeli sen kanssa, katosi hänen silmistään väsymyksen ilme ja ne alkoivat säihkyä kirkkaansinisinä ja lempeinä. Kun poikanen näki hänet hymyili hän hänelle ja kurotti kätensä häntä kohden, kuullessaan hänen äänensä koetti hän kohottaa päätänsä ja jäi kuuntelemaan hyvillä mielin ja jännityksessä. Mutta Galanta ei ollut tuosta lainkaan kateellinen, vaan tyytyi siihen että voi laskea lapsukaisen rinnoillensa tyydyttämään nälkäänsä, — mitä tehdessään se potkimalla ja röhkymällä ilmaisi mielihyvänsä. Kun se sitten yllinkylläisenä lakkasi syömästä, nikotti sitä, ja Farfalla lausui silloin, toistaen puheparren, jonka oli kuullut isoäidiltään: "Lapsen sydän kasvaa", sekä lisäsi hetken kuluttua, taputtaen sitä hiljaa selkään: "Kasvakoon sydämesi vain ja tulkoon suureksi, niin siihen mahtuu paljon iloa."
En tiedä miksi nuo sanat äkkiä tekivät mieleni alakuloiseksi. Katsellessani kaunista pienokaista, joka tyytyväisenä lepäsi äitinsä käsivarrella, tämän kantaessa sitä ylpeänä kuin se olisi ollut valtaistuimen perijä, täytyi minun ajatella: 'Pikku Riccardo parka! Riemuportista vie sinun tiesi, mutta ei voittajana riemuvaunuissa, vaan kahlehdittuna orjana elämän riemusaatossa! Heitetäänköhän sinutkin petojen — puutteen, kurjuuden, nälän, sairauden — runneltavaksi? Kova työ, lika, haavat saavat ehkä rumentaa nuo hennot, pyöreät, rusottavat jäsenesi. Tomuun vaipuneena kohotat kätesi suljettua taivasta kohden huutaen: Pelastakaa, pelastakaa meidät, enkelit ja pyhimykset!
Sääli hohtavia kasvojasi ja iloista sydäntäsi! Jospa vain syvyydestä löytäisit tien valoon ja saisit taistella jalompia taisteluita kuin nälänpetoa vastaan. En toivota sinulle ylellisyyttä, mutta toivotan voimaa ja valoa ja tilaa, voidaksesi hengittää ja liikkua vapaasti, voidaksesi kehittyä!'
Lapsi käänsi päänsä minua kohden ja katsoi minuun ikäänkuin olisi käsittänyt ajatukseni, ja sen haaveksivista silmistä, jotka kuvastivat muistoja toisesta maailmasta, kohtasi minua syvä katse. 'Oi sinua ymmärtämätöntä miestä!' näytti se sanovan. 'Minähän olen valinnut osakseni puutteen ja köyhyyden, kärsimisen ja maineettoman taistelon. Orjantappuroita on kasvava elämäni tiellä. Kaikkivaltiaan kädestä otin kovan kohtalon kuorman kannettavakseni!'
Hetken ajan minusta tuntui siltä kuin tuo harras katse voisi minulle ilmaista elämän syvimmän salaisuuden. Mutta äänetön keskusteluni ja mietiskelyni oli kestänyt vain niin lyhykäisen hetken, etteivät toiset kummastuneet, kun jatkoksi Farfallan puheisiin lausuin: "Niin, toivotan sinulle iloista ja uljasta sydäntä ja hyvää sydäntä, sellaista kuin oli Riccardo paralla, jonka kaima olet!"
Sitten lausuin jäähyväiset, ja pian tuon käyntini jälkeen läksin matkoille, jotka pidättivät minua melkein kolme neljännestä vuotta poissa kotikaupungistani.
XIX
Ennen lähtöäni olin kysynyt Farfallalta, ottaisiko hän tehtäväksensä poissa ollessani koota viikottain maksettavan vuokran. Tarkoitukseni oli siten toimittaa hänelle tuloja, sillä tietysti palkitsin hänen vaivansa. Samalla arvelin tekeväni toisillekin palveluksen, sillä helpompihan heidän olisi selvittää asiansa hänen kanssansa, kuin jonkun vieraan, säälimättömän miehen kanssa, jos milloin haluaisivat maksupäivän lykkäystä tai muuta sellaista. Hän suostui ehdotukseeni, mutta käänsi tapansa mukaisesti asian niin, että tuntui siltä kuin minun olisi oltava kiitollinen hänelle. Muutoin hän vakuutti minulle, että kaikki olisi palatessani hyvässä järjestyksessä, sillä olivathan kaikki varsin tyytyväisiä, kun olin määrännyt vuokrankin niin alhaiseksi. Olin siis matkalle lähtiessäni täydellisesti vakuutettu siitä, että olin jättänyt noiden asioitteni hoidon mitä luotettavimpiin ja taitavimpiin käsiin.
