Puhuessani oli hän katsonut minuun tarkkaavasti, ja aivan ensi kerran näin hänen vilpittömissä, kirkkaissa silmissään haaveellisen katseen. "Minulla ei ole koskaan ollut aikaa miettiä, olenko onnellinen vai onneton", sanoi hän. "Siitä saakka kuin jouduin köyhyyteen, on elatuksen hankinta lapsille antanut minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten ole ehtinyt tarkastella omaa tilaani. Ja se onkin hyvä. Jos minulla siihen ollut siihen aikaa, niin en ehkä olisi voinut ollakaan niin iloinen kuin nyt näette minun olevan. Siksi en myöskään mene, kuten muut, koskaan kirkkoon rukoilemaan. Muistan niin selvästi kuin se olisi ollut eilen, kuinka kerran iltahämärissä työstä palatessani menin kirkkoon. Oli maaliskuu, ja ilma oli ensi kerran talven jälkeen keveä ja lenseä, ja se saattoi minut ehdottomasti hiljentämään kulkuani. Silloin kuulin avoimesta ovesta hiljaista urkujensoittoa ja menin sisään. Ovesta astuessani ajattelin vielä: 'Ehdinköhän vielä pestä Riccardon vaatteet? Ovatkohan ne huomisaamuna jo kuivat? Mahtaisinkohan saada naapurin vaimolta vähän hehkuvia hiiliä, keittääkseni munan Riccardolle? Riittävätköhän rahani koroiksi panttilainaajalle, jos ostan tuoreita munia?' — Tuolla tavalla minä näet lasken ja tuumin päivät pitkät ja väliin yöllä unessakin. Mutta kun polvistuin puolipimeässä sivukomerossa ristin juurella seisovan madonnan eteen, pysähtyi tuo ajatuksenjuoksu äkkiä, aivan huomaamattani, ja minusta tuntui siltä kuin sisimmässäni olisi auennut ovi, jota muulloin aina olin pitänyt lukittuna, ja siitä tunki nyt esiin joukko mietteitä ja mielikuvia ja muistoja. Kaikki ne olivat minulle ennestään tuttuja, mutta ainainen kiire ja mielenahdistus oli estänyt minua kiinnittämästä niihin huomiota. Näin edessäni, kuinka synnytettyäni nuorimman lapseni puoleksi tiedotonna nousin sitä pesemään ja kapaloimaan, kuinka seuraavana aamuna näännyksissä, nälkäisenä ja hylättynä keitin paksua jauhopuuroa itselleni ja lapsille; sitten tulivat oikeudenpalvelijat vaatimaan minulta panttia mieheni veloista, ja minua hävetti, kun he näkivät minut makaamassa tuossa siivoamattomassa huoneessa. Sitten menin pyytämään Gradellalta lainaa, ja hän istui edessään lautasellinen hyvää höyryävää lientä, ja minä ajattelin yhtä mittaa: 'Jospa hän toki antaisi minulle lusikallisen, yhden ainoan lusikallisen!' — sillä voin pahoin nälästä. Mutta hän tyhjensi hitaasti silmieni edessä tuon täyden lautasen, minulle tarjoamatta. — Olin vielä näkevinäni Riccardon pienenä, kuinka hänen turpeat, kalpeat poskensa hieman punastuivat ilosta, kun minä tulin kotiin, kuinka hän kurotti kätensä minua kohden ja hänen silmiinsä herahtivat suuret kyynelkarpaleet ja hänen pieni suunsa alkoi vavista, kun hän näki etten tuonut hänelle mitään muassani, — ja kuinka hän sitten pelkästä voimattomuudesta nukahti, kun laskin hänet rinnoilleni, joissa ei ollut enää tippaakaan maitoa. Selvään olin vieläkin kuulevinani heikon, mielihyvää ilmaisevan äänen, jonka hän päästi, kun tarjosin hänelle tuota tyhjää rintaa, ja näin kiitollisen katseen, jonka hän minuun loi. Näin myöskin itseni kulkemassa ihmeen ihanan puiston ohitse, jossa nuori äiti, yllään höllä valkoinen puku, lepäsi päivänpaisteisella nurmikolla ja kaksi tai kolme kirjailtuihin paitoihin puettua pienokaista riemuiten mellasteli hänen ympärillään. Ja nyt vasta, pitkien aikojen kuluttua, tuli mieleeni joukko ajatuksia, joita ei silloin ollut pälkähtänyt päähäni: 'Miksi minä en koskaan ole saanut pukea lasteni päälle kauniita uusia vaatteita, niin kilttiä ja sieviä kuin he olivatkin? Miksi en koskaan ole saanut naureskella ja leikkiä heidän kanssansa? Miksi en yhtenäkään ainoana, aamuna ole saanut nukkua kyllikseni ja jäädä heidän kanssansa lepäämään, miksi minun täytyi joka ikinen aamu ennen päivänkoittoa lähteä kotoa ja jättää pienokaiseni, vaikka he unesta heräten kurottivat käsivartensa minua kohden ja huusivat itkien: elä mene luotamme!?' — Kaikki nuo kuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan mitä suurimmalla nopeudella, ja yhä enemmän alkoi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin minua olisi uhannut suuri vaara. Minua halutti itkeä, mutta samalla minusta tuntui siltä, että jos alkaisin itkeä, niin en voisi lakata ennenkuin olisin itkenyt itseni kuoliaaksi, ja minun täytyi kiiruhtaa ulos. Kun sitten ulkona katseeni sattuivat tornikelloon ja näin kuinka myöhäistä jo oli, ja tulin ajatelleeksi etten ehkä enää saisi tavata vaimoa, jolta tavallisesti ostin munia, ja että tuskin enää ehtisin sinä iltana pestä vaatteita, silloin haihtuivat äkkiä kaikki nuo kuvat, jotka olivat saattaneet mieleni rauhattomaksi, ja minun oli parempi olla."
Niin, niin kerrassaan olivat nuo muistot haihtuneet hänen mielestänsä, ettei hän ollut ajatellut koko asiaa ennenkuin nyt kun minun puheeni muistutti häntä siitä ja hän kertoi siitä minulle. Varsinkin sen jälkeen oli minun mahdoton käsittää, kuinka ensi silmäyksellä en ollut nähnyt hänessä muuta kuin mitättömän, ruman vanhan naisen ja huomannut hänen katseessaan vain samaa vilpittömyyttä ja tyyntä ilomielisyyttä kuin hänen kasvoillaankin. Kun tarkasti noita silmiä kauemmin, niin tuntui pikemmin siltä, kuin kasvot olisivat olleet vain naamari, jonka takaa ne katselivat esiin, kuin ne olisivat olleet kaksi itsenäistä olentoa, jotka puhuivat omaa kieltänsä. 'Meillä ei ole koskaan ollut aikaa itkeä', sanoivat ne, 'ei koskaan aikaa nukkua! Milloinka saamme itkeä kylliksemme? Milloin paneudut hautaan, että saisimme nukkua kylliksemme?' Kaikkein syvimmällä noissa levollisissa ja kirkkaissa silmissä näki, kun silmäili niihin kauan, aina tukahdutetun, aina tyydyttämättömän unen ja kyynelten kaihoamisen.
Mutta siitä huolimatta ei häneltä kuitenkaan kokonaan puuttunut elämänhalua, ja unelma, jota hän salasi itseltäänkin, nimittäin että jollakin tavalla, hänen lastensa tai hänen kadonneen miehensä kautta, onni vielä voisi hänelle koittaa, auttoi häntä kestämään jokapäiväisiä vaivojansa. Varsinkin erästä seikkaa hän odotti yhtä hartaasti kuin nääntymäisillään oleva matkamies odottaa keidasta tai majataloa, jossa voi heittää matkarepun olaltaan ja levähtää, — nimittäin Riccardon kuolemaa. Siihen pysähtyivät aina hänen ajatuksensa, sitä seuraisi taivaallisen levon ja huolettomuuden aika. Mutta noista tunteista huolimatta hän teki kaiken voitavansa, haluttaisi sanoa enemmän kuin voi, vahvistaaksensa Riccardon heikkoa henkeä ja pidentääksensä hänen elämäänsä.
IV
Tuota Vanhassakaupungissa sijaitsevaa taloani nimitettiin pyhän Antoniuksen taloksi, koska sen oven yläpuolella oli mainittua pyhimystä esittävä koristus, kuten sanottiin alkuaan kahdenneltatoista vuosisadalta. Oli kumminkin helppo huomata että se oli tuskin kahtakaan sataa vuotta vanha ja syntynyt jesuiittityylin vallitessa; sitä todisti sekä pyhimyksen että hänen jalkoihinsa painautuvan karitsan asennossa ja ilmeessä kuvastuva liioiteltu hartaus ja pyhimyksen oikealla käsivarrella istuvan Jesus-lapsen teeskennelty suloisuus; vasemmassa kädessään oli Antoniuksella solakka, hempeästi nuokkuva lilja. Mutta juuri tuo ylenmääräinen tunteellisuus viehätti kansan lapsellista mieltä, ja kirjavine kukkineen, joilla kuva melkein aina oli runsaasti koristettu, vaikuttikin se hieman miellyttävästi tumman muurin rinnalla. Ettei kukkia koskaan puuttunut, johtui siitä, että tuo erityisen runsasarmoinen pyhimys oli yleisesti suosittu. Erittäinkin piti Riccardo huolta siitä, että sillä oli niitä yltäkyllin; Farfalla sanoikin etupäässä poikansa tähden muuttaneensa tuohon taloon, jonka tunnus tätä niin viehätti. 'Kenties tuottaa pyhä Antonius meille onnea', oli hän ajatellut, kun Riccardo ahdisteli häntä pyynnöillään, 'voimmehan koettaa!' Ja niin he olivat jo vuosikausia olleet vuokralaisiani, eikä pyhimys ollut vieläkään palkinnut heidän luottamustaan — eikä Riccardo väsynyt häntä kukittamasta. Hän kertoi minulle itse, mistä syystä hän erityisesti rakasti pyhää Antoniusta, nimittäin siksi että hän pikemmin oli ollut eläinten kuin ihmisten pyhimys. "Ihmiset eivät välittäneet hänestä, Vaan nauroivat hänelle", sanoi hän, "mutta eläimet juoksivat hänen jälkeensä, — eivätkä ainoastaan karitsat ja koirat ja muut kotieläimet, vaan myöskin metsänelävät, — viisaat, nopsaliikkeiset ketut ja sukkelat jänikset; yksin pienet käärmeetkin kohottautuivat, pystyyn ja lekuttivat mielihyvästä kieltänsä hänen lähestyessänsä. Ja kun hän kulki merenrannalla, kokoontuivat kalat, rapisuttivat kiiltäviä suomujansa ja aukoivat pyöreätä suutansa, ikäänkuin hänen sanansa olisivat olleet ravintoa. Heille hän näet kertoi sydämensä ylevät ajatukset, joita ihmiset eivät ymmärtäneet." Samaten kuvaili Riccardo innolla, kuinka Jesuslapsi, nähdessään pyhimyksen ylenpalttisen rakkauden, oli laskeutunut hänen syliinsä. Riccardo rakasti nimittäin itse lapsia ja eläimiä yli kaiken ja ne samaten häntä. "Ei ole Vanhassakaupungissa ainoatakaan lasta", sanoi Farfalla, "joka ei häntä tuntisi ja rakastaisi. Kun hän illoin istuu kaivon luona, soittaa harmonikkaa ja laulaa: 'tuu, ystävän', tuu tanssimaan!' Niiloin he paukuttavat käsiään ja hyppelevät hänen ympärillään eivätkä tahdo erota hänestä, niin että vanhempain usein yön tullessa täytyy väkisin viedä heidät sisään."
