VII
Tulin sattumalta pyhän Antoniuksen päivänä, joka on kesäkuussa, Riemuportinkadulle, ja näin joukon ihmisiä kokoontuneena taloni edustalla olevan kaivon ympärille. Kun Farfallakin oli joukossa, istuuduin hänen viereensä, vaikka Riccardo ei ollutkaan siellä: hän oli nimittäin huonompi sinä päivänä ja makasi selällään suorana vuoteellaan, tuijottaen matalaan kattoon, sanoi Farfalla, ja silloin oli parasta jättää hänet yksin.
Vallitsi tuollainen kesäillan hämärä, joka lepää esineillä niin keveänä ja kylmähkönä kuin harmaa hohde kirjavilla perhonsiivillä. Minusta se ikäänkuin sekaantui liljantuoksuun, joka oli levinnyt pyhimyksenkuvan komeroon asetetuista tuuheista liljakimpuista kaikkialle pitkin kapeata katua. Tuo väritön, sulotuoksuinen suitsutus, jota ei nähnyt vaan kumminkin huomasi, leijaili kevyinä pilvinä ja laineina riemuporttia kohden, likaisten, ränstyneiden talojen ja kaivoa koristavan lujajäntereisen Herkuleen ympärillä. Vinninakkunasta, joka oli seinäkomeron yläpuolella, kumartuivat Farfallan molemmat tyttäret, Nanni ja Vittoria, ulos ja panivat pyhimyksen käteen pari pitkävartista liljaa, jotka olivat täynnä nuppuja, läkkililjan rinnalle, joka sillä ennestään oli kädessä. Kohta sen jälkeen tulivat he hiljaa naureskellen ja kuiskaillen kadulle ja istuutuivat vieretysten taloni portaille. Huusin heille ilkamoiden: "Tuota te ette tehneet ilmaiseksi! Tunnustakaa pois, mitä pyysitte tuolta pyhältä mieheltä?" "Hänen täytyy toimittaa meiltä kesakot pois", huusi pikku Nanni nopeasti, ja häneltä pääsi kimakka nauru, johon Vittoria yhtyi vähän pehmeämmällä, syvemmällä äänellä. Nannin nukkemaiset kasvot olivatkin todella yltä yleensä täynnä kesakoita, mutta kun hän ei muutoinkaan ollut kaunis, niin ei se lainkaan haitannut, vaan vahvisti vain hilpeätä ilmettä, jonka hänen pyöreät, loistavat silmänsä ja kiiltävät hampaansa soivat.
Toinen sisar oli minusta melkein vieläkin kauniimpi kuin edellisellä kerralla; vaikka hänen suuret silmänsä säihkyivät onnesta ja nuoruuden ylpeydestä ja hänen naurunsa kaikui täyteläisenä, lämpöisenä ja sydämellisenä, oli hän kumminkin kuin vienon hekumalliseen surumielisyyteen verhounut, — ja tuo herätti minussa arvelun, että hän äidin vastarinnasta välittämättä oli antaunut kauniille ihailijallensa. Mutta Farfalla ei näyttänyt huomaavan muutosta, jota minä tarkkasin, vaan katsoi tyytyväisenä kirkkailla silmillään tyttöjen jälkeen, kun he lausuttuaan jäähyväiset käsi kädessä läksivät nopeasti kulkemaan katua pitkin satamaan päin, Nannin sulhasta tapaamaan, ja hän kertoi minulle että Nanni pian viettäisi häät, ja että Vittoria ehkä vielä joutuisi yhtä hyviin naimisiin tai ehkä parempiinkin, sillä hän oli nyt luopunut Pasqualesta eikä maininnut enää hänen nimeäänkään, eikä Pasquale ollut enää näyttäytynytkään Riemuportinkadulla.
Meidän jutellessamme kulki ihmisiä yhtä mittaa katua ylös ja alas, ja muutamat heistä tulivat luoksemme, polvistuttuaan ensin hetkeksi pyhän Antoniuksen eteen rukoilemaan, istuutuivat kaivon reunalle tai portaille, jopa toiset epätasaiselle kivityksellekin. Kun oli tullut hämärämpi, hiipi vastapäätä olevasta talosta suutari Bonalma ja istuutui kaivon reunalle kalpean naisen viereen, jolla oli leveänlaiset, levolliset kasvot, mutta ilme niillä kovin kärsivä. Naisella oli sylissään lapsi, ja kaksi suurempaa istui hänen jalkojensa juuressa, puhellen arasti keskenänsä. Farfallalta sain tietää hänen olevan suutarin vaimon, joka todella oli palannut hulluinhuoneesta ja, kun hänen miehensä rakastajatar ei millään ehdolla suostunut lähtemään tiehensä, asettunut asumaan läheisyyteen erääseen vinnikamariin sekä nyt ansaitsi työllään niukan elatuksen itselleen ja lapsilleen. Aluksi oli Bonalma vienyt hänelle vähän rahaa avuksi, mutta hänen rakastajattarensa, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, oli saanut riidoillaan hänet pelästytetyksi, niin ettei hän enää uskaltanut uudistaa avunantoaan. Mutta niin usein kuin voi, pistäytyi hän vaimonsa luokse, ja hänen pääsöänsä helpotti se seikka, että rakastajattaren tuon tuostakin täytyi käydä tervehtimässä sairasta äitiänsä, joka asui eräällä läheisellä paikkakunnalla. Minusta tuo kokoonkutistunut mies hiipivine liikkeineen tuntui melkein inhottavalta, mutta kumminkin oli liikuttavaa nähdä, kuinka vieno hymyily hetkeksi kirkasti hänen valjut, jäykät kasvonsa, kun hän näki vaimonsa, joka nyökäytti hänelle päätänsä, kuinka hän sitten istuutui aivan hänen viereensä, nosti molemmat leikkivät lapset polvillensa ja puristi niitä lujasti rintaansa sekä tuijotti äänetönnä väliin pienokaisiin, väliin vaimoonsa, joka puhui hänelle hiljaa. He eivät sekaantuneet toisten vilkkaaseen keskusteluun, ja nämät puolestaan jättivät heidät rauhaan, — minkä luin heille erityiseksi ansioksi, he kun olivat enimmäkseen vanhanpuoleisia, tavattoman puheliaita naisia. Joukossa oli myöskin keuhkotautinen ja tuo lihava vanha muori, joihin molempiin olin tutustunut heidän lähtiessään toivioretkelle ja joista edellinen oli lyönyt Riccardon kanssa vetoa siitä, kumpi heistä ensiksi kuolisi. Levottoman vilkkaasti katselivat hänen silmänsä nytkin kuopistaan, hakien Riccardoa, ja kun hän ei häntä nähnyt, huusi hän avonaiseen akkunaan päin moneen kertaan hänen nimeänsä. Kuultuaan Farfallalta että Riccardo sinä päivänä oli huonompi, nyökäytti hän hermostuneesti päätänsä ja huusi: "Minä voitan vedon!" nauraen ja niin kovalla äänellä, että hänet valtasi ryintäkohtaus, josta ei lainkaan ollut tulla loppua. Ylhäältä ei tullut mitään vastausta. "Viime yönä minä näin unta kirkkoherra Jurewitschistä", sanoi tyttö, lakattuaan rykimästä; "hänellä oli suuret siivet ja hän tuli minun vuoteeni ääreen ja siunasi minua. Tunsin niin selvästi hänen siipiensä synnyttämän vedon, että siitä heräsin." Lihava vaimo, joka ristissä säärin istui maassa, lausui: "Papeista uneksiminen merkitsee varmaa kuolemaa, nimittäin kun ne ovat eläviä. Kuollut pappi ennustaa pitkää ikää. Numero on 47, siiven numero 60 ja tuulen 9." Keuhkotautinen toisti nuo kolme lukua moneen kertaan, painaaksensa ne mieleensä seuraavaksi päiväksi raha-arpajaisten varalta. Farfalla kertoi uneksineensa kyttyräselästä; tämä oli istunut Riccardon vuoteella, ja hänen kyttyränsä oli kasvanut kasvamistaan, niin että Farfalla oli pelännyt sen puhkaisevan katon. "Se uni tietää hyvää", sanoi kirkkovaimo hyväksyvästi; "kyttyräselkä on 17, kyttyrä 33, pelko 52." Kun Farfalla sanoi ettei hän koskaan ottanut arpoja, pani eräs toinen vaimo nuo numerot mieleensä, kun voi olla aivan varma siitä, että kyttyräselkä tuottaisi voiton. Katselin kummastuneena vaimoa, joka singahutteli noita numeroita, hetkeäkään miettimättä, kuten nuolia, tähtäämättä, mutta varmana siitä että osaisi oikeaan. Kysyin, tiesikö hän sitten kaikesta mitä taivaan ja maan välillä on, mitä arpajaisnumeroa se merkitsee. "Tiedän", sanoi hän levollisesti, luoden raolla olevista silmistään minuun ylpeän katseen. "Voitetaanko sitten aina tuolla tavoin?" kysyin edelleen. "Tietysti ei", sanoi hän yhtä levollisesti, "sillä ei tarvita taitoa ainoastaan unien selittämiseen, vaan myöskin niiden kertomiseen, ja usein mainitaan vähäpätöisemmät seikat ja jätetään tärkeämmät mainitsematta. Kierosilmäinen nainen merkitsee toista kuin se, joka ei katso kieroon, syövällä sialla on eri merkitys kuin röhkivällä tai loassa rypevällä, ja samaten on kaikkien unien laita." Noiden vaikeuksien takia olikin kaikista läsnäolevista naisista vain yksi ainoa voittanut kerran — kaksi guldenia — vaikka useimmat heistä joka viikko ottivat arpoja. Farfalla oli ainoa, joka ei sitä tehnyt, hänellä kun ei ollut ainoatakaan kreutseriä hukata, ja hän, kuten nauraen lisäsi, toivoi suurempaa voittoa, nimittäin aarretta, jonka sanottiin olevan kätketyn minun talooni. Hän kääntyi nyt puoleeni kysyen, vaatisinko minä talonomistajana aarretta itselleni, jos se löytyisi, mutta minä vakuutin varmasti etten sitä tekisi, vaan että löytäjä saisi pitää sen hyvänänsä. "Voisihan sen jakaakin", sanoi tietäjävaimo, "mutta kun herra on rikas ja me köyhiä, niin sopiihan paremmin sillä lailla."
Minulle kerrottiin nyt että minun taloni oli erityisen ihmeellinen ja muistorikas, ensiksikin siksi että siinä noin kolmesataa vuotta sitten oli asunut Luu-Jooseppi, jolla oli kyky huomata, jos maassa oli kätkettynä kultaa tai muita jaloja metalleja tai myös ruumiita. Kun hän seisoi sellaisella paikalla, alkoi hän vavista niin kovasti että voi nähdä hänen kättensä liikkuvan puolelle ja toiselle ja kuulla hänen hampaidensa kalisevan, joten muutkin voivat tietää, missä kohden jotakin oli. Sadoittain ihmisiä tuli hänen luoksensa, ja ne tarjosivat hänelle rahaa, jos hän näyttäisi heille paikan, missä oli kultaa, ja hän suostuikin kernaasti näyttämään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he hakisivat itse eivätkä suuttuisi häneen, jos kullan asemesta löytäisivät ihmisluita, sillä siihen hän ei tainnut mitään. Lopuksi, kun kukaan ei löytänyt muuta kuin luita tai inhottavia mätäneviä ruumiita, joutuivat he raivoihinsa ja murhasivat Luu-Joosepin, luullen löytävänsä hänen kätköistänsä kasoittain kultaa. Mutta he eivät löytäneetkään muuta kuin puhtaasta kullasta valmistetun eriskummaisen lohikäärmeen, ja sen he anastivat ja korvasivat sen pyhän Antoniuksen kuvalla, joka nyt oli tuossa seinänkomerossa, mutta joka siihen aikaan oli ollut paljoa runsaammin koristettu ja paljoa muhkeampi kuin nyt.
Kaikki kuuntelivat vakavina ja tarkkaavina Farfallan kertomusta; yksin suutari Bonalmakin oli kumartunut eteenpäin, ja hänen tuijottavissa silmissään kuvastui kiihkeä, melkein tuskallinen jännitys. Lihava muori yksin ei näyttänyt muutoin välittävän koko kertomuksesta, kuin että halusi lausua arvostelunsa sen totuudenmukaisuudesta, ja kyttyräselkä huojutteli koko ajan ruumistansa levotonna edes takaisin, hieroi käsiänsä ja kysyi heti kun Farfalla vaikeni, eikö hän tiennyt että ihmiset silloin olivat polttaneet koko talon, peläten että sinne voisi jäädä jotakin kätköön. "Luuletteko Luu-Joosepin aarteiden olevan kätkettyinä taloon, joka on rakennettu vasta hänen kuoltuansa?" huudahti hän, nauraen niin sydämellisesti, että kyyneleet juoksivat pitkin poskia.
