Elämäntarinoita syrjäkadulta

ELÄMÄNTARINOITA SYRJÄKADULTA

Kirj.

Ricarda Huch

Tekijän luvalla suomentanut

Hilja Walldén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

1

Unessa olen nähnyt jälleen Riemuportinkadun. Nousin tuota jyrkkää, koleista katua ylös, jota niin usein olen kulkenut todellisuudessakin. Mutta nyt en pysähtynyt pyhän Antoniuksen talon edustalla; vasta ylhäällä, kadun päässä, seisahduin ja katsoin taakseni. Kulmatalon vieressä oleva lyhty paloi, sillä oli yö; tuttu oli minulle tuo likaisenpunainen liekki, joka tomuisen, yhdeltä sivulta rikkinäisen lasin takaa tuskin kykeni valaisemaan puoltakaan jyrkästi alenevasta kadusta. Taivas oli synkkä ja tähdetön, ilmanrannalla vain hohti häikäisevän valkoinen viiru ja sen alapuolella kohtasi katseitani pala merta, joka näkyy tältä paikalta. Nyt vasta kiintyi huomioni siihen, että kadulla vallitsi kuolonhiljaisuus. Kuinkahan myöhäistä olikaan? Paloihan lyhty vielä, ja sitä paitsi taukosi touhu Riemuportinkadulla vasta kotvasen keskiyön jälkeen; kuuluipa läheisistä kapakoista usein hälinää melkein aamuun saakka. Nyt en kuullut naurua, en laulua, en mandoliininsoittoa, en edes kaivonkaan lirinää. Kerran olin kuulevinani Riccardon kainalosauvan tuttuun tapaansa iskevän katukiviin ja yritin huudahtaa: "Riccardo, missä olet? Missä olet ollut kaiken tämän aikaa?" — mutta en saanut ääntä esille kurkustani. Pyrkiessäni pääsemään ääneen sammui äkkiä vieressäni oleva lyhty, ja kammo valtasi mieleni, sillä ohitseni ei ollut kulkenut yövahtia eikä ketään muutakaan. Kun nyt katsahdin pitkin tuota pimeätä katua, näin maassa hiipivän, matavan jotakin, joka minussa herätti pelkoa, jo ennenkuin oikein käsitinkään, mitä se oli. Yhä selvemmin aloin pimeässä erottaa pantterinkaltaisia olentoja, joiden häntä hitaasti heilui puolelle ja toiselle, ja vihreät, hehkuvat pisteet, jotka minua lähenivät, tunsin nyt ahnaiksi, julmiksi pedonsilmiksi. Huolimatta vaarasta, johon olin joutunut, ja sen herättämästä tuskasta ihmettelin sitä, etten kuullut petojen ulvovan, vaikka ne aukoivat kitaansa, niin että voin nähdä niiden terävät hampaat. Silloin kajahti kimeä, kauhea huuto taloista, joissa tähän saakka oli ollut aivan hiljaista. Sinne olivat siis hiipineet nuo pedot, joita en enää nähnyt missään, ja ne olivat käyneet nukkuvien asukasten kimppuun. Akkunat ja ovet olivat kaikki tyyni suljetut, mutta kun jännitin katsettani, näytti minusta siltä kuin muurin raoista olisi virrannut verta. Ei epäilemistäkään, — suurina, tummina pisaroina tulvi sitä kivien välitse esiin yhä nopeammin ja vuolaammin, valuen muuria pitkin maahan. Nyt kuului taas räikeä kirkaisu, ja se herätti minut: todellisuudessa kuului kadulta huutoa, vaikkei niin kovaa ja kammottavaa, kuin miltä se minusta unessa oli kuulunut.

Nähdessäni ensimäisen kerran pyhän Antoniuksen talon, olin jo kymmenen vuotta ollut sen omistaja. Isäni oli ostanut sen, ja hänen kuoltuansa olin minä perinyt sen, mutta sen hoito oli yhä edelleen uskottu samalle miehelle kuin ennenkin, joten en katsonut tarpeelliseksi huolehtia siitä sen enempää. Perintätarun mukaan oli tuon talon rakentanut keskiajan alkupuolella Hugo von Beiwatsch, ensimäinen näillä tienoilla asuneista esi-isistämme; siksi isäni, joka piti arvossa sukumuistoja ja myöskin oli ristittänyt minut, ainoan poikansa, tuon esi-isän kaimaksi, hankki talon itselleen, sijoittaen siihen osan omaisuudestaan epäedullisella tavalla. Että minä en koskaan ollut nähnyt tuota muistoista rikasta taloa, johtui ensiksikin siitä, etten ollut perinyt isäni edellämainittua sukulaisrakkautta, toiseksi siitä, että "Roomalaiskaupungissa", joka on vanhin, ahtain ja rappeutunein kaupunginosa, asuu vain alhaista kansaa, josta syystä varakkaammat sitä karttavat, heitä kun ei haluta nähdä siellä vallitsevaa kurjuutta eikä kuulla repaleisiin puettujen lasten kerjuuta — ja mitäpä heillä siellä olisikaan tehtävää. Tosin tuolla alueella, jossa monet eri kansat ja sukupolvet ovat pitäneet asuntoa, on nähtävänä paljon muinaismuistoja sekä pakanuuden että kristinuskon ajalta, ja muualla olisin niitä kyllä tarkannut, mutta kun ne löytyivät kotiseudullani, en niistä välittänyt, kuten tavallista on. Kun sitä paitsi olin usein matkoilla ja sillä välin tyydyin noihin säännöllisiin kävelyretkiin, jotka veivät minut asunnostani konttoriin tai kahvilaan, niin "Vanhakaupunki" oli minulle oudompi kuin Mekka ja Jerusalem, joista minulla kumminkin oli kuvien avulla luotu jokseenkin selvä käsitys.

Silloin, eräänä kevätpäivänä, ilmoitti taloni hoitaja että hänen oli ollut mahdoton saada kootuksi vuokrarahat, jotka olivat maksettavat viikottain. Vuokralaiset, joita ei muutoin voinut moittia huolimattomiksi, kieltäytyivät nyt maksamasta vuokraa, — ja niin yksimielisesti, että voi luulla vallankumouksen olevan tekeillä; minun oli välttämättömästi itseni tultava uhkaamaan jyrkän ankarasti, että jos vastahakoisuus jatkuisi, heittäisin heidät kaikki tyyni kadulle. Minua ei haluttanut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään ja kehotin talonhoitajaa joko suomaan noille ihmisille kuukauden odotusaikaa tai Jumalan nimessä jättämään osan saatavistani perimättä. Mutta suuttuneena hän kieltäytyi noudattamasta kehotustani. Häntä pidettiin sävyisänä miehenä ja sellainen hän olikin, — aivan rajattomiin mukautuva niitä kohtaan, joilla oli korkeampi asema kuin hänellä; mutta kumarteleva tai omaa etuansa katsova hän ei ollut, vaan perinpohjin rehellinen. Köyhille hän väliin oli tyly ja kova, ei juuri siksi, että hänen mielenlaatunsa tai taipumuksensa olisivat häntä siihen yllyttäneet, vaan siksi että niitä hänen mielestänsä oli siten kohdeltava, ja hän katsoi velvollisuudeksensa menetellä sen mukaan. Ollen itse kansan riveistä lähtenyt, ei hän sitä liioin tarkannut eikä hänellä sen suhteen ollut mitään itsenäistä katsantokantaa, vaan hän edellytti vain, että köyhien ja kurjuudessa elävien ihmisten laita ei voinut olla oikein, että syy oli heissä itsessänsä ja ettei ainakaan ollut aihetta sääliä heitä tai tehdä jotakin heidän hyväksensä. Varakasten puolta hän aina piti, ja nytkin hän mainitsi joukon esimerkkiä vuokralaisteni laiskuudesta, kavaluudesta ja häpeämättömyydestä, huomauttaen että hyvyyteni vain saattaisi heidät viekastelemaan ja minua petkuttelemaan. Erittäinkin oli vanha Farfalla, toisten johtaja ja yllyttäjä, niin julkea ja ovela, että hänen onnistuisi naureskellen ja kokkapuheita lasketellen, naama viattoman näköisenä, pettää niin hyvä Jumala kuin paholainenkin. — Lyhyesti sanoen, minulla ei ollut muuta neuvoa päästä tuosta miehestä rauhaan, kuin että lupasin itse mennä asiaa tutkimaan. En kumminkaan suostunut ottamaan häntä seuralaisekseni, vaikka hän siksi tarjoutui, nähtävästi arvellen minulta puuttuvan tuota tyrannimaista verenhimoa, jota hänen mielestänsä nyt olisi tarvittu; en näet halunnutkaan jäljitellä keisari Venzeslawia tai esiintyä kuten Juhana Leydeniläinen, teloittaja Knipperdolling sivullani.

Seuraavana päivänä läksin iltapäivällä liikkeelle ja aloin nyt nousta kukkulaa ylös Roomalaiskaupunkia kohden. Aluksi olin huonolla tuulella vastenmielisen tehtävän takia, joka oli suoritettavanani; mutta pian kävin kaikesta huolimatta iloisemmaksi, niin miellyttävästi vaikutti minuun ympäristö. Alhaalla kaupungissa oli painostava ilma ahdistanut mieltä, mutta kuta ylemmäs tulin, sen raittiimpia olivat hymisevät tuulenhengähdykset, jotka toivat muassaan siellä täällä puutarhoissa kukkivien kilsepensaiden lemua. Kun nyt katseitani äkkiä kohtasi meri, tummanvihreänä kuten aina rajuilman edellä sekä liikkumatonna kuin nukkuva jättiläiseläin, jonka nahka vain väliin unessa värähtelee, silloin oli minusta kuin minulle olisi ilmennyt iäisyyden maailma, syrjäyttäen voittohikkaasti tieltään tämän kirjavasta pahvista rakennellun kurjan maailmamme, ja pysähdyin ehdottomasti, vetääkseni syvään henkeä. Tällä paikalla oli ehkä vuosisatoja sitten roomalainen valloittaja pystyttänyt keihäänsä raivaamattomaan maahan ja säihkyvin silmin tarkastellut vuoria ja laaksoja; ilmaan oli suhahtanut kotkia, joiden lento saattoi ilmi tulevia asioita, ja ikuisia muureja oli pystytetty, joille nyt kerjäläispojat piirtelevät kuvia punaisella tiilillä. Kulkiessani uuden linnanmuurin vieritse, josta osa kuuluu olevan jätteitä roomalaisajoilta, näinkin todella lasten tapaan piirretyn, vain muutamien viivojen muodostaman, pyöreän pojannaaman ojennettuine kielineen ja kuvan alla seuraavan runon:

    "Nää seikat tiedä sä:
    Ett' Berengar oon mä
    Ja kymmenettä käyn.
    Sä, narri, luit tään!"

