Ei voinut kyllin ihmetellä sitä että Pasquale ja kapteeni olivat veljekset, niin miellyttävästi, jopa suorastaan viehättävästi vaikutti — ainakin minuun — kapteenin sydämellisyys, suopeus ja vilpittömyys. Nuo ominaisuudet täyttivät niin runsaissa määrin hänen mieltänsä, että ne lakkaamatta tulvehtivat esiin ja pitivät hänen ympäristössänsä mielihyvän tunnetta vireillä. Vaikka pöytäkeskustelu nähtävästi tuotti hänelle suurta huvia, käväisi hän kumminkin alinomaa Vittorian vuoteen ääressä kehuskellen tarjoamassa tälle parhaita herkkupaloja, — joita tämä tietysti ei saanut syödä. Palatessaan toi hän aina lapsukaisen mukanansa sylissään, mutta hän ei pidellyt sitä vanhain poikain tapaan kömpelösti ja pelokkaasti, vaan niin taitavasti kuin mitä harjaantunein hoitajatar. Kuinka kurjalta lapsukainen näytti, jonka vavahtelevat kädet muistuttivat läpikuultavia valkoisia hämähäkkiä, sitä hän ei näyttänyt huomaavan, ja oli liikuttavaa kuulla hänen esittävän tuolle pikku olennolle, joka töin tuskin vielä oli elpynyt eloon ja nähtävästi jo oli sen jättämäisillään, kuinka ihanan tulevaisuuden hän sille valmistaisi. Näytti aivan siltä kuin hän olisi ollut sen isä, eikä Pasquale, ja kun yhdessä menimme kotiin, lausuin ilmi mielipahani siitä, ettei todella ollut niin. "Ei", sanoi hän, "naimisiin minä en mene, sillä vaikka en olekaan ihmisvihaaja, niin vihaan kumminkin naisia." Lausuin hyvin hämmästyneenä, että olinhan kumminkin nähnyt kuinka ystävälliseen tapaan hän oli pitänyt huolta Vittoriasta, ja hänen lastansa, joka oli tyttönen sekin, näytti hän rakastavan hellästi. "Lapset", sanoi hän tarmokkaasti, "eivät ole naisia, vaan paratiisin enkeleitä, pieniä Jumalan holhotteja. Mitä Vittoriaan tulee, niin täytyisi olla kivestä ja raudasta, ellei säälisi häntä, kun hänellä on miehenä sellainen lurjus kuin veljeni on. Ja jo tässäkin voitte huomata yhden syyn, miksi vihaan naisia. On näet jo hullua sekin, kun miehet rakastuvat noihin apinoihin, joita nimitetään tytöiksi; mutta miksi rakastuvat tytöt meihin miehiin? Eikö heille siedä olla suuttunut tuosta mielettömyydestä, jonka suhteen he ovat niin itsepintaisia?" Sanoin että jos joku tyttö rakastuisi häneen, niin se ei minusta suinkaan olisi tyhmää eikä käsittämätöntä, vaan päinvastoin sangen järkevää. Hän sanoi: "Jos sellaista huomaisin, olisi ensi tunteeni halu antaa hänelle aika selkäsauna." Samassa hän pysähtyi paikalleen ja kääntyi katsomaan minuun, niin että näin aivan edessäni hänen ruskeat, hyvyydestä loistavat, luottamusta herättävät kasvonsa. Kun hän itse oli puhunut totisena ja vakuuttavasti, niin en minäkään nauranut, vaan lausuin vain että olin pahoillani hänen naimattomuudestansa, kun hän nähtävästi piti lapsista eikä niitä voinut saada vaimotta. "Niin", sanoi hän miettiväisesti, "lapset ovat Jumalasta, mutta naiset pahasta."