Farfalla yhtyi suopeasti hänen nauruunsa ja vastasi että talo tietenkin oli ollut kivestä, koska ympäristössä oli enemmän kiviä kuin puita, eikä se siis luultavasti ollut tykkänään palanut poroksi. Mutta jos se olisi palanutkin, niin voisi toivoa väärän rahan tekijän, joka oli asunut siellä sata vuotta myöhemmin ja arvatenkin ollut paljon rikkaampi kuin Luu-Jooseppi, jättäneen sinne aarteita. Kyttyräselän huomautus, että hänen jättämänsä rahat varmaankin olisivat vääriä, ei tehnyt Farfallaan mitään vaikutusta; tuo mies oli, sanoi hän, valmistanut rahansa niin ylen taitavasti, ettei kukaan voinut erottaa niitä oikeista. Kun hänet vedettiin oikeuteen, olivat tuomarit olleet pahassa pulassa, heidän kun oli mahdoton tuntea mitkä olivat hänen rahojansa; hän itse sitä vastoin löysi heti ensi katseella omansa tuhansien joukosta. Kun hän ei tahtonut ilmaista salaisuuttaan eikä myöskään suostunut lupaamaan lakkaavansa väärää rahaa tekemästä, hirtettiin hänet Riemuportin patsaaseen, — sillä, sanoi Farfalla, samalla tavallahan on kohdeltu myös Jesusta Kristusta ja kaikkia muita, jotka ovat pitäneet köyhän kansan puolta.
Tuo huomautus johtui siitä, että väärän rahan tekijä oli harjoittanut taitoansa vain auttaaksensa köyhiä, ja se oli myöskin saattanut hänet onnettomuuteen. Hän oli nimittäin antanut kolmesataa taaleria eräälle köyhälle vaimolle, jonka kovasydäminen talonomistaja olisi ajanut kadulle, ja hämmennyksissään oli vaimo, kun häneltä kysyttiin, mistä hän äkkiä oli saanut sellaisen rikkauden, antanut ilmi hyväntekijänsä.
Tuohon juttuun liittyvistä keskusteluista huomasin, että he kaikki tyyni olivat vakuutetut siitä, ettei maailmassa enää olisi mitään hätää, jos löytyisi ihmisiä, jotka ryhtyisivät ahkerasti tekemään väärää rahaa ja sitten tuon satumaisen ihmisystävän esimerkkiä seuraten jakaisivat sitä köyhille. Kyttyräselkä tiedusteli, eikö tuo mies todellakaan ollut opettanut kellekään salaperäistä taitoansa, mutta kirkkomuori vakuutti varmasti ettei hän ollut sitä tehnyt. Monet olivat koettaneet ottaa siitä selkoa, mutta tähän saakka se ei ollut onnistunut kenellekään. "Näillä tienoin on eräs", sanoi hän, "joka tekee paraikaa kokeita; mutta varmaankaan siitä ei tule valmista." Nähtävästi ei kukaan rohjennut tuon salaperäisen viittauksen johdosta urkkia muorilta lähempiä tietoja asiasta; sen sijaan he kääntyivät Farfallan puoleen, kysyen, tokko hän todella toivoi löytävänsä aarteen tai oliko hän ehkä jo nähnyt jotakin sellaista. "Se on varmaa, että tässä talossa kummittelee", sanoi Farfalla. "Olemme kuulleet kaikenmoista, ja aivan äskettäin eräänä yönä Carmelokin, joka ei koskaan ole ottanut uskoaksensa sellaiseen, tuli siitä vakuutetuksi. Keskiyöllä kolkutettiin nimittäin ovea, niin että siitä heräsimme, ja Carmelo nousi vuoteessaan puoleksi istualleen ja huusi: 'Kuka siellä kolkuttaa?' Sitten oli taas hiljaista, mutta hetken kuluttua kuului jälleen kolkutusta, kolme kertaa peräkkäin, aivan kuin joku olisi ollut ovella. Carmelo huusi vielä kerran, ja nyt kävi samaten kuin ensi kerrallakin; mutta kun kolkutus toistui vielä kerran, hyppäsi hän vuoteeltaan, tempaisi oven auki ja huusi lujalla äänellä eteiseen: 'Ken siellä kolkuttaa?' Ulkona oli pimeä ja vallitsi kuolonhiljaisuus, niin että kuulimme sydämemme sykinnän. Carmelo oli niin pelästynyt, että nopeasti sulki oven ja vielä puolen tunnin perästä värisi kuin kuivunut lehti tuulessa."
"Kun seuraavana aamuna kysyin Riccardolta, eikö hän ollut tuota kuullut, sanoi hän kyllä kuulleensa sen ja ettei se ollut ensi kerta; mutta jos vastedes vielä kuuluisi kolkutusta, ei meidän pitäisi huutaa eikä myöskään mennä katsomaan, mistä se kuului." Farfalla kertoi edelleen, että niin puhelias kuin Riccardo muutoin olikin, ei hän puhunut paljoa tuollaisista asioista, mutta kumminkin oli hän maininnut että toivoi löytävänsä heidän talostansa aarteen ja oli tuuminut että sillä tavoin useinkin köyhät ihmiset olivat tulleet rikkaiksi ja onnellisiksi. Farfalla mainitsi siitä sitten useita esimerkkiä, jotka oli kuullut isoäidiltään, ja hän kertoi vielä aavejuttuja ja salaperäisiä tapahtumia Riccardon lapsuuden ajoilta, jolloin tämä ei vielä tietänyt erotusta elävitten ja aaveitten välillä, vaan kertoi viattomuudessaan kaikesta mitä havaitsi.
Kyttyräselkä, joka ei koskaan väsynyt puhumasta Riccardosta, oli sillä välin istuutunut aivan minun viereeni ja kertoi minulle kuiskaten, kuinka hän vuosia sitten oli tutustunut Riccardoon. Riccardo, joka oli monta vuotta nuorempi häntä, oli kuullut äidiltään, että kyttyräselkäisille ei saanut nauraa, sillä heillä oli viaton sydän, josta syystä myöskin kadulla kyttyräselkäisen edellä aina tuli valkoinen hevonen. Tuo oli tehnyt Riccardoon niin syvän vaikutuksen, että hän siitä saakka, mennessään kaupungille äitinsä kanssa, alinomaa tähysteli valkoisia hevosia ja kyttyräselkäisiä ihmisiä. Kun sitten eräänä päivänä sattui niin että hänelle ensin tuli vastaan vaunut, joita veti kaksi valkoista hevosta, ja heti sen jälkeen kyttyräselkä, nimittäin juuri hän, tempaisi hän kätensä äitinsä kädestä, juoksi vastaantulijaa kohden, suuteli häntä ja vastasi, kun tämä ihmeissään kysyi, miksi hän niin teki: "Siksi että sinulla on viaton sydän." — "Yksin ja alakuloisena olin tuona päivänä lähtenyt kotoa", sanoi tuo pieni, vaivainen olento, "ja kotiin tullessani oli sydämeni pakahtumaisillaan ilosta, sillä olinhan löytänyt ystävän." Siitä saakka oli hän aina huolinensa tullut Riccardon tykö, eikä tämä, vaikka olikin sairas ja rutiköyhä kuten hän itse, ollut koskaan lähettänyt häntä luotansa lohdutonna.
Yhä matalammalla äänellä sorisivat Farfallan aavejutut yön hiljaisuudessa, kuten kätkössä virtaava puronen, ja ehdottomasti oli myöskin vieressäni istuva kyttyräselkä alentanut äänensä kuiskaukseksi. Tuo kaikki yhdessä kuului, kun hetkiseksi lakkasin sitä erityisesti tarkkaamasta, kuin kaukaiselta yksitoikkoiselta pauhinalta, enkä koskaan unohda, minkä vaikutuksen minuun teki, kun noihin himmeihin ääniin äkkiä sekaantui muutamia kajahtavia soinnoksia ja sitten hiljaista laulua. Oli kuin loitsulukujen hymistessä jotakin elotonta olisi herännyt henkiin ja alkanut suloisesti soida, niin oudosti ja valtavasti vaikutti tuolla hetkellä Riccardon harmonikan ääni ja hänen hiljainen mutta sointuisa laulunsa. Pitkästä laulusta, jonka hän lauloi, en muista muuta kuin ensi rivit, ja ne kuuluivat: "Jo kuollako? Luojani! oi, Mull' elo vain tuskia soi!" Kuuntelinhan tosin edelleenkin, mutta en enää tarkannut sanoja. Kaikki värsyt laulettiin samalla sävelellä, joten laulu kokonaisuudessaan vaikutti kuin luonnon synnyttämät yksitoikkoiset soinnut, kuin lehtien putoaminen tai kosken kohahdukset etäisyydessä — tai kuten pienen lapsen loppumaton, yhäti uudestaan alkava itku.
Heti kuvastui mieleeni, kuinka hän tuolla ylhäällä makasi kovalla vuoteellansa ja tuijotti harmaaseen kattoon, joka oli niin kovin lähellä häntä, ja mietin mitä ajatuksia oli mahtanut liikkua hänen mielessänsä, meidän alhaalla jutellessamme, ennenkuin hän otti harmonikkansa ja alkoi laulaa tuota surullista laulua. Kohdistin ajatukseni hänen muistoihinsa, eivätkä ne voineet, sen mukaan kuin minulla oli niistä tietoa, kertoella muusta kuin puutteesta, nälästä, sairashuoneessa vietetyistä pitkän pitkistä vuosista, haavoista, kärsimyksistä ja yksinäisyydestä. Kaikki nuo mielikuvat alkoivat ahdistella minua kuin ilkeät kummitukset, ikäänkuin niillä olisi ollut jotakin minulta vaadittavaa tai minulle kostettavaa, ja ihme kyllä minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt paljastaa niille rintani ja sanoa: "Käykää kimppuuni, imekää vereni kuiviin, hakekaa täältä itsellenne tyydytystä!"
Toiset olivat vaienneet heti laulun alkaessa; suutarin lapset olivat vaipuneet uneen, niin että voi kuulla heidän hiljaisen hengityksensä. Kyttyräselän suuret silmät olivat kosteat ja hohtivat hänen rumassa, laihassa, ennen aikojaan ryppyyntyneessä muodossansa kuin tumma vedenpinta kuuvalossa; Farfallan silmät olivat sitä vastoin kyyneleettömät ja tuijottivat omituisen uupuneine katseinensa herkeämättä avonaiseen akkunaan, josta sävelet tulivat. Suutari vaimoinensa istui takanani, joten en kääntymättä voinut nähdä heitä. Laulua ei voinut kestää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, mutta minusta tuntui silloin ja minulla on nytkin vielä sellainen muisto kuin sitä olisi kestänyt sata vuotta. Kun se oli lopussa, kuulin muutamia raskaita huokauksia tai henkeä vedettävän syvään, itsetiedottomasti kuten lapset, kukaan ei puhunut enää sanaakaan, vaan he nousivat hitaasti toinen toisensa jälkeen paikaltaan ja nyökäyttivät jäähyväisiksi äänetönnä päätänsä tai viittasivat kädellänsä.
Yritin juuri toivottaa Farfallalle hyvää yötä, kun näin katua pitkin vielä tulevan, jalkojansa väsyneesti laahaten, naisen, ja tunsin hänet samaksi vaimoksi, jonka mies vuosia sitten omituisen varkauden takia oli joutunut vankeuteen ja sieltä hulluinhuoneeseen. Hän pysähtyi pyhän Antoniuksen kuvan eteen, pani kätensä ristiin ja mumisi jotakin; sitten kumartui hän ottamaan pari liljaa, jotka olivat pudonneet seinäkomerosta ja olivat nyt tallatut maahan. Huomasimme aran katseen, jonka hän loi ympäristöön, ikäänkuin olisi ollut aikeissa tehdä ilkityön, ja hän säpsähti meidät nähdessään ja teki sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut piilottaa kukat tai heittää ne luotansa. Farfalla, joka tunsi hänet varsin hyvin, sanoi hyväntahtoisesti: "Pyhä Antonius suo sinulle varmaankin kernaasti tuon mitä hänen ylellisyydestään on varissut maahan; mutta mitä teet noilla kuihtuneilla kukilla?" — "Ne kuuluvat tuottavan onnea", vastasi toinen, puristaen liljoja itseänsä vasten ja kääntäen meitä kohden kuihtuneet kasvonsa. Sitten hän läksi käydä retuuttamaan samaa tietä takaisin. Hymyillen sanoi Farfalla: "Kaikki ne rukoilevat Jumalalta onnea ja rikkautta eivätkä ajattele sitä että Jesus syntyi seimessä ja ratsasti Jerusalemiin aasilla, eikä hänellä ollut mihin päänsä kallistaa."