Aivan pienenä oli Riccardo alinomaa itkenyt ja tuottanut äidilleen enemmän vaivaa kuin kukaan muu lapsista. Mutta töin tuskin hän oli alkanut jotain ymmärtää, kun asiat kerrassaan muuttuivat. Silloin oli näet äiti ostanut hänelle kauniin keltaisen kanarialinnun ja ripustanut sen häkin hänen vuoteensa yläpuolelle, ja lintunen saattoi hänet unohtamaan kaiken mikä häntä vaivasikin. Ei hän näyttänyt koskaan väsyvän katselemasta sitä, kuinka se hyppi toiselta puikolta toiselle, ja hän säisti heikolla äänellään pienen laulajan liverryksiä ja helkytyksiä, niin että todella näytti siltä kuin he olisivat jutelleet keskenänsä.
'Niin me teimmekin', sanoi Riccardo, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaammin; 'en muista enää mistä me keskustelimme, mutta kyselin siltä kaikenmoista ja se vastasi minulle. Ymmärsin myös kaikki sen laulut, ja minulle on jäänyt muistiin yksi niistä, joka oli tällainen:
Kultaa siipen' välkkyy,
Kultaa laulun' helkkyy,
Kultaa, kultaa syömmen' on!
Ja minä kuvailin mielessäni sen sydäntä pienen auringonkukan kaltaiseksi, ja kun se lauloi, olin näkevinäni, kuinka nuo lukemattomat keltaiset kukkalehdet värisivät sen rinnassa.
Nyt oli Riccardolla huonetoverina oleanderi, joka ulottui melkein lakeen, ja kerttu ja sirkka, jotka asustivat Carmelon niille valmistamissa häkeissä. Kissa hänellä myöskin oli ollut, vaan sen oli äskettäin myrkyttänyt eräs naapureista, jolta se oli varastanut makkaran. Tuon kissan hengen oli Riccardo kerran pelastanut, kun lapsijoukko, joka oli kokoontunut talon edustalla olevan kaivon luo, oli aikonut huvikseen hirttää sen. Farfalla kertoi että hän oli kompuroinut, ettei tulisi liian myöhään, kainalosauvoilleen niin nopeasti jyrkkiä portaita alas, että helposti olisi voinut pudota niin että olisi kuollut. Hän oli sitten ruokkinut pelastettua kissaa, joka oli pienen pieni ja kurjan laiha, huolellisesti kuin pientä lasta, niin että se vähitellen kävi pyöreäksi, sileäksi ja kiiltäväksi. He olivat olleet keskenään hyvät ystävät ja toverit, ja, tuntiessaan myrkyn vaikutusta oli uskollinen kissa, jännittäen viimeiset voimansa, hiipinyt Riccardon luo, kuollaksensa hänen sylissänsä.
Ajan pitkään huomasin että helläsydäminen Riccardo, joka olisi ollut valmis itse näkemään nälkää, voidaksensa leivällänsä ravita nälkäisiä varpusia tai köyhää lasta, ja yleensä oli lapsellisen vaatimaton, kumminkin äitiänsä kohtaan esiintyä vallan vaateliaana. Hänen pukunsa oli varsin huono, mutta siihen hän kumminkin tyytyi, käsittäen ettei asia ollut autettavissa; mutta pilkkuja ei siinä olisi saanut olla eikä olletikaan paikkoja toisenlaisesta kankaasta. Mutta kun hänen täytyi käyttää samaa pukua vuosimääriä ja se aina varsin pian meni rikki siitä paikasta, jota kainalosauva hankasi, niin nuo seikat eivät olleet kartettavissa. Tiukka oli hän ruokaankin nähden, jossa aina keksi jotakin moitittavaa, ehkä siitäkin syystä, että oli liian heikko, voidaksensa sietää hyvin mitään ruokaa. Huoneen siisteyden suhteen oli hänellä myös kovin ankarat vaatimukset, joita kumminkin oli ylen vaikea täyttää siellä asustelevain holhoeläinten takia. Niinä päivinä, jolloin hän voi paremmin, siisti, pesi ja keitti hän itse innolla ja taidolla, mutta voidessaan huonommin — ja sellaisia päiviä oli paljoa runsaammin — oli äidin oltava kaikkialla läsnä ja kaikkivaltias. Yleensä vaikutti äidin läsnäolo häneen varsin huomattavasti; tämän tarvitsi vain tulla huoneeseen, niin Riccardon kasvot kävivät lapsellisen näköisiksi, näyttivätpä ne pyöristyvänkin, ja kun hän nojautui äitiinsä, kuvastivat hänen liikkeensä tyytyväisyyttä ja turvallisuudentunnetta. Hän ei silloin juuri ottanut osaa keskusteluun, vaan antoi äitinsä puhua ja kuunteli häntä lapsen kaltaisena, josta vanhemmat ovat erehtymättömiä. Mutta kun äiti oli poissa, otti hän usein samat asiat puheeksi, lisätäkseen jotakin Farfallan puheisiin tai oikaistakseen niitä, ja hän osottautui silloin varsin sukkelaksi ja terävä-älyiseksi sekä oikeutta harrastavaksi.
Carmelo rakasti myöskin eläimiä ja lapsia, mutta ei hän seurustellut niiden kanssa veljellisesti ja tuttavallisesti kuten Riccardo. Carmelo oli maailmaan syntyessään ollut varustettu onnenhampaalla, ja Farfalla kertoi minulle, kuinka hänen luonaan silloin oli käynyt lääkäreitä, professoreja ja ylhäisiä naisia katsomassa tuota pientä kiiltävän riisijyvän näköistä ihmehammasta, joka oli hänen esikoisensa suussa ja saattoi naapurit ennustamaan lapsukaiselle onnea ja mahtavuutta. Hymyillen vertasi hän silloisia toiveitansa siihen, miten oli käynyt, mutta hänen tarkka oikeudentuntonsa saattoi hänet kumminkin lisäämään, että Carmelon elo varmaankin olisi voinut muodostua onnekkaammaksi, jos hän itse vain olisi siitä välittänyt. Hän oli voimakas eikä suinkaan laiska, mutta hän jätti usein työnsä, lähteäksensä tuntimääriksi kävelyretkelle tai soutaakseen aukealle merelle, ja nuo huvit olivat hänestä paljoa tärkeämpiä kuin rahan ansaitseminen. Kumminkaan hän ei ollut haaveksija, kuten Riccardo, ja siksi oli äidistä käsittämätöntä, kuinka hän voi käyttää niin paljon aikaa tyhjäntoimittamiseen. Siinä suhteessa hän kumminkin oli onnellinen, sanoi Farfalla, ettei hän lainkaan voinut sietää naisia. Riemuportinkadun kursastelemattomat, luonnolliset tyttöset, jotka parveutuivat Riccardon ympärille, missä hänet vain näkivät, tunsivat niin selvästi, kuinka vastenmielisiä he olivat Carmelosta, että kuin pelästyneet linnut heti pyrähtivät tiehensä, kun näkivät hänen tulevan. Siis ei hän varmaankaan menisi naimisiin, ja se se juuri olisi onneksi; rikkailla olivat lapset, sanoi Farfalla, hauskana leikkikaluna, niillä kun ei koskaan ollut niitä enempää kuin yksi tai kaksi; mutta köyhän lapset, joita oli kuin hiekkaa meren rannalla, olivat kuin hyttysparvi, joka imi vanhempien veren.
Carmelo ei ollut äitinsä eikä veljensä näköinen: hän oli rotevampi, hänen päänsä karkeatekoisempi ja kasvonsa leveämmät. Hän ei ollut hieno eikä kaunis eikä huomiota kiinnittävä, mutta hänen uhkuva voimansa ja terveytensä teki miellyttävän ja raikkaan vaikutuksen. Koko hänen olennossaan ilmeni lapsellista itseensätyytyväisyyttä, ja joskin onnenhammas oli mennyt menojaan, niin oli hänellä sen sijaan onnea tuottavat silmät; suuret ja kauniit ne eivät olleet, mutta tyydytetyt, juopuneet katselemastaan kaikkia ympäröiviä ihania esineitä: puita, niittyjä, lähteitä, kaloja ja lintuja. Hän oleskeli kernaasti luonnon helmassa, missä oli niin paljon katseltavaa ja silmillä nautittavaa; puhelemisesta ei hän välittänyt eikä kuuntelemisestakaan niin kuin katselemisesta.
Vähät olivat hänen puheensa silloinkin, kun tervehdin häntä nähdessäni hänet ensi kerran; äänetönnä hän asetti Riccardon vuoteelle lasitölkin, jossa istua kökötti kaksi pientä lehvisammakkoa. Riccardo kohottautui nopeasti istumaan, hänen kalpeat poskensa punehtuivat, ja ilo sytytti hänen silmissään sellaisen yliluonnollisen hehkun, kuin olisivat taivaanportit auenneet hänen edessään ja jumalalliset salaisuudet ilmenneet hänelle. Nuo vihreät, hartaasti kurnuttelevat olennot olisivat voineet luulla aamukoin hohtavan heidän päänsä yläpuolella. Hän sulki astian lujasti laihoihin käsiinsä, ikäänkuin ilmaistakseen siten hellyytensä sammakoille, ja hän kertoeli niille, kuinka hyvä niiden olisi olla hänen luonansa, kuinka hän joka päivä antaisi niille lukemattomia kärpäsiä ja niille hankittaisiin tuoretta ruohoa, niin etteivät ne tietäisi mitään koti-ikävästä. Sitten hän pyysi Carmeloa kertomaan, kuinka tämä oli saanut ne kiinni ja seurasi huomaavasti tuota lyhyttä mutta tarkkaa selontekoa; samalla näkyi kumminkin hänen huomionsa kohdistuvan myös sisäänpäin, missä mielikuvitus lienee saanut uutta kiihdykettä.
Hän alkoi nimittäin nyt äkkiä vilkkaasti kuvata paikkoja, missä itse oli hakenut sammakoita; sitten rupesi hän kertomaan merimatkasta, jonka kerran vuosia sitten oli tehnyt veneellä muutamien ystävien kanssa, pyytääksensä kaloja. Hän kuvasi näkemiänsä laivoja, niiden valkoisia, keltaisia ja ruskeanpunaisia purjeita, vihreätä merta ja sinistä taivasta, laskevan auringon punertavaa hohdetta ja hämäriin piiloutuvan meren suloisen viileätä ilmaa niin valtavalla ihastuksella, että tuo kuva, jonka olimme nähneet joka päivä, kävi meistä oudon viehättäväksi, ja minusta tuntui siltä kuin tuo aikoja sitten ollut ja mennyt ilta olisi ollut maailman tärkein, ihmeellisin ja onnellisin ilta. Sitten alkoi Farfalla jutella ja kertoi, millaisessa tuskassa hän tuona päivänä oli ollut Riccardon tähden ja kuinka iloiseksi hän tuli, kun keskiyön jälkeen kaukaa kuuli poikansa kainalosauvan säännölliseen tapaansa iskevän katukiviin. Vaikkei Riccardo koko päivänä ollut syönyt muuta kuin palan leipää, ei hän kumminkaan mielenkiihkolta voinut syödä mitään eikä nukkua, vaan makasi melkein aamuun saakka silmät auki, pitäen kädessään pikku kalaa, joka oli ainoa minkä hän oli saanut.
Kun hänen äitinsä nyt huomautti, että ehkä kävisi vaikeaksi aina hankkia sammakoille tuoretta ruohoa, ja että siksi olisi parempi päästää ne irti, joutui hänen mielensä aivan kuohuksiin; hän veti tölkin lähemmäksi itseään ja selitti kiivaasti, että niin kauan kuin hän eläisi, täytyisi sammakoiden olla hänen tykönänsä hänen tovereinansa. 'Ja kun sinä kuolet', sanoi Farfalla, 'niin panen ne haudallesi; siellä ei puutu ruohoa, ja ne voivat pitkinä kevätöinä ilahduttaa sinua laulullansa, josta niin pidät.'