"Entä me miehet?" kysyin minä. "Me miehet olemme maata, pelkkää maata", sanoi hän, pudistaen paheksivasti päätänsä, jota peittivät tuuheat kiharat, kiiltävän mustat kuten hänen veljensäkin; "toiset hietaa, toiset savea, toiset lokaa. Mutta onhan jalompiakin kivilajeja piisorassa", lisäsi hän hymyillen, luoden minuun suopean katseen. Vaikka hän oli monta vuotta nuorempi minua, kohteli hän minua hyväntahtoisen opettavaisesti, kuten kehittymätöntä nuorukaista. Olisin kernaasti sanonut hänelle, että hän mielestäni oli puhdasta kultaa, mutta en sitä kumminkaan tehnyt, koska pelkäsin saattavani hänet hämilleen.
Ja kumminkin olisivat ehkä kaikki Vanhankaupungin naiset pikemmin rakastuneet hänen veljeensä kuin häneen. Niin — niin kummallista ja kammottavaa kuin se onkin, niin voin kuvailla mielessäni, että Lisabella huumauksissa ollen voisi suudella Pasqualen julmaa suuta, mutta en, että hänen povessansa voisi edes hetkeksikään herätä lemmentunne kapteenia kohtaan, puhumattakaan siitä että hän voisi mennä naimisiin hänen kanssansa. Kuinka tuo on käsitettävä? Onko se mielettömyyttä, kuten kapteeni sanoi? Pahansuopuuttako vaiko viisautta luonto osottaa saattaessaan naiset hylkäämään hyvän puutarhurin huolenpidon ja vaalinnan ja valitsemaan kiduttajan ja vitsauksen? Mutta siihen, miten Antonietta'n pian sen jälkeen kävi, oli varmaankin toiset, joskin yhtä salaperäiset syyt.
X
Käsittämätön oli kohtalo, joka pian saattoi hänet perikatoon. Mahdoton olisi minun sanoa mistä se oikeastaan aiheutui tai katsoa hänen ansainneen sen: se ei johtunut hänen luonnostaan ja kumminkin hän itse sen loi, se yllätti hänet kuin katolta putoava tulikivi, eikä sitä kumminkaan voisi sanoa sattumaksi. Kuten jo mainitsin, oli Antonietta jo kauan ollut kihloissa nuoren, kelvollisen, työteliään miehen kanssa, jota hän rakasti hellästi. Nyt mies äkkiä hylkäsi hänet, kuten sanoi siksi, että Antonietta seurusteli liian hilpeästi ja vapaasti jokaisen kanssa. Varsinainen mustasukkaisuus ei voinut olla kysymyksessä, kun Antonietta ei ollut suosinut ketään erityisesti eikä suinkaan pitänyt salassa että rakasti sulhastansa, ja hän maineeltansa oli niin nuhteeton kuin tuskin kukaan muu Roomalaiskaupungin tytöistä. Ei sulhanen ollut häntä soimannutkaan muusta kuin hänen iloisuudestansa, erittäinkin tuosta viehättävästä kyyhkysnaurusta, joka houkutteli kaikki muutkin nauramaan hänen mukanansa ja pitämään hänestä. Häneltä puuttui vakavuutta, oli mies sanonut, ja ilman sitä ei tytöstä voinut tulla kelpo vaimoa; eihän avioliitto ollut naurun asia, kaikki aikanansa — eikä ole sopivaa että tytöllä on joka ikiselle varattuna pilapuheita ja nauraa ja suopeita sanoja, sillä silloin kaikki ihmiset ovat hänelle yhdenarvoisia, ja samanlaisia katseita kuin hän luo mieheensä suo hän myöskin räystäspääskyselle ja kirkonovella seisovalle vaivaiselle kerjäläiselle.