Kotimatkalla väikkyivät edessäni valopilkun tavoin, jota ei saa silmistänsä, tuon vaimoraukan kasvot, jotka olivat tehneet sitä tuskallisemman vaikutuksen, kun niillä vielä voi huomata jälkiä muinoisesta kauneudesta ja suloudesta, — samaten hänen laihat, kuihtuneet kätensä, jotka tarttuivat kiihkeästi kuin nälkäinen eläin maahan tallattuihin likaisiin liljoihin. Jos hän olisi valittanut, niin olisin ehkä unohtanut tuon näyn häntä hetkisen surkuteltuani, mutta että hän vielä odotti onnea —! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt jonkun juoksemistaan juoksevan synkässä metsässä toivoen saavuttavansa kaukaa loistavan kirkkaan valon, kun itse teossa loppumattomiin kierteli samaa paikkaa. Toivottomasti kurjuuteen vajonneena hän kurotti kätensä katulikaa kohden siinä mielettömässä harhaluulossa, että hänen täytyisi jostakin löytää onni! Lieneeköhän hänellä ollut tuosta onnesta jonkunmoinen mielikuva? Tai ehkä vain epämääräinen, synnynnäinen tunne, puoleksitajuttu halu päästä vapaaksi elämän tuottamista vaikeuksista? Tai oliko hänellä siitä ehkä joitakin muistoja, kuin sävelmästä, jonka kerran on kuullut ja jota halajaisi jälleen kuulla? Oi tuota ihmisten surkeata järjettömyyttä, tuota mieletöntä sokeutta, jolle ei kykene nauramaan, sillä se vihloo sydäntä! Köyhyytensä, hätänsä, kurjuutensa ahdistamina he kurottavat kätensä pyhimysten, noiden yliluonnollisten olentojen puoleen, joiden kidutetut ruumiit, riutuneet kasvot ja hurskas katse osottaa, etteivät he ole maallisia tavotelleet! Heiltä, jotka ovat kärsimyksiä rakastaneet ja niitä hakeneet, toivovat he lievitystä kärsimyksissään ja tuota, mikä heistä käsittää kaiken maallisen onnen: rahaa! Rahaa, rakkautta, tunteiden huumausta! Tulisina, vaateliaina kohoavat sellaiset rukoukset taivaaseen, ahdistelemaan noita kirkastettuja, autuaita olentoja, jotka ovat kääntäneet päänsä maasta pois iankaikkisuutta kohden. Ja noiden ihmisraukkojen luottaessa siihen, että taivaallinen äidinrakkaus tuolta ylhäältä käsin heitä holhoo ja heistä huolehtii, korvaten lopuksi heidän köyhyytensä runsailla rikkauksilla, riehuu kurjuus, vallitsee nälkä, pakkanen, häpeä, viha noissa viheliäisissä majoissa, joissa he avuttomina ja Jumalan hylkääminä elostelevat!
Mutta mitä sitten on sanottava meidän mielettömyydestämme, jotka kiitämme Jumalaa, henkeä, täysistä raha-arkuistamme, voitoistamme, huolettomasta unestamme, mukavasta elämästämme, ikäänkuin hän olisi suonut meille tuon kaiken palkinnoksi meidän hyvyydestämme tai hellyydestä, kuten rakastava isä?
Kuinka suloinen on lapsen viaton itsekkäisyys, se kun kuvailee mielessänsä Jumalaa sokurileipuriksi, joka palkitsee hyvää lasta makeisilla, meidän typeryytemme, vilpillisyytemme ja ahneutemme rinnalla, kun me rukoilemme ääretöntä henkeä, kaiken alkua ja loppua, kuten ääretöntä rahasäkkiä: "Maksa meille siitä että nimesi alituisesti on meidän kielellämme! Anna meille rahaa, ja me varustamme sen sinun kuvallasi!"
VIII
Pikku Berengarin laita oli täten. Minun piti erään niin sanotun armeliaisuusasian takia saada puhutella lihakauppias Tonia, jota Farfalla oli minulle kuvaillut kaikkein Roomalaiskaupungin köyhäin ja turvattomain lasten hyväntahtoiseksi kummiksi. Tapasin hänet hänen pienessä puodissansa, ja hän oli, päinvastoin kuin asianlaita tavallisesti on, jokseenkin sen näköinen, jommoiseksi olin häntä kuvaillut mielessäni, sen perusteella, mitä hänestä tiesin. Mitään erikoisempaa vaikutusta eivät hänen kasvonsa tehneet; muodoltaan ne olivat nelikulmaiset, ja ne loistivat hyvyydestä, terveydestä ja ilomielisyydestä. Varreltaan oli hän paksu ja tanakka, ei tursistunut, vaan paksuluinen, pituudeltaan keskikokoa ja leveydestään huolimatta vikkeläliikkeinen. Kun hän oli kuullut asiani, kävivät hänen kasvonsa entistään ystävällisemmiksi, ja voidaksemme keskustella rauhassa vei hän minut pieneen, sievästi sisustettuun huoneeseen, jossa sijoitti minut sohvaan ja istuutui itse nojatuoliin, likainen valkoinen esiliina yhä edessään. Meidän keskustellessamme tuli huoneeseen pieni poika, jonka voin siitä, että hän muitta mutkitta hyppäsi Tonin syliin, huomata olevan tämän pojan; mutta hänen näköisensä ei hän lainkaan ollut. Lapsukaisen olennossa ilmeni sellaista hienoutta, hilpeyttä ja herttaisuutta, että, melkein kadehdin Tonia siitä, että hän oli hänen isänsä — mistä hän nähtävästi olikin ylpeä. Kuullessani hänen nimensä Berengar muistin linnanmuuriin kirjoitetun runon, jonka olin nähnyt käydessäni ensi kertaa Roomalaiskaupungissa, ja kysyin poikaselta, hänkö sen oli sepittänyt ja piirtänyt sen yläpuolella olevan kuvan. Istuen isänsä sylissä roikkuvin jaloin käänsi pienokainen minua kohden soikeat, tummaripsiset silmänsä, vilkutellen niitä veitikkamaisesti ja naurahtaen vähäsen, niin että näin hänen kiiltävän hammasrivinsä, joka muistutti hiiren tai jonkun muun nakertajan purimia. Isän ääneen nauraessa lausuin tuon runon, joka vielä oli muistissani: "Nää seikat tiedä sä: Ett' Berengar oon mä, Ja kymmenettä käyn. Sä, narri, luit tään!" Sitten sanoin leikilläni etten kumminkaan voinut ottaa uskoakseni että tuollainen pikkuruinen mies jo kävisi kymmenettä; sitä paitsi olin minä kyllä lukenut runon, mutta olin kumminkin vakuutettu siitä etten ollut mikään narri. Poikanen loi minuun veitikkamaisesti ilkamoivan katseen, jota sanat eivät pysty kuvaamaan. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Elä viisastele, tiedät varsin hyvin, ettei viisauttasi kannata kehua", mutta sitähän hän itse asiassa ei mitenkään olisi pystynyt ajattelemaan. Samalla ilmeni tuossa katseessa harrasta sydämellisyyttä tai oikeastaan toverillista suopeutta, joka ei sekään ollut hänen ikänsä mukaista.
Isä, joka sillä välin oli ehtinyt nauraa kylliksensä, otti tuosta, mitä olin lausunut, puheiksi vain sen, mikä koski hänen poikaansa, ja vakuutti että tämä nyt jo oli kymmenen vuotta vanha. Vaikka hän olikin ikäiseksensä harvinaisen pieni ja siro, oli hän kyllä voimakas ja sitä paitsi vikkelä poika, joka jo auttoi isäänsä ansaitsemaan rahaa. Ja nyt kertoi isä minulle että Berengar oli joka päivä monta tuntia työssä erään suuren kauppahuoneen palveluksessa; hän toimitti kaikenlaisia asioita, ja viime aikoina oli hän kuljettanut kirjeetkin postiin ja postista, ja usein oli joukossa varsin tärkeitä kirjeitä ja rahalähetyksiäkin. Kauppias oli nimittäin huomannut että Berengar oli aika järkevä poika ja tuiki rehellinen. Noin jutellessaan laski tuo roteva, voimakas mies käsivartensa poikasen ympärille, joka kuten kesy lintu keinui isän polvella ja loistavilla silmillään katsoi iloisesti ympärilleen, ylpeänä noista kehuskelemisista ja ylistyksistä, mutta veitikkamainen, melkeinpä hyväntahtoisen suojeleva ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi miettinyt mielessään: "Tuolle vanhalle miehelle tuottaa niin suurta iloa, kun rehellisyyttäni kehutaan, miksi en sitten olisi rehellinen? Voinhan muutoin mielin määrin pitää ihmisiä narrinani, liikaa päänvaivaa ei se minulle tuota." Tuollaisia puheita olin kuulevinani lapsukaisen kosteilta, mansikanvärisiltä huulilta, jotka herättivät minussa, ikäänkuin olisivat olleet viehkeät naishuulet, käsittämättömän halun suudella niitä, oikein tarmon takaa. Tulin nyt ajatelleeksi että poikanen luultavasti oli äitinsä näköinen, joka varmaankin oli miellyttävä olento, ja tuon ajatuksen myöskin lausuin ilmi. Vasta kun näin, kuinka tuon kelpo miehen kasvot synkistyivät, samalla kuin hän myöntävästi nyökäytti päätänsä, muistin mitä Farfalla oli kertonut minulle hänen vaimonsa paranemattomasta kevytmielisyydestä, ja kaduin että olin tehnyt tuon kysymyksen. Nyt voin saada varsin selvän käsityksen heidän suhteestansa; kuvailin mielessäni että vaimo oli samanlainen pirteä ja nokkela lintu kuin pikku Berengar sekä kylläkin halukas laulullaan ja viserryksillään palkitsemaan luotettavaa ja tukevaa puuta, jonka turvissa eleli, mutta lentäväksi luotuna kykenemätön alati pysyttelemään saman puun oksilla. Siten kävi minusta käsitettäväksi, kuinka mies uudelleen ja aina uudelleen soi vaimollensa anteeksi, joskin murheen murtamalla mielellä ja salaa kyyneleitä vuodattaen. Vasta nyt minulle oikein selvisi, kuinka hellästi tuon miehen täytyi rakastaa lastansa. Ehkäpä hän aina näki edessänsä pahan vihollisen odottamassa että perisynti saattaisi sen hänen kynsiinsä, ja olikin kuin isä olisi tahtonut suojella poikaansa, kun hän laski molemmat käsivartensa hänen ympärillensä, mutta voitonriemuiselta hän samalla näytti, ikäänkuin olisi arvellut että hänessä kyllä oli miestä varjelemaan lemmikkiänsä kaikelta pahalta. Noiden ajatusten seuratessa toisiansa päässäni salaman nopeudella katselin pienokaista yhä suuremmalla mielenkiinnolla; itse teossa hän varsin suuresti muistutti katupoikaa, jonka päässä pyörii vain vallattomuuksia ja kujeita, mutta hänen kasvojensa ilme oli puhdas, ja siinä oli jotakin, josta sai varman käsityksen hänen mielenlaadustansa. Ehdottomasti ojensin käteni tuota siroa pientä päätä kohden ja suljin sen hetkeksi niiden väliin; minusta tuntui siltä kuin minun olisi täytynyt sitä siunata, vaikka en yleensä tiedäkään olevani mitenkään oikeutettu tai valtuutettu siunauksia jakelemaan. Silloin katsoi tuo virkeä veitikka minuun silmänräpäyksen ajan vakavasti, pyhän vakavasti, kuten vain lapset voivat katsoa, kun heidän sielunsa — niin haluttaisi uskoa — väliin äkkiä muistaa taivaallisen kotinsa, muistaa synnin, jonka tähden sen täytyy kärsiä, ja vaikean tehtävän, mikä sillä täällä on suoritettavana. Lämmin liikutus valtasi mieleni, kun nuo vilpittömät, tutkivat silmät niin läheltä katsoivat minuun, mutta mitään aavistusta ei minulla ollut, ei hämärintäkään, siitä että lapsukaisen puhtaalla isolla otsalla jo oli näkymätön merkki, joka sen määräsi haamujen maailmaan. Kohta sen jälkeen hän hypähti isänsä sylistä, kun jo lienee väsynyt hiljaa istumiseen, ja juoksi ulos nauttimaan joutohetkistään.