"Niin", jatkoi Riccardo innokkaasti, "mutta ennen kaikkea on teidän muistettava istuttaa sinne tuo oleanderi, johon sitten voitte ripustaa lintujeni ja sirkkani häkit." Minä huomautin että siten ehkä hänen hautapaikastansa saisi alkunsa eläintarha, jota kaupunkimme jo kauan oli toivonut, ja se pani kaikki sydämellisesti nauramaan; mutta oikeastaan pilanteko hänen kuolemastaan, jonka sekä hän itse että muut voivat huomata hiljaa lähenevän lähenemistään, teki minuun varsin tuskallisen ja vastenmielisen vaikutuksen. Vasta vähitellen rupesin käsittämään, että niin selvillä kuin hän olikin tilastaan, hänen mielessään kumminkin vielä oli sijaa hämärille elämänunelmille ja tulevaisuudentoivoille. Melkein koko ikänsä hän oli oleskellut sairashuoneessa, mutta lapsena oli hän viettänyt muutamia vuosia eräässä kauniilla paikalla merenrannalla sijaitsevassa lastenkodissa, jossa sairaita lapsia hoidettiin ja he saivat merikylpyjä. Taloa oli ympäröinyt äärettömän suuri puutarha, ja siellä hän oli istunut kukkivien puiden varjossa, katsellen merelle, ja ystävälliset hoitajattaret olivat tuoneet heille maitoa ja viiniä, ja siellä olivat ne lapset, jotka eivät olleet kovin sairaita, — niihin hän tosin ei ollut kuulunut — olleet piilosilla, hippasilla ja pallosilla. — Hänelle oli käynyt tarpeeksi usein uudistaa mielessään noita muistoja, luullakseni siksi että ne todistivat, että hänenkin elämässään voisi olla sijaa onnelle, ja soivat hänelle oikeuden sanoa: "Minäkin olen kerran ollut onnellinen ja iloinnut päivänpaisteessa!"
Hänen tulevaisuudentoiveensa perustuivat harmonikkaan, jota hän, äitinsä puheen mukaan, osasi soittaa oivallisesti: hän aikoi ruveta soittoniekaksi ja soittaa kaduilla ja ravintoloissa, häissä ja tanssiseuroissa ja siten ansaita rahaa. Mutta paitsi sitä että hän oli liian heikko pannakseen koskaan tuota tuumaa täytäntöön, olisi siihen myöskin täytynyt hankkia poliisilta lupa, ja sen saamiseksi oli tarpeen siksi suuri rahamäärä, että Farfalla ei mitenkään voisi saada sitä kokoon, — joten aie siis joka suhteessa oli mahdoton toteuttaa. Vaeltavan soittoniekan kurjaa elämänosaa pidettiin täällä kadehdittavana, sen saavuttamista olisi Riccardo katsonut huimaavaksi, rajattomaksi onneksi. Yleensä hän olisi käyttänyt joka tilaisuutta ansaitaksensa rahaa, vaikkei hänellä itseensä nähden ollutkaan muita mielihaluja kuin että voisi pukeutua siististi ja sievästi ja saisi mielin määrin polttaa paperossia. Mutta hänen mielessänsä kuvastui korkeimpana maallisena onnena se, jos voisi lähteä ulos maailmaan harmonikka selässä, ehkäpä kulkea suurilla, valtamerta lohkovilla laivoilla toisiinkin maanosiin ja sieltä lähettää äidille rahaa, niin että tämä vanhoillaan saisi levätä, ajatellen: 'Riccardo tekee työtä minun edestäni'. Tuon unelman toteutumista ei hän tosin itsekään pitänyt mahdollisena, vaan siitä hän kumminkin alati haaveksi ja puhui.
Hän käsittelikin todella harmonikkaa taitavasti, vaikkei ollut saanut mitään ohjausta siihen, ja hänen esittämistavassaan ilmeni luontaista soitannollista aistia. Voi huomata hänen soittavan korvakuulolta, esittävän sävelmät sen mukaan kuin oli ne kuullut jonkun ohikulkijan suusta tai naisilta ja lapsilta, jotka niitä hänelle laulelivat, sillä niissä oli joukko muutoksia ja muovailuja. Erityisesti viehätti minua laulu, jolla hän säisti soittoansa, sekä se, että hän sanojen suhteen menetteli samaten kuin säveleenkin nähden, nimittäin muutellen ja koristellen muistinsa runsaita varastoja. Hänellä oli erinomaisen kirkas ääni, joka kajahteli kauas, vaikka hän lauloikin hiljaa, ja hänen laulunsa tunki ehdottomasti sydämeen; oli kuin yksinjätetty lapsi olisi pukenut haaveensa lauluun ja kuunnellut sitä, itse käsittämättä itseänsä.
Kun ensimäisen kerran kuulin hänen soittavan, valtasi minut niin voimakas liikutus, että menin akkunan luo, salatakseni sitä. Silloin katseeni sattumalta kohdistuivat riemuporttiin, jonka siitä kohden voi nähdä. Luullen minun todella vaipuneen katselemaan tuota muinaisaikojen jätettä, jota usein oli nähnyt muukalaisten ihailevan, sanoi Farfalla: "Pakanoille lienee ollut suotu enemmän onnea kuin meille, koska ne pystyttivät tuollaisia voittoportteja. Me taistelemme kurjuutta vastaan ja se pääsee meistä aina voitolle. Mutta sen sijaan on meille pystytetty riemuportti taivaassa." Viime sanat oli hän selvästi lausunut ivalla, vaikkakin lempeästi hymyillen, enkä heti keksinyt mitä vastata. Mutta Riccardo laski harmonikan kädestään ja sanoi hitaasti: "Minä tiedän vieläkin yhden riemuportin; se on siinä, mistä mennään unen laaksoon." Siihen virkahti Farfalla nauraen: "Sellaisilla kuin sinulla on aikaa uneksia; Carmelo ja minä nukumme niin sikeästi että Jumalan joka aamu täytyy uudelleen herättää meidät eloon."
Nuo Riccardon sanat selvittivät minulle monta seikkaa. 'Vaellatko sinä kenties', ajattelin katsoessani häneen, 'joka yö elämän puutarhoissa, kevein askelin, sauvatta, — ja siksikö voit niin tyynesti ja välinpitämättömästi tarkastaa eloa täällä kyynelten laaksossa? Sielläkö olet kuullut nuo laulut, joilla mieltämme liikutat?' Minusta oli kuin olisin nähnyt hänen menevän sisään kukitetusta portista ja nuokkuvien kukkasten kuvusta tipahtelevan hänen päällensä kullalla kimmeltävää kastetta. Siitä johtui hänen silmiensä yliluonnollinen loiste! Olin vähällä käydä kateelliseksi häntä kohtaan. Mitä olisi minulle jäänyt, jos minulta olisi otettu omaisuus ja terveys, niin että olisin ollut köyhä ja sairas kuten hän? Tuskaa, mielenkarvautta, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan. Mutta hän koristeli rakkautensa kukkaseppeleillä tämän julman maan ja yksin tuonkin ainoan lahjan, joka sillä ylenpalttisuudestansa oli varattuna köyhälle pojallensa, — haudan!
V
Eräänä lämpöisenä yönä toukokuussa läksivät toivioretkeläiset liikkeelle. Kun vaelluksen kestäessä ei saanut nauttia mitään, aterioivat pyhiinvaeltajat ennen lähtöänsä yhdessä lukuisan tuttavien kanssa, jotka heitä saattoivat, ja asettuivat sitä varten aukealle kentälle, jota osaksi peitti kaikenmoinen roska, osittain korkea ruoho. Toisella puolen rajoitti sitä linnanmuuri, toiseen suuntaan voi nähdä meren ylitse aina sinne saakka, missä se suli yhteen sinipunaisena häämöttävän taivaan kanssa.
Useimmat läsnäolijat tunsivat minut jo ennestään ulkonäöltä, ja voitin pian heidän suosionsa kartuttamalla yhteisiä ruokavaroja lihalla, hedelmillä ja muilla herkuilla, joita olin tuonut mukanani. Aluksi pysyttelin syrjässä Farfallan kanssa, joka muurin suojassa kivien ääressä valmisteli kahvia ja salaattia; en näet voinut keltään saada niin tarkkoja tietoja seurueeseen kuuluvain henkilöiden elonvaiheista, kuin häneltä. Katsellessani hänen taitavaa ja joutuisaa askartelemistaan, esitti hän minulle kuvia muutamain hänen apunaan ja johdollaan toimiskelevien naisten luonteesta ja elämästä. Näiden joukossa oli kaksi vuokralaistani, joista toinen oli keuhkotautinen ja peljättävän laiha, ja jonka toivo, että voisi rukouksillaan hankkia madonnalta itselleen terveyden, mutta myöskin halu nähdä ihmisiä ja kuulla puhetta ja naurua, oli saattanut liittymään pyhiinvaeltajiin. Hän oli Riccardon hyvä ystävä sekä yhtä väsymättömän vilkas ja taipuisa leikinlaskuun ja ilkasteluun kuin tämäkin. Heillä oli tapana sairautensa ja hiutumisensa johdosta kilvan pistellä toisiansa, ja keuhkotautinen oli ehdottanut, että löisivät vetoa siitä että Riccardo, joka kerskaili olevansa häntä terveempi, kuolisi ennen häntä. "Mutta kuinkas minä saan sinulta maksun, jos voitan?" sanoi hän. Riccardo sanoi että hän voisi olla huoletta, sillä jos tuo uskomaton seikka tapahtuisi, niin tulisi hän keskiyöllä panemaan hänen vuoteellensa maksun tähtitaalereissa.
Toinen nainen oli lihava muori, joka joka kevät virkansa puolesta otti osaa toivioretkeen, vaikka muutoin kernaimmin pysyttelihe paikoillaan ja nytkin katseli Farfallan toimia muutoin liikkumatonna, paitsi että yhtä mittaa soluutteli sormiensa välitse hyvin pitkää ja muhkeata rukousnauhaa, mutta kasvoilla ilme sellainen, kuin aterian onnistuminen olisi riippunut hänen silmälläpidostaan. Hänen toimenansa oli istua kirkossa varakasten naisten edestä, joilla ei itsellään ollut siihen aikaa, samaten muiden hartaudenharjoitusten, kuten pyhiinvaellusten, rukousten lukemisen ja laulamisen suorittaminen. Hänen vyöstänsä riippui rukousnauha ja läkkipullo, jossa hänellä oli tapana säilyttää kahvia, ja häntä nimitettiin Vanhassakaupungissa kirkkomuoriksi sekä myöskin kirkkosammakoksi, siksi että hänellä oli pyöreät, tuijottavat silmät, pullistuneet kuten sammakolla, ja hän liikkui eteenpäin pitkillä hyppäyksillä, kun luuli ettei kukaan häntä nähnyt — niin kerrottiin. Tuosta pilanteosta huolimatta häntä kumminkin pidettiin suuressa arvossa, sekä siksi että hänellä oli taitoa ansaita rahaa, että myöskin sentähden, että hän osasi esiintyä arvokkaasti ja puhui pyhistä ja kaikkein pyhimmistäkin asioista varsin tutunomaisesti.