Tuo pani minut nauramaan, — juuri siksi ettei siinä ollut mitään erikoista tai nerokasta, vaan että niin kuvassa kuin runossa vain esiintyi tuota tavallista katupojan sukkeluutta, sellaisena kuin se aina on ollut ja aina pysynee. Huomaamattani olin joutunut kapealle kadulle, jonka molemmin puolin kohosi korkeat muurit, ja siellä näin köyhän kansan muodostaman ruumissaaton, joka nousi hitaasti tuota vähitellen kohoavaa tietä ylös. Nyt vasta kohdistui huomioni siihen, että jonkun aikaa oli kuulunut kellonsoittoa "Pakanakirkosta", jonne ruumis nähtävästi aiottiin viedä. Arkku oli koristettu tuollaisilla mauttomilla vaate- ja vahakukkaseppeleillä, jommoisista kansa pitää, ja päättäen surevista, jotka olivat huonosti puettuja, toiset repaleissakin, oli vainaja ollut kaikkein köyhimpiä. Saaton edellä kulki Roomalaiskaupungin kirkkoherra, nuori mies, jonka ulkomuoto niin suuresti kiinnitti huomiotani, etten saanut silmiäni hänestä käännetyiksi. Sen sijaan kuin pienten seurakuntain papeista tavallisesti ulkomuodon epähienouden ja liikkeiden kömpelyyden nojalla voi huomata heidän olevan talonpoikaista syntyperää, ilmeni tämän miehen kauneilla, hienopiirteisillä kasvoilla, hänen notkeassa, ryhdikkäässä käynnissänsä, yksin tavassa, millä hän liehautti mustaa puintansa, luontaista ylevyyttä ja mielen hienoutta. Koko hänen olennossaan oli jotakin sanoin selittämätöntä, joka hänet erotti tavallisista ihmisistä, jotakin sellaista, josta entisaikojen ihmisten haaveksivassa mielessä lienee muodostunut pyhimysten sädekehä. Vahakynttilöitä kantavat kuoripojat ja hänen jälkeensä astelevat viheliäisen näköiset ihmiset muodostivat kuin kunniasaaton, joka nöyrän alamaisena suri hänen kanssansa. Seurasin surusaattuetta kirkolle saakka, jota rakennusta en koskaan tätä ennen — se minun täytyy tunnustaa — ollut lähemmin tarkastanut. Tuota ikivanhaa, vähän kömpelöä, mutta ilmeikästä tuomiokirkkoa nimitettiin yleisesti Pakanakirkoksi, koska samalla paikalla ennen muinoin oli sijainnut roomalainen Venuksen temppeli. Sen jätteitä oli aivan valikoimatta sijoitettu kirkkorakennukseen, joka siitä oli saanut omituisen, mutta silmää viehättävän näön. Varsinkin kiintyivät katseeni yhä uudelleen korinttilaiseen marmoripatsaaseen, joka vangin tavoin suljettuna valtavan suureen nelikulmaiseen torniin, seisoi viehättävän surumielisenä noiden harmaiden kivimuurien ympäröimänä. Sillä aikaa kuin arkku nostettiin vaunuista, katsahdin basilikan pitkänkapeaan, matalaan sisäosaan ja näin siellä himmeässä valossa mustiin verhotun alustan, jolle arkku piti asetettaman juhlatoimituksen ajaksi. Samassa silmänräpäyksessä kuin miehet, jotka sitä kantoivat, astuivat kynnyksen yli, lakkasi kellonsoitto ja sen sijaan värähdytti ilmaa urkujen kumea ääni.

Pysähdyin auki olevalle ovelle, kuullakseni tuon kauniin papin puhuvan. Hänen sanoistaan kävi selville että vainaja oli ollut köyhä kunnon työmies, ja että joku oli hänet murhannut. Pappi puhui murhatusta, joka ei ollut sääliteltävä, sillä Jumala oli saattanut hänet korkeampaan olotilaan, hän puhui leskestä, jolla oli lapsi elätettävänä ja toinen juuri odotettavissa, ja lopuksi hän puhui murhaajasta, joka oli onnettomin kaikista, koska oli tahrannut sielunsa verellä, niin että häntä jo täällä maan päällä rasitti kirous, josta ainoastaan Jumalan kaikkivaltius ja ihmisten esirukoukset voivat hänet vapahtaa. Tuo kaikki oli paljoa jokapäiväisempää kuin mitä olin odottanut kuulevani tuon miehen suusta, jonka ulkomuoto oli niin hieno ja tavallisuudesta poikkeava; mutta hän kävi puhuessaan vielä entistään miellyttävämmäksi, sillä hänen surumielinen hymyilynsä tuntui kuin hyväilyltä, jonka piti avata kuulijain sydämet ottamaan vastaan hänen sanansa.

Kirkkotorin toisella puolen alkaa varsinainen Vanhakaupunki, kapeiden ja likaisten katujen muodostama ruma sokkelo, jonne haluaa mennä yhtä kernaasti kuin päivänpaisteisilta kukkuloilta laskeutuu onkaloon tai maanalaiseen kellariin. Kun pienelle torille saavuttuani aloin tutkia siihen päättyvien katujen nimiä, huomasin kahden pienen, ränstyneen talon välissä roomalaisen riemuportin vakavine, ankaroine piirteinensä. Tuntui kuin talot olisivat takertuneet siihen kiinni ja jo painaneet sitä kappaleen matkaa maan sisään. Muutoin oli riemuportti säilynyt joltisenkin hyvin, eivät friisiä koristavat hedelmäoksatkaan runsaine muhkeine hedelminensä olleet sanottavasti mustuneet tai murentuneet; hienolehtinen köynnöskasvi, joka tunki esiin ylhäältä raoista, upeili viehkeässä kevättuoreudessaan, tuuheana mutta sirona, noiden kivisten eduskuvien rinnalla. Toisen patsaan ympärillä, joka tuntuvasti loittoni muurista, — päinvastoin kuin sen pari, joka näytti melkein tunkeuneen viereiseensä seinään, — tepasteli horjuvin askelin muutamia pienokaisia, jotka olivat hippasilla tai piilosilla. Tuon voittokaaren alatse kulki, vaivoin vuorta kohden kohoten, Riemuportinkatu.

Kauempana, noin keskipaikoilla katua, oli minun taloni. Se oli kapea, korkea rakennus, jonka lika ja ikä olivat tummentaneet, mutta jonka paksuista muureista ja pääovelle johtavista, kahdella suurella kivipallolla koristetuista kiviportaista kumminkin voi huomata, että se oli ylhäistä alkuperää. Turhaan kolkuteltuani useita ovia, saavuin vihdoin kolmannessa kerroksessa eräälle avoinna olevalle, ja heikko mutta soinnukas ääni tiedusteli minulta, ken olin ja mitä halusin. Siinä asui tuo Farfalla, joka taloni hoitajan mielestä oli niin vaarallinen henkilö. Häntä en kumminkaan tavannut kotona; hän, joka minua oli puhutellut, oli hänen nuorin poikansa Riccardo. Tämä makasi puoliksi riisuttuna leveällä vuoteella ja viittasi selitykseksi siihen, ettei tullut minua vastaan, vuoteen päässä seisovaan kainalosauvaan. "Väliin minun on niin helppo käydä, että tuskin huomaakaan että minulla on kainalosauva, mutta tänään olen huonompi", sanoi hän, kääntäen minua kohden kalpeat, laihat kasvonsa ja tummat, tavattoman vilkkaat silmänsä. Nuo loistavat silmät tekivät hänen riutuneisiin kasvoihinsa verrattuina saman vaikutuksen kuin jalokivet, jotka on asetettu muumian silmäkuoppiin; oli kuin ne eivät olisi tienneet mitään kärsimyksistä, olisivat kuolemattomina majailleet murtuvassa, luisessa asunnossaan ja levollisina ja varmoina nauttineet varmasta olemassaolostaan. Niiden katseessa kuvastui puhtauteen perustuvaa varmuutta: oli kuin niiltä ei voisi jäädä mikään huomaamatta eikä mikään voisi niitä pettää. Minustakin näytti Riccardo pian päässeen selville ja muodostaneen itselleen mielipiteen; ainakaan hän ei hämmästynyt kuullessaan nimeni, vaan sanoi ystävällisesti, kuin olisi minua odottanut ja tuntenut minut ennestään, että oli hyvä että kerran tulin itse talonhoitajan asemesta; pian kävisi minulle selväksi, että lempeydestä olisi minulle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kysyin, mitä oli tekeillä, kun vuokralaiseni, jotka tähän saakka olivat olleet säntillisiä, nyt äkkiä kieltäytyivät maksamasta vuokraa. Hänen äitinsä ja monet muut samassa talossa tai saman kadun varrella asuvat ihmiset, sanoi hän, olivat päättäneet tehdä toivioretken pyhälle vuorelle, ja siitä koituisi paljon menoja. Kun nimittäin eräällä jonkun matkan etäisyydessä olevalla vuorella palveltiin armorikasta neitsyt Mariaa, ja toukokuu on hänelle pyhitetty kuukausi, ja tuo taivaallinen olento silloin kumartuu tavallista syvemmälle maata kohden, kuullaksensa ihmislasten rukoukset, niin oli vanhastaan tapana silloin tehdä hänelle lupaus tai laulaa joka päivä kirkossa laulu hänen kunniaksensa tai tehdä toivioretki, saadaksensa palkinnoksi jonkun määrätyn toivomuksen toteutetuksi.

Talo oli tyhjänä, kertoi Riccardo, siksi että kaikki olivat saattamassa hautaan Benvenutoa, nuorta työmiestä, jota kaikki olivat rakastaneet ja pitäneet arvossa hänen hyväsydämisyytensä, rehellisyytensä ja kuntonsa takia, mutta jonka juopunut heittiö oli veitsellään pistänyt kuoliaaksi. Tuota kuunnellessani tarkkasin etupäässä Riccardoa itseään ja hänen kertomistapaansa: hänen kasvonsa ja kätensä vaikuttivat minuun niin elävästi, että minusta tuntui siltä kuin niiden liikkeet yksin olisivat riittäneet ilmaisemaan hänen ajatuksensa. Olin näkevinäni edessäni Benvenuto paran, hänen alati hymyilevät silmänsä, hänen suuren suunsa, joka ei koskaan voinut evätä anomusta, — sitten kurjan, kammottavan murhaajan kotkankasvoineen, vilkuilevine katseineen — ja lopuksi itse murhan niin selvästi, että hämmästyksissäni kysyin häneltä, oliko hän sitten ollut saapuvilla. Hän katsoi minuun yhtä hämmästyneenä kuin minä häneen, ja vasta hetken perästä hän selitti minulle, ettei ketään ollut saapuvilla murhan tapahtuessa ja ettei edes tiedetty, ken murhaaja oli; teko oli tehty myöhään yöllä, ja oli ainoastaan kuultu kiistaa ja nähty mieshenkilön pakenevan, mutta häntä ei ollut tunnettu. Sitten hän vaikeni ja lisäsi hetken kuluttua ikäänkuin selitykseksi: "Kun yöllä en voi nukkua, näin kuvastuksia kaikesta, mitä päivällä olen nähnyt taikka vain ajatellutkin, ja niin selvästi kuin unta nähdessä, vaikka olenkin valveilla; sentähden minusta usein tuntuu siltä kuin olisin todella nähnyt jotakin, jota vain olen kuvaillut mielessäni." Kun hän samalla vaieten katsoi minuun, kammotti minua, sillä minusta tuntui kuin hän olisi irroittanut minusta näkymättömän kuoruksen, pannaksensa sen sitten esiintymään Jumala tiesi missä oudoissa ja pelottavissa näytelmissä.