Tuo käyntini Tonin luona oli tapahtunut keväällä; elävänä en pikku Berengaria nähnyt sen jälkeen kuin kerran vain, syksyllä, kohta palattuani vuotuisilta kesämatkoiltani. Mieleni oli silloin täynnä monenmoisia uusia vaikutteita ja minulle oli kasaantunut runsaasti työtä, joten olin tuskin ainoallakaan ajatuksella muistellut Riemuportinkatua, enkä tuntenut poikaa, jonka erään pankkirakennuksen vieritse kulkiessani näin tulevan siitä ulos. Vasta kun hän ohikulkiessaan tervehti minua lyhyesti ja kunnioittavasti heleällä visertävällä äänellään, johtui mieleeni tuo kevätilta ja muistin kuinka pienokainen oli minua miellyttänyt. Käännyin nopeasti häntä katsomaan ja näin että hän oli tehnyt samaten ja että hänen viattomat kasvonsa olivat jälleen vetäytyneet tuollaiseen hymyyn, jota ei käynyt sanoin kuvaaminen, ja tällä kertaa se aivan selvästi näytti merkitsevän: 'Ja sinäkö et myönnä olevasi narri? Ja kumminkin vaellat siinä niin arvokkaan näköisenä, kuin pitäisi sinun olla Jumalan apuna maailmaa hallitsemassa, vaikka päässäsi vain pyörii kahvinhintoja, öljynhintoja, tulliasetuksia, teaatterikappaleita tai muita turhanpäiväisiä seikkoja'. Muutoin hän käänsikin nopeasti päänsä minusta poispäin ja kulki nyt eteenpäin lyhyillä, nopeilla, itsetietoisilla askelilla, niska suorana ja katsomatta oikealle tai vasemmalle, tietäen olevansa tärkeissä toimissa. Seisoin vielä paikallani, katsoen hajamielisenä hänen jälkeensä ja tuumiskellen, kuinka tuon poikasen hymyilevässä katseessa voi ilmetä niin monenmoista, jota hänen mielessään varmaankaan ei liikkunut, kun näin jotakin, sitä tarkkaamatta, — kuten väliin käy — jotakin, joka vasta jälkeenpäin tuli ihmeellisen selvästi tajuntaani. Kun katsoin pikku Berengarin jälkeen, näin nimittäin miehen, jonka koko olento teki minuun tuskallisen inhottavan vaikutuksen ja samalla muistutti minua jostakin; mutta, kuten sanoin, tuo kaikki tapahtui huomiotani liioin kiinnittämättä, ja muistin sen vasta kun kuulin lapsi raukan murhasta ja sain tietää että murhaajaksi luultiin Torquatoa, Jurewitschin ja Galantan veljeä. Silloin kuvastui äkkiä mieleeni tuo mies, joka katsoi pojan jälkeen omituisen ahnaalla, melkein sairaloisella katseella, ja nyt tiesin myöskin, mitä hänestä oli johtunut mieleeni, nimittäin Riccardon kuvaus Torquatosta, kuinka tämä oli muistuttanut suurta petolintua, jolla oli pitkä, höyhenetön kaula, pieni pää ja hirvittävä koukistunut nokka. Ehkäpä hänen ulkomuotonsa vaikutti vielä kammottavammin siksi, että siinä turmeluksen jättämistä jäljistä huolimatta voi huomata niin sanoakseni mätänemässä olevaa kauneutta.
Tapauksen meno oli luultavasti täten: Torquato, joka oli selvillä pikku Berengarin toimista ja tiesi että lapsukaiselle usein uskottiin suuriakin rahamääriä, oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ryöväämiseen. Sitä varten oli hän jo aikaisemmin vuokrannut itselleen huoneen hänen tarkoituksiinsa soveltuvassa kaupunginosassa, jossa esiintyi hienona herrana. Roomalaiskaupungissa ei hänen katoamisensa herättänyt huomiota, kun ei häntä kukaan liioin kaivannut ja hän aina oli elänyt kulkulaiselämää. Viikkomääriä hän oli toimessa, päästäksensä selville kaikista uhrinsa teistä; muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin nähnyt heidät toistensa läheisyydessä murhasi Torquato Berengarin. Tunnettujen tosiasioitten ja todistajien kertomusten perusteella arveltiin murhan tapahtuneen täten: Torquato oli nähnyt tai saanut muutoin tietää, että pienokaiselle oli uskottu melkoinen rahasumma; hän seurasi häntä jonkun matkaa ja houkutteli hänet sitten huoneeseensa jollakin tekosyyllä, luultavasti siten että sanoi olevansa asioissa hänen isäntänsä kanssa ja haluavansa lähettää tälle kirjeen hänen mukanansa. Oliko lapsi ennen nähnyt Torquaton Vanhassakaupungissa ja nyt tuntenut hänet, ja kuinka tuon kammottavan miehen oli onnistunut voittaa hänen luottamuksensa, siitä ei tarkoin voitu saada selkoa. Huoneessaan kävi Torquato pienokaisen kimppuun, joka ei aavistanut mitään pahaa, ja surmasi hänet terävällä veitsellä, kätki verisen ruumiin seinäkaappiin, laittoi huoneen täyteen karboolinhajua, lukitsi sen ja läksi tiehensä, sanoen emännälle että hänen täytyi lähteä matkoille muutamaksi päiväksi. Kun ei tuo ollut ensi kerta, ja Torquato aina oli tahtonut, ettei kukaan hänen poissaollessaan menisi hänen huoneeseensa, ei emännässä herännyt mitään epäluuloa, vaan vasta kun suljetusta huoneesta rupesi leviämään inhottava haju, alkoi hän aavistaa pahaa. Koko asia tuntui hänestä niin oudolta ja kammottavalta, että hän antoi poliisin avata huoneen, ja nyt nähtiin että sen lattia oli tahrattu verellä, ja kaapista löydettiin pahoin runneltu lapsenruumis.
Tämä tapahtui monta päivää murhan jälkeen; mutta tietysti pikku Berengaria oli kaivattu heti. Ei kukaan ajatellut hänen joutuneen onnettomuuden uhriksi; kun ei häntä vielä illallakaan alkanut näkyä, ruvettiin epäilemään että hän oli karannut tiehensä rahat muassaan. Siten esitettiin asia sanomalehdillä, ja myönnän että minuunkin, vaikka kohta olenkin kuuluvinani sivistyneisiin, ensiksi vaikutti painetun sanan tenhovoima, niin että pidin itsestänsä selvänä että tuo, minkä olin lukenut, oli totta. Mieleeni kuvastui siro poikanen, jonka aivan äskettäin olin nähnyt niin reippaana kulkevan kadun poikki, ja mielipaha ja suuttumus valtasi minut. Että hän oli voinut sen tehdä! Ehkäpä hän tuona aamuna kääntyessään hymyillen katsomaan minuun oli ajatellut: 'Et luule olevasi narri ja kumminkin luotat minun rehellisyyteeni! Et aavista, mitkä kepposet minä aion teille tehdä!' — Sellainen on ihmisluonto, että synti ja heikkous menee perintönä sukupolvesta sukupolveen, ja että voimakkainkin rakkaus taistelee turhaan tuollaisia taipumuksia vastaan. Puutetta ei tuo lapsi ollut koskaan kärsinyt minkäänlaista, siis ei sitä ollut tuollaiseen tekoon voinut saattaa mikään muu kuin perinnöllinen kevytmielisyys ja seikkailemishalu. Vihollinen oli kumminkin saanut sen kynsiinsä ja pitänyt saaliinaan lapsi raukan, joka tuskin oli puolustautunutkaan, kun ei se tuntenut ahdistelijaansa eikä hänen aikeitansa. Myöhemmin tuotti minulle lohdutusta se, etten ainakaan ollut tuominnut onnetonta pienokaista ankarasti ja ajattelemattomasti; nousivatpa kyyneleetkin silmiini, kun mielessäni kuvailin, kuinka hän riutuisi koti-ikävään ja omantunnontuskiin, kuinka rikollisuus rumentaisi ja tahraisi hänen viattoman muotonsa, hänen hymyilevät silmänsä, hänen hienopiirteisen, ilmeikkään suunsa. Melkein vielä enemmän säälitti minua onneton isä, joka turhaan oli koettanut ylenpalttisella rakkaudellaan pelastaa heikkoluonteisen vaimonsa lapsen ja nyt ehkä epätoivoissaan katui sitä että oli niin aikaiseen saattanut tuon pienen olennon elämän moninaisille kiusauksille alttiiksi.
Menin herran tykö, jonka palveluksessa Berengar oli ollut. Hän oli joltisenkin ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen mies, ja hän oli varsin pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut, eikä suinkaan etupäässä kadottamansa rahan takia. Hän puhui jotenkin tähän tapaan: Tuollaisiin ihmisiin ei saa luottaa, se olisi aina muistettava; ennemmin tai myöhemmin pääsee heissä pahe voitolle. Kurjuus turmelee ihmiset; jokaisesta köyhästä voi tulla varas, ja jos hänestä ei sitä tule, niin ei hänellä ole ollut tilaisuutta tulla siksi. Kun huomautin ettei lihakauppias Tonin perhe ollut kärsinyt puutetta, kohautti hän olkapäitänsä ja sanoi: "Noissa suvuissa kulkee perintönä liian paljon paheita. Jos on joukossa jokin kunnollisempi ja hänen käy hyvin, niin pääsee kumminkin pian äkkiarvaamatta jokin isoäidiltä tai tädiltä tai joltakin muulta sukulaiselta periytynyt paha taipumus taas valtaan."
Sanoin siihen, että jos niin oli, eikä köyhyys siis turmellut ainoastaan ruumista, vaan myöskin sielun, niin olimme sen enemmin velkapäät taistelemaan sitä vastaan. Siitä hän nähtävästi ei halunnut keskustella, vaan alkoi jälleen puhua pikku Berengarista ja sanoi: "Tuolle poikaselle olisin voinut uskoa kaiken omaisuuteni, niin täydellisesti luotin häneen; toiste eivät tunteeni enää saa minua pettää." Nyt yhtyi puheeseen eräs vanhempi apulainen, ylpeästi ja innokkaasti muistuttaen, että hän jo oli ennustanut niin käyvän ja aina huomauttanut siitä, millainen viekas katse tuolla pienellä veijarilla oli, ikäänkuin hän olisi pitänyt kaikkia ihmisiä narrinansa. Sitten hän alkoi kertoa juttua samanikäisistä pojista, jotka elelivät ryöväreinä jonkun kaupungin läheisyydessä ja tekivät törkeitä ilkitöitä, — mutta sitä en kuunnellut loppuun.
Vanhassakaupungissakin oltiin vakuutetut pienokaisen syyllisyydestä, ja vaikka rikoksia, mitä laatua olivatkaan, siellä yleensä arvosteltiin lempeästi, puhuttiin tästä tapauksesta jonkunmoisella rakkaudettomuudella, mikä johtui siitä, että vastenmielisyys äitiä kohtaan ulotettiin lapseenkin, heidän ulkonaisen yhdenkaltaisuutensa takia. Sitä vastoin säälittiin Tonia, sen mukaan kuin minä voin huomata, sydämellisesti ja vilpittömästi; minulle sanottiin, kun olin menossa hänen luoksensa, ettei hän ollut autettavissa, isku oli sattunut sydämeen, — hän oli sulkeutunut huoneeseensa eikä tahtonut kuulla mitään lohdutteluja.