Vaikka tuo kaikki minusta tuntui jokseenkin typerältä, tein kumminkin parastani voidakseni sitä käsittää, ja lopuksi minusta tuntui siltä että tuollaisessa mustasukkaisuudessa kumminkin oli jotakin hienoa, jonka täytyi hämmästyttää, kun sitä tapasi tuohon säätyyn kuuluvissa ihmisissä. Olihan tässä kumminkin kysymyksessä toisenlainen, ylevämpi rakkaus, joka ei tyytynyt ruumiilliseen uskollisuuteen, vaan tahtoi myöskin yksin omistaa sen, mikä rakastetussa oli hienointa, hänen henkensä sisällyksen, hänen suopean hellyytensä. Kun ilmaisin Farfallalle nuo ajatukseni, mahdollisimman helppotajuisessa muodossa, loi hän minuun hymyilevän katseen, joka selvästi osotti hänen mielessänsä nauravan minulle. Hän sanoi että joko sulhanen oli juropää ja äkämys, joka todella piti Antonietta'n hilpeyttä kevytmielisyytenä, taikka piili kaikkien noiden puheiden takana vain miehen äärimmilleen kiihtynyt intohimo. Ja jälkimäinen olettaminen hänestä näytti todenmukaisemmalta. Antonietta oli hyvin säädyllinen, siveä tyttö, jommoisia ei enää usein tavannut; niin sydämellisesti kuin hän rakastikin sulhastansa, ei hän kumminkaan ollut tahtonut pitää luvatonta yhteyttä hänen kanssansa, ja se ärsytti sulhasta niin, että hän lopuksi purki kihlauksen. "He olivat nimittäin", sanoi hän, "olleet melkein vuoden kihloissa, ja yhä olivat asiat samalla kannalla, — ja tuo on enemmän kuin mieheltä voi odottaa. Jos nykyaikoina tyttö tahtoo mennä avioliittoon, niin täytyy hänellä ensin olla armastelija; mutta kauemmin kuin muutamia viikkoja ei yksikään heistä välitä hänestä, ellei hän suostu täyttämään hänen tahtoansa. Se on luonnossa, eikä sen vastustamisesta ole apua."
Nuo Farfallan puheet minua harmittivat — tuo, mitä hän sanoi miehistä, ja hänen avulias puolustelunsa. Huomautin, että hän oli sanonut, että niin oli nykyaikoina, ja kysyin, olivatko miehet sitten ennen olleet toisenlaisia. "Nähkääs", sanoi hän, "me olimme vielä tyhmiä ja kokemattomia; nykyajan ihmiset eivät enää pelkää syntiä. Emme me, mieheni ja minä, ennen häitä pitäneet yhteyttä, ja senhän kyllä tiedätte, ettei hän ollut paraimpia."
Kysyin nyt, luuliko hän että hänen miehellään oli ollut toisenlainen luonto kuin nykyajan miehillä. Hän mietti hetken ja sanoi sitten: "Asianlaita oli siten, että hän kihlausaikanammekin kävi muiden naisten luona eikä siis katsonut olevan syytä yllyttää äitini vihaa, sillä hän oli varsin ankara. Siis toistan sen mitä alussa sanoin, että luonto on sellainen ja siihen täytyy tyytyä."
Mietin mielessäni että niin kauan kuin hyväksyy kaiken, mikä johtuu luonnosta, niin saa nähdä vain turmelusta ja halpamaisuutta, mutta en lausunut tuota ajatustani ilmi, kun Farfalla kumminkin joka sanakiistassa osasi viedä voiton, vaan sanoin vain, ettei ollut uskottavissa että mies semmoisesta syystä hylkäisi tuollaisen herttaisen kunnon tytön. Olisivathan he voineet mennä avioliittoon. Kysyin, miksi he eivät olleet sitä tehneet ja mitä he oikeastaan olivat odottaneet.
"Täällä Vanhassakaupungissa", selitti Farfalla, "ei kukaan mene naimisiin, ennenkuin lapsi on tiedossa. Sitä ennen he epäröivät; kummallakin on rahanansionsa ja joltinenkin toimeentulo. Miksi he panisivat sen alttiiksi? Mutta jos lapsi on odotettavissa, niin on asia ratkaistu, ja heidän täytyy tyytyä kohtaloonsa ja tulla toimeen, olkoonpa heillä rahaa tai ei."