Kun tiesin ettei hän osannut kirjoittaa, en lainkaan ihmetellyt sitä etten matkalla ollessani saanut häneltä mitään tietoja. Rahan suhteen olimme sopineet siten, että hän pitäisi sen hallussansa, kunnes minä palaisin. Kun sitten kotiin palattuani menin häntä tapaamaan, tuli hänen asemestansa ovea avaamaan tummaverinen, vähän huolimattomasti puettu nainen, jota aluksi en tuntenut, vaikka hän minusta näyttikin tuttavalta, vaan jonka sitten huomasin olevan Vittorian, Farfallan nuorimman tyttären. Hän oli sairaloisen kelmeä, ja kadonnut oli hänen muinoinen kauneutensa. Mutta suru ja huolet, pelko ja tuskat olivat herättäneet hänen uinailevan henkensä, — sen voi huomata hänen kasvoistansa, joilla nyt näkyi aivan toisenlaista kauneutta kuin ennen, kauneutta, joka vaikuttaa valtavasti, vaan jota kaikki eivät oivalla. Tuo muutos oli helppo ymmärtää, sillä olihan ollut odotettavissa, että hän palattuaan miehensä tykö joutuisi entiseen kurjuuteensa. Kun nyt näin pienen vuoteen huoneen nurkassa, pidin itsestään selvänä, että hän oli lapsinensa paennut äitinsä turviin. Mutta niin ei asianlaita kumminkaan ollut, vaan Farfalla oli, kuten nyt sain tietää, jo kauan aikaa sitten muuttanut Galantan tykö saareen, vaikka oli aikaisemmin varmasti vakuuttanut ettei sitä tekisi. Muuttaessaan hän oli uskonut huolenpidon talosta tyttärellensä ja määrännyt että tämän oli hänen puolestansa kannettava vuokra ja sitten terveisten ohella toimitettava se minulle.
Olihan varsin ymmärrettävää että Farfalla oli muuttanut omaistensa tykö, huomattuaan olevansa virkeämpi ja nuorempi mieleltänsä kuin oli luullutkaan ja ettei seurustelu kuolleen kanssa voinutkaan tyydyttää häntä. Ehkä Galanta myöskin todella oli tarvinnut hänen apuansa, ja täytyihän hänen päätöstänsä, oli miten oli, pitää hyväksyttävänä ja ilahduttavanakin. Kaikesta tuosta huolimatta seisoin kumminkin tuskallisen hämmästyksen valtaamana rahat kädessä, ja ennenkuin edes olin asian oikein käsittänytkään, aavistin että Farfalla oli minua petkuttanut. Minun täytyi kahdesti laskea rahat, ennenkuin tajusin, kuinka paljon niitä oli ja kuinka paljon olisi pitänyt olla: niistä puuttui koko summaan verraten melkoinen määrä. Nyt seurasi pitkät selitykset, miksi se ja se vuokralainen ei ollut voinut suorittaa täyttä maksua, — mutta pääasia oli nähtävästi se, että Vittoria miehineen ei ollut maksanut lainkaan vuokraa, he kun muka vain hyväntahtoisuudesta olivat muuttaneet tuohon tyhjäksi jääneeseen asuntoon, voidaksensa Farfallan asemesta hoitaa asioitani. Farfalla oli siis minun kustannuksellani harjoittanut jalomielisyyttä toisia kohtaan tai korvannut heidän palveluksensa rahallani sekä hankkinut tyttärelleen asunnon ilmaiseksi; pyrkipä hän nyt vielä lisäksi uskottelemaan minulle, että siten menetellessään oli ennen kaikkea pitänyt silmällä minun parastani. Saadaksensa minut pitämään hyvänäni tuon kaiken, koetti Vittoria esittää asiat leikillisellä tavalla, mutta kun hän oli varsin hämillään ja hänen muinoinen hilpeytensä oli poissa, ei se oikein ottanut luonnistuaksensa. Minusta oli kuin olisin kuullut Farfallan nauravan typerälle lauhkeudelleni, ja suuttuneena lausuin: "Teidän äitinne on käyttäytynyt minua kohtaan petollisesti ja kiittämättömästi. Hän on syypää siihen, jos en vastedes enää olekaan ystävällinen ja luottavainen, vaan epäluuloinen ja tyly." Mutta tuskin olin saanut tuon sanotuksi, kun mieleni valtasi katumus ja kammottava tunne, ikäänkuin olisin antanut verta vuotavalle, kaakinpuussa seisovalle uhrille vielä yhden raipanlyönnin. Ennenkuin Vittoria ehti vastata mitään, pakotin itseni hymyilemään sekä sanoin että voisimme nyt jättää tuon asian ja pyysin, johtaakseni puheen toisaanne, häntä näyttämään minulle lapsensa.