Pian sen jälkeen alkoi talossa kuulua ääniä, ja Farfalla tuli huoneeseen, kädessään suuri sypresseistä ja ruusuista palmikoitu hautaseppele, jonka hän nyt laski Riccardon vuoteelle. Hän lausui: "Anetta lähetti sen sinulle, koska se tuottaisi iloa sinulle, mutta ei Benvenutolle." Lahja ei näyttänytkään kammottavan Riccardoa, vaan olevan hyvin tervetullut, sillä hän huudahti ihastuksesta ja hän käsitteli kukkasia ikäänkuin ne olisivat olleet pieniä lapsia. Hänen äitinsä tervehti nyt minua. Aluksi en Farfallan suhteen tehnyt muuta huomiota, kuin että hän oli vanha, ruma, jokseenkin huonosti puettu nainen, jolla oli iso nenä ja jonka kasvoilla kuvastui älyä, mutta ei juuri lämpöä, mutta minua miellytti kirkas katse, jonka hän minuun loi, samaten kuin luonteva tapa, millä hän minua kohteli. Häntä pahoitti että minun oli täytynyt odottaa, vaan hän arveli Riccardon auttaneen minua saamaan ajan kulumaan, sillä hänen ajatuksensa ja kielensä ehtivät viidesti maan ympäri sillä aikaa kuin hän itse yhteen kertaan nilkutti huoneen poikki. Otin heti puheeksi asiani ja sanoin että olin taipuisa vuokranmaksuun nähden suomaan lykkäystä, mutta lisäsin, koska talonhoitajan sanat kumminkin olivat vaikuttaneet minuun, ettei heidän siltä pitäisi luulla voivansa väärinkäyttää hyväntahtoisuuttani pettääksensä minua, vaan oli heidän vastedes noudatettava vanhaa järjestystä, sillä muutoin olisi kärsivällisyyteni pian lopussa. Farfalla kiitti minua kaikkein puolesta sydämellisesti, mutta ilman mitään tunteenpurkauksia. Kaikkihan tiesivät, sanoi hän, että vuokranmaksamisesta ei päässyt mihinkään, ja heillä oli tapana panna joka päivä, ennenkuin edes olivat ostaneet ruokaakaan, erilleen vuokraksi menevät rahat. Kysyin, miksi toivioretki kävi niin kalliiksi, ja hän luetteli monenmoisia menoja, sanoen almujen, joita kappelissa vaaditaan jokaiselta, tuottavan suurimmat niistä. "Kirkossa", huomautti hän, "on kaikki kaupantekoa, ja lisäksi varsin tuottavaa."

"Miksi sitten lähdette toivioretkelle, jos teillä on sellaiset mielipiteet kirkosta?" kysyin minä.

"Niin", sanoi hän, "mieletöntähän se oikeastaan on. Mutta kun elää kurjuudessa, niin kurottaa kätensä ja kohottaa rukouksen taivaan puoleen, kuten hukkuvatkin huutavat apua ja kohottavat käsivartensa ylös, vaikkei lähellä, ei kaukana ole ketään, joka voisi auttaa."

Enemmän vielä kuin tuo sattuva selitys, hämmästytti minua tapa, millä Farfalla sen lausui, sekä hänen siitä aiheutunut hymyilynsä. Ei kuulunut siltä kuin hän itse olisi tuollainen kurja olento, joka epätoivoisena rukoili apua, vaan olisi luullut hänen tehneen tuon huomion muiden suhteen, joita kohtaan tunsi vain laimeata ihmisellistä osanottoa. Kiinnitin katseeni vähän tarkkaavaisemmin kuin ennen noihin silmiin, jotka katselivat omaa hätää noin puolueettomasti, noin välinpitämättömästi: ne olivat hyvin hänen poikansa silmien kaltaiset, vaikka ne olivatkin kirkkaammat ja kylmemmät ja niiden katseesta puuttui tuo kiihkeä, sairaloista selvänäköisyyttä osottava ilme. Hän puhui sujuvasti ja jutteli nähtävästi mielellään, mutta hänen puheensa ei ollut tungettelevaa, vaan niin hupaista kuulla, että melkein vastoin tahtoani tulin lykänneeksi lähtöni hetkestä hetkeen.

Halusin kuulla jotakin nuoresta papista, jonka kauneus oli herättänyt huomiotani, ja Farfalla kertoi, että hän oli köyhäin ihmisten kasvattama löytölapsi, jonka vanhemmat luultavasti olivat hyvin hienoja ja ylhäisiä ihmisiä. "Että hän on kaunis", sanoi hän, "sitä mieltä ovat myös Roomalaiskaupungin naiset; ei ole ainoatakaan, ei nuorta, ei vanhaa, joka ei olisi häneen rakastunut. Yksin miehetkin syöksyisivät vaikka tuleen hänen tähtensä." Kun kysyin, rakastiko hänkin puolestaan naisia, vastasi Farfalla tyynesti, että sitä ei tiedetty, mutta että hänellä ainakin riitti leikkipuheita ja hymyilyjä jokaiselle. Yksin Gradellaakin, joka oli vanha, inhottava ja kammoksuttava nainen, tervehti hän katseella, joka tyttöjen sanain mukaan oli suloisempi kuin muiden miesten suutelo. Tuo Gradella oli koronkiskuri, joka oli saanut kynsiinsä monet Vanhankaupungin asukkaista ja saattanut monet heistä perikatoon; hän ei ollut ainoastaan säälimätön uhrejansa kohtaan, vaan iloitsi suorastaan heidän turmiostansa, ja hänellä oli tapana sanoa, että jokaisen kävi ansion mukaan; hän itse oli köyhä, mutta eli hurskaasti, ja siksi hän hyötyi enemmän leivänmurusesta, kuin jumalaton pohatta juottoporsaastaan ja syöttöhanhestaan. Itse teossa oli Gradella upporikas, mutta hän pukeutui huonosti, jotteivät kerjäläiset häntä ahdistelisi, ja hänelle tuotti huvia kertoa muille, kuinka ihmeellisesti Jumala ravitsi ja ylläpiti häntä, jolla ei ollut mitään. Päivällislomaa lukuunottamatta hän, sukankudin kädessä, aamusta iltaan istui kirkossa; siihen ei ollut syynä ainoastaan hurskaus, vaan myös haaveksivainen rakkaus kirkkoherra Jurewitschia kohtaan, — mitä seikkaa hän ei salannut häneltä itseltään eikä muiltakaan. Toiset väittivät että pappi tiesi Gradellan aikovan jättää hänelle perinnöksi täydet raha-arkkunsa ja että hän siksi kohteli niin herttaisesti tuota syntiin vajonnutta vaimoa. Farfalla puolusti Jurewitschia tässä suhteessa; rahanhimoinen hän ei ollut, hänen vain oli, kuten kaikkein miesten, mahdoton katsoa vihaisesti naiseen, joka häntä ihaili.

"Minusta pikemmin tuntui siltä", sanoin minä, "kuin hänen ajatuksensa yleensä pysyttelisivät erillään maallisista asioista, joko siksi että hän luonnostaan on surumielinen tai että hänen mieltänsä ahdistaa jokin haikea huoli." Farfalla sanoi, että olin oikeassa ja että juuri tuo surumielisyys saattoi naiset aivan hulluiksi. Syystä hänen alakuloisuuteensa, josta kaikki tiesivät, hän kertoi seuraavaa: Kun Jurewitsch ensi kertaa saarnasi Pakanakirkossa, pysähtyi hän yhteisen rukouksen lopussa hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa, mutta kumminkin kuultavasti nuo ihmeelliset sanat: "Ystäväni, rukoilkaa minun kanssani kahden sielun puolesta, joita ajattelen." Hän oli ollut niin kaunis, kun hän ensin loi katseensa maahan, mutta sitten kohotti ne ja katsoi apua anoen, arasti, mutta samalla arvokkaasti seurakuntaan, että hän voitti kaikkein sydämet. Aluksi luultiin hänen esittäessään tuota pyyntöä, jonka toisti joka sunnuntai, tarkoittavan tuntemattomia vanhempiansa tai kasvatusvanhempiansa, jotka eivät enää olleet elossa. Vähitellen kumminkin kävi selville, ettei ollut puhe vainajista, vaan hänen kurjista kasvatussisaruksistaan, Galantasta ja Torquatosta, jotka antoivat hänelle surun aihetta. Heidän isänsä oli ollut juoppo, Galantan maine ei ollut kehuttava, ja Torquato oli niin katala olento kuin vain voi olla. "Jurewitsch on", sanoi Farfalla, "kohonnut kuin lilja rikkaläjän keskeltä, mutta hänen sisaruksensa ovat luonnostaan rikkaruohoja ja pysyvät sellaisina. Moni on tosin ottanut tavaksi rukoilla heidän puolestansa, mutta mitäpä apua siitä on, kun ne kerran ovat inhottavia likakasveja ja viihtyvät vain loassa. Yleensä eivät rukoukset ole likimainkaan niin tehokkaita kuin kiroukset. Ei ainoakaan kirous jää kuulematta, ja jota monet kiroilevat, sen Jumala kukistaa, olkoonpa hän sitten vaikka keisari tai paavi; mutta esirukouksia hän ei kuule, ehkä siitä syystä, että ne yleensä lausutaan hiljaisemmalla äänellä kuin kiroukset."

Olin kuunnellut osanottavaisesti, mutta voimatta vapautua inhosta, jota ympäristön kurjuus minussa herätti. Mietin mielessäni, että mikähän mies tuo Hugo von Beiwatsch, esi-isäni, oikein olikaan, kun voi asustella tällaisessa kurjuuden pesässä, ja kävin ylpeän tyytyväiseksi siitä että minä olin minä ja elin nykyaikana. Säälin tosin Farfallaa ja hänen poikaansa, mutta samalla halusin kiihkeästi päästä heistä erilleni ja pois näistä sopukoista. Korkea, raskailla verhoilla koristettu huone, jota himmeästi loistava amppeli valaisi vain sen verran, että voi nähdä sen kodikkaat tummat värit, kuvastui nyt mieleeni, ja siellä odotti minua vielä tänä iltana vaaleaverinen nainen, jolla oli täyteläiset posket ja hymyilevät rusohuulet. Kuten läpimärästä ja likaisesta puvusta, joka ruumiiseemme takeltuneena on meitä hetken aikaa rasittanut ja kiusannut, halusin nyt päästä erilleni tuosta minua ympäröivästä köyhyydestä. Sillä välin oli jo tullut pimeäkin ja rajuilma, josta koko päivän oli näkynyt enteitä, oli nyt pääsemäisillään valloillensa. Lausuin nopeasti jäähyväiset ja riensin niin kiiruusti kuin saatoin koleista katua alas. Silloin tällöin tipahteli suuria sadepisaroita ja kaukaa olin kuulevinani lähenevän myrskyn ulvovan puoleksi tukahtuneella äänellä. 'Mutta entä jos noissa pimeissä porttikäytävissä olisi väijyksissä ihmisiä, jotka vartioivat minua?' ajattelin minä, ja minua kammotti aika lailla. Olisivathan nuo puutetta kärsivät, nuo yhteiskunnan hylkäämät olennot voineet saada vainua siitä, että valon valtakunnasta oli saapunut joku tähän pimeyden pesään. Ja olisiko ollut ihme, jos he olisivat liittoutuneet, ottaaksensa minulta kullan, jota he tietysti arvelivat minulla olevan taskut täynnä, voidaksensa sillä parantaa kurjaa tilaansa? Päästin kevennyksen huokauksen, kun näin Pakanakirkon tornin koruttomana ja kömpelönä kohoavan kohden taivasta, joka mustan, omasta painostaan halkeamaisillaan olevan laviinin kaltaisena hitaasti laskeutui alaspäin. Samassa silmänräpäyksessä kuin käännyin tuolle kapealle, muurien reunustamalle kadulle, alkoi myrsky mellastaa, ikäänkuin se olisi ollut nurkan takana piilossa, karataksensa sieltä kimppuuni. Kuten kammottava jättiläislintu se huuhkaillen suhahteli edelleen aivan pääni yläpuolella, sipaisten väliin kynnellään tukkaani tai olkaani. Vasta kaukana, ehdittyäni alemmas kaupunkiin, jäi hirviö minusta jäljelle, ikäänkuin se ei olisi uskaltanut lähestyä sitä pyhää aluetta, jonka nyt olin saavuttanut; mutta tuolta ylhäältä kuului aamuun saakka sen uhkahuutoja ja vihaisia siivenlyöntejä, joita pakoon ilma vonkuen luikerteli talojen turviin.