Kumminkin päästi tuo onneton mies minut luoksensa, ja se tapahtui siksi, että johtui mieleeni, häntä oven takaa puhutellessani, sanoa hänelle, että eihän Berengarin syyllisyyttä vielä ollut näytetty toteen, vaan että tulin häntä rohkaisemaan ja hänessä toivoa herättämään. Sydäntäni vihloi nähdessäni tuon kunnon miehen lapsellisen avutonta epätoivoa kuvastavat rehelliset kasvot ja punaiset, pöhöttyneet silmät, joista vielä lakkaamatta vuoti kyyneleitä, ja huomatessani tuon itsessään vähäpätöisen seikan että hänellä nyt ei ollut edessään tuota likaista esiliinaa: arkipuuhat oli hän jättänyt siksensä, katsoaksensa silmästä silmään kohtaloa, johon hänen nyt oli tutustuminen. Päästettyään minut sisään hän istuutui heti jälleen ja tuijotti minuun turvonneilla, kyynelisillä silmillänsä sanaakaan lausumatta. Pyrkien häntä lohduttamaan puhuin poikasen viehkeydestä, hänen vilpittömistä kasvoistansa, jotka unhottumattomasti olivat painuneet mieleeni, kerroin kuinka vakaalta ja samalla hilpeältä hän oli näyttänyt, kun äskettäin kohtasin häntä kadulla, ja sanoin että siltä ei näyttänyt ihminen, joka oli aikeissa tehdä pahaa. Aivan tehottomia eivät puheeni olleet; hän veti pari kertaa peräkkäin syvään henkeä ja laski kätensä ehdottomalla liikkeellä käsivarrelleni, ikäänkuin pidättääksensä minua tykönänsä. Minusta tuntui siltä kuin hänen silmänsä ja kätensä olisivat pakottaneet minua puhumaan edelleen, sillä melkein kuin itsestään tulivat sanat huulilleni. Sanoin että olihan pienokaista voinut kohdata tapaturma, hän oli voinut pudota mereen tai avonaiseen kellariin. Mutta jos hän todellakin oli tehnyt jotakin väärää, niin olivat varmaankin pahat ihmiset hänet siihen houkutelleet; lapsethan ovat enemmän alttiit kaikenmoisille vaikutuksille kuin täysi-ikäiset. Siihen tapaan jatkoin puhettani, kunnes huomasin että tuon surevan miehen suuri pää vaipui rinnalle ja hänen hiljaista itkuansa seurasi äänekkäät nyyhkytykset; nähtävästi hän oli unohtanut minut taikka ei voinut enää kiinnittää huomiotansa minuun ja minun puheisiini. Kun kysyin, olisiko hänelle mieleen, jos palaisin seuraavana päivänä, vastasi hän nyökäyttämällä päätänsä vakuuttavasti.
Mutta kun tulin seuraavan kerran, tapasin kotona ainoastaan vaimon, ja tämä kertoi että hänen miehensä oli mennyt kirkkoon, mikä tapahtuma, arvatenkin harvinaisuutensa takia, nähtävästi oli tehnyt valtavan vaikutuksen häneen, sillä hän tuijotti minuun pelästyneenä, luoden avo auki soikeat, mustaripsiset silmänsä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin nuo ihailemani lapsensilmät. Muutoin ei hän ollut aivan niin viehättävä kuin tuonoin olin otaksunut hänen olevan; vanha ei hän vielä ollut, vaan jo vähän paksunläntä ja kömpelö, ja hänen kasvonsa, vaikka olivatkin hienopiirteiset ja sievät, eivät olleet enää nuorteita, eivät kukoistavia. Mutta ennen kaikkea puuttui häneltä tuo hyvyyttä osottava, luottamusta herättävä ilme, joka piili syvinnä Berengarin veitikkamaisissa silmissä ja epäilemättä oli perintöä isältä. Rietasmaista keikistelyä ei hänen käytöksessään ollut; hän oli kai pikemmin, jos jutut hänen kevytmielisyydestään ja uskottomuudestaan olivat tosia, sitä laatua kuin herkkusuu kissa, jonka pitää saada maistella joka vadilta, liiatenkin kielletyiltä.
Kun olin sanonut haluavani odottaa hänen miestänsä, kulki hän hetkisen huoneessa arasti edes takaisin, kunnes rohkaisi mielensä ja kysyi minulta, oliko alhaalla kaupungissa ehkä jo saatu uusia tietoja Berengarista. Kun vastasin kieltävästi, sanoi hän salaperäisesti hymyillen, että sitä hän oli ajatellutkin ja että se olikin parasta. Äidilleen hän kyllä vielä antaisi tietoja itsestänsä, ja ellei hän sitä tekisikään, niin hän varmaan kumminkin muutaman vuoden kuluttua palaisi Amerikasta, taskut täynnä kultaa ja hopeaa. Kysyin kauhistuneena, oliko hän sitten todella lähtenyt sinne. "Minnekäs muuanne hän olisi mennyt?" vastasi hän. "Tyhmä hän ei ollut; sitä olen aina ajatellutkin, että hänestä tulisi jotakin erikoista ja että hän tuottaisi vanhemmillensa onnea ja siunausta." Samalla hän katsoi minuun vilkauttaen silmiänsä veitikkamaisesti, kuten olin nähnyt pienokaisenkin tekevän, mutta nyt tuo elje vaikutti minuun melkein kammottavasti.
Ryhtymättä itse asiaa arvostelemaan sanoin hänelle ettei hänen pitäisi sanoa miehellensä mitään arvelustaan, sillä varmaankaan tämä ei kernaasti kuulisi siitä puhuttavan. Hän nauroi ja tuumaili, että pidinkö minä häntä niin tyhmänä. Ensiksi hän oli yrittänyt ruveta siitä puhumaan, mutta silloin oli hänen miehensä joutunut hurjaan raivoon, ja nyt hän ei enää virkkanut siitä mitään. Aikaa myöten Toni kyllä tyytyisi asiain tilaan, varsinkin jos minä koettaisin vaikuttaa siihen suuntaan. Minua ei haluttanut luvata sitä, mutta en virkkanut mitään, ja hän lienee pitänyt sitä myöntymisen merkkinä. Hän oli vielä varmempi asiastaan, sanoi hän, kun hänen miehensä edellisenä yönä oli nähnyt tällaisen unen: Berengar oli mennyt veneellä meren ylitse, ja meri oli ollut ikäänkuin sulaa tulta ja pursi kuin avo auki oleva suuren suuri liljankukka. Kun tuulenhenki vienosti puhalteli aukean meren ylitse, olivat korkeat laineet eli liekit, hohtaen purppuranvärisinä, sinipunaisina ja keltaisina, kohonneet ja laskeuneet hiljaa, niin taivaallisen levollisesti, ettei hän edes ollut tullut ihmetelleeksi sitä, kuinka ne eivät tuhonneet liljavenosta, vaikka se oli aivan niiden keskellä; eivät ne olleet sitä edes kärventäneetkään. Purjeitta ja soutimetta ensi pursi nopeasti eteenpäin, vieden muassaan pikku Berengarin, joka nyökytteli päätänsä ja heitti jäähyväisiksi lempeän surumielisiä katseita. Kun nyt veno eteni etenemistään ja pian näytti kuin pilvekkeeltä vain ja sitten kuin himmeältä tähdeltä taivaanrannalla, ei isä enää voinut hillitä kaihoansa, vaan heittäytyi liekehtivään mereen, mutta heräsi samassa.
Vaimo oli kertonut tuon unen seikkaperäisesti ja nähtävästi nauttien esittämiensä kuvien värittämisestä. Ehdittyänsä loppuun sanoi hän nopeammin ja tavallisella äänellä: "Uni on helppo selittää, sillä pursi merellä merkitsee matkaa Amerikkaan, ja savuttomat liekit merkitsevät onnea, erittäinkin kultaa. Olisin puhunut siitä erään naapurivaimon kanssa, joka osaa selittää unia, jos se ei olisi ollut niin tuiki helppo käsittää. Sitä paitsi arvelin että olisi parempi etten puhuisi siitä kenenkään kanssa." Vakuutin hänelle että niin oli ja otin häneltä sitä paitsi lupauksen, että jos hän todella joskus saisi kirjeen Berengarilta, hän tulisi puhumaan siitä minun kanssani ennenkuin näyttäisi sen miehellensä. Sitten minun täytyi lähteä, Tonia tapaamatta, kun ei minulla enää ollut aikaa odottaa.
Seuraavana päivänä tehtiin tuo kammottava löytö, josta jo kerroin. Tieto siitä levisi nopeasti ja herätti kaikkialla harrasta osanottoa. Pienokaisen kuva oli ollut aikaisemmin, hänen olinpaikkansa ilmisaamista varten, sanomalehdillä julaistuna ja muureillakin nähtävänä, joten kukin oli luonut itselleen käsityksen hänestä. Nuo kammottavat, salaperäiset erityisseikat, rikoksen julmuus ja tuo että lapsi oli joutunut sen uhriksi, kaikki oli omansa saattamaan tunteet kuohuksiin, ja jos ihmiset olivatkin olleet ylen kärkkäät uskomaan poika parasta kaikkea pahaa ja, mikäli mahdollista, heittämään syyn vanhempien niskoille, niin oli heidän osanottonsa nyt sitä intohimoisempaa. Pian olivat he poika raukasta tehneet pyhän marttyyrin, ja mitä viehättävimpiä kuvia he loivat mielessään hänestä, jonka runneltu ruumis oli niin kammottavassa tilassa, ettei voitu sallia yleisön sitä nähdä. Runsaasti tuotiin kukkia ja rahalähetyksiä Vanhaankaupunkiin Tonin taloon yleisen säälin osotteeksi. Kukkaisloiston ympäröimänä istui isä pöydän ääressä tuossa sievässä, siistissä huoneessa, jossa olin tullut hänen tuttavuuteensa; hän näki ihmisiä tulevan lukuisasti surua valittamaan ja kuunteli mitä hyvää ja kaunista heillä oli sanottavaa pikku Berengarista, mutta itse hän ei puhunut sanaakaan. Luulen ettei hän oikeastaan selvästi tajunnut kenenkään muun läsnäoloa kuin minun, ja minut hän huomasi siksi että hänen mieleensä oli jäänyt sellainen muisto, että minä olin ainoa, joka en ollut koskaan epäillyt hänen poikaansa syylliseksi. Nyt tuntui minusta käsittämättömältä, kuinka oli koskaan voitu ajatella mitään muuta tapahtuneeksi kuin mitä todella oli tapahtunut ja mikä olisi ollut lähinnä otaksuttavissa, jopa suorastaan ainoa mahdollinen selitys. Pitkät ajat oli minulla mielessäni pienokainen, jonka olin nähnyt vain muutamia päiviä ennen hänen surullista loppuansa aivan hänen murhaajansa läheisyydessä, ikäänkuin kohtalo olisi halunnut antaa minulle viittauksen, tarjota vielä pelastumisen mahdollisuutta. Mutta minä en ollut aavistanut mitään, en pelastanut hänen henkeänsä enkä edes hänen kuoltuansa puolustanut hänen kunniaansa. Selvästi näin edessäni nuo salaperäiset lapsensilmät, kuinka ne pelästyneinä hakivat ystävää, puolustajaa, kuinka ne vähitellen kyyneltyivät — ja sitten äkkiä kääntyivät minua kohden, pelokkaina, mutta kumminkin minuun luottaen, — ilme niin yliluonnollisen vakavana kuin tuona kevätiltana, — kuinka niiden kysyvä katse kävi hämmästyneeksi ja surulliseksi, haikean, mieltä vihlovan, katkeran surulliseksi. Luulen että jos tuona päivänä olisi haudattu tyttö, jonka minä olisin vietellyt, hylännyt ja syössyt häpeään ja kuolemaan, ei mieltäni olisi voinut kalvaa tuskallisempi katumus kuin nyt tuon lapsen takia, joka oli minulle varsin vieras ja jolle itse teossa en ollut tehnyt mitään pahaa. Melkein kadehdin onnetonta, kaikkein surkuttelemaa isää, sillä hänen mielessänsä liikkui nähtävästi toisenlaisia kuvia. Hän ei näyttänyt tietävän mitään siitä mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kuten kauhusta kivettynyt hän ei ollut, vaan kuten haltioihinsa joutuneet, joille jokin jumalallinen salaisuus on ilmaistu; niin rumiksi kuin lakkaamaton itku oli tehnytkin hänen kasvonsa, jotka eivät ennestäänkään olleet kauniit, täytyi niiden kumminkin herättää jokaisessa nöyrää kunnioitusta. Kukin tunsi, etteivät tänä hetkenä mitkään maalliset, mitkään jokapäiväiset asiat voineet vaikuttaa tuohon mieheen. Ei hän surrut Berengarin kuolemaa, sillä hän näki hänet edessään eloon elpyneenä, — hänet oli lahjoitettu hänelle jälleen, ihanampana ja puhtoisempana kuin silloin, kun hänet ensi kerran oli laskettu hänen vapiseville käsivarsillensa. Ehkä hän nyt hengessä autuaallisena ja nöyränä oli polvistunut lapsensa kirkastetun kuvan eteen ja painoi suurta, lempeätä suutansa noita läpikuultavia kätösiä vasten; ehkäpä hän, kuten unessaan, näki Berengarin liljapurressaan, Herran hengen vienosti puhaltaessa, saapuvan taivaan satamaan, mistä hänelle hymyili ja viittaili.