Vittoria otti nyt syliinsä pienokaisen, joka oli levännyt vuoteella silmät auki, mutta aivan hiljaa, ja näytti sitä minulle. Se oli siro tyttönen, ja sillä oli harvinaisen valkoinen iho ja suuret, loistavat silmät, joissa kuvastui pelkoa, melkein kauhistusta, kun se näki minut. Epämiellyttävän vaikutuksen tekivät sen silmien alla olevat harmaanvihreät varjot, jommoiset näkee naisilla, jotka ovat kärsineet paljon tai viettäneet hurjaa elämää. Vittoria sai hyväilyillään sen kirsikanpunaisen, hampaattoman suun suloisesti hymyilemään, mutta tuo hymyily oli arkaa ja epäröivää, ja turhaan odotin että siitä kehkeytyisi raikas nauru. Tyttösellä oli samanlaiset silkiltä hohtavat mustat kiharat kuin edellisellä, pienenä kuolleena lapsella; mutta sen sijaan kuin tuo toinen minusta oli ollut kuin hännätön apina, voin tätä empimättä sanoa kauniiksi, ja siitä oli Vittoria suuresti hyvillään. Hän itse näytti nyt, pitäessään lasta sylissään ja puristaessaan sitä rintaansa vienon hellästi, nuoremmalta, terveemmältä ja onnellisemmalta — tai oikeastaan vallan autuaalliselta. Kun nyt kuulin että pienokaisen sievät vaatteet, nauhat ja koristeet olivat sedän lahjoittamat, rauhoituin joltisestikin Vittorian kohtaloon nähden ja katsoin nyt voivani lähteä tieheni. En ollut sellaisella tuulella, että olisin halunnut antautua pitempiin puheisiin hänen kanssansa ja tehdä jotakin hänen hyväksensä. Olinhan säälinyt häntä hartaasti, mutta nyt olin saanut kyliäni talostani ja Riemuportinkadusta ja koko Pakanakaupungista.
Tuo vanha vaimo, jolle olin suonut niin paljon apua, jonka kohtalon olin mitä hellimmästi sulkenut sydämeeni, kohteli minua kuin sitä, jolle nauraa selän takana, jolle haluaisi tehdä kepposia, josta ei vähääkään välitä. Niin, sepä se, hän ei välittänyt minusta muutoin, kuin jos voi jollakin tavalla hyötyä minusta. Minun omasta olennostani hän ei välittänyt hitustakaan, ja siis hänen sydämellisyytensä ja ilmi lausumansa kiitollisuus oli ollut vain tahallista tai puoleksi tiedotonta teeskentelyä. Ken tietää, eikö hän ollut käyttäytynyt samalla tavalla muitakin kohtaan, ja eikö elämä vain ollut kostanut hänelle sitä. Syyttä soimataan kohtaloa säälimättömäksi. Sen toiminta ei ole käsittämätöntä, — emme vain aina oivalla sen johdonmukaisuutta. Ihmistä myöten ovat sen antimet, se suo meille samaa, mitä me suomme muille. Enhän ollut tarvinnut tuon vaimon apua; mutta jos olisin ollut sairaana ja avutonna, niin ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt tulla itsestänsä minua lohduttamaan ja hoitamaan. Hänellä ei ollut sydämessään varattuna minulle ainoatakaan lämpöistä ja ystävällistä tunnetta, siksi että kuuluin vihollisiin, tuohon suureen vastapuolueeseen, josta he pyrkivät hyötymään, vaan jota eivät rakastaneet, joskaan eivät kaikki vihanneetkaan.