Kaksi naista esitti Farfalla minulle erittäin sääliteltävinä, siksi että he olivat alkaneet elämänsä joltisenkin suotuisissa olosuhteissa. Toinen heistä, Apollonia nimeltään, oli puvusta päättäen kaikkein köyhimpiä, ellei ollut tavattoman huolimaton; hän oli nimittäin suorastaan puettu ryysyihin. Hänen matalaotsainen, aistillista intohimoa kuvastava muotonsa ei ollut kaunis, vaan kumminkin huomiota kiinnittävä; sen ilme oli levoton, melkein tajuton, kuten hänen liikkeensäkin. Myötätuntoisuutta ei hän voinut herättää ainakaan muutoin kuin siksi että teki niin tavattoman säälittävän vaikutuksen. Hänen elämäntarinansa oli tällainen: Hän oli virkamiehen tytär ja oli mennyt naimisiin jonkun alhaisen virkamiehen kanssa, ja heillä oli ollut hyvä toimeentulo; kuollessaan ei mies tosin jättänyt hänelle mitään varoja, mutta hän olisi voinut tulla hyvin toimeen eläkkeellään, kun oli lapseton. Mutta jo vuoden kuluttua hän meni naimisiin erään lihakauppiaan kanssa, joka tosin ei luonnostaan ollut paha, vaan oli kiivas ja väkeviin menevä. Hän joi, siksi että kauppa kävi huonosti, tai lieneekö ehkä ollut päinvastoin; pian ilmestyi sitten huolia ja vastuksia sellaisia, joista vaimolla ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Mies sairastui, ja se vei viimeisetkin varat; kuta heikommaksi hän kävi, sen vähemmin hän kykeni vastustamaan juomishimoaan, ja lopuksi hän hirttäytyi selvitessään pitkällisestä humalasta. Avuttomalle vaimolle hankkivat hänen entiset tuttavansa kauppakojun torilla, ja hän tuli nyt joltisestikin toimeen ja olisi ehkä pian tullut siedettäviin olosuhteisiin, mutta hän rakastui pian erääseen kuormankantajaan, jonka seisontapaikka oli lähellä hänen kojuansa. Hän antautui yhteyteen hänen kanssansa, solmimatta avioliittoa, ja synnytti nyt, ollessaan neljänkymmenen tienoilla, viisi lasta peräkkäin, kadottaen samalla kadottamistaan voimansa. Kolmas mies oli laiskin ja pahaluontoisin kaikista; hän väsyi pian tuohon rasittavaan joukkueeseen, hankki itselleen nuoren rakastajattaren ja muutti hänen kanssaan toiseen asuntoon, välittämättä lainkaan Apolloniasta ja hänen lapsistansa. Niin oli tämä joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä käytännöllinen ja kokenut Farfalla oli auttanut tuota neuvotonta olentoa hankkimaan työtä.
Toinen nainen lienee ollut yhtä vanha kuin Apollonia, mutta vaikka surut ja huolet olivat jättäneet jälkiä hänen kasvoillensa, ilmeni niillä kumminkin vienoa suloutta, joka teki hänet paljoa nuoremman ja miellyttävämmän näköiseksi. Farfalla kertoi, että hän vielä kymmenen vuotta sitten oli ollut nuori ja ihmeen kaunis; 'hänen miehellänsä, joka myös oli kaunis ja luonnoltaan ilomielinen, oli paikka eräässä hattukaupassa, ja he tulivat hyvästi toimeen. Eräänä päivänä oli mies mennyt kovaa ukkossadetta pakoon muutamaan jalokivikauppaan ja pistänyt siellä kenenkään huomaamatta kainaloonsa laatikon, joka sisälsi joukon jalokiviä, ja vienyt sen kotiin. Kotona heitti hän kivet laatikosta, pani siihen äskensyntyneen lapsensa ja sanoi hämmästyneelle vaimollensa että pienokaisen vastedes olisi nukuttava siinä. Eräs tyttö, joka näki tuon kaiken avoinna olevasta ovesta, ilmaisi asian muille, ja mies parka joutui vankeuteen, kun tuomarit eivät voineet uskoa hänen noin äkkiä joutuneen järjiltään. Vankilassa hän, jonkun aikaa raivottuaan, kävi yhä tylsämielisemmäksi, mutta lihoi samalla, ja häntä rasitti ainainen kalvava nälkä. Hänen vaimonsa, joka tuskin kykeni elättämään itseänsä ja lapsiansa, kävi kumminkin usein miehensä luona viemässä hänelle ruokavaroja, jotka sai kokoon näkemällä itse nälkää, joten hän kuihtui kuihtumistaan samassa määrässä kuin vanki lihoi ja kävi kankeammaksi.
Sanoin Farfallalle kuultuani tämän ja muita samanlaisia juttuja:
"Näyttää siltä kuin te naiset tulisitte paremmin aikaan ilman miehiä,
ja kumminkin te aina niitä tavottelette? Mikä teidät siihen saattaa?
Tyhmyyskö vai mielettömyys vai rakkaus?"
"Kohtalo", sanoi hän, yrittämättäkään kumota väitettäni. "Kaikki on edeltäpäin määrättyä, on Riccardolla tapana sanoa, ja luulen hänen olevan oikeassa."
Väliin, sanoi hän, saivat kumminkin miehetkin kärsiä teoistansa, ja hän huomautti minua, sitä todistaakseen, suutari Bonalmasta, joka aivan äskettäin oli antanut Roomalaiskaupungille paljon puheen ja naurun aihetta. Tämä oli istuutunut muista erilleen, merelle päin, ja tuijotti katse tylsänä eteensä; hän näytti nuorelta, mutta oli kalpea ja laiha ja ikäänkuin tuskasta kokoon kutistunut, niin että minun oli mahdoton kuvailla häntä mielessäni iloiseksi ja pulskaksi, jommoinen hän vielä äskettäin oli ollut. Hän oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, noin kymmenen vuotta sitten, hänellä oli monta lasta, ja hän oli elänyt tyytyväisenä, kunnes hänen vaimonsa alkoi käsittämättömällä tavalla laimiinlyödä taloutta ja tuhlata rahaa. Syyksi tuohon omituiseen muutokseen huomattiin mielenhäiriö, josta syystä hänet täytyi viedä hulluinhuoneeseen. Bonalma otti taloutta ja lapsia hoitamaan taloonsa nuoren, tarmokkaan ja voimakkaan tytön, joka sittemmin synnytti hänelle kaksi lasta, katsoi itseään hänen vaimoksensa ja käyttäytyi joka suhteessa sen mukaan. Kumminkaan ei Bonalma ollut suinkaan unohtanut mielisairasta vaimoansa, vaan kävi väliin häntä tervehtimässä, lähetti hänelle vaatteita ja ruokaa ja muuta mitä hän voi tarvita. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt laitoksessa, mutta pääsiäisen aikaan hän tunsi kiihkeätä halua tavata vaimoansa. Heidän häänsä olivat nimittäin olleet siihen aikaan vuodesta, ja silloin oli heillä ollut kimputtain esikkoja ja orvokkeja vyöllä ja napinlävessä; siksi valtasi hänet joka kevät, kun hän missä tunsi noiden kukkasten lemua, halu tavata sairasta vaimoansa, ja hänen täytyi noudattaa tuota haluansa ellei tahtonut menettää järkeänsä hänkin. Niinpä oli hän tehnyt tänäkin keväänä. Lääkäri, joka hoiti hänen vaimoansa, ilmoitti hänelle silloin että hän nyt toivoi, päinvastoin kuin ennen oli arvellut, voivansa parantaa sairaan, ja hän kehotti Bonalmaa palaamaan muutaman viikon kuluttua, viemään vaimonsa täysin parantuneena kotiin. Tuo tiedonanto vaikutti Bonalmaan kuin isku päähän, ja puoleksi tajutonna hoiperteli hän kotiin. Ollessaan tuossa tilassa, kuin päihtyneenä tai huumaantuneena, rohkeni hän ilmaista rakastajattarellensa uutisen ja kehottaa häntä lähtemään pois, suodaksensa sijansa hänen lailliselle vaimollensa. Mutta toinen vakuutti heti että pysyisi paikallansa, mihin olikin tavallaan oikeutettu, kun hänellä oli muutaman kuukauden jälkeen jälleen lapsi odotettavissa. Bonalmassa ei ollut miestä käyttämään väkivaltaa, varsinkaan, kun hänen omatuntonsa häntä soimasi, hänen sydämensä oli kiintynyt lapsiin, ja tuo tarmokas, häikäilemätön nainen, joka ei lainkaan välittänyt siitä, kuinka hän selviäisi asiasta, saattoi hänet tavallista pelokkaammaksi. Naapurit odottivat varsin uteliaina, miten kävisi, kun vaimo parin päivän perästä palaisi kotiin. Ei kukaan tiennyt muuta neuvoa kuin sen, minkä Riccardon kyttyräselkäinen ystävä oli keksinyt, että nimittäin Bonalma nyt vuorostaan asettuisi asumaan koppiin, jonka hänen vaimonsa oli jättänyt.
Tosin Bonalman ulkomuoto olikin omiansa herättämään tuon ajatuksen. Hänen kasvoistansa voi huomata että yksi ainoa kalvava ajatus tai pikemmin epäselvä pelontunne raskaana ja hervostavana ahdisti häntä. Hänen tuijottavassa, hehkuvassa katseessaan oli uhkaava ilme; hän oli minusta kuin kamalia tuskia kärsivä eläin, joka on luonnostaan tuiki leppeä, mutta alkaa kuoleman tuskan kurkkua kuristaessa umpimähkään haukkoa ilmaa ja epätoivoissaan voi purra kuoliaaksi mitä vain lähelle sattuu.
Hän piti, kertoi Farfalla, paljoa enemmän vaimostaan kuin rakastajattarestaan, joka kumminkin oli nuorempi ja muhkeampi. Luonnostaan oli hän taipuva kiintymään kotiinsa, hellä ja tunteellinen, ja hän oli, ehkä tietämättänsä, koko ajan rakastanut vaimoansa; tosin tämä olikin ollut sekä hyvä että kaunis, niin ettei ollut monta hänen vertaistansa. Farfalla, joka aina halusi mihin hintaan hyvänsä lohduttaa murheellisia, oli neuvonut Bonalmaa lähtemään mukaan toivioretkelle, mutta mitä ihmeitä madonnan oikeastaan oli tehtävä hänen hyväksensä, sitä he tuskin kumpikaan tiesivät. Kun nyt katselin häntä kaukaa, tulin vakuutetuksi siitä että olisi parasta hänen rakastajattarellensa, jos pysyttelisi hänestä kaukana, niin avuttomalta ja aralta kuin hän näyttikin, ja tuo ajatus, että hän oli murhaaja, vaikkei itse sitä tiennyt vaan ehkä vain tuskalla sitä aavisti, vaikutti minuun niin valtavasti ja tuskallisesti, etten voinut pakottaa itseäni häntä puhuttelemaan.
Virkistyäkseni käänsin nyt katseeni matkueeseen kuuluviin vanhoihin aviopuolisoihin, jotka olivat pieniä, vilkkaita, iloisennäköisiä olentoja ja joita pikeimmin olisi luullut sisaruksiksi kuin aviopariksi. Heillä oli ollut kaksi tytärtä, jotka olivat kauniita, terveitä ja hilpeitä, mutta myöskin hillittömiä ja ajattelemattomia, ja niillä oli ollut rakkaudenseikkailuja rikasten herrojen kanssa. Vanhemmat olivat aluksi heitä siitä nuhdelleet, mutta lempeästi vain, sillä he rakastivat pulskia tyttäriänsä liiaksi, ja sitä paitsi he rohkenivat kuvitella mielessään, että nuo herrat menisivät naimisiin heidän lastensa kanssa, saattaen nämät loistoon ja kunniaan; olihan muinoisina aikoina usein tapahtunut sellaista. Mutta sen sijaan synnytti vanhempi tytär kaksi lasta peräkkäin vanhusten elätettäviksi, ja kun rakastelija, joka ei ollenkaan pitänyt huolta lapsistaan, kävi kylmäksi niiden äitiäkin kohtaan, läksi tämä maille maailmoille, ettei tarvitsisi kestää sitä, että tulisi kokonaan hylätyksi; vaikka hän olikin laiska ja kevytmielinen, ei häneltä kumminkaan puuttunut ylpeyttä ja rohkeutta. Molemmat lapsensa jätti hän vanhempiensa huostaan, luvaten lähettää rahaa, niin pian kuin saisi sitä ansaituksi; mutta sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään, ja vanhemmilla oli nyt jälleen tilaisuutta kuvailla mielessään, kuinka hän palaisi tarumaisen onnellisissa olosuhteissa. Toisen tyttären oli sillä välin käynyt kuten hänen sisarensakin, mutta hän oli toista laatua ja suri paljoa haikeammin tekonsa seurauksia. Sen jälkeen kuin tiesi tulevansa isättömän lapsen äidiksi, ei hän enää liikahtanutkaan ulos vanhempiensa asunnosta, ja kun synnytys oli ohi, läksi hän sieltä ainaiseksi. Ei tiedetty oliko hän sisarensa tavoin lähtenyt maailmalle vai mennyt kuolemaan. Nuo pienet vanhat ihmiset, ammatiltaan saviastioiden korjaajia, näkivät paljon huolta ja vaivaa hankkiessaan elatusta kolmelle kukoistavalle kasvatilleen, mutta eivät luopuneet toivosta, vaan vaelsivat joka vuosi toukokuussa pyhälle vuorelle, rukoillakseen armorikasta neitsyttä kadonneitten lastensa puolesta.