Siihen sanoin: "Mutta tässähän asiat olivat toisella kannalla. He rakastivat toisiansa, tyttö ei tahtonut antautua täydelleen rakastetullensa ennen häitä, ja kun miehellä oli palkkansa ja Antonietta oli säästäväinen ja järjestystä rakastava, niin olisivat he paljoa pikemmin voineet uskaltaa mennä naimisiin kuin monet muut, jotka jättävät asian Jumalan tuomion ratkaistavaksi. Miksi he sitten eivät valinneet tuota keinoa, joka olisi molempia tyydyttänyt?"
"Niin, niin", sanoi Farfalla, "kun vain jokainen olisi itse niin hyvin selvillä itsestään, kuin muut! Varmaankin tuo mies todella luuli, ettei hän voinut kärsiä Antonietta'n hilpeyttä. Ehkä hänen kuuma verensä oli ärsyttänyt häntä jo kauan, jättämättä häntä lainkaan rauhaan; hän oli huonolla tuulella ja häntä harmitti tytön hilpeys ja hänen iloinen naurunsa. Hän nuhteli häntä, mutta Antonietta, joka ei käsittänyt hänen nyreytensä todellista syytä, piti hänen nuhteitansa kohtuuttomina ja mielettöminä; luontonsa mukaisesti hän ei niitä liioin pannut sydämellensä, vaan nauroi niille, sitten seurasi sana sanasta, ja niin he joutuivat erilleen, ilman että kumpikaan oikein tiesi, miksi."
Vanhassakaupungissa arveltiin yleisesti ettei iloluontoinen Antonietta kovin liiaksi surisi kihlauksensa purkamista, sillä voisihan hän milloin tahansa saada toisen sulhasen, joka lisäksi ehkä paremmin käsittäisi hänen arvonsa kuin edellinen. Mutta päinvastoin tyttö antautui rajattoman surun valtaan, joka tosin ei ilmennyt äänekkäissä valituksissa, vaan saattoi hänet sellaiseen tilaan kuin häntä olisi kohdannut nuijanisku ja koko hänen elintoimintansa pysähtynyt. Hänen ystävättärensä koettivat häntä lohduttaa ja johtaa hänen ajatuksensa toisaanne, mutta kun ei siitä näyttänyt olevan apua, luopuivat he yrityksistänsä, tuumien että olisi parasta antaa hänen jonkun aikaa olla yksin, kunnes hänen onnistuisi kukistaa surun valta, ja hän taas olisi sama iloinen Antonietta kuin ennenkin.
Mutta nythän juuri hänen iloisuutensa oli tuottanut hänelle turmiota, hänen naurunsa, tuo terveyden ja mielenrauhan raikas ilmaisu, se juuri oli saattanut hänet kadottamaan lemmittynsä. Että tämä oli häntä alkanut vihata syystä, joka saattoi kaikki muut häntä rakastamaan, sitä hän ei voinut käsittää, — hän vain kammon valtaamana hämmästeli tuota tuikeata tosiseikkaa. Kun hän sitten pyrki hakemaan selvitystä siihen, mitä oli tapahtunut, menivät hänen ajatuksensa kokonaan sekaisin, ja hän menetti luottamuksen omaan itseensä; ehkäpä hän todella olikin, ajatteli hän, kevytmielinen, pintapuolinen, kykenemätön todellisesti rakastamaan, vaikka tähän saakka olikin pitänyt itseänsä hyvänä ja luotettavana ja vaikka sydäntä nyt niin kirvelsi. Varmaankin tuo hänen kärsimänsä loukkaus oli niin turmiokas juuri siksi, että se oli ensimäinen häntä kohdannut ja yllätti hänen vilpittömän, viattoman mielensä kammottavan äkkiä kuin päällekarkaus. Hänen ensimäinen taitamaton yrityksensä tunkea sydämensä sisimpiin sopukkoihin, tutkia