Kun olin ehtinyt näin pitkälle, alkoi vihani vähitellen lauhtua. Mitä syytä minulla oli vaatia mahdottomia, odottaa että tuo vaimo, jonka sattuma oli heittänyt tielleni ja joka niin monessa suhteessa oli ihmeellinen ja huomiota kiinnittävä, myöskin olisi täydellinen ihminen, olisi pyhimys? Muistui mieleeni, mitä hän oli kertonut minulle tuosta kirkossakäynnistään, jolloin hän ensi kerran loi silmäyksen menneeseen elämäänsä, tuolta olennolta, jolla ei ollut aikaa ajatella itseänsä, vaadin, että hän syventyisi minun, vieraan ihmisen, elämään. Ja jos hän olisikin tehnyt sen, kuinka vähäpätöiseltä täytyikään minun tuntua hänestä kammottavan puutteen rinnalla, joka vuodesta vuoteen oli häntä ahdistellut! Näin edessäni hänen riutuneet kasvonsa, hänen väsyneet siniset silmänsä, jotka eivät vaatineet elämältä muuta kuin unta ja kyyneleitä, ja koetin sysätä syrjään kaiken, mikä vaikutti häiritsevästi ja tahrasi tuota kuvaa. Kuinka monia satoja sääliteltäviä olentoja — köyhiä, avuttomia, sokeita, nälkää näkeviä — olinkaan kohdannut tielläni ja päästänyt heidät ohitseni auttamatta heitä tai heittänyt heille almun ja unohtanut heidät jo seuraavana hetkenä, — ja nyt vaadin että Farfallan pitäisi muistella minua, pitää silmällä etuani, ehkäpä tehdä uhrauksiakin minun hyväkseni! Oi tuota kurjaa itsekkäisyyttä ja sokeutta! Me soimaamme köyhiä, jos he eivät ole kiitollisia heille heitetystä almusta, mutta kohtelemme kunnioittavasti ihmisiä, jotka palkitsevat vanhempien ja ystävien rakkauden ja huolenpidon kiittämättömyydellä ja halveksimisellakin. Mitä erinomaista olin sitten tehnyt Farfallan hyväksi? Jospa olisinkin luovuttanut hänelle kaiken omaisuuteni ja sanonut: 'Ota sinä minun onneni, minä otan sinun kuormasi kannettavakseni!' Mutta itsekkäisyyteni oli niin suuri, että olin halukas myymään vanhan sukutaloni, päästäkseni erilleni tuosta takaisesta, kammottavasta Vanhastakaupungista, mistä katsoen maailma väliin näytti inhottavalta likalätäköltä, väliin ukkospilvien uhkaamalta veriseltä taistelutantereelta.
Kun sitten talven kuluessa ilmaantui ostaja, möin taloni tappiolla, suosittelin vuokralaisia, erittäinkin Vittoriaa, uudelle omistajalle, joka minusta tuntui hyväluontoiselta mieheltä, enkä pitkiin aikoihin ohjannut askeleitani Vanhaankaupunkiin. Mutta sittenkin täytyi minun vielä nähdä Riemuportinkatu ja pyhän Antoniuksen talo.
Keväällä näin sanomalehdessä tapaturmain ja rikosten osastossa, jota tavallisesti silmäilin vain pikimmiltään, kerrottavan eräästä Vanhassakaupungissa tapahtuneesta kammottavasta murhasta: isä oli murhannut oman pienen lapsensa. Eräs seikka saattoi minut lukemaan tarkemmin tuosta asiasta. Ilkityön tekijän nimi oli nimittäin pistänyt silmiini, ja se tuntui minusta tutulta ja herätti joitakin muistoja mielessäni. Minulle selveni nyt että murhaaja oli Vittorian mies ja että murhattu lapsi oli tuo valkoihoinen tyttö, jolla oli sellaiset suuret pelokkaat silmät ja jota äiti oli puristanut rintaansa vasten niin jumaloivan hellästi. Kerrottiin että isällä oli ollut tapana huviksensa kiusata ja rääkätä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja että hän pakotti vaimonsa olemaan tuota näkemässä. Nyt oli hän kurottanut sen ulos avoimesta akkunasta, ikäänkuin pudottaaksensa sen maahan, oli nauttinut hetken Vittorian tuskasta ja sitten todella heittänyt sen kadulle, missä pikku lapsi raukka heti heitti henkensä.