Sen sijaan vaikeroi ja nyyhkytteli nyt vaimo surkeammin ja kiihkeämmin kuin olisin luullut hänelle mahdolliseksi. Epäilin hänen surunsa osaksi aiheutuvan amerikkalaisten pilvilinnojen kukistumisesta, joita hän oli Berengarille rakennellut; mutta varmaan se pääasiallisesti oli ainoan lapsen kuolemasta johtuvaa äidinsurua. Niitä tunteita, joita hänen miehensä mielessä oli liikkunut ja nyt liikkui, oli hänen mahdoton ollenkaan ymmärtää; sen hän vain oli käsittänyt ja se koski hänen sydämeensä ja pöyristytti häntä: että hänen lapsensa oli kuollut, oli murhattu kammottavalla tavalla eikä palaisi enää koskaan; ettei hän enää koskaan saisi kuulla hänen livertelevää nauruansa, ei nähdä hänen helliä katseitansa, ei ottaa häntä syliinsä ja hyväillä häntä ja pusertaa vasten rintaansa, ei koskaan enää suudella hänen kosteita huuliansa ja vereviä poskiansa.
Mietin mielessäni: 'Entä kun nuo pitkät, yksitoikkoiset arkipäivät tulevat, ja asterit ja ruusut, jotka nyt täällä täyttävät ilman tuoksullaan, ovat poissa, ja niiden viimeiset kuihtuneet lehdet lakaistaan kokoon ja viedään ulos — ja Toni seisoo jälleen teuraspöydän ääressä, verinen esiliina vyöllään, viikon, kuukauden, vuoden toisensa jälkeen!' — Silloin ovat myöskin hänen tämänpäiväiset haikeansuloiset tunteensa haihtuneet, ja toivoton yksinäisyydentunne täyttää hänen mielensä hänen lapsettomassa, ilottomassa talossansa. Ja jos hänen vaimonsa vuosien kuluttua joskus kertoo, kuinka tuo uni hänet petti, ja puhuu siitä, kuinka olisi, jos Berengar nyt tuolta kaukaa palaisi kotiin ja solakkana ja iloisena kiiruhtaisi katua ylös, vanhempiensa syliin, ehkei hän silloin enää joudu raivoihinsa, vaan kuuntelee äänetönnä ja hautoo mielessään tuota ajatusta ja säpsähtää, kun lattia sattuu narahtamaan. Miksi taivasta ei voi saavuttaa syöksemällä purppuramereen, ei voittaa kiihkeällä hyökkäyksellä? Se olisi helpompaa kuin selkä kumarassa vaeltaa sinne hietaista, yksitoikkoista, silmän siintämättömiin ulottuvaa maantietä. Mutta varmaankaan se, joka ei voisi kestää jokapäiväisen elämämme yksitoikkoisuutta, ei myöskään kestäisi iankaikkisen taivaallisen levon juhlallista muutteettomuutta.
IX
Aika ajoin minusta tuntui siltä kuin Farfalla olisi ollut ilkeäjuoninen petturi ja minä itse aika hölmö. Niinpä hän muutamana päivänä mainitsi jutellessamme, että minä hänestä muistutin erästä herraa, joka oli johtajana suuressa öljytehtaassa, missä hän muinoin oli työssä. Mainittu herra oli erinomaisen hyvä työväelle, ja sen takia oli tehtaan omistaja lyhyen ajan kuluttua asettanut hänet toiseen toimeen ja hänen sijallensa ankaran, tylyn miehen. Joka päivä säännöllisesti meni eräs vaimoista päivällisloman tultua hänen tykönsä ja pyysi saada noutaa vähän öljyä ruuan valmistamiseksi, ja siihen hän aina sai luvan, sillä ehdolla ettei ottaisi enempää kuin tarvitsi itseänsä varten. Silloin täytti vaimo joukon pulloja toisillekin ja piilotti ne vaatteisiinsa, mutta piti kädessään pienen pullon, jota ohi kulkiessaan näytti herralle. "Julkisesti ja rehellisesti, siitä minä pidän", sanoi tämä silloin, taputtaen häntä olalle. Farfalla kertoi tämän jutun sydämellisesti nauraen, ja hän näytti tuntevan jonkunmoista säälinsekaista hyvänsuopuutta tuota älyä vailla olevaa miestä kohtaan, jota minä arvatenkin muistutin juuri typeryyden puolesta. Vähän loukkaantuneena ja hämmästyneenä lausuin: "Te näette että Jumala on oikeassa ollessaan kova teitä kohtaan; jos hän olisi lempeä ja armelias, niin te kohtelisitte häntä kuten tuota liian hyväsävyistä herraa, pettäisitte häntä parhaanne mukaan, ettekä vähääkään välittäisi hänen käskyistänsä." Nauraen myönsi Farfalla minun olevan oikeassa, mutta lisäsi että olihan olemassa ihmisiä, jotka eivät noudattaneet Jumalan käskyjä enemmän kuin köyhätkään ja joille Hän kumminkin suo runsaasti armoaan. Vastasin lyhyesti että köyhät valitettavasti pitivät rikkautta ainoana kiitosta ansaitsevana armolahjana, mutta ettei pitänyt kuvailla Jumalaa mielessään mahtavaksi taikuriksi, joka tyhjentymättömästä rahakukkarosta jakelee kultaa lemmikeilleen, vaan että kiiltävän kullan laita usein on kuten kauniiden omenoiden, joiden sisässä on inhottava mato, — jota vastoin sairaus, köyhyys ja muut sellaiset kärsimykset ovat kuin nuo huononnäköiset omenat, jotka ryppyisestä kuorestaan huolimatta ovat varsin mehukkaita ja maukkaita.
Seuraava seikka herätti minussa vielä enemmän tyytymättömyyttä Farfallaa kohtaan: Taloni pohjakerrassa asui eräs parturi, joka oli erinomaisen hyväluontoinen ja rehellinen ihminen, mutta taipuisa lörpöttelemään ja loukkaamaan toisia terävällä kielellänsä. Hänen vaimonsa, joka oli pulska, verevä ja kaunis olento, oli muinoin pitänyt yhteyttä erään uskottoman heittiön kanssa, ja tuloksena siitä oli lapsi, herttainen, sievä poikanen, joka aviopuolisoilla nyt oli luonansa. Parturi rakasti sitä nimittäin, sen syntyperästä huolimatta, varsin hellästi, niin ettei hän edes olisi tahtonut suostua siihen että isä maksoi kuukausittain määrätyn rahasumman sen ylläpidosta. Mutta vaimo pysyi lujana vaatimuksessaan. "Mitäpä varten me sen lahjoittaisimme tuolle kelvottomalle ihmiselle?" sanoi hän, ja hän lähetti joka kuukausi pienokaisen itsensä noutamaan rahat.
Farfalla oli elänyt noiden ihmisten kanssa mitä paraimmassa sovussa, kunnes turhanpäiväisestä asiasta syttynyt riita siitä teki lopun. Parturi oli joillakin kokkapuheilla, joilla ei sanonut tarkoittaneensa mitään pahaa, niin katkeroittanut hänen mielensä, että hän suorastaan vaati minua sanomaan irti nuo vuokralaiseni, joita en voinut syyttää mistään pahasta. Ei lähtenyt mitään apua siitä että huomautin hänelle, kuinka halpamainen hänen kostonhimoinen menettelynsä oli ja millaista vääryyttä hän tahtoi saada minut tekemään, — en saanut häntä järjillensä, vaan hän selitti lyhyesti, että jos nuo toiset jäisivät talooni, niin hän muuttaisi. Varsin kernaasti olisin antanut hänen lähteä tiehensä, niin minua kiukustutti hänen pikkumainen, inhottava kostonhalunsa; mutta rakkauteni Riccardoon esti minua siitä. Pahoilla mielin päätin pyytää parturinväkeä muuttamaan, ja he käyttäytyivät varsin hienotunteisesti, osottaen käsittävänsä menettelyni ja helpottaen vastenmielistä tehtävääni suopealla myöntyväisyydellään. Vaikka Farfalla tosin itsekin oli pahoillaan siitä mitä oli tapahtunut, kun se ei enää ollut autettavissa, oli se kumminkin tuottanut minulle niin paljon ikävyyttä, etten voinut sitä hevillä unohtaa, ja sattui sitten yhä uudelleenkin kaikenmoista, mikä pani minut hämmästymään.
Tapahtui useita kertoja, että muutamat vuokralaisistani, aivan kuten talonhoitaja oli ennustanut, pyrkivät käyttämään eduksensa hyvänluontoisuuttani maksamalla ainoastaan osan vuokrasta tai ei mitään. Silloin Farfalla tosin piti puoltani ja tarjoutui itsestään saattamaan heitä järjilleen, mutta ei huomauttanut heitä siitä, että oli väärin että he kieltäytyivät maksamasta hyvälle isännälle sitä vähää, minkä hän vaati, vaikka kyllä olisivat olleet säntillisiä ja nöyriä, jos heitä olisi kohdeltu armottomasti, vaan hänen järki- ja siveyssaarnansa sisältönä olivat sellaiset lauseet kuin: "Ymmärtäväisemmän tulee mukaantua" tai: "Ei köyhä kumminkaan kykene rikasta vastustamaan." Kun kerran sattumalta kuulin hänen puheensa ja vaadin häntä niistä tilille, ei hän lainkaan joutunut hämilleen, vaan sanoi huolettomasti, ikäänkuin siitä tuskin olisi kannattanut puhuakaan: "Eikös sitten ole niin? Teillä on ja pysyy valta. Minun täytyy puhua heille heidän ymmärryksensä mukaisesti; näettehän että se on auttanut, sillä maksaneethan he ovat."
Minä mietin mielessäni: 'Mitä varten antaudun ihmisten pariin, jotka ovat kuin vierasta kansaa omine uskoinensa ja lakinensa? Meidän ja heidän välillänsä ei voi syntyä ystävyyttä, ei mielten sopusointua. On tapahtunut että ihmiset, jouduttuaan merellä tuuliajolle tai kuljeskellessaan jäävuorilla tai erämaassa, ruokavarojen loputtua ovat tappaneet ja syöneet toverinsa, eikä heidän tekoansa ole katsottu rangaistavaksi; niitä, jotka puolikuolleina nälästä taistelevat henkensä puolesta, ei sovi arvostella ihmisellisten siveyskäsitteiden perusteella, vaan samaten kuin petoeläimiä. Niitä täytyy joko vainota tai — ellei tahdo niitä jättää oman onnensa nojaan — auttaa perinpohjaisesti; mutta mieletöntä on antautua muutoin niiden kanssa tekemisiin.
Mutta tuskallisempi kuin kaikki edelliset kokemukseni oli tämä: Näin eräänä päivänä puodinakkunassa tahotun topaasin, joka oli hyvin suuri ja niin taitavasti juotettu, että se näytti irtonaisena pysyttelevän neulan varassa. Heti näin mielikuvituksissani tuon kiven Lisabellan tuuheassa, pehmoisessa vaaleassa tukassa, ja tunsin niin voimakasta halua todella pistää sen sinne, että punnitsematta asiaa sen pitemmältä tartuin ovenripaan, mennäkseni puotiin ostamaan sen. Mutta silloin muistin Riccardon, en tiedä miksi, ja käteni vaipui alas ja läksin kulkemaan edelleen.