II

Tuona myrsky-yönä auttoi Farfalla, jonka ominaisuuksia oli osata kaikkea mitä hetki juuri vaati, Anetta'n isättömän lapsen valkeuteen, ja mielihyvällä hän huomasi, että se tosin ei ollut kuollut, mutta kumminkin pikemmin kuolemaisillaan kuin aikeissa ruveta elämään, mitä seikkaa hän katsoi erinomaiseksi onneksi sekä lapselle itselleen että sen äidille. Kurjan tilansa takia oli pienokainen kastettava mitä pikimmiten, ja kaikkein mieluimmin olisi Farfalla itse ollut sen kummina; mutta köyhäksi tultuaan ei hän enää ollut voinut tehdä tuttavilleen tuota runsaskuluista palvelusta. Mutta neuvon hän kumminkin keksi: päivän valjetessa hän kiiruhti lihakauppias Tonin luo, joka ei koskaan kieltäytynyt rupeamasta kummiksi; hänellä oli Roomalaiskaupungissa pari tusinaa kummilapsia, jotka kaikki tyyni olivat rutiköyhiä, koska juuri kaikkein avuttomimmat ja suurinta puutetta kärsivät vanhemmat turvautuivat häneen. Ihastuneena muutoin, mutta tyytymätönnä äskensyntyneen kurjaan tilaan, hän nytkin heti suostui Farfallan pyyntöön, ja kun asia oli kiireellistä laatua, pyyhkäisi hän vain nopeasti käsiänsä ja läksi, ottamatta edes vyöltänsä veristä esiliinaansa, Farfallan kanssa kirkkoon. Siellä kastettiin, Tonin alinomaa surullisesti pudistellessa päätänsä, tuo pieni ihmisolento, ja runsaan kumminlahjankin se sai, vaikka joka hetki odotettiin sen kuolemaa.

Toni ei suinkaan ollut rikas, joskin hänen toimeentulonsa oli hieman parempi kuin muiden Vanhankaupungin asukasten; mutta hänellä oli pieni poika, jota hän rakasti hellästi ja jonka takia hän oli ainaisessa tuskassa ja pelossa, se kun oli hänen ainoa lapsensa. Siksi oli hän alkanut holhota köyhiä lapsia, toivoen että Jumala suojelisi pikku Berengaria samaten kuin tämän isä piti huolta Jumalan holhoteista, köyhistä. Tähän tapaan selitteli Toni asiaa muille ihmisille ja erittäinkin vaimollensa, joka ei oikein hyväksynyt miehensä anteliaisuutta; mutta Farfalla sanoi pääasian olevan että hän rakasti lapsia ja että hänellä oli armahtavainen sydän. Nytkin oli hän ainoa, joka todella iloitsi, kun uusi kummilapsi, lainkaan välittämättä ennustuksista, näytti päättäneen jäädä elämään. Pikku Anetta puolestaan oli niin kokonaan surunsa vallassa, ettei siitä välittänyt. Farfalla avusti häntä kyllä, mutta ei liioin ottanut osaa hänen suruunsa, sillä hän arveli, että niin intohimoisesti kuin Anetta nyt halajikin kuolla ja päästä miehensä luo, niin hän kumminkin pian rauhoittuisi. "Hän on nuori ja terve", sanoi hän, "pitää työstä ja naurusta, ja niin hän voi kestää koko joukon suruja murtumatta."

Anetta parka, rakas, tyhmä olento! Häneltä puuttui luonteenpontta ja periaatteita, puuttui jaloutta ja ylpeyttä, vakavuutta ja mieltä, — mutta mitä hänessä olikaan, kun en koskaan voinut ajatella häntä ilman että mieleni lämpeni ja kävi surulliseksi? Kevytmielisenä häntä pidettiin, ja sitä hän olikin, jos tahtoo siksi nimittää tuota lapsellista elämänhalua, lapsellista hilpeyden ja ilon tavottelemista, joka hänet aina houkutteli turvapaikasta vaaraan ja kärsimyksiin. Hänet olisi sadoin kerroin voinut panna sievään, mukavaan häkkiin, — ja hän olisi yhä uudelleen, uteliaana ja kaihoisana, lentänyt sieltä vapauteen, ajattelematta että ulkona kuolisi nälkään tai joutuisi kissan saaliiksi. Vilpitöntä oli rajaton suru, johon hänen miehensä kuolema oli hänet saattanut, mutta kumminkin minusta tuntui siltä, kuin hän olisi kärsinyt yhtä paljon alakuloisuudestaan kuin siitä, että häneltä oli riistetty hänen kelpo Benvenutonsa. Varmaankin hän kaipasi hänen rakkaita kasvojansa ja hänen huolenpitoansa, mutta samassa määrin mieleniloisuutta ja naurua, jota heidän talostansa, köyhyydestä huolimatta, ei ennen ollut puuttunut. Hänen murheellisuutensa oli kuin hänelle soveltumaton puku, ja se teki vielä liikuttavammaksi tuon pienen, hennon olennon, joka näytti yhtä avuttomalta kuin häneen turvautuva kaksivuotias poikanen ja kätkyessä makaava lujasti kapaloitu, maailmaa kummasteleva pienokainen. Mitä hänen toimeentuloonsa tulee, oli se pikemmin parempi kuin ennen, sillä paitsi lihakauppias Tonia, joka ollen hänen lapsensa kummi teki voitavansa hänen hyväksensä, oli hän odottamatta saanut toisenkin suojelijan, nimittäin kirkkoherra Jurewitschin.

Huolimatta vastenmielisyydestäni ja tekemästäni vastakkaisesta päätöksestä, menin jo ensimäisen käyntini jälkeisenä päivänä jälleen Vanhaankaupunkiin, — lieneekö siihen sitten ollut syynä sääli pikku Anettaa kohtaan vai halu rakentaa tuttavuutta tuon kauniin papin kanssa. Muutoin ei tämä minusta näyttänytkään nyt, kun näin hänet hänen huoneessaan, kun hän nousi istuimeltaan ja tuli minua vastaan, niin kauniilta, niin ylevältä eikä niin nuoreltakaan kuin ennen, mutta sen sijaan lapsellisemmalta ja herttaisemmalta, niin etten juuri kaivannutkaan tuota, mitä nyt puuttui. Hänen viehättäväisyytensä tuntui tyttömäiseltä, siinäkin suhteessa, että hän näytti siitä itse tietävän ja iloitsevan. Hänen silmissään kuvastui nöyrä mutta harras pyyntö, että häntä pitäisi kauniina ja että hänestä pitäisi, mitä tuskin kukaan olisikaan voinut olla tekemättä; keikailevalta tai narrimaiselta ei minusta ainakaan lainkaan tuntunut tuo turhamielisyys, joka ilmeni noin luontevalla tavalla ja jota hän itse vienon surumielisellä hymyilyllään osotti pitävänsä lapsellisena. Voin kyllä uskoa, että hän oli inhottavalle Gradellallekin kiitollinen hänen ihailustaan eikä voinut, periaatteistaan huolimatta, olla luomatta häneen lempeitä katseita. Ennen kaikkea ilmeni hänen kasvoillaan ja hänen ruumiinrakennuksessaan, hänen käytöksessään ja olennossaan sellaista hienoutta, että tuiki yksinkertainen huone, jossa hän oleskeli, teki puoleksi naurettavan, puoleksi vastenmielisen vaikutuksen, niin soveltumattomalta se tuntui hänelle. Varmaankaan ei ollut erehdytty sen suhteen, mitä kerrottiin papin ylhäisestä syntyperästä: nuokin selvämuotoiset ja samalla veltot kasvojenpiirteet, hänen ahdasjärkisyytensä ja hienosti salattu ylpeytensä todistivat hänen polveutuvan ylhäisestä suvusta, jota ei koskaan ollut virkistänyt kansan raikas veri.

Kun mainitsin asian, jonka johdosta tulin hänen luoksensa, ja annoin hänelle Anettaa varten pienen rahamäärän, pyytäen häntä käyttämään sen hänen hyväksensä, kävi hän hämillensä, ja näytti siltä kuin häntä olisi haluttanut kieltäytyä ottamasta sitä vastaan; oli silminnähtävää ettei hän kernaasti puhunut siitä mitä oli tapahtunut. Päähäni tuli monenmoisia ajatuksia: 'Käyttikö hän ehkä kumminkin hyväksensä naisten ihailua? Ehkäpä hän koetti sitä herättääkin? Aikoiko hän ehkä voittaa itselleen Anetta'n, jota pidettiin ajattelemattomana ja kevytmielisenä? Omistiko hän ehkä jo hänet? Entä jos tuo äskensyntynyt lapsi raukka olisikin hänen?' Katselin tutkivasti hänen kauneita kasvojansa; mutta hänen hienoutensa ja sivistyksensä teki niin valtavan vaikutuksen, että se pakotti välttämään kaikkea mikä voisi loukata tai saattaa puheen tyrehtymään. Tuo tunne saattoi minut johtamaan keskustelun toiselle tolalle ja tiedustelin hänen köyhän seurakuntansa elämän suhteita, mutta huomasin ihmeekseni, ettei hän niistä paljoa tiennyt. Hoitihan hän tietenkin sielunpaimenen tehtäviä, mutta ottamatta huomioon olevia oloja; köyhyyden tuottamat kärsimykset eivät tehneet häneen mitään vaikutusta, mikä johtui joko siitä että hän pienestä pitäen oli niihin perehtynyt tai siitä että hän piti noita toisia niin paljon alhaisempina olentoina kuin itseään, että hänestä oli luonnollista että ne olivat köyhiä ja kärsivät puutetta. Vähitellen minulle selveni, että jälkimäinen otaksuminen oli oikea: itse teossa hän halveksi noita kaikkia, joita viehättäväisyydellään houkutteli luoksensa ja joiden kernaasti salli häntä jumaloida. Annetta'stakaan hän ei välittänyt muusta syystä kuin siksi, että hän tiesi tai aavisti, että Benvenuton oli surmannut hänen veljensä; kansannaiseen hän ei olisi voinut rakastua. Seurakuntaansa hän ei rakastanut, eikä hänellä yleensäkään ollut ihmisrakkautta. Mutta hän halaji rakkautta, eikä häntä lainkaan tyydyttänyt Vanhankaupungin miesten ja naisten ihailu ja kunnioitus ja jumaloiminen. Hänen hienoutensa, hänen otaksuttu ylhäinen sukuperänsä ja sittemmin hänen pappisarvonsa olivat kaiken hänen ikänsä pitäneet siinä piirissä, missä hän liikkui, hänestä erillään sellaisen rakkauden, jota hän kaihosi. Hillittömän voimakkaalle, häntä omavaltaisesti hallitsevalle rakkaudelle, joka kuten lämmin tuulenpuuska olisi hänet yllättänyt ja temmannut hänet mukaansa, sellaiselle rakkaudelle olisi hän tahtonut antautua, sen valtaan vaipua. Ei hän koskaan sitä lausunut eikä viitannutkaan siihen, mutta pian minulle kävi selväksi että siinä oli hänen elämänsä olennaisin, syvällisin suru, ja minusta oli liikuttavaa nähdä, kuinka minun lämmin, mutta arastelematon ja toverillinen sekä luotettava ystävyyteni ja tapa, millä olin vallannut hänen luottamuksensa, häntä virkisti, ja kuinka hyvin hän viihtyi seurassani.