Sanomalehdessä kerrottiin edelleen, että mies oli tunnettu laiskaksi, huolimattomaksi ja raakatapaiseksi ja etteivät hänen omaisensakaan voineet sanoa hänestä muuta. Naapurit todistivat kaikki yhtäpitävästi, että hän oli aina kohdellut vaimoansa törkeällä tavalla, mutta entistä pahemmin lapsen synnyttyä, sillä hän ei voinut kärsiä sitä, siksi että se oli tyttö tai ehkä pikemmin siksi että siitä yleensä koitui hänelle epämukavuutta. Naapurit eivät olleet voineet sekaantua asiaan, kun vaimo aina väitti heidän arvelujansa vääriksi ja puolusti miestänsä, luultavasti pelosta. Mies oleskeli paljon ravintoloissa, mutta ei ollut oikeastaan juoppo. Oltiinko ehkä tekemisissä mielipuolen kanssa, siitä ei vielä oltu selvillä.
Huolimatta kammosta, joka täytti mieleni, läksin vielä samana iltapäivänä Riemuportinkadulle. Oli kiirastorstai, ja ilma oli jo muutamia päiviä ollut lämmin ja melkein kesäinen. Sade oli nopeasti kehittänyt puiden lehtiä ja raittiin vihreinä hohtivat ne nyt sinistä taivasta vastaan. Kaikkialla virtaili ihmisiä taloista ulos luonnon helmaan, kaikkialla näki kukoistavia, viehättäväisyydestään iloitsevia naisia sinipunaisissa, punakeltaisissa, tummanpunaisissa puvuissa sekä pienokaisia, jotka reippaina tepastelivat päivänpaisteessa, valkoiset kengät jalassa, vaaleanpunainen nauhavyö vyöllä, päässä valkoinen, vaaleanpunaisella höyhenellä koristettu lakki. Vanhaankaupunkiin ei kevät vielä ollut ehtinyt. Nauru, surina ja väriloiste jäi taakseni, ja minua melkein puistatti, kun noiden synkkien katujen kylmähkö, ummehtunut ilma löyhähti vastaani.
Saavuttuani riemuportin luo pysähdyin hetkeksi. Minusta tuntui siltä kuin tuo portti olisi johtanut kevään valtakunnasta kurjuuden maahan. Sen tukevien patsaiden ympärillä temmelsi likaisiin ryysyihin puettuja lapsia, jotka melkein kaikki olivat kalpeita ja nälistyneen näköisiä, mutta joista toiset sitä paitsi näyttivät lurjusmaisilta ja loivat minuun julkeita, mutta samalla pelokkaita katseita vilkuilevista silmistänsä. Lokaan heitettyjä, runneltuja, avuttomia olivat nuo lapset, eikä tulevaisuus toisi heille muuta kuin puutetta, rikollisuutta, raakaa hekumaa. He olivat rumia ja rajuja, mutta kumminkin lapsia, jotka kiihkeästi ikävöivät iloa; mutta tiesinhän ettei heillä ollut odotettavissa muuta kuin mielenkarvautta, loppumatonta vaivaa ja tuskaa. Ehdottomasti loin silmäyksen porttiin, katsoakseni eikö siinä seisoisi, että sen, joka siitä meni sisään, oli lakattava toivomasta. Niin, tässä oli tuo kammottava aukko, jota ihmiset ovat hakeneet jylhistä vuoristoista ja kolkoista erämaista. Lähellä meitä, niin lähellä että valitusäänet sieltä voivat tunkea korviimme, on kadotukseen tuomittujen olinpaikka, ja siellä kiduttavat heitä pahat henget, jotka ehkä myöskin ovat vain tuskaa kärsiviä sielu raukkoja. Salaperäinen tuomio saattaa joka päivä uusia uhreja tuohon helvetin kuiluun, jonka ohitse onnelliset kulkevat kuin vankilan tai hulluinhuoneen ohitse, tarkkaamatta valitusääniä, pelastamatta niitä, jotka Jumala on tuominnut.