Farfallan lapsista oli saapuvilla ainoastaan hänen nuorin tyttärensä Vittoria, ja tämä otti toivioretkeen osaa oikeastaan vastoin äitinsä tahtoa. Oli nimittäin kysymyksessä rakastaja, josta Farfalla ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan, vaikka hän muutoin lapsiinsa nähden oli pikemmin liiaksi kuin liian vähän myöntyväinen. Siihen hän vielä tyytyi että tyttö, jota yleisesti suosittiin kauneutensa ja iloisen mielensä takia, oli hylännyt monta kunnollista ja hyvästi toimeentulevaa kosijaa; mutta Vittorian avioliittoa tuon ainoan kanssa, jonka tämä olisi tahtonut, hän vastusti tavattoman tarmokkaasti, ja Carmelo ja Riccardo avustivat häntä siinä. Olipa Carmelo kerran vihoissaan lyönytkin sisartansa, kun eivät pyynnöt ja varoitukset saattaneet tätä luopumaan aikeestaan, ja hän oli sanonut, ettei Vittorian enää pitäisi pitää häntä veljenänsä, jos menisi naimisiin tuon miehen kanssa. Rakastaja oli nimeltään Pasquale, ja hän oli hyvää sukua. Vastahakoisuutensa syistä ei Farfalla ilmaissut minulle muuta kuin että tuo mies oli hänestä kovin vastenmielinen ja että hän oli laiska. Mutta laiskan miehen hitto perii ja hän saattaa vaimonsakin helvettiin.
Kun oli aterioitu ja ihmiset käyneet vilkkaammiksi, kääntyi Farfalla, joka mieltäkiinnittävällä tavalla oli kertonut minulle nämä nyt muistista esittämäni seikat, muun seurueen puoleen, joka näytti tietävän hänellä olevan muistissa varattuna runsaasti kertomuksia ja lauluja. Kun hän nyt istui mukavasti keskessä ja katseli kuulijakuntaansa kirkkailla sinisillä silmillään, hartaasti, mutta samalla, etevämmyytensä tuntien, leikillisen ylpeästi, valaisten silloin tällöin esitystään vilkkailla kädenliikkeillä, muistuivat mieleeni vaeltavat laulajat, jotka muinaisaikoina kokosivat ympärilleen kansaa aukeille kentille lehmusten alle. Ei kukaan keskeyttänyt häntä muutoin kuin suosiollisella naurulla tai hämmästyksen huudahduksella, ja minustakin tuntui siltä etten väsyisi häntä kuuntelemaan, niin huvittavalla tavalla hän esitti kuvan toisensa jälkeen menneestä ilottomasta ja kurjasta elämästänsä. Välillä hän myöskin kertoi satuja ja pyhimystaruja, todistaakseen jonkun väitteen tai valaistakseen jotakin elämänkokemusta, lauloipa hän muutamia säkeistöjä vanhoista lauluistakin, — ja minulla on niistä sekä sanat että sävel vielä muistissa, vaikkei hänellä ollut ääntä eikä korvakuuloa. Hänen kertomistavastaan kävi selvästi esiin, ettei hän suinkaan ylen vakaasti uskonut pyhimyksiin, ja madonnastakin hän puhui lempeällä ivalla, vaikka vaelsikin jo kolmatta kertaa pyhälle vuorelle hänelle huoliansa ja pyyntöjänsä esittämään.
Ensi kertaa hän meni sinne seitsentoistavuotiaana tyttönä rukoilemaan tuota taivaallista olentoa pehmittämään hänen äitinsä sydämen; äiti nimittäin vaati häntä luopumaan kauniista kellosepästä, josta sitten tuli hänen miehensä ja johon hän silloin oli rakastunut, ja menemään naimisiin tuon vanhemman, työteliään kosijan kanssa, jonka hänen sisarensa sitten otti ja tuli varakkaaksi porvarirouvaksi. Pelko oli silloin vallinnut hänen mielessään, sillä itse teossa hän piti äitiänsä paljon mahtavampana kuin madonnaa, ja nyt hän oli äidin tietämättä lähtenyt koko päiväksi kotoa pois. Suureksi hämmästyksekseen hän kotiin tullessaan huomasi tuon itsepintaisen olennon muuttaneen mieltä. Äiti oli näet luullut, kun tytärtä ei ruvennut näkymään kotiin palaavaksi, että tämä joko oli surmannut itsensä tai lähtenyt rakastajansa tykö, eikä hän olisi tahtonut kumpaakaan noista häpeäpilkuista tahraamaan perheensä kunniaa. Sentähden hän oli päättänyt antaa tyttärensä tehdä mielensä mukaan ja ajatteli jo tyydytyksellä siitä johtuvia seurauksia, ja kun hänen ennustuksensa sittemmin toteutuivat, ei hän suonut Farfallalle mitään apua. "Siis", sanoi Farfalla, "on minun kiittäminen madonnaa miehestäni, joka kahdeksan vuoden perästä jätti minut ja teki minusta kerjäläisen; nähtävästi ei pyhä neitsyt tuntenut häntä niin hyvin kuin äitini."
Toisella kertaa Farfallan rukousta ei ollut kuultu. Silloin oli hän ollut vuorella vähän aikaa sen jälkeen kuin hänen miehensä oli lähtenyt maailmalle, kaksi kuukautta ennen nuorimman lapsensa syntymistä. Hylättynä ja hädissään, kuten oli, kammotti häntä ajatellessa että saisi vielä yhden lapsen lisää elätettäväksi, vaikka tuskin kykeni hankkimaan toisillekaan leipää, ja hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi täytynyt pakottaa taivas ottamaan asuntoihinsa tuo vielä syntymätön sielu. Kankeasti liikkuen ja sydän toivotonna nousi hän vuorta ylös, ollen menehtymäisillään kesän kuumuuteen, sillä hän oli päättänyt ettei matkalla nauttisi tippaakaan vettä. Saavuttuaan ylös vuorelle oli hän niin väsynyt ja voi niin pahoin, ettei kyennyt pitämään ajatuksiaan koossa ja sitäkin vähemmin esittämään asiaansa rukouksessa; mutta luottaen siihen että tuo jumalallinen olento ymmärtäisi häntä sanoittakin, heittäytyi hän madonnan kuvan eteen ja itki niin että alttarivaate kostui ja kävi raskaaksi ja kyyneleet virtasivat kivilattialle. Mutta siitä huolimatta syntyi lapsi maailmaan oikeaan aikaan ja oli, kuten Farfalla lausui, kukoistavampi, voimakkaampi, kauniimpi ja vilkkaampi kuin toiset, juuri kuin sillä olisi ollut kaksi henkeä.
Vittoria oli syntynyt eräänä sunnuntaina, auringon ollessa korkeimmillaan ja iloisen soiton kajahdellessa. Joukko sotamiehiä oli nimittäin kulkenut sitä katua pitkin, jonka varrella Farfalla asui, ja kun hän kuuli tuttua marssia puhallettavan, juoksi hän työnsä jättäen akkunan luo, katsoaksensa ulos. Kun hän kumartui ulos akkunasta ja juuri näki kullankeltaisten torvien säihkyvän auringonpaisteessa, alkoivat synnytystuskat, ja synnytys tapahtui sitten niin nopeasti, että hän vielä kaukaa kuuli muutaman hiljaisen sävelen, kun jo kaikki oli ohi. "Jos se olisi ollut poikalapsi", huomautti lihava vanha muori, Farfallan lopetettua tämän kertomuksen, "niin siitä olisi tullut mahtava sotapäällikkö." "Luulin lapsen tuottavan minulle onnea, vaikka olikin tyttö", sanoi Farfalla, luoden kirkkaat silmänsä Vittoriaan, joka istui kaukana hänestä, "mutta nyt en enää usko sitä."
Ulkomuodosta päättäen oli tuo ihana olento syntynyt kantamaan onnen purppuraa. Täysin mitoin oli luonto suonut hänelle antimiaan; kaikki se viehättäväisyys mitä väri, ihon hohde, muotojen sulavuus ja täyteläisyys voi suoda, koristi hänen kasvojansa ja varttansa, niin että yhtä vähän tuli hänessä kaivanneeksi mielen ja hengen sisältöä, kuin sitä kaipaa ruusu- tai tulppaanikimpussa. Hänen suurista avo auki olevista silmistänsä säteili lämmin hehku, joka oli viehättävä kuin päivänpaiste, mutta johon ehkä lopuksi voi kyllästyäkin, kuten päivänpaisteeseenkin; sanottavaa ei hänellä varmaankaan ollut mitään eikä mitään muuta toiselle antaa kuin nuoruutta, mieleniloisuutta ja rakkaudenhehkua, mikä tosin onkin runsas ja valtava anti. Äidin kertoessa oli hän kuunnellut äänetönnä, sanaakaan lausumatta, katseet luotuina merelle päin, mutta kuullessaan Farfallan viime sanat käänsi hän hitaasti päänsä ja lausui levollisesti: "En ole pahempi sinulle, kuin sinä olit äidillesi", käännähti jälleen ja suuntasi katseensa kauas etäisyyteen. 'Mitä hän tuolta hakee?' ajattelin minä. 'Kuuleeko hän ehkä meille muille kuulumatonta voittomarssia, rumpujen pärinää, torvien uljasta toitotusta ja kaihoisaa valitusta, joka kutsuelee häntä täältä yhteiskunnan kukkuloille?' Kuvailin häntä mielessäni diadeemi otsalla imperaattorin vaunuissa; valkoiset hevoset, joilla oli pitkä harja ja häntä, vetivät sitä rinnettä ylös Kapitoliumiin, ei — onnen kukkuloille! Tiellä tunkeili hopeavitjoista talutettuina kiljuvia ja karjuvia leopardeja, tiikereitä, norsuja ja muita vierasten maiden eläimiä, mutta tarkkaamatta tuota melua ja loistoa katsoi hän suurilla, mustilla silmillänsä kauas etäisyyteen, ylpeänä ja levollisena. Kerron tästä antaakseni kuvan hänen kauneudestansa ja ihanuudestansa; itse teossa kyllä käsitin että hänen ajatustensa ja toiveittensa esineenä olivat vain ruskeat miehenkasvot, ja kun istuuduin hänen viereensä ja aloin jutella hänen kanssansa, huomasin kohta arvostelleeni häntä oikein. Puhuessa tuli hänen kasvoillensa leikillisen iloinen ilme, ja silloin haihtui heti hänen juhlallinen mahtavuutensa melkein kokonaan ja hän siirtyi tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Sen kautta ei hänen viehätysvoimansa suinkaan vähentynyt, muuta kuin mahdollisesti mielikuvitukseen nähden; herttaisemmalta hän minusta tuntui, sitten kuin olin puhellut hänen kanssansa. Kysyin miksi hän oli hylännyt kaikki nuo kosijat, jotka olivat hänen äidillensä mieleen. "Ne eivät minusta ole olleet kyllin kauniita", vastasi hän, katsoen minuun hymyillen, niin että ehdottomasti punastuin, ikäänkuin minun olisi ollut hävettävä sitä etten ollut enää aivan nuori ja hänestä ehkä kovin mitätön näöltäni. "Ja Pasquale on kyllin kaunis?" kysyin edelleen, ja hän vastasi nyökäyttämällä päätänsä ja vielä selvemmin punehtumalla äkkiä, — joten tulin vakuutetuksi siitä että tuon rakastetun miehen muhkeus ja kauneus oli verraton.