Kerran illan suussa tapasin häntä yleisellä paikalla, jossa musiikki soi ja hieno maailma istui jutellen kahviloiden edustalla. Kysyin häneltä, pitikö hän musiikista, mutta hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt sitä huomanneenkaan. Hän mietiskeli erästä jumaluusopillista kysymystä, jota aikoi käsitellä kirjallisesti, mutta jota minä, kuultuani hänen esityksensä siitä, en voinut pitää mieltäkiinnittävänä enkä edes tärkeänäkään. Olimme kulkeneet yhdessä vähäisen hetken, kun meille tuli vastaan sotamiehen rinnalla asteleva tyttö, johon katseeni kiintyivät jo kaukaa, sekä hänen mustalaismaisen, silmiinpistävän pukunsa takia että siksi etten vielä koskaan ollut nähnyt sellaista ilmiötä. Kun ensiksi hänet havaitsin, nauroi hän, ja se teki hänen kasvonsa lapsellisemman näköiseksi kuin ne muutoin olivat; kapeat, säteilevät lapsenkasvot ne olivat, joiden hymyilyyn olisi tahtonut yhtyä, joita olisi halunnut suudella, iloiten niiden onnesta ja viattomuudesta. Mutta ihmeellisintä niissä oli niiden tumma kullanruskea hohde, jommoista en vielä koskaan ollut nähnyt luonnossa. Varreltaan oli hän solakka ja suora kuin kaisla, sekä myös yhtä notkea; näytti siltä kuin hän olisi lähestynyt meitä tuulen liidättelemänä. Samalla ilmeni hänen ryhdissään kiihkoisaa ylpeyttä, kuten siinä, joka ei koskaan ole talttunut noudattamaan mitään yhteiskunnan asettamaa sääntöä ja aina on elänyt rajattomassa vapaudessa, mutta ei paheissa. Aioin juuri virkkaa jotakin tuosta ihmeellisestä tytöstä, kun näin että hän oli huomannut rinnallani kulkevan papin ja että hänen kasvojensa ilme samassa muuttui hämmästyttävässä määrässä. Hän tuijotti häneen ylimielisellä, loukkaavan ivallisella katseella, eikä hän enää näyttänyt lainkaan niin viehättävältä ja lapselliselta, tuntuipa hänen käytöksensä suorastaan raa'altakin, kun hän kulkiessaan aivan läheltä meidän ohitsemme katseellaan ikäänkuin löi pappia vasten silmiä, Jurewitsch, jota hämmästyneenä ja pelästyneenä tarkastin sivultapäin, oli käynyt vallan kalpeaksi, ja hän lausui minulle hieman vapisevin huulin selitykseksi: "Se oli sisareni Galanta." En olisi luullut minkään voivan niin järkyttää hänen mieltänsä; minusta oli kuin hänen polvensa olisivat horjuneet, kuin minun täytyisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, ja vedin hänet mukaani eräälle penkille, joka oli hieman syrjässä istutusten suojassa. Lausuin hänelle: "Rakas ystäväni, tämä on kovin, kovin surullista, — sekä se että teillä on tuollainen sisar, kuin myös että hän, joka on noin viehättävä, noin ihana ja haluaisin sanoa — noin viaton, on joutuva perikatoon, jos jatkaa tietänsä samaan suuntaan; jos niin käy, niin on pimeyden ruhtinas siinä todella päässyt voitolle Jumalasta." Tarmokas tapa, millä vaadin, ikäänkuin oikeutenani, päästä hänen uskotuksensa, vaikutti häneen, ja luulen että hän tuona hetkenä puhui itsestänsä niin avomielisesti, kuin hänen yleensä oli mahdollista.

Kuten Farfallalta jo olin kuullut, oli hän löytölapsi, jonka arveltiin olevan ylhäistä syntyperää, siksi että sen ympärille kiedotussa liinassa nimikirjaimen yläpuolella oli ollut kruunu. Ihmiset, jotka hänet löysivät, — muuan kirjeenkantaja vaimoinensa — olivat, kuten rahvas yleensä, olleet varsin kärkkäät uskomaan asian vielä selviävän jollakin satumaisella tavalla, joka heille tuottaisi palkinnon heidän hyvästä työstänsä. Mutta tosin myöskin heidän hellä, armelias mielensä ja, mitä vaimoon tulee, hurskas usko Jumalan kaitselmukseen oli ollut syynä siihen että he ottivat huostaansa tuon hylätyn lapsukaisen. Siihen aikaan he vielä olivat lapsettomia, heillä oli jokseenkin hyvä toimeentulo, ja pientä löytölasta, jota he arvelivat prinssiksi, kohdeltiin hellästi, jopa kunnioituksellakin. Mutta vähitellen huonontuivat heidän olosuhteensa, — mikä oli miehen syy. Tämä oli kaunis ja lämminsydäminen, mutta hillitön ihminen, yleensä luotettava ja ahkera, mutta väliin käsittämättömän huolimaton toimissaan. Lopuksi hänet sitten törkeän huolimattomuuden takia erotettiin joksikin aikaa toimestaan, mutta se ei saanut hänessä aikaan parannusta, vaan hänen mielensä katkeroitui, hän rupesi juopottelemaan, ja salainen tyytymättömyys omaan itseensä teki hänet oikulliseksi ja vallanhimoiseksi omaisiansa kohtaan.

Siihen aikaan syntyi Galanta, ja niiden viiden vuoden kuluessa, jotka nyt seurasivat ennen Torquaton syntymää, perheen tila huonontui huonontumistaan, ja lopuksi se joutui suureen kurjuuteen. Mies menetti toimensa ja samalla tähänastiset tulonsa, ei saanut enää mitään vakinaista työnansiota ja rasitti ärtyisyydellään, itsekkäillä mielijohteillaan ja vihanpurkauksillaan vaimoaan ja lapsiaan. Vaimo, joka kesti tuon kaiken hurskaalla nöyryydellä, toivoi yhä edelleen löytölapsen vanhempain ilmestyvän tuomaan pelastusta, ja hän kasvatti poikasta sen mukaan, istuttaen häneen jonkunmoista harrasta kunnioitusta hänen ylhäistä syntyperäänsä ja samalla häntä itseäänkin kohtaan.

Oli helppo ymmärtää, vaikkei Jurewitsch siitä sanonut mitään, että kaiken tuon raakuuden ja kurjuuden, jonka keskellä hän oli elellyt, oli täytynyt tuottaa hänelle sanomattomia kärsimyksiä. Mutta siitä huolimatta hän kumminkin rakasti kasvatusvanhempiansa. Varsinkin näytti hänen mieleensä jääneen kasvatus-isästä, tuosta lahjakkaasta ja luonnostaan hyvästä miehestä, joka oli joutunut hillittömyytensä uhriksi, sellaisiakin muistoja, joita tämän sittemmin valtaan päässyt raakuus ei ollut voinut täydelleen haihduttaa. Mutta hänen rakkautensa oli aina ollut alentuvaista, ja aina hän oli ollut selvillä siitä, että hänen oli kiittäminen Jumalaa siitä, että voi pitää noin alhaisista ihmisistä. Hänen kertomuksestansa huomasin että hän oli mielestään ollut kuin laillinen kuningas, joka vihollisten tai kapinoitsijoiden karkottamana on saanut piilopaikan ja suojaa metsässä köyhien puunhakkaajien tykönä. Näitä hän alentui rakastamaan — vaikka muut Vanhankaupungin asukkaat häntä oikeastaan inhottivat — suureksi osaksi juuri siksi että hän katsoi heidän uskollisuutensa häntä kohtaan heitä jalostaneen. Hän se kumminkin oikeastaan oli, joka soi heille arvoa ja merkitystä, ja kaikkien hänen unelmiensa pääsisältönä oli, että hän tuottaisi heille ajallista ja iäistä onnea. Toiveet, joita kasvatusäidillä oli häneen nähden, miellyttivät häntä etupäässä siksi että hän olisi halunnut yltäkylläisesti, kuninkaallisesti palkita noita köyhiä, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan luonansa. Ei mikään heidän tekonsa olisi voinut tukahduttaa hänen kiitollisuuttansa, sillä se ei lähtenyt ainoastaan hänen sydämestänsä, vaan hän piti sitä myöskin tärkeimpänä niistä velvollisuuksista, jotka johtuivat hänen aateluudestansa. Kuten hän nyt vähistä varoistaan jakeli kasvatussisarilleen ja olisi ollut valmis uhraamaan asemansa ja tulevaisuutensa heidän tähtensä, niin olisi hän lapsenakin, vaikka olikin hento ja arka, epäröimättä pannut henkensä alttiiksi heidän puolestansa. Tosin olikin hän rakastanut pieniä sisaruksiansa; ainoan kerran elämässänsä oli hän silloin tuntenut rakkautta, joka oli hänen veressänsä, joka oli juurtunut hänen luontoonsa, eikä ollut hänen tahtoonsa perustuvaa ja pintapuolista kuten se mielisuosio, mitä hän myöhempinä aikoina piti sydämessään hereillä. Tuo rakkaus yksin oli kerran voinut kokonaan täyttää hänen kaihoavan, alakuloisen mielensä, ja sen muistelemisessa hän nytkin vielä haki sille lämpöä ja virkistystä.

Kasvatusäiti oli työhön mennessään uskonut kasvatussisarukset hänen huostaansa ja vielä kiihottanut hänen ylpeätä velvollisuudentuntoansa huomauttamalla että paitsi pienokaisten ruumista heidän sielunsakin oli hänen käsissänsä. Tuo tunne, ettei ollut ainoastaan etevämpi noita viattomia pieniä olentoja, jotka kaikessa tarvitsivat hänen apuansa, vaan suorastaan heidän herransakin, avasi hänen sydämensä heille, varsinkin kun heidän lapsellinen viehättäväisyytensäkin oli omansa herättämään rakkautta.

Ainakin oli Galantan täytynyt olla kaunis ja huomiota kiinnittävä; hän oli ollut kuin kullasta, kertoi Jurewitsch. Hän oli kuullut neitsyt Mariasta tarun, että hän lapsena oli pistänyt sormensa avaimenkolosta saliin, jossa pyhä kolmiyhteys istui, ja kun hän sen vetäisi takaisin, oli se kullattu. Sellainen oli Galantan koko pikkuinen ruumis ollut, ja varsinkin oli hänen ruskeilla silmillään ollut sellainen kullanhohde että Jurewitsch, joka itse vielä oli lapsi, oli ajatellut, kun hän unesta herätessään loi ne auki, hänen palaavan tuosta taivaallisesta salista jälleen maan päälle. Kauan oli hän luullut hänen todella olevan enkelilapsukaisen, ja jumaloiden oli hän suudellut hänen hohtavia jalkojansa, ja kun pienokainen katsoi häneen ystävällisesti, lämpeni hänen sydämensä kuin auringon suudelmasta. Kiihkeätä ja hillitöntä oli aina ollut niin tyttösen riemu ja hellyys, kun hän kietoi hennot käsivartensa Jurewitschin kaulaan, kuin hänen surunsa, itkunsa ja parkunsa, kuin tämä vain yrittikään ilman häntä lähteä huoneesta.