Ulkona, portailla ja käytävissä oli paljon ihmisiä, mutta menin ohitse heitä tarkkaamatta. Sisässä olevat katselivat kaikki uteliaasti ja kammon valtaamina Vittoriaa, joka makasi lattialla ja peitti ruumiillaan lapsensa ruumiin, niin että siitä näki vain pienen tönkön käsivarren. Huoneessa ei kuulunut mitään muuta kuin Vittorian sydäntä särkevää valitusta, joka minusta oli kuin poikastansa surevan erämaanpedon ulvomista ja kiljuntaa. Siellä, tummansinisen tähtitaivaan alla, äärettömässä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa voi tuonlaatuinen ilmiö ehkä olla kammottavan kaunis; mutta täällä, ahtaassa huoneessa, teki se vain kamalan, pöyristyttävän vaikutuksen, niin että olin menehtymäisilläni inhoon, mitä tunsin elämää kohtaan. Muistui mieleeni, kuinka voitonvarmalta Vittoria oli näyttänyt, kuinka hänen silmänsä olivat säihkyneet, kuinka uhkean kaunis hän oli ollut silloin kuin kuutamoisena kesäyönä haaveisiin vaipuneena silmäili merelle. Mitä yhteyttä olikaan olemassa tuon menneisyyden ja tämän nykyisyyden välillä, mitä yhtäläisyyttä tuossa voitonvarmassa katseessa ja tässä eläimellisessä ulvonnassa? Hän makasi muutoin liikkumatonna, mutta silloin tällöin hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksen tapaamana. Kasvonsa oli hän painanut lujasti lattiaan; mutta kammo sellainen, jommoista toiset tuntevat verta nähdessään, valtasi mieleni, kun arvelin että hän ehkä kohottaisi päätänsä ja minun täytyisi katsoa häntä silmiin.
Vasta pitkän ajan kuluttua huomasin kapteenin, joka istui tuolilla huoneen nurkassa, kokoonkyyristyneenä ja kädet silmillä, itkien aivan hiljaa, mutta hillittömästi kuin lapsi, ikäänkuin ei enää koskaan voisi lakata itkemästä. Vedin itselleni hiljaa tuolin hänen viereensä, laskin käteni hänen käsivarrellensa ja kuiskasin hänen nimensä, ja silloin hän käänsi minua kohden punaiset itkettyneet silmänsä ja katsoi minuun. Sanoin hänelle että hän varmaankin oli hellästi rakastanut tuota lapsukaista ja muutakin samaan tapaan, ja näytti siltä kuin vasta nuo puheeni olisivat saattaneet hänet täysin tajuamaan, mitä oli kadottanut, sillä nyt hän tyrskähti äänekkääseen itkuun. Pyrkien hillitsemään liikutustani nousin paikaltani ja aloin kulkea edes takaisin tuossa ahtaassa huoneessa. Sitten istuuduin jälleen hänen viereensä ja lausuin hänelle, johtaakseni hänen ajatuksensa toisaanne, että minulle tuotti lohdutusta se, että hän oli onnettoman Vittorian tukena ja apuna. Mutta silloin hän hypähti pystyyn ja huusi lujalla äänellä: "Onnettomanko sanoitte? Kirottu hän on, kirottu, kun voi elää, vaikka hänen lapsensa on kidutettu kuoliaaksi! Hänen lastansa kidutettiin ja hän ei estänyt sitä! Noiden käsien, jotka surmasivat hänen lapsensa, on hän sallinut koskettaa itseänsä, hän on antautunut tuon paholaisen syleiltäväksi, joka teurasti hänen lapsensa. Niin", jatkoi hän yhä kiivaammin, kirkuvalla äänellä ja henkeä vetämättä, "olisin häntä suojellut, jos hän olisi suojellut lastansa! Jos hän olisi murhannut tuon pirullisen lurjuksen, pelastaaksensa lapsensa, niin olisin häntä puolustanut, — hänelle ei olisi saanut tapahtua mitään pahaa, ja vaikka helvetistäkin olisin noutanut hänet ja asettanut hänet valtaistuimelle kuin kuningattaren." Toinnuttuani hieman pelästyksestäni tartuin tuon raivoavan miehen käsivarteen, ja minun onnistui saada hänet ulos huoneesta ja portaita alas, ja sitten kuljetin hänet samaa matkaa Riemuportinkatua pitkin aina kirkkotorille saakka ja pysähdyin vasta siellä. Lausuin nyt hänelle: "Kapteeni, te olette liian julma. Ken on niin onneton kuin hän, sitä ei meidän tule tuomita, vaan voimme jättää tuomitsemisen Jumalalle." Sanoin hänelle edelleen, että olihan Vittorian nähdessään lapsensa tuskat täytynyt kärsiä enemmän kuin lapsi itse ja enemmän kuin me miehet voimme aavistaakaan. Ja täytyihän sääliä häijyintäkin pahantekijää, jos hänen täytyi kammottavalla tavalla sovittaa rikoksensa.