Olisin kumminkin halunnut kuulla hänestä puolueettoman arvostelun ja menin Riccardon tykö, arvellen häntä pikimmin kykeneväksi lausumaan sellaisen. "Minkä näköinen on tuo mies, jota sisaresi rakastaa?" kysyin häneltä. "Hän näyttää aivan sellaiselta pedolta, jollainen onkin", sanoi Riccardo halveksivasti, keskeyttämättä soittoansa, joka hänestä nähtävästi oli kysymystäni tärkeämpää. "Katsokaas", jatkoi hän heti, "tuosta, jossa näette vedessä valkeahkon viirun, on juuri kulkenut suuri höyrylaiva, joka on matkalla Intiaan, ja siellä on lämmittäjänä eräs ystäväni, jonka saan periä." Perintönä oli hyvänhajuinen santelipuinen laatikko ja papukaija, joka Riccardon puheen mukaan oli ihmeellisen ihana olento; väriltään oli se sininen ja vihreä kuin riikinkukonpyrstö, mutta sillä oli myöskin muutamia tulipunaisia höyheniä, ja koko sen ruumis hohti, ikäänkuin joku olisi voidellut sen liimalla ja pistänyt kiillekultaan. Puhua ei se nyt tosin osannut muuta kuin: "Näkemiin!" ja "Hyvästi!" "Mutta opetan sille vielä paljon muuta", sanoi Riccardo, "sillä kuukauden kuluttua se on minun." Kysyin, kuinka se oli käsitettävä, ja Riccardo sanoi levollisesti: "Ehkä ystäväni kuolee ruttoon, joka nyt juuri raivoaa Intiassa; kotiin hän ei ainakaan palaa missään tapauksessa." Kun hän lausui tuollaisia seikkoja, kävivät hänen silmänsä ja katseensa ja äänensä sellaisiksi, että selkäpiitä karmi, vaikkei hän itse lainkaan huomannut puheidensa kuuluvan kammottavilta tai edes salaperäisiltäkään. Ei hän päättänyt ulkonaisista merkeistä, sanoi hän, jonkun ihmisen kuolevan, vaan hän tunsi ja tiesi sen samalla tavalla kuin unessa tietäisi jostakin, että tuo on minun isäni, tai jostakin maisemasta, että tuo on Intia, vaikkei unikuva vastaisikaan todellisuutta. Tuollainen aavistamiskyky ei muutoin ollut mitään harvinaista, arveli hän, vaan sitä tapasi eläimissäkin; niinpä esimerkiksi hänen ystävänsä papukaija ei erotessa mitenkään suostunut sanomaan "Näkemiin", vaikka sen omistaja huusi sille tuota sanaa moneen kertaan, vaan rääkkyi vain yhtä mittaa "Hyvästi", niin että omistaja arveli papukaija paran ennustavan omaa kuolemaansa ja pyysi Riccardon lupaamaan että täyttäisi sen, niin että hän vielä saisi nähdä sen kirjavan, koreavärisen ruumiin. "Se ei tuolle tyhmyrille pälkähtänyt päähän, että hänen itsensä täytyisi kuolla", sanoi Riccardo hymyillen.
Kysyin miksi hän ei ollut varoittanut ystäväänsä ja estänyt häntä lähtemästä matkaan. "Mitä se olisi hyödyttänyt?" kysyi hän hämmästyneenä. "Silloin olisi hän kotona tukehtunut riisinjyvään tai kuollut ilman mitään aihetta. Kaikki on edeltäpäin määrättyä. Lapsena oli minulla kerran vaarallinen, hyvin tarttuva tauti, ja lääkäri käski äidin pitämään minua erilläni toisista, mikä tietysti oli mahdotonta, kun meillä oli vain yksi huone. Hän asetti siis minut keskelle leveätä vuodettamme ja toiset ympärilleni sekä paneutui itse jalkopäähän, arvellen ettei olisi pahaksi, jos kaikki tyyni kuolisimme yhdessä; mutta ei yksikään heistä sairastunut ja minäkin paranin. Sinä päivänä, jona minusta tuli raajarikko, syöksyi Carmelo korkealta muurilta maahan, ja häntä luultiin kuolleeksi, kun hänet tuotiin kotiin; hän tointui kumminkin, ja pian hän temmelsi toveriensa kanssa yhtä reippaana kuin ennenkin. Minä sitä vastoin, joka unessa pyörähdin matalasta sängystä maahan, en koskaan enää toipunut entiselleni, ja tuo putoamiseni noin mitättömän matkan korkeudesta on pian saattava minut hautaan."
Ryhtymättä arvostelemaan hänen lausumiansa mielipiteitä ja hänen käsitystänsä maailman menosta, koetin vain saada hänet siitä uskosta, että hänen olisi pian kuoltava; sanoin että hänen päinvastoin olisi elettävä toivossa voivansa tulla paremmaksi, joskaan ei aivan terveeksi. Hän pudisti päätänsä ja sanoi kuiskaten: "Tiedättekö, miksi äitini menee pyhälle vuorelle? Luuletteko hänen tekevän sen tuon hyveenpalkinnon tähden, jonka Nanni kyllä muutoinkin saisi? Hän rukoilee minun kuolemaani, sillä se tuottaa hänelle enemmän hyötyä, kuin Nannin myötäjäisrahat."
Koetin saada hänet luopumaan tuosta arvelusta, joka minusta tuntui mielettömältä ja tuulesta temmatulta, ja nuhtelinkin häntä vakavasti siitä, että hänellä oli sellaisia ajatuksia uskollisimmasta, uhraantuvaisimmasta ystävästänsä, — jota hänellä muutoin ei näyttänyt olleen tarkoitus mitenkään moittia tai alentaa tuolla mitä oli sanonut. Hän vaikeni ja haki häntä silmillänsä ihmisjoukosta, ja löydettyään hänet katsoi hän häneen kauan, hymyillen, mutta kumminkin hieman nurjamielisenä, ja hän näytti täydellisesti unohtaneen minun läsnäoloni.
Täysikuu, joka nyt jo paistoi koko kirkkaudessaan, valaisi laajaa kenttää, niin että selvästi voi nähdä kaikki mitä siellä tapahtui, ja muistan että nuo valjut olennot, jotka liikkuelivat edes takaisin kuivilla, hiedoittuneilla romuläjillä, olivat minusta kuin kuolleista nousseita, jotka halajivat tuntea maan lämpöisen ilman hivelevän heidän kolkonnäköisiä kasvojansa ja koettivat kulmikkailla, luonnottoman kiihkeillä liikkeillä matkia eläviä. Viiniä ei ollut juotu, ja kumminkin kävi iloisuus yhä meluavammaksi; kaupungista tuon tuostakin kuuluvat vienot laulun tai mandoliinin sävelet saattoivat tuon riemastelun tuntumaan yhä räikeämmältä, raaemmalta. Suurinta ääntä piti nyt kolme viallista olentoa, kaksi miestä, joista toinen oli kyttyräselkäinen, toinen silmäpuoli, ja inhottavan näköinen heikkomielinen tyttö, jonka rumuus kävi vielä huomattavammaksi sen kautta että hän oli koristautunut kirjavilla retaleilla. Nuo molemmat nuoret miehet olivat Riccardon hyviä ystäviä, mutta hän syytti kyttyräselkäistä uskottomuudesta, sillä tämä oli eräänä iltana, kun kaikki olivat kokoontuneet kaivolle juttelemaan, mennyt kihloihin heikkomielisen tytön kanssa. Tyttö luuli kihlauksen olleen tarkoitetun täyttä totta ja huvitti nyt hellyydenosotuksillaan toisia, joiden törkeät pilapuheet, häntä lainkaan loukkaamatta, vain saattoivat hänet nauraa kikattamaan. Farfalla keskeytti mellakkaa ja naurua huudahtamalla: "Jos kyttyräselkä ja höpsäkkö menevät naimisiin, niin ei Riccardonikaan enää huoli odottaa; annan hänelle kaksi olkisäkkiä vuoteeksi ja tusinan kiviä liedeksi. Kuka tytöistä tahtoo hänet näine myötäjäisineen?" Nyt joukko nauravia tyttöjä ensin kiiruhti Farfallaa kohden huutaen: "Minä tahdon hänet, minä, minä!" — sitten he juoksivat Riccardon tykö, nykivät hänen mustia kiharoitaan ja jatkoivat vallatonta pilaansa, tarjoutuen hänelle vaimoksi. Hän vastaeli heille ensin samaan tapaan, mutta otti sitten harmonikkansa ja alkoi soittaa tanssisävelmää, jolloin tytöt heti rupesivat laulamaan ja tanssimaan, ja muutamat miehet ja vanhat naiset säistivät heitä puoliääneen rytmillisellä hyräilyllä. Keskellä tuota temmellystä kuultiin Pakanakirkosta kellon ilmoittavan syvällä, vakavalla äänellään keskiyön olevan käsissä, — ja se oli sopimuksen mukaan oleva lähdönmerkki. Hälinä vaikeni heti, lähtijät lausuivat nopeasti hyvästit jääville ja asettuivat parittain tai kolmittain jonoon. Lähtiessään liikkeelle virittivät he laulun, jonka voi huomata olevan hyvin vanhoilta ajoilta ja jota lienevät laulaneet jo ensimäiset toivioretkeläiset, mitkä vuosisatoja sitten vaelsivat pyhälle vuorelle. Ensi äänessä oli jotakin kiihkeästi hillittyä; syvä, yksitoikkoinen säistys muodosti kuin ahdistavan muurin, josta tuo yksinkertainen sävel, sinne tänne harhaillen, epätoivoissaan haki aukkoa, pyrkien apua anoen valoa kohden. Kun vaeltajat jo olivat kadonneet näkyvistä, kuului vielä kauan heidän kenkiensä kopinaa sekä joka värsyssä toistuva loppusävel, joka oli kuin hukkuvan hätähuuto, kun hän uudelleen ja yhä uudelleen kohoaa vedenpintaan, mutta lopuksi anoo apua vain heikolla äänellä, sitten käy tiedottomaksi ja menehtyy.
VI
Sama kellonääni, joka antoi toivioretkeläisille lähdönmerkin, keskeytti Riemuportinkadulla rakastavaisen parin hyväilyt, karkottaen pikku Nannin luota hänen sulhonsa, jonka laiva juuri oli palannut Smyrnasta ja muutamiksi päiviksi asettunut satamaan. Rakastavaiset olivat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että katu pyhiinvaelluksen johdosta oli melkein autiona, tavatakseen toisiansa vinnikamarissa, jossa Nanni asui yhdessä Vittorian kanssa, ja tuossa tilaisuudessa olivat he kerrassaan unohtaneet hyveenpalkinnon ja Farfallan siihen kohdistuvat toiveet. Kello kaksitoista oli sulhon jälleen oltava laivalla, ja hän lausui nyt nopeasti hyvästit ja kiiruhti pitkin, varovaisin askelin Riemuportinkatua alas, jolla aikaa tyttö pari kertaa painoi kasvojansa tyynyä vasten, mutta nukahti sitten, niin että tuo yksinäisyydessä syttynyt rakkaudenliekki jo oli palanut loppuun ja lakannut hehkumasta, kun vähää jälkeen keskiyön saatoin Riccardon hänen asunnollensa.