Kuvailin mielessäni, mitä hän sanoisi, jos panisin hänen vuoteellensa topaasin hinnan suuruisen rahasumman; tulin ajatelleeksi että sillä voisin ostaa hänelle sievän puvun, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut uusia vaatteita, vaikka hän niin kernaasti olisi halunnut olla siististi ja somasti puettuna. Sitten näin jälleen edessäni Lisabellan kultakutrisen pään, kuulin hänen päästävän riemuhuudon nähdessään kiven, ja näin hänen pistävän sen kiharoihinsa ja posket punoittavina lähestyvän peiliä. Kuten suuri, raskas pisara makeata kreikanviiniä se kimalteli hänen pehmeässä, punertavassa, ruskeassa, kullanhohtavassa tukassaan. 'Miksi en saa antaa sinulle tuota lelua?' ajattelin. Melkeinpä jo yritin lähteä hänen luoksensa, heittäytyäkseni hänen jalkojensa juureen ja pyytääkseni häntä ratkaisemaan, antaisinko hänelle topaasin vai Riccardolle rahat; mutta jätin sen kumminkin tekemättä, sillä tiesin että hän nauraisi ja sanoisi: "Osta minulle topaasi ja anna Riccardolle rahat!" Sillä välin olin, katuja pitkin rientäen, tahtomattani tullut takaisin kultasepän puodin luo, ja nyt menin sisään ja ostin kiven. Inhottava tunne, ikäänkuin olisin varastanut, kuristi kurkkuani ja ahdisti rintaani; samalla pisti päähäni että menisin näyttämään topaasin Riccardolle ja sanoisin että se oli aiottu Lisabellalle. Sadoin kerroin vakuutin itselleni että se olisi paheksuttava, tarkoitukseton, ruma teko, mutta kumminkin minusta tuntui siltä että minun oli mentävä ja minä meninkin. Riccardo oli sinä päivänä jälleen heikompi ja lepäsi valjuna ja hintelänä karkealla lakanallaan, jonka rinnalla kiven tumma hohde teki surullisen ja omituisen vaikutuksen. Aluksi hän sitä tuskin tarkkasikaan, vaan kysyi vain välinpitämättömästi, oliko se merikivi. Mutta kun kerroin että se oli topaasi ja että se oli määrätty Lisabellalle, vilkastui hän, otti sen käteensä ja kysyi mitä se maksoi; kun mainitsin tuon hänen kannaltansa arvostellen kylläkin korkean hinnan, lisääntyi hänen kunnioituksensa niin kiveä kohtaan, kuin minua ja Lisabellaa kohtaan, joka sen tulisi omistamaan. "Tahtoisinpa nähdä hänet", sanoi hän, laskien vallan väsyneenä päänsä tyynylle ja sulkien silmänsä.
Pitkät ajat meni tuskin päivääkään ilman että tunsin samaa tuskaa kuin näyttäessäni Riccardolle kiveä, ja kuumana kohosi silloin veri poskilleni; en tiedä häpesinkö ostostani vaiko kurjaa sääliäni.
Enemmän kuin koskaan ennen tunsin mieleni kevenevän, kun kesä tuli ja voin ottaa esille matkalaukkuni; mutta muistot Vanhastakaupungista seurasivat mukana, niistä ei ollut helppo päästä erilleen. Väliin, kulkiessani varjoisaa polkua tuoksuvassa metsässä tai jonkun vieraan kaupungin leveitä, valoisia katuja pitkin, taivaan hymyillessä, ihanoiden joutopäivien väikkyessä edessäni kuin parvi viehkeitä luonnottaria, kuvastui äkkiä mieleeni Riemuportinkatu, kuinka se likaisena ja kuumana kompuroi mäkeä ylös, haiskahtaen hieltä ja viinalta, öljyltä ja sipulilta.
Silloin oli iloni muutamaksi aikaa mennyttä; kärsin tuosta kuvasta kuten ruuasta, jota ei voi sulattaa, ja olin pari päivää alakuloinen ja raskasmielinen. Riccardo oli kerran kuvaillut minulle ainoata retkeänsä ulos maailmaan; palattuaan äitinsä tykö sairashuoneesta, jossa oli viettänyt kymmenen vuotta, turhaan toivoen parannusta, ilmoitti hän nyt haluavansa oppia tuntemaan synnyinkaupunkiansa ja läksi varoituksista huolimatta yksin vaeltamaan kainalosauvansa nojassa. Hän läksi kaupungista ulos, sillä häntä houkuttelivat vuoret, jotka näyttävät olevan lähempänä kuin ne ovatkaan, mutta pian alkoi häntä pyörryttää, kun ei hän vielä koskaan ennen ollut kulkenut niin pitkää matkaa eikä ollut niin kauan ulkoilmassa. Kun hän nyt yritti mennä sisään erääseen taloon pyytämään lasillista vettä, paiskasi muuan naishenkilö, varmaankin luullen maankulkijoita olevan tulossa, aivan hänen edessänsä sisäoven kiinni; talo oli nimittäin jokseenkin erillänsä muista, maantien varrella. Siten päättyi ainoa varsinainen kävelyretki, minkä hän eläissänsä oli tehnyt; sen jälkeen hän aina pysytteli vain Vanhankaupungin kaduilla tai laskeutui merenrannalle.
Alkupuolella matkaani muistui tuo retki sadoin kerroin mieleeni ja turmeli minulta jokaisen nautinnon, niin että se, minkä olisi pitänyt herättää miellyttävimmät tunteet, nyt herätti katkerimmat. Ajattelin että nyt hän ehkä seisoo ylhäällä Riemuportinkadun päässä, nojaten kalpeana, käynnistä väsyneenä, johonkin seinään ja pitäen lujasti kiinni kainalosauvastaan sekä katsoen aavalle, aaltoilevalle merelle, jota pitkin laivat rientävät pois, ottamatta häntä mukaansa noihin kaukaisiin ihmemaihin. Sitten arvelin taas että ehkä tuollaisia ajatuksia herää vain sen päässä, joka on rahanrakastaja, aineellisuuden orja, kultaisen vasikan palvelija, ja että Riccardolle ehkä pala merta, kallionseinä taustana, tai epäaistikas Mariankuva Pakanakirkossa tuottaa enemmän henkistä tyydytystä ja nautintoa kuin minulle mitä suurenmoisimmat maisemat, museot ja teaatterit.
Nuo kysymykset, joihin en kyennyt vastaamaan, kävivät rasittaviksi ja harmittivat minua, ja olisin halunnut ainaiseksi päästä niiltä rauhaan. Lukuisain uutten mielivaikutteiden avulla onnistuikin minun vähitellen kääntää ajatukseni tuosta tuskastuttavasta aineesta, enkä kotiin palattuanikaan arvellut lainkaan mennä noita tuttaviani tapaamaan. Kun menin pikku Berengarin takia tapaamaan Tonia, tein kierroksen, välttääkseni Riemuportinkatua, ja riensin sitten nopeasti tieheni, katsomatta puolelle tai toiselle, enkä todella kohdannutkaan Farfallaa tai ketään hänen tapsistansa.
Talven suussa tuli Vittoria minulle kerran vastaan kadulla, mutta en tuntenut häntä ennenkuin hän tervehtiessään loi silmänsä minuun. Silloin muistin että nuo silmät ne olivat, jotka kuutamoyönä katselivat merelle toivehikkaina, voitonriemuisina; tuskin voisin kumminkaan sanoa, mitä niissä enää oli, joka sitä muistutti. Nyt niissä oli kuumeentapainen kiilto, ja hänen raskas käyntinsä, koko hänen olentonsa kuvasti toivottomuutta. Huomasin tosin myöskin heti, että hänellä oli lapsi odotettavissa, ja sehän kyllä teki koko muutoksen käsitettäväksi ja antoi myöskin syytä uskoa, että tuo kaunis mies, jota hän rakasti, kaikesta vastarinnasta huolimatta oli saanut hänet vaimoksensa. Koetin salata häneltä, kuinka surkealta hän minusta näytti, ja toivotin hänelle onnea sen johdosta että hän, kuten otaksuin, oli saanut tahtonsa täytetyksi ja omaksensa sen, jota oli toivonut. Hän vastasi lyhyesti että niin oli ja silmäili minua, ikäänkuin koettaen johtaa mieleensä tuon kaukaisen ajan, jolloin hänestä oli tuntunut toivottavalta se, mitä nyt omisti. Antoniuksenpäivänä, kun hän ja hänen sisarensa koristivat pyhimyksen kuvaa liljoilla, olivat he pyytäneet häneltä palkinnoksi sitä, että Nanni ei saisi lasta, koska muutoin hyveenpalkinto jäisi häneltä saamatta, mutta että Vittoria sen sijaan saisi, niin ettei äidille jäisi muuta neuvoksi kuin antaa hänen mennä naimisiin Pasqualen kanssa. Pyhimys soi summakaupalla hedelmällisyyttä, mikä aluksi pani Nannin pahasti kauhistumaan; mutta tuon kekseliään pikku olennon onnistui kumminkin välttää vaarat ja saada hyveenpalkinto. Vittoriasta sitä vastoin, jonka rukous oli tullut kuulluksi, oli avioliitto pian tehnyt onnettoman, työssä rasittuneen, vaieten kärsivän vaimon. Muutoin ei hänellä lainkaan ollut tarkoituksena moittia pyhää Antoniusta, päinvastoin hän kertoessaan lystikkäällä tavallaan noista seikoista kävi vilkkaammaksi, niin että hän vähän punehtui ja jälleen kävi kauniiksi kuten muinoin. Sanoin hänelle, että kun hän oli mennyt naimisiin salaa minulta, niin en ollut voinut antaa mitään häälahjaa, vaan että jos hän suostuisi siihen, niin antaisin sen sijaan kumminlahjan ja katsoin täten olevani kutsuttu ristijäisiin. Odotetulle pienokaiselle, sanoi Vittoria, pantaisiin nimeksi Antonio tai Antonia, pyhimyksen kunniaksi, jonka lahja se oli; siksi saisin kummitoverikseni hänen Antonietta nimisen ystävättärensä. Häpesin nähdessäni kuinka ihastuksissaan Vittoria oli tarjouksestani, sillä minun täytyi tunnustaa että tuon ilon tuottamisesta koituisi minulle vain varsin vähän vaivaa ja kustannuksia, — ja kumminkin olin tahallani pysytellyt erilläni ja koettanut vieraantua noista ihmisraukoista, peläten että jos osottaisin heille vielä rahtusenkaan hyväntahtoisuutta, saisin maksaa heidän ilonsa liian kalliisti. Päästäen muutamia huokauksia päätin siis jälleen antautua. Riemuportinkadun vaikutuksille alttiiksi ja menin tapaamaan Farfallaa, joka heti kertoi minulle kaikesta, mitä halusin saada tietää Vittoriasta. Äidin ennustukset olivat kaikki tyyni toteutuneet aivan pian häiden jälkeen; nuoren vaimon täytyi kärsiä puutetta, nälkää, vilua, pahoinpitelyä ja jos jonkinlaista nöyryytystä. Tosin ei Vittoria koskaan valittanut, ja ennen hän olisi temmannut kielen suustansa kuin tunnustanut millaisessa kurjuudessa eleli; mutta kaikkea ei hän kumminkaan voinut salata, ja naapureilta oli Farfalla kuullut lisää. Pasquale teki vain harvoin työtä, joten hänen vaimonsa täytyi olla tehtaantyössä hankkimassa jokapäiväistä leipää, sillä välin kuin hän vetelehti kaupungilla tai satamassa ja illoin istuskeli ravintoloissa. Aluksi oli Vittoria koetteeksi mennyt noutamaan häntä kotiin, mutta siitä mies vain yltyi vihaan, jota antoi vaimonsa tuntea mitä halpamaisimmalla tavalla; niinpä täytyi Vittorian puolet yöt kyyryttää talon edustalla odottamassa miestänsä palaavaksi, kun tällä oli hallussansa avain eikä hän suostunut antamaan sitä.
Kiukustuneena kysyin nyt Farfallalta, miksi hän ei pitänyt tyttärensä puolta tai, jos hän ei uskaltanut antautua tekemisiin Pasqualen kanssa, miksi Carmelo, joka oli kylläkin voimakas, ei vaatinut häntä tilille teoistansa. "Jos Vittoria tulisi luokseni", sanoi Farfalla, "jakaisin hänen kanssansa sen vähän, mitä minulla on; mutta hän on liian ylpeä tunnustaaksensa kurjuutensa, ja sitä paitsi hän vieläkin on rakastunut tuohon heittiöön." Carmelo oli sitä vastoin jo aikaisemmin uhannut, ettei enää katsoisi Vittoriaa sisareksensa, jos hän menisi naimisiin tuon miehen kanssa, ja hän pysyi nyt sanassansa ja vakuutti, että vaikka tietäisi Vittorian makaavan vuoteessansa nälkään kuolemaisillaan, niin hän ei kumminkaan menisi hänen luoksensa edes tarjoamaan leivänpalaa. Ikäänkuin poikaansa puolustaaksensa lisäsi Farfalla: "Onhan totta että Vittorialla on ollut tarjona moni kunnon mies, joka olisi valmistanut hänelle varsin mukavan elannon. Mutta kunnosta hän vähät välitti, hän ei suostunut ottamaan ketään muuta kuin tuon paholaisen, siis lienee ollut sallittu että hänen jo täällä piti kärsiä helvetin tuskia, ja tekisimme turhaa työtä, jos koettaisimme päästää hänet niistä."