Mutta hän keskeytti minua kiivaasti ja huudahti: "Ei, ei, en säälisi häntä, vaikka hän saisi iankaikkisesti kärsiä helvetintuskia. Äiti heittäytyy vaikka avonaiseen jalopeuran kitaan pelastaaksensa lapsensa, ja eihän tuo ilkiö olisi voinut tehdä hänelle sen pahempaa kuin tappaa hänet. Tuo pelkurimainen, halpa olento! Lastansa vartenhan hän oli maailmassa, ja kun ei hän voinut uhrautua sen puolesta, niin ei hän ole ihminenkään, on eläintäkin halvempi!"
"Hävetkää", sanoin minä. "Luuletteko te että äiti rakastaisi lastansa vähemmin kuin te?" Tuo pieni, tukeva mies oli nyt aivan väsynyt raivonpuuskasta. Hänen silmänsä vain vielä välkkyivät ja säihkivät tulta, mutta hän oli käynyt kalpeaksi ja pyyhki otsaansa nenäliinallaan. "Sen vain tiedän", sanoi hän levollisesti, "että henkeni uhalla puolustaisin jokaista avutonta lasta, jota näkisin rääkättävän." Hetken kuluttua lisäsi hän vielä: "Odottakaapa vain pari vuotta, niin näette tuon vaimon miehensä rinnalla tai, jos hän on lukon takana, jonkun toisen miehen rinnalla. Minua ette enää näe." Hän aikoi lähteä kaukaisiin maihin ja jäädä sinne. Kun kysyin: "Vihaatteko nyt elämän ihanaa puutarhaa siksi että pieni kukka siellä on tallattu maahan?" sanoi hän hiljaa: "Se oli minun pieni kukkani", puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi kostein silmin merelle päin. Puhelimme sitten vielä hetkisen ja hän kävi ystävällisemmäksi minua kohtaan, mutta puheeni eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Muistan vielä, että hän sanoi: "Maa on kammottava tiheikkö, joka on täynnä toisiansa raatelevia petoja, ja sievät pikkuiset lapset tekevät sen viehättäväksi päivänpaisteiseksi metsiköksi, missä linnut visertelevät ja kukat kukkivat ja lähteet lirisevät." Sitten hän mietti hetken ja lisäsi otsaansa rypistäen: "Mutta sitten heistäkin tulee petoja, jotka purevat ja raatelevat toisiansa."
Aioin seuraavana iltapäivänä mennä katsomaan, kuinka Vittoria voi, mutta näin tultuani talon ovelle sinne tuotavan pientä, lumivalkoista, kultaliistareilla koristettua ruumisarkkua, joka oli kuin kukkia ja leikkikaluja sisältävä kotelo, vaan johon tuo lapsi parka oli pantava itse, ja jossa se oli joutuva kammottavaan pimeyteen, jota kaikki lapset pelkäävät, — ja tuo näky saattoi minut kääntymään takaisin. Nähdessäni juhlapukuisia ihmisiä kiiruhtavan kirkkoon, muistin että oli pitkäperjantai ja että miserere pian alkaisi. Menin sisään ja minun onnistui päästä erääseen oven läheisyydessä olevaan sopukkaan, jossa sain olla jokseenkin rauhassa. Kun kirkossa olijoista aina tuon tuostakin joku tunki ulos ja ulkoapäin taas tuli toisia sijaan, oli koko tiheä ihmisjoukko ainaisessa liikkeessä, ja minäkin, sain väliin varsin tuntuvia sysäyksiä. Vähemmin kumminkin kärsin niistä, kuin turmeltuneesta ilmasta, joka täytti kirkon, ja ihmisjoukon katselemisesta, joka oli tullut sinne muka hartautta harjoittamaan. Jos heidän kasvoillaan olisi kuvastunut iloinen juhlamieli, niin olisin hymyillen tyytynyt siihen, — mutta niillä ei ollut nähtävänä muuta kuin turhamielisyyttä, tylsyyttä, ikävystymistä, töllistelemishalua. Sinne tuli kahisevissa puvuissa nuoria naisia, joiden maalatuille, elottomille kasvoille tuli typerän veikistelevä ilme, kun joku katsoi heihin, tuli myös vanhoja vaimoja, jotka toraillen valmistivat itselleen tietä kyynärpäillään, tuli tyhmän ylpeitä ylhäisiä herroja ja kalpeita työmiehiä, joista toisilla oli tylsä katse ja toiset näyttivät raa'oilta ja ilkeiltä. Kaikkialla vain ulkokullaisuutta, teeskentelyä, tylyyttä, kurjuutta!