Kohta sen jälkeen tapahtui aivan toisenlainen seikkailu. Riccardo, joka varsinkin kesäkuukausina usein kärsi unettomuudesta, makasi silloin, välttääksensä tuon matalan huoneen tukahduttavaa ilmaa, ulkoeteisessä, jonne sitä varten oli varattu maissintupsuilla täytetty säkki. Niin sanoi hän nytkin aikovansa tehdä, kun yritin auttaa häntä nousemaan noita jyrkkiä portaita ylös, ja kun tunsin hänen tapansa, niin jätin hänet vuoteellensa eteiseen, ilman että päähäni oli pälkähtänytkään, että se voisi olla arveluttavaa. Pieni joukko, joka oli lähtenyt kotiin yhtaikaa meidän kanssamme, oli pian hajaantunut, ja hiljaisuus vallitsi jo, kun aloin laskeutua kaupunkiin päin. Riccardo vaipui heti sikeään uneen, josta kumminkin pian heräsi, kuten arveli, jo muutaman minuutin jälkeen. Hänestä tuntui siltä kuin olisi herännyt melusta, ja hän kuunteli, kuuluisiko ylhäältä mitään, mutta siellä oli aivan hiljaista. Kun hän sitten nousi vuoteeltaan ja katsoi ovesta ulos, näki hän toisella puolen katua, aivan seinän vieritse, jotakin luikahtavan eteenpäin pimeässä; kuu oli näet jo laskenut talojen taakse. Ensiksi hän teki ristinmerkin, arvellen nähneensä rauhattoman sielun, joka haki muinoisten hairahdustensa tyyssijaa; mutta kun hän kurottautui kauemmaksi ja jännitti katsettansa, tunsi hän tuon olennon Torquatoksi, Jurewitschin veljeksi. Tämä oli varmaankin saanut tietää suutari Bonalman lähteneen kotoa toivioretkelle ja aikoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä, tyhjentääksensä hänen puotinsa; ainakin pysähtyi hän juuri sen edustalle ja heilautti itsensä matalaa akkunaa kohden. Riccardo kertoi minulle kerran muutamassa eläintarhassa nähneensä mahdottoman suuren petolinnun, jolla oli leveät, mustat siivet ja pitkä, paljas, lihakas kaula sekä pieni, höyhenetön pää, joka päättyi ahmailevaan nokkaan ja jossa säihkyivät saaliinhimoiset silmät. Sen näköinen, sanoi hän, oli Torquato ollut, kun hän, pitäen kiinni akkunasta, katsoi katua pitkin ja kuunteli. Silloin oli Riccardo hiljaa huutanut häntä nimeltä, jolloin Torquato säpsähti ja tuntiessaan raajarikon pui raivoissaan hänelle nyrkkiä, epäröiden luopuisiko yrityksestään tuon avuttoman ihmisen takia. Riccardo käsitti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja sanoi noudattaen äkillistä mielijohdetta, vielä hiljemmin kuin ennen: "Ilmaisenko, ken Benvenuton murhasi?" Noiden sanojen vaikutus oli odottamattoman voimakas, luultavasti etupäässä siksi, että tämän yön pimeydestä äkkiä ilmestyvän henkilön oli täytynyt jollakin käsittämättömällä, melkeinpä mahdottomalla tavalla saada tieto tuosta rikoksesta, joka oli tapahtunut kenenkään näkemättä, jota ilmiantamaan ei ollut löytynyt ainoatakaan ihmistä. Siihen saakka oli Riccardo tuntenut vain jonkunmoista uteliaisuuden sekaista kammoa rikoksentekijää kohtaan, mutta nyt, kun Torquato hypähti maahan, selvisi hänelle äkkiä, että murhaaja nyt syöksyisi hänen kimppuunsa ja tappaisi hänet, ja hänet valtasi hurja kuolemanpelko. Salaman tavoin välähti hänen mielessänsä yhtaikaa tuhansia eri mietteitä: että äiti kotiin palatessaan huomaisi rukouksensa jo kuulluksi, että Carmelon ei vain pitäisi unohtaa istuttaa hänen haudallensa oleanderia, ja että hän kuolisi, ennenkuin oli saanut nähdä saaren — — — Mutta kiivas pelkoko sen lienee vaikuttanut vai mikä, mutta Torquato ei enää tarkannut Riccardoa, vaan kiiruhti katua alas ja oli silmänräpäyksen kuluttua kadonnut näkyvistä.
Riccardo oli siis todella ollut selvillä Benvenuton kohtalosta. Eräänä unettomana yönä, kun oli tavattoman hiljaista ja tuuli kävi Kulmakadulta päin, missä murha tapahtui, oli hän kuullut kiistaa ja erottanut Torquaton äänen. "Semmoista ääntä ei ole kenelläkään muulla, eikä sitä unohda, kun on sen kerran kuullut", sanoi hän; "silloin koetti hän sitä hillitä, mutta kun hän ei osaa puhua hiljaa, kuului se kuin käheä-ääniseltä haukunnalta." Kun Riccardo sitä paitsi tiesi että hyväntahtoinen Benvenuto oli lainannut Torquatolle rahaa, mutta oli itse joutunut pulaan ja ollut pakotettu vaatimaan sitä takaisin, niin oli hänellä myöskin selvillä riidan ja siitä seuranneen rikoksen alkuaihe, ja hänen epäilyksensä olivat siis olleet täydelleen oikeutetut.
Lausuin nyt etten voinut hyväksyä sitä että Riccardo Jurewitschin vuoksi piti salassa, mitä tiesi murhasta. "Monet tietävät Torquaton rikoksista", sanoi Riccardo, "mutta kukaan ei anna häntä ilmi, vaikka me emme koskaan ole siitä sopineet."
"Luuletteko sitten", kysyin hämmästyneenä, "sillä tekevänne palveluksen tuolle hurskaalle miehelle? Voiko hänelle olla mieluista se, että toiset saavat kärsiä hänen kunnottoman veljensä takia? Eiköhän hän pikemmin toivoisi että hän saisi kärsiä rangaistuksen ja mahdollisesti huomaisi rikollisuutensa, tai että häntä ainakin estettäisiin jatkamasta synnillistä menoansa?"
Riccardo pudisti päätänsä ja lausui: "Jurewitsch on selvillä kaikista veljensä teoista ja tietää senkin että hän on murhannut Benvenuton, ehkäpä paljon muutakin, jota me emme tiedä, mutta hän tekee voitavansa salatakseen sen ja estääksensä veljeänsä joutumasta epäluulonalaiseksi." Kuinka pappi voisi tietää veljensä teoista, joita toinen ei tietenkään ollut hänelle tunnustanut eikä kukaan muukaan saattanut hänen tietoonsa, sitä ei Riccardo voinut minulle selittää, mutta hän arveli että samaten kuin käsialasta voi päättää, kenen kädestä jokin kirjoitus on lähtenyt, samaten tuntisi hän teoista tekijän.
"Ja niin saa siis", sanoin minä, "vaarallinen pahantekijä esteettömästi ja rangaistuksetta jatkaa ilkitöitänsä, siksi että on arvossa pidetyn ja rakastetun miehen veli?" Siihen vastasi Riccardo: "Ilmiantaminen on aina katalaa, vaikka se tapahtuisikin mitä paraimmassa tarkoituksessa. Ja mitäpä asiat siitä muuttuisivat, joskin Torquato joutuisi vankeuteen? Niin kauan kuin on olemassa köyhyyttä ja kurjuutta, tehdään kaikenmoisia epätoivoisia tekoja; meistä jokainen varoo itseään ilmiantamasta Torquatoa tai ketään muutakaan rikoksentekijää tai edes tuomitsemasta heitä ankarasti, sillä emmehän tiedä vaikka huomispäivänä jo olisimme itse samassa asemassa."
Olin hämmästyksissäni ja tunsin pettymystä ja vihaa kuullessani tuollaisia mielipiteitä esitettävän, ja varsinkin minua pahoitti se, että minun täytyi kuulla tuollaista Riccardolta, jota olin taipuisa pitämään viattomana, siveellisen ylpeänä ihmisenä. "Oletteko te sitten palloja", huudahdin aivan raivostuneena, "joita pahat henget heittelevät mielensä mukaan? Kuljetteko te sokeina haparoiden läpi elämän, tietämättä tallaatteko ruohoa vai matoja? Paneeko teille paholainen veitsen käteen sanoen: sysää! ja te ette voi vastustaa? Eikö kukaan teistä ole niin varma itsestänsä, että voisi taata ettei hänestä tule lurjusta eikä murhaajaa?"
"Voisittekos te sitä tehdä?" kysyi Riccardo ja loi minuun hymyhuulin vilpittömän, vakavan katseensa.
"Kerron teille mitä Galantalta kuulin Torquatosta. Hän läksi kuudentoista vanhana muuraajana vaellusretkelle eikä ollut silloin, jos kohta olikin raju ja tuittupäinen, vielä tehnyt mitään varsinaista rikosta. Silloin kulki hän kerran syysiltana erään kentän poikki kohden kaupunkia, josta valot jo tuikkivat kaukaa, ja äkkiä hän huomasi olevansa lähellä hirsipuuta, jossa riippui ruumis. Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja kun hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hirsipuuta, pysähtyi hän ja katseli tarkoin kaikkea, myöskin kuolleen kasvoja, niin hyvin kuin voi hämärässä. Vielä vuosien kuluttua muisti hän että taivaalla oli kiitänyt pieniä, mustia pilviä, jotka olivat hänestä kuin teloituspaikalle lentäviä äänettömiä ahnaita korppia. Sitten hän jatkoi rauhallisesti matkaansa, mutta kuljettuaan noin sata askelta kuuli hän takanansa vihellyksen, sellaisen, jolla toverit kutsuvat toisiansa. Hän tiesi ettei likimaillakaan ollut ainoatakaan ihmistä, sillä hän oli juuri silmäillyt joka suuntaan, ja linnun huuto ei se myöskään ollut. Hänen selkäpiitänsä karmi ja hänen täytyi seisahtua hetkeksi paikoilleen, sillä hän oli kuin lamautunut. Tuskin oli hän hoiperrellut muutaman askeleen eteenpäin, kun kuuli uudelleen samanlaisen vihellyksen takanansa, nyt selvästi hirsipuulta päin, ja hänen täytyi jännittää kaikki voimansa päästäksensä paikaltaan, niin värisi hän kauhusta. Kun vihellys kuului kolmannen kerran, kääntyi hän pelostaan huolimatta katsomaan taaksensa ja näki että ruumis riippui yhtä tönkkönä ja liikkumattomana kuin ennenkin, vaan että se oli kääntynyt niin että kasvot olivat häneen päin; äsken ne olivat olleet toisaanne. Nyt oli hän vakuutettu siitä, että vainaja oli hänelle viheltänyt, ja hän meni pelästyksestä tainnoksiin ja sai kouristuskohtauksen, jommoisia hänellä sen jälkeen on ollut tuon tuostakin. Hän on vakuutettu siitä että hirtetty riivasi hänet, ja kohta hän tekikin ensimäisen rikoksensa. Kun nimittäin aamun hämärtäessä eräs mies kulki kärryinensä ohitse ja kumartui hengettömältä näyttävän Torquaton ylitse, suodaksensa, jos olisi tarpeen, hänelle apua, silloin hypähti tämä äkkiarvaamatta pystyyn, pisti veitsensä hänen rintaansa ja ryösti kaikki hänen tavaransa. Hän oli tehnyt sen ikäänkuin tahtomattansa, kuin äkillisen mielijohteen yllättämänä ja oli aluksi hämmästynyt ja kauhistunut teostansa, mutta vähitellen hänen tunteensa tylsistyivät, eikä hän enää voinut tulla toimeen tekemättä tuollaisia ilkitöitä, samaten kuin monet muut ihmiset eivät voi tulla toimeen ilman viiniä tai tupakkaa."