Maaliskuun alussa synnytti Vittoria tytön, jolle jo aikoja ennen olin rakastettuni avulla hankkinut runsaat vaatevarat, kaikki tyyni siihen tapaan kuin varakkaissa perheissä käytetään. Siinä olin osannut oikeaan: Vittoria oli ihastuksissaan eikä väsynyt katselemasta noita pikkuisia vaatekappaleita, ja hänen mieheensä teki tuo arvokas lahja sellaisen vaikutuksen, että hän kohteli häntä paremmin. Ajatus, että tulisin tuntemaan tuon miehen, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan, teki minulle helpommaksi tyytyä siihen että minun oli mentävä ristijäisiin; enhän näet, kun kerran ajattelemattomasti olin kutsuttanut itseni niihin, voinut Vittoriaa syvästi loukkaamatta peruuttaa puheitani ja kieltäytyä tulemasta. Minkähän näköinen olikaan oikein tuo Pasquale, jota virkeä, vertaistensa miesten suosima tyttö piti maailman kauneimpana, mutta jota hänen leppeät veljensä ja hyväluontoinen äitinsä kiihkeästi inhosivat? Kuvailin mielessäni että hän olisi jokseenkin sellainen, jommoisena näyttämöillämme esitetään vampyyrejä ja muita sentapaisia sankareita: musta, kalpea, silmät hehkuvat ja niiden katse salaperäisen synkkä. Mustuuden suhteen en ainakaan ollut erehtynyt. Ei voi olla olemassa mitään mustempaa kuin hänen tukkansa, joka kiemurteli lukemattomina pehmeinä, harvinaisen kauniina kiharoina, sekä hänen tuuheat viiksensä; sen lisäksi oli hänen poskillaan tuollainen sinertävä parranjälki, joka naisten silmissä kuuluu olevan niin vietteleväinen. Hänen silmänsä olivat myöskin pikimustat ja kiilsivät kuin tallottu hiili — mitä yleensä pidettäneen kauniina; minä puolestani pidän enemmän sellaisista silmistä, joiden hohde on himmeämpi, niin että niihin voi katsoa. Mutta synkkämielisyyttä ne eivät kuvastaneet, vaan ainoastaan velttoutta ja ikävystymistä. Kalpea ei hän myöskään ollut, vaan päinvastoin oli hänen kasvojensa pinta verevä, ruskeahtava. Suuta voi tuskin nähdä viiksiltä; mutta siitä kumminkin läksi tuo epämiellyttävä ilme, joka olisi tehnyt minuun vastenmielisen vaikutuksen, vaikka en olisi tiennytkään mitään hänen luonteestansa. Kun hän joskus hymyili, oli hänen hymyilyssään jotakin julmaa ja hyeenamaista, niin että minusta tuntui kuin hän olisi irvistellyt uhataksensa kiiltävillä hampaillansa; hän näytti minusta silloin kuin pedolta, joka äkkiä on muuttunut ihmiseksi eikä enää syö raakaa, höyryävää lihaa, mutta on säilyttänyt pedon luonnon ja nauttii ajatellessaan raatelua. Kuvailen mielessäni että samanlaisen vaikutuksen kuin hän teki kansa, joka muinoin täytti keisarillisen Rooman sirkukset ja riemuitsi nähdessään verisiä gladiaattoritaisteluita ja kristittyjen kiduttamista, itse lyykistyneenä tyrannin jalkojen juureen, laiskana ja veltostuneena.
Tuon miehen omaiset eivät kuuluneet Roomalaiskaupungin asukkaisiin. Hänen isänsä oli ollut jokin alhainen virkamies, äiti eli eläkkeestä, jonka sai hänen jälkeensä, ja sitten oli vielä olemassa vanhempi veli, joka kuljetti jotakin likiseuduilla käyvää laivaa ja jota siksi kohdeltiin ylen kunnioittavasti ja nimitettiin kapteeniksi. He pitivät Vittoriaa hänen köyhyydestänsä huolimatta suuressa arvossa, ilmenipä heidän käytöksessään häntä ja Farfallaa kohtaan ujoa arkuuttakin, sillä heidän oikeudentuntonsa sanoi heille, että tuossa naimiskaupassa oli tyttö joutunut tappiolle. Hänen tähtensä olisivat he muutoin panneetkin avioliittoa vastaan, mutta he toivoivat että Vittorian onnistuisi saattaa tuo kunnoton mies paremmalle tolalle; olihan varsin usein nähty heikkojen naisten kykenevän ohjaamaan mitä hillittömimpiäkin miehiä. Tuo toivo, joka aluksi ei ollut toteutunut, heräsi nyt lapsen synnyttyä uudelleen; heistä ei näet muuta ollut ajateltavissakaan, kuin että isänrakkaus saisi hänessä hereille työhalua ja kiinnittäisi häntä kotiin. He antoivat nuorelle äidille ylen paljon lahjoja, sellaisiakin, jotka heidän olosuhteisiinsa katsoen olivat vallan suurenmoisia, ja kapteeni lupasi toimittaa ristijäisaterian, joka pitäisi kylläisenä vielä koko viikon. Vittoria itse oli vuoteessa jokseenkin sairaana, mutta sen ei katsottu mitenkään tarvitsevan estää riemuitsemista ja mässäämistä.
Kirkollisen toimituksen kestäessä, jota tällä kertaa ei suorittanut Jurewitsch, vaan eräs toinen pappi, vallitsi vakava, juhlallinen mieliala; varsinkin tuohon pieneen, paksuun, päivettyneeseen kapteeniin vaikutti Jumalan näkymättömän läsnäolon tunteminen, niin että hän pysytteli jäykkänä ja vakavana ja osotti käytöksessään enemmän arvokkaisuutta kuin pappi, joka näytti käsittävän tehtävänsä jokseenkin jokapäiväiseltä kannalta. Juhlatoimituksella oli vähän surunvoittoinen leima kastettavan tilan takia, sillä kokematonkin voi huomata, ettei lapsukaisesta olisi eläjäksi. Se oli pienen pieni, ryppyinen olento, joka ehkä vastasyntyneeksi lienee ollut kylläkin kaunis — ainakin vakuutti kapteeni sitä niin varmasti, etten uskaltanut sanoa sanaakaan vastaan, vaikka se minusta oli kuin karvaton ja hännätön apina. Epäilemättä oli ainakin sen muodotonta päätä peittävien silkiltä kiiltävien mustien kiharoiden katsottava voivan käydä kauneudesta. Tuskallista oli kuulla, kuinka se alinomaa päästi hiljaisia itkuntapaisia valitusääniä, jotka muistuttivat meren pulpahtelua, kun se on tyyni ja vain hiljaa, melkein huomaamattomasti, tuon tuostakin hieman huuhtaisee rantaa. Sietämättömiä olivat nuo äänet, ja kumminkin haluaisin sanoa että niistä syntyi surullisin, unohtumattomin sävel, minkä koskaan olen kuullut. Ei kukaan sanonut mitään tuosta seikasta, vaikka se näytti rasittavan pappiakin ja saattavan hänet jouduttamaan toimitusta; tämän kestäessä oli kapteenin arvokkaisuus ja hartaus lisääntymistään lisääntynyt, muuttuen lopuksi synkkämielisyydeksi, ja hän katsoi vaikeroivaa myttyä yhtä mittaa läpitunkevalla katseella, mutta apua ei siitä lähtenyt. Silloin sattui lystikäs tapaus: Kun nimittäin lapsi annettiin vieressäni seisovan kumminsa, Vittorian ystävättären Antonietta'n syliin, vaikeni se äkkiä, päästi syvän, syvän kevennyksen huokauksen, koetti avata pikku silmänsä selki selälleen ja katseli ylitsensä kumartuneen nuoren tytön ystävällisiä kasvoja. Tuo sai aikaan suuren vaikutuksen, varsinkin siksi, kun Antonietta oli erinomaisen miellyttävä olento — kookas ja solakka, hilpeä, hyvä ja lempeä, niin että oli helppo kuvailla mielessään hänestä virtaavan rauhoittavaa, parantavaa voimaa. Samoin kuin lapsen keveni nyt muidenkin läsnäolevain mieli; kapteenikin hymyili, mutta pysyi kumminkin entisessä juhlallisessa asennossaan. Kauan emme kumminkaan saaneet nauttia helpotuksesta, sillä heti kun lapsi otettiin Antonietta'n sylistä, alkoi se vaikeroida uudelleen — mikä tosin soveltuikin jatkoksi edelliseen näytelmään. Tuskin olimme päässeet ulos kirkosta, kun kaikki alkoivat laskea sukkeluuksia Antonietta'sta; varsinkin teki kapteeni parastansa, pannen pilojansa, jotka tosin olivat jokseenkin typeriä ja väliin epähienojakin, mutta eivät koskaan rivoja, ja joille täytyi nauraa, vaikkei niissä olisi ollut mitään sukkelaa tai edes naurattavaa. Antonietta nauroikin heti kun hän vain alkoikaan lauseen, mutta ei tuollaista typerää ja vastenmielistä naurua, jolla monet naiset pyrkivät viehättämään miehiä, vaan naurua, jolla oli tarkoituksensa itsessänsä. Se ei ollut äänekästä, eikä hiljaista, — se lirisi ja lorisi kuin päivänpaisteinen lähde, ja jokaista täytyi sen raikkauden miellyttää. Antoniettaa nimitettiinkin Roomalaiskaupungissa naurukyyhkyseksi, niin vaikutti hänen naurunsa omituinen viehättäväisyys kaikkiin. Iloisuus oli hänellä elinehto; mutta ihme kyllä oli hänen kasvojensa ilme, kun ne olivat levossa, pikemmin surumielinen, ja vasta kun ne joutuivat liikkeeseen levisi niille päivänpaisteinen hohde. Tukahduttava ilma, kuumuus, melu, joka minua rasitti ristijäisaterialla ollessamme, kävi siedettävämmäksi, kun hän oli mukana: kun katsoin häneen tai kuulin hänen naurunsa, tuntui minusta siltä kuin olisin molemmin käsin ammentanut vettä lähteestä ja valanut sitä ylitseni. Hänen elämänsuhteistansa sain tietää sen verran, että hän elätti itsensä liinaompeluksella ja että hän oli harvinaisen säntillinen ja säästäväinen. Hän oli antanut kummityttärelleen lahjaksi kauniit kultavitjat, ja niiksi oli hän alkanut säästää rahaa heti kun oli saanut tietää Vittorian odottavan lasta. Kuten itse kertoi oli hän kuukausimääriä päivä päivältä syönyt vain paljasta leipää, vieläpä väliin ollut jonkun päivän aivan syömättäkin, saadaksensa tarvittavat rahat kokoon, mikä seikka ei lainkaan näyttänyt hämmästyttävän muita läsnäolevia kuin minua. Hän oli kihloissa erään nuoren miehen kanssa, jolla jo oli vakinainen paikka ja johon hän lienee ollut kovin rakastunut, toisten pilapuheista päättäen. Luonteva ja hilpeä tapa, millä Antonietta yhtyi tuohon leikinlaskuun, sekä hänen ulkomuodossaan ja koko olennossaan ilmenevä rauhallisuus erottivat hänet huomattavasti noista kiihkeäluontoisista naisista, joita Vanhassakaupungissa yleensä olin oppinut tuntemaan. Pasqualea kohtaan ei hän näyttänyt tuntevan mielisuosiota eikä vastenmielisyyttä, ja yhtä välinpitämätön näytti tämäkin olevan häntä kohtaan — samaten kuin koko seuruettakin kohtaan. Hän näet ei lainkaan yhtynyt keskusteluun eikä nauruunkaan, nähtävästi siksi ettei tuollainen ajanvietto häntä huvittanut. Käsittämätöntä oli kuinka paljon hän voi juoda muuttumatta sisällisesti tai ulkonaisesti; ei hän käynyt kalpeammaksi eikä punaisemmaksi, ja hänen mustien silmiensä ilme pysyi yhä vain yhtä alakuloisena ja ikävystyneenä. Kerran vain, kun juotiin lapsen malja ja hän kilisti lasia Antonietta'n kanssa, loi hän häneen katseen, niin omituisen kiihkeän ja palavan, että tuntui kuin sen olisi täytynyt polttaa. Mutta Antonietta ei huomannut sitä, ja nähtävästi Pasquale ei ollut sillä tarkoittanutkaan mitään; ainakin huomasin sittemmin, että hänellä yleensä oli tapana äkkiarvaamatta singahuttaa tuollaisia katseita keneen milloinkin sattui.