Torquaton sanoi Jurewitsch lapsena olleen vielä kauniimman kuin Galantan, mutta hän oli ollut tumma ja hohteeton. Hän oli syntymästään saakka ollut sairaloinen ja enimmäkseen tyytymätön, vaikkei koskaan itkenyt; hän tarvitsi siis alituista hoitoa, eikä Jurewitsch enää juuri voinut pitää huolta Galantasta. Aluksi siitä syntyi kiihkeitä mustasukkaisuuden tuskia, mutta vähitellen heräsi tyttösen mielessä äidillisiä tunteita kehdossa lepäävää tummaa, surumielistä olentoa kohtaan, ja kaikki hellyys, mitä hän tähän saakka oli omistanut vanhemmalle veljelle, kohdistui nyt nuorempaan. Muudan seikka oli, joka tuotti Jurewitschille ainaista päänvaivaa ja huolta, nimittäin se että Torquato ei nauranut koskaan; hän oli jo toisella vuodella, ja yhä vain pysyi hänen pikku suunsa äänetönnä ja sen ilme surumielisenä. Eräänä lämpimänä, mutta synkkänä ja myrskyisenä kevätpäivänä hän vei pienokaisen, joka ei vielä voinut kulkea niin pitkää matkaa, merenrannalle saakka, arvellen purjealusten ja höyrylaivojen katselemisen sekä rannalla vallitsevan melun ja touhun tuottavan hänelle huvia. Hyvillään siitä että lasta näytti miellyttävän mitä näki, kuljetti toinen, niin rasittavaksi kuin taakka kävikin, sitä yhä kauemmaksi, aina siihen saakka, missä kapea valkoinen maakieleke pistäikse aukealle merelle. Siellä kohoeli meri tuona päivänä mahtavina, tummanvihreinä laineina, kohisten ja vaahdoten ja heitellen ilmaan kimaltelevia vesipisaroita, niin että luuli näkevänsä komeata riemukarkeloa esitettävän leijailevan tuulen säistäessä sitä voittolauluillaan. Silmät avo auki tuijotti Torquato hetken sähiseviin aaltoihin, levitti sitten äkkiä pienet käsivartensa ja nauroi, nauroi äänekästä, kirkuvaa, rajua, soinnutonta naurua. Mutta kun Jurewitsch nyt, kuten tavallisesti käy, ei ollut lainkaan ajatellut tuota naurua, joka muutoin oli tuottanut hänelle niin paljon miettimistä, joutui hän niin kokonaan hämmästyksensä ja ilonsa valtaan, että hän, joka ei juuri koskaan tavannut näyttää tunteitansa, heittäytyi pienokainen mukanaan valkoiseen hiekkaan ja oli vähällä pyörähtää hänen kanssansa loiskehtivaan mereen.

Hänen tuskin tarvitsi selittää minulle, kuinka nuo lapset, jotka olivat hänen kaikkensa, vähitellen olivat ruvenneet häntä vihaamaan. Jo heidän äitinsä oli saattanut hänet heille vastenmieliseksi, siten että alinomaa oli esittänyt hänet heille heitä ylhäisempänä ja jalompana ja heille esikuvaksi kelpaavana olentona; he näet eivät lainkaan tahtoneet ottaa uskoaksensa, että heidän arka veljensä, joka noudatti heidän tahtoansa ja heistä tuntui heitä nuoremmalta, olisi parempi heitä. Kun sitten hänen kauneutensa, hienoutensa ja miellyttäväisyytensä kiinnitti ihmisten huomion häneen, ja hän vierasten avulla sai tilaisuutta käydä seminaaria, antautuakseen kirkon palvelukseen, silloin kävivät heidän välinsä yhä kireämmiksi. Kuta enemmän hän kehittyi ja edistyi, sen loukkaavammalta hänestä tuntui heidän hurja elantonsa, ja he puolestansa halveksivat häntä nyt entistä enemmän siksi että hän kökötti kirjojensa ääressä ja tekeytyi hurskaaksi ja siveäksi — sillä siten he asiat käsittivät — voittaaksensa suosijoita. Pahinta oli, että hänen hellä rakkautensa, joka ei vieläkään ollut sammunut, saattoi hänet yhä heikommaksi heihin nähden. Hän huomasi pahojen, vaarallisten taipumusten uhkaavan viedä heidät turmioon; mutta pelko, että he alkaisivat häntä vihata, esti häntä varoittamasta heitä vakavasti. Jos hän joskus lausui nuhtelevan sanan, tuntui se heistä, katsoen siihen asemaan, minkä he häneen nähden olivat itsellensä anastaneet, naurettavalta röyhkeydeltä, ja heidän pilkkansa ja raa'at puheensa pakottivat hänet pian ääntymään. Lopuksi vielä pappispuku heidän mielestänsä saattoi hänet tekemään niin naismaisen vaikutuksen, että sen täytyi herättää ivaa, ja heitä olisi hävettänyt noudattaa hänen neuvojansa, olipa heistä suorastaan ansiokasta tehdä sellaista, mitä tiesivät hänen paheksuvan. Heidän käsityksensä mukaan hän oli teeskentelijä ja tyhjäntoimittaja, joka kantoi valtiolta palkkaa siitä että oli liittynyt köyhän kansan vastustajiin.

Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut juuri missään suoranaisessa tekemisessä heidän kanssansa. Torquato tosin väliin käytti hyväksensä hänen kukkaroansa, mutta salasi sen huolellisesti Galantalta, josta olisi ollut häpeällistä ottaa häneltä vastaan rahaa. Herkeämättä muistutteli Jurewitschia hänen omatuntonsa että hänen oli tunkeuduttava heidän pariinsa, käännytettävä heidät, pakotettava heidät parannukseen, — mutta hän ei rohjennut ryhtyä toimeen, sillä hän tahtoi esiintyä heitä ylhäisempänä, saavuttamattomissa olevana olentona ja tunsi kumminkin että he olivat häntä voimakkaammat ja että hänellä olisi täytynyt olla paljoa enemmän tarmoa ja rakkautta voidaksensa vaikuttaa heihin. He eivät enää olleet nuo pienet lapset, jotka olivat lämmittäneet hänen sydäntänsä ja joilla oli ollut siellä niin varma sija, ja varmaankin hän pikemmin rakasti heidän muistoansa kuin heitä itseänsä. Mutta äidin huomautus, että heidän sielunsa olivat hänen kädessänsä, oli hänen mielessänsä yhtä elävänä kuin muinoin, eikä se suonut hänelle rauhaa. Kun hän nuorukaiseksi tultuaan oli luopunut toivosta, että hänen isänsä tai äitinsä saapuisi ylhäisenä ja rikkaana ja soisi hänelle tilaisuutta palkita ylenpalttisesti noita, jotka olivat tehneet hänelle hyvää, silloin oli tämän unelman sijan anastanut toinen: haudan tuolla puolen hän toisi kirkastetulle kasvatusäidilleen hänen lastensa sielut. "Uskoit ne minulle, ja katsos, tässä tuon ne sinulle molemmat", sanoisi hän, peräytyen vaatimattomana. Mutta hän se kumminkin oli, joka loi valoa tuohon kuvaan, hän oli kuin Jumala, joka katseli luotujansa, heihin yhtymättä. Mutta kumminkin koski sydämeeni, kun hän sanoi: "Minulla täytyy olla nuo molemmat sielut muassani; ne ovat minulle uskotut, ja minä olen kadotettu, ellen niitä tuo Jumalan eteen." Ja hän oli saman näköinen kuin lienee ollut ennen pikku poika raukkana, kun äiti uskoi lapsensa hänen huostaansa, vedoten hänen arkaan omaantuntoonsa, ja hänen sydämensä valtasi ylpeys ja suuri pelko.

Sanoin hänelle: "Olette todellakin kadehdittava. Teillä on mitä jaloin elämäntehtävä, ihmisten johdattaminen hyvään, ja juuri niiden, jotka ovat teille rakkaimmat maailmassa. Ei ainoakaan hetki elämässänne ole sisällyksetön, arvoton, ikävä, sillä tuo puhdas toivo innostuttaa teitä, eikä teistä voi koskaan tuntua siltä että olisitte hyödytön." Tarkoitukseni oli lohduttaa häntä, mutta sanani näyttivät tuottavan hänelle tuskaa, vaan ennenkuin se kävi minulle selväksi, olin jo ehtinyt kysyä, oliko hän jo voinut vaikuttaa sisaruksiinsa ja mitä hän oli tehnyt, kehittääksensä heitä työteliäiksi, rehellisiksi ja siveellisiksi ihmisiksi. Hän punehtui kovin, mutta oli liian ylpeä kiertääksensä kysymystäni, ja hänen vastauksessaan ilmeni vivahdus papillista arvokkaisuutta, jota hän ei tähän saakka ollut antanut minun lainkaan tuta. "En seurustele ollenkaan heidän kanssansa", lausui hän, "muutoinkuin jos he tulevat luokseni; mutta rukoilen heidän puolestansa." Silloin hän minusta äkkiä tuntui vilpistelevältä, ulkokullatulta, tyhjältä ja narrimaiselta; minusta oli ikäänkuin hänen surumielisyytensä olisi ollut teennäistä, kuin hän olisi käyttänyt hyväksensä kanssaihmistensä kurjuutta ja häpeätä, voidaksensa esiintyä pyhimyksenä häikäisemiensä ihmisten edessä. Tuon tunteen valtaamana lausuin: "Te rukoilette? Jos teidän sananne eivät voi käännyttää ihmisiä, kuinka luulette voivanne niillä taivuttaa Jumalaa?" Mutta kysymykseni kadutti minua heti. Kaikkein selvimminhän hän itse tunsi kykenemättömyytensä, kuinka voin vaatia häntä ilmaisemaan minulle, oudolle ihmiselle, koko sisällisen puutteellisuutensa? Mutta mitä sanoinkin sovittaakseni ajattelemattomuuttani ja kovuuttani, niin en enää saanut häntä jatkamaan puhettansa äskeiseen tuttavalliseen tapaan. Hän oli päästänyt minut niin lähelle itseänsä, että olin voinut häntä syvästi loukata, ja kun nyt koetin tuottaa hoivaa, oli hän jo äärettömän kaukana minusta, enkä voinut häntä saavuttaa.

Lausuimme vielä muutaman kohteliaan sanan toisillemme ja heitimme sitten jäähyväiset; kun nyt näin hänen illan hämärässä kadulla katoavan tungokseen, tuntui minusta siltä kuin minun olisi pitänyt kiiruhtaa hänen jälkeensä ja jäädä hänen luoksensa, koska hänen henkensä oli yksin erämaassa.

III

Farfalla oli seitsentoistavuotiaana mennyt naimisiin kellosepän kanssa; tämä oli kaunis mies ja hän ansaitsi hyvin, joten Farfallan elämänsuhteet, siihen katsoen mihin hän oli tottunut, aluksi olivat olleet kylläkin mukavat. Mutta sitten, kun syntyi lapsi toisensa jälkeen ja menot lisääntyivät, niin mies, joka ei yleensäkään välittänyt kotielämästä, rupesi irstailemaan, tuhlasi rahansa ravintolassa naisten ja toveriensa kanssa, joten hänen perheellensä jäi yhä vähemmän, vaikka tarpeet olivat entistä suuremmat. Alkoipa hän myöskin käydä nurjamieliseksi vaimoansa kohtaan, joka hänen mielestään oli syypää tuohon rasittavaan lasten paljouteen, jätti hänet aina enemmän oman onnensa nojaan ja läksi lopuksi ainiaaksi hänen luotansa, aikana sellaisena, jolloin vaimolla jälleen oli lapsi odotettavissa. Farfalla jäi aivan varattomaksi, ja sen lisäksi olisi hänen vielä ollut maksettava miehen jättämät velat, ja käsittämätöntä minusta vieläkin on, kuinka hän silloisessa tilassaan voi pidättää hengissä itsensä ja seitsemän lastansa. Eräs seikka oli vieläkin, kertoi hän minulle, joka vaikeutti hänen toimeentuloansa, nimittäin ettei hän osannut herättää ihmisten sääliä. Jos hänen luoksensa väliin tulikin rikkaita naisia, jotka olivat lääkäriltä kuulleet tuosta surkuteltavasta, lujaluontoisesta vaimosta, niin niistä tuntui, nähdessään hänen asuntonsa, siltä kuin hän ei olisikaan ollut niin tarvitsevainen kuin muut. Huone, jossa hän asui, oli — jo siitäkin syystä että se oli melkein tyhjä — aina järjestyksessä ja myöskin siisti, vaikka siinä elosteli seitsemän lasta; värillinen madonnankuva, joka hänelle oli jäänyt entisiltä paremmilta ajoilta, oli kesällä usein koristettu kukilla, joita hänelle oli antanut joku torivaimo tai puutarhuri tai kukkivissa puutarhoissa leikkivät onnelliset lapset. "Olisin muutoin ennen kuollut lapsineni nälkään", sanoi hän, "kuin kerjännyt. Mutta minua ei koskaan ole hävettänyt kerjätä kukkia. En voinut antaa lapsilleni leikkikaluja, muuta kuin mitä itse voin valmistaa puusta, pahvista tai vanhasta vaatteesta, mutta he tyytyivät kukkiin, ja siksi heidän täytyi saada kukkia, vaikka minun sitten olisi täytynyt niitä varastaa. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "niin pahoja eivät ihmiset ole; olen aina tavannut sellaisia, jotka ovat antaneet minulle kukkia."