Puolipimeässä rukouskammiossa riippui punaisen lampun valaisema kuva, joka esitti ristiinnaulittua, ja sen edessä seisoi vahdissa kaksi mustapukuista liikkumatonta olentoa. Alinomaa täytyi minun kääntää katseeni sinne ja ajattelin: 'Jumal'-ihminen! He kokoontuvat, mutta eivät sinua kunnioittamaan, vaan murhaamaan sinut toistamiseen. Jos voit nähdä tuota kurjaa näytelmää, minkä ihmiskunnan historia tarjoaa, niin sinun täytyy kärsiä katkerampia tuskia kuin kuolemantuskat. Pahoilla teoillansa, röyhkeillä puheillansa, tylyillä katseillansa he ristiinnaulitsevat sinut aina uudelleen, tuskasi lisääntyvät, ja yhä mahdottomammalta näyttää että ne, jotka sinä olet vapahtanut, koskaan vapahtaisivat sinut kärsimyksistäsi. Vuosisata vuosisadan jälkeen vaipuu iäisyyteen, mutta ihmiset pysyvät yhä eläiminä! Niin, kapteeni oli oikeassa, eläimiä ne ovat, mutta eläimiä, joilta puuttuu viattomuus ja arvokkuus, — ja mieletön se, ken heitä muuksi luulee. Pari möhkälettä maata määrätyssä muodossa, aistillisuuden tyydyttäminen pääpyrintönä, kituen palava öljylamppu päässä tuikehtimassa!'
Koko tuon ajan kuluessa, kun minä inhon ja halveksimisen vallassa olin katsellut yleisöä, olivat pappi ja kuoripojat laulaneet, mutta huomioni ei ollut kiintynyt sävelmään. Mutta äkkiä laulu vahveni käyden ylevän surumieliseksi, ja sitten seurasi valtava loppusoinnos. Noissa viimeisissä säveleissä ilmeni kaihoa ja kauneutta niin yliluonnollista, että ne syrjäyttivät mielestäni tämän saastaisen ja halpamaisen maailman. Minusta oli kuin olisin, nähnyt tuon loppusoinnoksen kultakukkana hitaasti aukeavan ja muodostuvan maljaksi, josta armoa uhkui kurjille ihmislapsille. Minulle oli auennut toinen, näkymätön maailma, joka oli yhtä turmeltumaton, ihana, kirkas ja onnekas, kuin meidän on kavala, rietas, turmeltunut, synkkä. Oli siis olemassa jotakin ylevää ja ihanaa, jotakin, joka on äärettömän paljon korkeammalla minua, kuin minä noita inhoamiani onnettomia ihmisiä, ja tuo jumalallinen olento lähestyy meitä kaikkia hellänä ja rakastavana.
Väliin käy niin, että tietää jonkun asian, eikä kumminkaan ole sitä täysin käsittänyt eikä tehnyt henkiseksi omaisuudekseen, — mutta sitten yhtäkkiä näkee sen sellaisessa valossa, että sen voi omistaa itselleen. Niinpä minä tuona hetkenä ymmärsin kertomuksen Jesuksesta, joka ryhtyi tuohon suureen suunnattomaan lunastustyöhön, että otti rakastaakseen kaikkia ihmisiä, noita rumia, loassa rypeviä, halpoja ja heikkoja olentoja. Jos olisi vaikka taruakin vain, että tuo ihmisenkeli on elänyt, niin kumminkin se tosiseikka, että uskottiin häneen ja sydämen kaikkivaltiuteen, että yleensä pidettiin mahdollisena että kukaan voisi rakastaa kaikkia ihmisiä, tuntui minusta olevan takeena Jumalan olemassaolosta ja siitä, että ihmistä odotti parempi tulevaisuus. Olisin halunnut heittäytyä polvilleni ja ilokyyneleitä vuodattaen julistaa tuon salaisuuden kaikille ketä kirkossa oli.
Kun sitten tulin pian sen jälkeen tungoksessa ulos kadulle ja katseeni sattuivat siellä seisoviin lörpötteleviin ihmisiin, haihtuivat vähitellen edelliset suloiset tunteeni, ja sydäntäni, joka juuri oli uhkunut iloa, kouristi inhottava tunne. Korvissani kaikuivat sanat, mitkä kapteeni oli sanonut veljestään: 'Antakoonpa vain Jumala hänelle anteeksi, mutta minä olen ylpeä siitä että vihaan häntä!'