Kuultuani tuon kamalan kertomuksen, jonka Riccardo esitti niin vakuuttavasti, etten luullut kannattavan lausua epäilyksiä sen todenperäisyyden suhteen, valtasi minut kammo sekä Torquatoa että hänen sisartansa kohtaan, ja katsoin parhaaksi koettaa saada Riccardon lakkaamaan seurustelemasta Galantan kanssa.
Riccardon ja Torquaton yöllisestä yhtymisestä oli nimittäin aiheutunut Riccardon tutustuminen Galantaan. Galanta, joka asui yhdessä veljensä kanssa, tiesi kaikista tämän hankkeista ja sai myöskin kuulla kuinka hän oli tullut estetyksi murtautumasta suutarin asuntoon. Kun Torquato nyt aikoi jälkeenpäin panna täytäntöön, mitä oli laimiinlyönyt, ja kostaa Riccardolle, taivutti Galanta hänet luopumaan tuosta aikeesta, — mikä ei suinkaan ollut helppoa ja saattoi Galantan menettämään osan veljensä suosiosta. Tätä ennen oli Torquato helposti saanut sisarensa vakuutetuksi ilkitöittensä välttämättömyydestä tai oivallisuudestakin, ja varsinkin miehiä vihasi ja halveksi Galanta niin suuresti, että empimättä olisi luovuttanut jokaisen rakastelijansa Torquatolle, suodakseen hänelle tilaisuutta tyydyttämään murhanhimoaan. Mutta Riccardo, jota hän tunsi vain hieman, ulkonäöltä, ei hänestä ollut mikään mies, ja jonkunmoinen ritarillisuus, jota hän tunsi veljensä puolesta, saattoi hänet kammoksumaan sitä ajatusta, että Torquato voisi satuttaa kätensä tuohon kalpeaan, rampaan ihmiseen, jolla oli sellaiset viattomat lapsensilmät. Sen sijaan lupasi hän pitää huolta siitä, ettei Riccardo antaisi ilmi Torquatoa, sillä hän piti vaikutusvaltaansa miehiin nähden rajattomana eikä luullut Riccardonkaan voivan sitä vastustaa.
Tuttavuus alkoi siten että Galanta eräänä päivänä näki Riccardon harmonikka kädessä istuvan ovellansa ja pyysi häntä tulemaan hänen asuntoonsa, jonne iloisa seurue oli kokoontunut ja josta vain puuttui tanssimusiikkia; siellä voisi hän ansaita taskut täyteen rahaa. Sellaiset toiveet olisivat saattaneet Riccardon seuraamaan vaikka itse pääpaholaista helvettiin, tarjoamaan sikäläiselle nuorisolle tilaisuutta tanssia soiton mukaan, — ja nythän oli täytettävä kauniin naisen pyyntö; hyvillä mielin nousi hän siis ja läksi nilkuttamaan Galantan mukana. Mutta niin hyvin kuin viihtyikin tämän luona, ei hän kumminkaan suostunut antamaan Galantalle mitään varmaa lupausta; tosin ei hän aikonutkaan antaa ilmi Torquatoa, mutta hän ei myöskään tahtonut sitoutua mihinkään, varsinkaan kun tuolla pahantekijällä ehkä oli jotakin mielessä häntä itseänsä vastaan. Sittemmin oli Riccardo ollut usein Galantan luona, vaan tämä vielä useammin hänen luonansa, sillä kun Galanta halveksi niin teeskentelemistä ja ulkokultaisuutta kuin häveliäisyyttäkin, juoksi hän aivan empimättä kaikkialla hänen perässänsä ja seurasi häntä hänen asuntoonsakin, jossa usein, naapureista välittämättä, vietti tuntimääriä hänen luonansa. Yleensä ei Riccardolla ollut tapana puhua mitään noista käynneistä, mutta minulle hän kertoeli tutunomaisesti ja perinpohjaisesti kaikesta mitä tapahtui, arimmistakin seikoista, ja varsinkin hän kuvaili uudelleen ja aina uudelleen, minkä näköinen Galanta oli, ja hän teki sen aivan ujostelematta, hellän ihailevasti, kuten lapsi kuvailisi alastonta marmoriolentoa, jonka se sattumalta on nähnyt jossakin puistossa tai salissa.
Galanta ei ollut koskaan alaston sillä tavalla kuin muut naiset, sanoi hän, sillä hänen sametinkaltainen ruskea ihonsa verhosi häntä, ja hävetä hänen tarvitsi yhtä vähän kuin metsävuohen. Hänen kasvoistansa ei Riccardo pitänyt, sillä ne johdattivat mieleen Torquaton ja paljon rumaa, mitä Galanta oli tehnyt, mutta häntä miellytti hänen lämmin, hohtava pintansa, joka tuntui siltä kuin äskensyntyneitten lasten haivenpeitteinen päänahka. "Mutta miksi hällä on sellaiset kasvot kuin varastelevaisella mustalaisnaisella?" sanoi hän. "Maallinen taiteilija olisi katsonut tuollaiseen kaulaan kuuluvan kasvot, loistavan kirkkaat kuin tähtöset, mutta Jumala tekee sellaisia käsittämättömiä tekoja, jommoisia ihminen ei uskaltaisi."
Hänen kasvojensa kesytöntä kauneutta ei Riccardo oivaltanut. Kerran satuin Riccardon tykönä yhteen hänen kanssansa ja silloin huomasin että hän todella olikin ränstyneemmän ja turmeltuneemman näköinen, kuin miltä minusta oli näyttänyt edellisellä kerralla, jolloin näin hänet vain pikimmiltään. Tapa, millä hän minua tervehti, hänen rohkea, viehättelevä hymyilynsä, jolla hän tavallisesti lienee voittanut herrasmiesten suosiota, hänen tuttavalliset katseensa tekivät melkein inhottavan vaikutuksen minuun ja vieläkin enemmän Riccardoon; vaikka hän sisääntullessani oli istunut onnellisena ja autuaallisena tyttöön nojaten, sysäsi hän nyt äkkiä, kuten ärtyinen lapsi, tyytymätönnä hänet luotansa, nuhteli häntä ankarin sanoin ja käski hänen heti paikalla mennä ainaiseksi tiehensä. Galanta vastasi samaan tapaan, tehden hänestä pilkkaa, mutta näyttäen kumminkin olevan enemmän suutuksissaan itselleen kuin Riccardolle ja samalla myöskin alakuloinen, sitten hän syöksähti ulos kuin hurjistunut, kesytön eläin; mutta tuossa hänen esiintymisessään ilmeni niin paljon voimaa, suloutta ja lämpöä, että jälleen lepyin ja olisin vaikka puolustanut häntä Riccardollekin, ellei se olisi ollut vastoin aikeitani — ja tosin tarpeetontakin.
Vaikka olin täydellisesti vakuutettu siitä että heidän suhteensa oli vienon viaton ja, mitä Galantaan tulee, johtui kiitettävistäkin tunteista, nimittäin säälistä ja — vaikkei hän itse sitä selvästi tajunnut — mieltymyksestä seurusteluun nuoren miehen kanssa, joka ei vedonnut hänen aistillisuuteensa, koetin kumminkin alinomaa parastani, saadakseni Riccardon pysymään hänestä erillään, osaksi siksi, että arvelin seurustelun noiden sisarusten kanssa kumminkin voivan jollakin tavoin käydä hänelle vahingolliseksi, ja toiseksi siksi, että hänen tuttavansa sen johdosta voivat saada huonoja ajatuksia hänestä. Yhtä lempeästi kuin Pakanakaupungissa arvosteltiin kaikkia rakkaudensyntejä, yhtä ankarasti siellä tuomittiin naisia, jotka antautuvat miehille rahan- taikka nautinnonhimosta tai ammattimaisesti. Sitä paitsi pidettiin Galantaa sydämettömänä ja ylpeänä, ja Riccardokin myönsi hänen olevan kopean, mutta se miellytti häntä. Pahinta kaikesta oli se, että Carmelo, joka ei yleensä voinut sietää naisia ja suorastaan inhosi sellaisia kuin Galanta, oli suutuksissaan tuosta veljensä seurustelusta ja alkoi pysytellä hänestä erillään, joten näytti siltä kuin rauhasta, joka tähän saakka oli vallinnut tuossa talossa, pian tulisi loppu. Mutta Riccardo ei ottanut korviinsakaan varoituksiani, eikä edes lupaukseni että varustaisin hänet koko hänen elämänsä ajaksi paperosseilla, tehnyt häneen mitään vaikutusta; eräs toisenlaatuinen mielijohteeni osottautui tehokkaammaksi. Eräs nainen, jota rakastin, oli antanut minulle vähän rahaa käytettäväksi holhottieni hyväksi, enkä siksi katsonut poikkeavani kovin liiaksi totuudesta, kun väliin toin Riccardolle jotakin, jonka tiesin häntä ilahduttavan ja sanoin: "Tämän on Lisabella lähettänyt." Ei tuo tosin ollut lemmittyni nimi, mutta se sopi hänelle hyvästi, enkä luullut jokapäiväisemmästä olevan apua. Kun hän kysyi kuka Lisabella oli, niin sanoin että hän oli veljentyttäreni ja että olin kertonut hänelle Riccardosta ja siten herättänyt hänessä myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Juttelin nyt hänestä yhä useammin Riccardon kanssa, ja pian tuo kuvaamani vaaleaverinen kaunotar kokonaan täytti hänen mielensä.
Väliin hän väitti kävelyretkellä ollessaan nähneensä hänet, ja kun kerran eräs nainen oli mennyt hänen ohitsensa, katsahtanut sitten taaksensa, tullut hänen luoksensa ja pistänyt rahan hänen käteensä, oli hän vakuutettu siitä, että se oli ollut Lisabella. Siitä pitäen hän vähemmin välitti Galantasta, haaveillen nyt Lisabellasta, jonka varusti kehittymättömän makunsa mukaan kaikella naisellisuuden, hienouden ja rikkauden suomalla lumousvoimalla. Ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt kysyä — kuten monesti pelkäsin — miksi Lisabella ei joskus tullut mukanani tervehtimään häntä tai hänen äitiänsä, — mihin minun itse teossa olisi ollut mahdoton taivuttaa tuota oikeata "Lisabellaa". Kovasydäminen hän ei ollut, mutta välttääksensä liikutusta ja epämiellyttäviä tunteita hän karttoi kurjuuden näkemistä eikä tahtonut edes kuulla siitä puhuttavankaan. "Onko onnettomuus sitten hyve?" sanoi hän. "Pitäisikö kaikkein olla onnettomat, siksi että muutamat ovat? Minun kutsumukseni on olla onnellinen; salli minun rakastaa sinua ja nauttia onnestani."
Väliin tapahtui, kun muistelin Riccardon jumalallista epäitsekkäisyyttä, joka teki hänelle mahdolliseksi nauttia Lisabellan onnesta autuaallisena kuin omastaan, ja sitten näin lemmittyni tyynen, alati kirkkaan otsan, että minut valtasi mielenkarvaus ja tyytymättömyys. Mutta hänen rusohuultensa hymyily karkotti pian kaikki katkerat tunteet, ja kun tunsin hänen sydämensä sykkivän rintaani vastaan, oli minusta kuin olisin oivaltanut Kaikkivaltiaan aivoitukset ja huomannut rakkauden ja rakkaudenonnen nauttimisen ainoaksi, mikä suo elämällemme todellista arvoa.