Kun nyt ihmisystävät, jotka — kuten minä itsekin — aina pelkäävät tuhlaavansa hyviä töitänsä, näkivät tuon puhtaan huoneen kukkavihkoineen, ja kun he sitten vielä joutuivat keskusteluun Farfallan kanssa, jolla aina oli iloinen ilme kasvoillaan ja leikkipuheita kielellään, eivät he oikein uskoneet hänen tilaansa niin kovin kurjaksi. "Kyllähän minä sen huomasin", sanoi hän minulle, "mutta minun oli kerran kaikkiaan mahdotonta koettaa herättää sääliä. Vaikka olisin ollut menehtymäisilläni kurjuuteen, niin minusta tuntui maailma kirkastuvan ja tilani kävi siedettävämmäksi, kun vain näin ystävällisiä ihmisiä ja voin puhella heidän kanssansa; aivan tahtomattani pyörähteli kieleltäni leikillisiä kokkapuheita, jotka panivat itsenikin nauramaan." Siksi, sanoi hän, oli hän ollut miehille mieleen, ja häntä olivat tavotelleet monet, sekä hänen omaan säätyynsä kuuluvat että ylhäiset; mutta vaikka hän silloin vielä oli nuori, ei hänessä koskaan ollut herännyt halua noudattaa heidän tahtoansa. Väliin oli tapahtunut, että joku oli häneen erityisesti ihastunut ja tarjosi hänelle rahasummaa, joka olisi pitkiksi ajoiksi poistanut suurimman puutteen; silloin vei hän ihailijan huoneeseensa, asetti seitsemän lastansa pituuden mukaan riviin hänen eteensä ja sanoi: "Ettekö usko, että näissä jo on minulle kylliksi?" Silloin täytyi toisen nauraa, pudistella sydämellisesti hänen kättänsä ja jättää hänet rauhaan. Jos hän vaikka olisi saattanut mennä uusiin naimisiinkin, sanoi hän, niin hän olisi sitä tehnyt; hänen kokemuksensa olivat tuottaneet hänelle sen mielipiteen, että niiden avioliitot, jotka elävät suuressa köyhyydessä, harvoin ovat onnellisia, ja sitä hän ei ainakaan olisi voinut uskoa, että kukaan mies ottaisi elättääksensä seitsemää vierasta lasta.

Ettei miehillä ollut todellakaan ollut suurta vaikutusvaltaa häneen nähden, sen voi huomata hänen kasvoistaankin, joiden tarmoa, selväjärkisyyttä ja siveyttä kuvastava ilme erotti hänet useimmista muista kansannaisista. Kuinka paljon kurjuutta, vaivaa, hätää ja salattua tuskaa olikaan Farfallan täytynyt kestää, kun ne olivat voineet käydä noin riutuneiksi! Sillä tuskinpa seitsenkymmenvuotiaankaan kasvot olisivat voineet olla sen ryppyisemmät, valjummat, kuihtuneemmat, ja hän oli vasta viidenkymmenen tienoilla. Hänen varteensa vain ei hävitystyö ollut ulottunut; joskaan se ei näyttänyt nuorekkaalta, oli se kumminkin notkean, voimakkaan, murtumattoman näköinen. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja tarmokkaita ja näppäriä, ja liikkuminen näytti tuottavan hänelle huvia; kuinka paljon hän kumartuikin tai nosteli ja kantoi, ei se näyttänyt häntä rasittavan, — olivatpa hänen liikkeensä miellyttäviäkin. Mutta ei hänen kasvojensakaan kukoistus ollut hävinnyt aivan jäljettömiin: kuten kerrotaan muutamista pyhimyksistä, että Jesuksen kasvot kuvastuivat heidän kasvoillansa, niin näytti minusta, ainakin väliin, hänen vanhojen, riutuneitten kasvonpiirteittensä takaa hohtavan esiin hänen nuoruudenmuotonsa suurine, vilpittömine, levollisine silmineen ja kapeine huulineen, jotka eivät olleet mitenkään hurmaavia, vaan joiden sydämellisen, hyväntahtoisen, ystävällisen hymyilyn täytyi miellyttää jokaista. Minusta oli yleensäkin lohdullista nähdä, että se, mikä tuossa muinoisessa nuoruudenkukoistuksessa oli ollut hienointa, jalointa, kumminkin oli vielä jäljellä, ei oikeastaan silmin nähtävänä, vaan salaperäisesti tuntoon vaikuttavana; se ehkä myöskin ilmenisi tuossa taivaallisessa ruumiissa, joka raamatunsanan mukaan iäisyyden valtakunnassa on sielumme asuntona. Ei hänen hampaattomuutensakaan sanottavasti häirinnyt hänen muotonsa kaunista sopusuhtaa, joka loi hänen kasvoillensa levollisuuden, mielenrauhan ja ylevyyden leiman; mutta tuonkin ilmeen huomasi tosin vain se, joka häntä kauan tarkasteli hellästi tutkivin silmäyksin.

Kysyin eikö hän sitten ollut enää koskaan kuullut mitään miehestään. Oli kyllä, hän oli sattumalta saanut tietää, millä paikkakunnalla hän oleskeli Amerikassa; hänen tyttärensä Nanni, joka oli syntynyt maailmaan kahta kuukautta liian aikaiseen ja aina oli pysynyt hentona ja nukkemaisena, oli siihen aikaan ollut kymmenvuotias, ja hän ei ollut jättänyt äitiä rauhaan, ennenkuin tämä lupasi että hän saisi kirjoittaa isälle, johon lapsukaisen ajatukset alati olivat kiintyneet, ja lähettää hänelle valokuvansa. "Kuinka meidän täytyikään säästää ja nähdä puutetta, että hän voisi otattaa valokuvan", sanoi Farfalla. "Ja kun ei tullut vastausta ja hän viikkomääriä öisin nyyhkytteli vuoteellansa, niin kykenin tuskin häntä lohduttamaan, sillä hän oli saattanut minussakin toivon hereille."

"Mutta tuo ihminenhän oli eläintä pahempi", huudahdin kiukustuneena, "kun ei hän rakastanut lapsiansa. Kuinka te voitte mennä naimisiin sellaisen ilkiön kanssa?"

Hän vastasi samaan maltikkaaseen tapaan, jota jo ennen olin ihaillut, ikäänkuin olisi puhunut hänelle vieraasta asiasta: "Ei hän ollut niin huono, kuin te arvelette, mutta hän rakasti liiaksi iloa, ja siitä koitui kaikki onnettomuus. Iloista elämöimistä hän kaipasi, hiljainen, rauhaisa kotielämä ei häntä tyydyttänyt. Melua ja äänekästä naurua hän tahtoi kuulla, tahtoi nähdä paljon ihmisiä läheisyydessään, ja viiniä täytyi myöskin runsaasti olla tarjolla, ja mieluimmin hänen kustannuksellaan. Hän tuhlasi nimittäin mielellään rahaa, mutta ei hiljaisuudessa perheensä hyväksi, vaan niin että se kilisi ja kalahteli. Lasten kanssa hän myöskin leikki kernaasti, kun oli juhlapäivä ja hän voi esiintyä pyhänä Nikolauksena tai joulu-ukkona tai muutoin oli kovaa mellakkaa. Olisittepa vain nähnyt, kuinka hänen kasvonsa silloin loistivat ja kuinka hänen naurunsa kajahteli, — melkein liiankin helakasti meidän pienessä asunnossamme. Mutta kuten tiennette eivät lapset siedä paljoa tuollaista hillitöntä riemastelua, heidän pikku sydämensä käy helposti liian täydeksi ja vuotaa ylitse, ja itku tulee pitkästä ilosta. Mutta itkua ja parkua mieheni ei lainkaan voinut sietää ja sitäkin vähemmän sairautta ja puutetta ja alakuloisuutta; jos hän näki sellaista, kääntyi hän ovelta takaisin, meni juomalaan ja joi viiniä, kunnes oli kokonaan unohtanut kaiken alakuloisuuden. Sitten hän piti hauskoja päiviä, oli vuorokausia poissa kotoa, ja kuta kauemmin tuota menoa jatkui, sen vaikeampaa hänestä oli palata kotiin. Kun hätämme vain kasvamistaan kasvoi ja meidän seuramme hänestä kävi yhä ikävämmäksi, tuli hän aina harvemmin kotiin ja lopuksi ei ollenkaan, — eikä se enää minua suuresti hämmästyttänyt."

Minä sanoin: "Tuollainen iloisuus on pahasta. Hän oli minun mielestäni kuin pahasisuinen pojan nulikka, joka huvikseen lyö lasta ja raivostuu, kun se alkaa parkua, ja lyö yhä kovemmin. Jos hän olisi pitänyt parempaa huolta perheestään, niin ei kotona olisi ollut niin surkeata, eikä hänen olisi tarvinnut lähteä sieltä." Farfalla nauroi, mutta ei näyttänyt olevan samaa mieltä kuin minä. "Olihan se minunkin syyni", sanoi hän. "Kun hän alkoi seurustella muiden naisten kanssa, varoittivat hänen toverinsa minua ja kohottivat minua vaatimaan häntä tilille teoistansa. Mutta en minä voinut sitä tehdä; päinvastoin koetin salata että tiesin siitä mitään, enkä koskaan kysynyt häneltä, missä hän oli ollut ja mitä toimiskellut. Ehkä olisi käynyt toisin, jos hänen olisi täytynyt pelätä valituksiani ja nuhteitani. Mutta en olisi kumminkaan voinut mitään siihen, mikä hänestä oli kaikkein vastenmielisintä, nimittäin että meille melkein joka vuosi syntyi lapsi. Koetin aina pitää häneltä tilani salassa niin kauan kuin suinkin, osaksi siksi etten tarvitsisi kuulla hänen haukkumisiansa ja kiroilemisiansa, osaksi myös siksi että häpesin, — sillä häpesin ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa, enkä koskaan tullut ajatelleeksi ettei syy oikeastaan ollut minun." Hän nauroi noin sanoessaan, mutta ei katkerasti, vaan säveästi, kuten se, joka nauraa viattomalla nuoruudenhulluudelleen.

En tiennyt oikein pitikö minun harmistua tuollaisesta mielenlaadusta vai ihailla sitä, ja katselin ihmeissäni hänen lempeitä mutta tarmokkaita kasvojansa. "Ettekö te sitten koskaan ollut loukkaantunut, vihastunut, raivoissanne?" kysyin minä. "Eikö teitä haluttanut sanoa: 'Vihaan sinua, inhottava olento?' Ettekö halunnut häntä lyödä, kuristaa kuoliaaksi?" "Mitä minua halutti tehdä", sanoi hän nauraen, "en tiedä niin tarkoin; mutta ainakaan en tehnyt mitään tuosta kaikesta, — en nuhdellut enkä lyönyt. Ennen kaikkea koetin karttaa riitaa, sillä minun luontoni on sellainen, etten voi sietää epäsopua ja kinailua. Kun hän lapsia haukkui tai potkaisi heitä, silloin puolustin heitä ja pyysin häntä menemään pois kotoa pahaa tuultaan haihduttamaan."

Ei ollut ketään, joka olisi puolustanut häntä tuota hirviötä vastaan tai edes ottanut osaa hänen huoliinsa. Eivät edes hänen omaisensakaan hänestä välittäneet. Hänen äitinsä, joka uhkui oikeudentuntoa, jumalanpelkoa, siveyttä ja muita hyveitä ja periaatteita, ei ollut voinut antaa anteeksi tyttärellensä, että tämä meni naimisiin vasten hänen tahtoansa, ja iloitsi salaa nähdessään ennustuksiensa käyvän toteen. Jos Farfalla olisi tehnyt jotakin pakottaaksensa miehensä täyttämään velvollisuutensa, olisi valitellut tilaansa ja tuon tuostakin nimenomaan maininnut äidin olleen oikeassa, silloin olisi tämä ehkä heltynyt; sanatonna kärsivän lapsensa ylpeätä uljuutta hän ei ymmärtänyt pitää arvossa. Kun Farfalla joskus nöyrästi valitti sitä että äiti kävi vain hänen sisarensa eikä koskaan hänen luonansa, vastasi äiti, että sisarella oli vain kaksi lasta ja Farfallalla seitsemän, ja hänestä olisi käynyt liian kalliiksi hankkia niille kaikille tuomisia; sitä hän ei ajatellut että juuri heille olisi ollut syytä antaa jotakin, ja että he olisivat iloinneet oivasta leipäpalastakin, he kun eivät koskaan saaneet syödä kylliksensä. Itse teossa johtui hänen menettelynsä siitä, että toinen sisar oli hyvissä varoissa ja äiti käytti sitä eduksensa, jota vastoin hän tietysti ei voinut mitenkään toivoa hyötyvänsä onnettomasta Farfallasta.

Farfallan sisar oli naimisissa erään hänen miehensä toverin kanssa, joka ensin oli kosinut häntä, mutta jonka hän oli hylännyt, katsoen häntä mitättömäksi, kuivaksi ja jo vähän vanhahkoksi. Hän tyytyi sitten hänen sisareensa ja osotti olevansa erinomaisen ahkera ja säästäväinen ihminen, ja vähitellen hän kokosi sievoisen varallisuuden. Noiden ihmisten olisi ollut helppo auttaa Farfallaa, mutta sisarta kiusoitti yhä vieläkin se, että hänen miehensä oikeastaan oli pitänyt Farfallasta, ja mies taaskin samasta syystä pelkäsi kiihottavansa vaimonsa mustasukkaisuutta, jos osottautuisi kovin osanottavaiseksi. Kumminkin he kernaasti näkivät Farfallan luonansa, sillä voivathan he hänelle havainnollisella tavalla osottaa, kuinka ahkeruus ja säntillisyys ja vaatimattomuus saa palkkansa, jota vastoin kevytmielisyys vie turmioon. Kun Farfalla myöskin oli harvinaisen toimelias ja kätevä, hyväntahtoinen ja käytännöllinen, teettivät he hänellä jonkun aikaa kaikki kotiaskareensa ja antoivat hänelle korvaukseksi ruuan ja vanhoja vaatteita, rikkinäisiä leluja, lyhyesti sanoen kaikkea, mitä eivät enää voineet käyttää. Ei hän silloin ollut tullut ajatelleeksi, kumpiko heistä oikeastaan enemmän hyötyi toisestaan; mutta se loukkasi häntä, että hänen sisarensa salasi tuttaviltaan heidän sukulaisuutensa ja esitti hänet heille palvelijana. Kun Farfalla sitten kuuli että hänen lankonsa ja sisarensa kerran olivat valittaneet pelkäävänsä, että tuo huonosti puettu sisar saattaisi heille häpeätä, ei hän enää mennyt heille, vaan haki työtä muualta. Hänen sisarensa nuhteli nyt häntä kiivaasti siitä, että hän oli antautunut noiden alhaisten työläisnaisten joukkoon, jotka istuskelivat kirkonrappusilla odottamassa, että joku tulisi palkkaamaan heidät työhön, ja lapsiansa, jotka olivat hyvin kiintyneet tätiin, käski sisar kääntämään päänsä toisaanne, kun Farfalla tulisi vastaan, niin ettei heidän tarvitsisi tervehtiä häntä.

Tähän saakka oli Farfalla puhunut äidistään ja sisarestaan säyseästi hymyillen, ikäänkuin he olisivat olleet sääliteltäviä, maailman tyhmyyden ja turhamaisuuden sokaisemia ihmisiä; mutta tuo, mitä hän viimeksi kertoi, saattoi hänen huulillensa surumielisen ilmeen ja hänen kasvojensa rypyt synkän syviksi. "Sen jälkeen en enää kulkenut sitä tietä, jota lapset menivät kouluun", sanoi hän.

'Oi sinua', ajattelin minä, 'enkelit vielä kumartavat sinua ja kantavat sinua käsillään ja kirkastavat rakasta, vanhaa väsynyttä päätäsi kultaisella päivänpaisteella. Ja niinhän on jo nytkin! Ovathan pahimmassakin hädässäsi lapsesi sinua ympäröineet ja hymyilleet sinulle, ja lastesi lasten säteilevistä silmistä kohtaavat sinua jälleen enkelein katseet!'

Kolme hänen lapsistansa oli vieraalla maalla, eivätkä he vielä olleet voineet käydä häntä tervehtimässä, vaikkei heidän toimeentulonsa ollutkaan aivan huono. Minua ihmetytti että hän, vaikka niin nuorena oli jäänyt yksin pitämään huolta lapsistaan ja oli ollut pakotettu olemaan työssä kodin ulkopuolella, kumminkin oli voinut kasvattaa lapsensa kunnon ihmisiksi, ja kysyin, oliko hänen täytynyt olla kovin ankara. Ei hän ollut lyönyt heitä, sanoi hän, muuta kuin yhden ainoan kerran yhtä heistä, nimittäin Carmeloa, esikoistaan, joka oli saanut nauttia hyvistä päivistä enemmän kuin muut, mutta sitten myöskin sai kovinta kokea. Kun äiti oli poissa kotoa, täytyi hänen pitää silmällä pienempiä sisaruksiaan, varustella heille maitopullot ja valmistaa keitot, syötellä, pestä ja pyyhkiä heitä, kannella heitä — sanalla sanoen, pitää heistä huolta joka suhteessa. Vaikka hän tietysti olisi mieluummin mellastellut ulkona ikäistensä kanssa, ei hän kumminkaan valittanut koskaan, koska käsitti ettei voinut olla toisin, ja hän sitä paitsi oli terve ja voimakas sekä hyväntahtoinen ja taipuisa holhoamaan heikkoja ja avuttomia, niin lapsia kuin eläimiäkin, ja myös kernaasti leikiskeli niiden kanssa. Mutta sen suurempi oli Farfallan hämmästys ja kauhistus, kun poika eräänä päivänä oli kadonnut, jättämättä mitään tietoa olopaikastaan. Farfalla haki häntä koko päivän ja yön, ja hänen tuskansa lisääntyi lisääntymistään, kunnes vihdoin eräs vaimo, joka vuorilta päin tuli tuomaan maitoa kaupunkiin, toi hänet kotiin. Tämän huomio oli kiintynyt nälästä nääntymäisillään olevaan sievään poikaan; hän oli kysynyt häneltä, minne hän oli matkalla, ja saatuaan kuulla hänen aikovan metsään ruvetakseen ryöväriksi, arvasi hän millä kannalla asiat olivat eikä jättänyt häntä rauhaan, ennenkuin sai hänet taivutetuksi tulemaan mukaansa. "Niin iloissani kuin olinkin saadessani hänet takaisin, kuritin häntä kumminkin", sanoi Farfalla, "sillä kuin salamanisku sattui mieleeni ajatus, että hänestä ehkä täyttä totta vielä voisi tulla ryöväri tai jotain vielä pahempaa; sellaista on Vanhassakaupungissa saanut kokea monikin äiti, jonka olosuhteet ovat olleet paremmat kuin minun."

Muutoin eivät hänen lapsensa olleet tuottaneet hänelle mitään ikävyyksiä, lukuunottamatta lapsenluontoon kuuluvasta rajuudesta ja itsepintaisuudesta johtuvia. Tyttäret, joista vanhimmat nyt olivat vieraalla maalla naimisissa, olivat varakasten naisten toimesta joutuneet kasvatettaviksi luostareihin, missä tosin eivät olleet oppineet paljon muuta kuin valmistamaan käsitöitä, mutta olivat tottuneet hyviin tapoihin ja saaneet sievän käytöksen. Odotettiinpa pikku Nannin saavan "hyveenpalkinnonkin". Siten nimitettiin muutaman sadan guldenin suuruista rahamäärää, joka vuosittain annettiin erään kaupunginisän jälkeenjättämästä lahjoituksesta myötäjäisiksi jollekin käytökseltänsä nuhteettomalle köyhälle tytölle. Tuollaista nuhteettomuutta ei hevillä tavannut Vanhassakaupungissa, jossa useimmilla tytöillä jo kuudentoistavuotiaina oli rakastelija ja lapsi, ja minusta tuntui siltä kuin ei myöskään Farfallan vanhemmilla tyttärillä olisi ollut syytä vaatia itselleen hyveenpalkintoa. Toimelias Farfalla oli nyt käynyt kaikkein luona, joista asian ratkaisu riippui, puhumassa tyttärensä puolesta, ja hänelle oli annettu ystävällisiä lupauksia, joten voitiin jokseenkin varmasti odottaa tuon toiveen toteutuvan. Nannin sulhanen, hyvä, hiljainen mies, oli lämmittäjänä eräässä suuressa Intiaan saakka kulkevassa laivassa eikä voinut oleskella kaupungissa kuin aina muutaman päivän vain. Kaiken muun lisäksi sanoi Farfalla nyt vielä menevänsä pyhälle vuorelle, laskeaksensa asian neitsyt Marian sydämelle; jos Nanni saisi hyveenpalkinnon, voisi hän mennä naimisiin ja laittaa kuntoon talouden, ja kun miehellä oli hyvä ansio ja hän oli säästäväinen, olisi heidän toimeentulonsa turvattu.

Huomautin nyt että Jumala kumminkin palkitsee uskollisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ja että Farfalla varmaankin vielä saisi nauttia työnsä hedelmistä. Surumielisesti hymyillen hän katsoi minuun ja lausui: "Ei, Jumala ei rakasta köyhiä. Kaiken ikäni minun täytyy olla kovassa työssä ja kärsiä puutetta, ja kun en enää jaksa tehdä työtä, joudun vaivaishuoneeseen päättämään päiväni. Enkä ole kumminkaan koskaan ehdon tahdon tehnyt pahaa, — en ainakaan enemmän kuin tuhannet muut, jotka kaiken ikänsä elävät onnellisina."

Kun nyt olin ottanut toimekseni esiintyä Jumalan puolustajana, saarnasin edelleen jotenkin tähän tapaan: "Eihän onni ole pääasia, ei ainakaan sellainen onni, jota te tarkoitatte. Se on tärkeintä, että kehitymme täydellisyyttä kohden, ja usein hätä ja taistelut ja vaivat ovat paljoa hyödyllisempiä, kuin tuo niinkutsuttu onni, joka ei ole minkään arvoinen. Jos tahtoo käsittää Jumalan ohjauksen, niin täytyy siis ymmärtää että hän enin rakastaa juuri niitä, joiden tielle on asettanut runsaasti kivimöhkäleitä ja orjantappurapensaita raivattavaksi pois." Lopuksi kysyin, eikö häntä koskaan ollut vallannut iloinen onnentunne, katsellessaan lapsiaan, jotka yksin, ilman Jumalan ja ihmisten apua, oli elättänyt ja kasvattanut terveiksi kunnon ihmisiksi.