omaa itseänsä, tuntui hänestä kuin rikokselta, kuin tunkeumiselta pyhäkköön, kirkon ryöstämiseltä ja häväisemiseltä, vaikkei hän tietysti itse ollut täysin selvillä siitä. Järkytetty oli hänen mielensä, hän oli poissa suunniltaan, ristiriitaisten tunteiden vallassa, — muutoin ei olisi ollut mahdollista se, mikä tapahtui seuraavana yönä: että hän pimeässä myöhään illalla harhaili pitkin katuja — mitä ei vielä koskaan ollut tehnyt — ja meni sitten ravintolaan Pasqualen kanssa, joka sattumalta näki ja tunsi hänet ja juotettuaan hänet juovuksiin vietteli hänet. Tuo oli noita tapahtumia, joita ei voi selvittää mikään muu kuin juuri niissä ilmenevä ristiriitaisuus. Äkillisen tuskan jähmettämä veri oli ehkä jälleen käynyt eloisaksi, ja raivoisana kuin vesi, kun sen alaa rajoittavat tokeet on puhkaistu, otti se valtaansa hänen sydämensä ja ajatuksensa. Ken voi koskaan täydelleen tajuta kohtalon tarkoitusta? Miksi sattui hänen tiellensä tuo mies, joka hyeenan tai haaskakotkan vainulla heti tunsi, että tässä oli jotakin elinvoimansa menettänyttä, pilaantumaan tuomittua, tunsi tuon heikon, vasta syntymäisillään olevan mädännyksenhajun? Väliin saattaa rakkaudensuru ihmiset heittäytymään mereen; tämä lapsellinen, naurusuinen tyttö heittäytyi inhottavaan liejuiseen lätäkköön.
Tuon surullisen yön jälkeisenä päivänä kulki Antonietta hitaasti ja hyvin suorana, mutta muutoin tavallisen näköisenä erästä sataman lähellä olevaa vilkasliikenteistä katua pitkin. Äkkiä hän kuuli nimeänsä huudettavan, ja tuntiessaan Pasqualen äänen vavahti hän hieman, mutta ei katsahtanut taaksensa, vaan kulki edelleen, hieman nopeammin vain kuin ennen. Silloin alkoi Pasquale, kulkien hänen jälkeensä, laulaa nähtävästi hyvin tuttua, rivoa laulua, jonka sisältö oli jotenkin tähän tapaan: Pullo viiniä oli Antonietta'n hinta. Enemmänkin olisin maksanut tuosta viehättävästä tytöstä, mutta kun ken pitää tavaransa halpana, niin ei kukaan tyrkytä hänelle lisää.
Huviksensa hän sitten vihelsi luoksensa muutamia katupoikia, heitti heille kuparirahoja ja käski heidän kulkea jonkun matkaa tytön jäljessä, laulaen tuota häväistyslaulua. Sitä ei noille lurjuksille tarvinnut kahdesti sanoa, vaan he juoksivat, laulaen räikeällä, kirkuvalla äänellä, Antonietta'n jälkeen, joka ei luonut heihin katsettakaan, ei jouduttanut kulkuansa, ei sanonut heille sanaakaan. Eräs herra, jota tuo rähisevä poikaparvi vaivasi, karkotti heidät, ja Antonietta kulki nyt kenenkään häntä häiritsemättä edelleen, kunnes hänelle tuli vastaan kaksi hänen ystävättäristänsä, jotka edellisenä päivänä olivat turhaan koettaneet häntä lohduttaa eivätkä olleet sen jälkeen nähneet häntä. Vaikka tytöt eivät voineet odottaakaan muuta kuin että hän olisi surullinen, pelästyivät he kumminkin hänet nähdessään: hänen ulkomuotonsa oli kuin sen, joka on nähnyt aaveen toisesta maailmasta. He olivat aikeissa kiiruhtaa hänen luoksensa kysymään, mikä hänen oli, mistä hän tuli, mikä häntä oli pelästyttänyt, mutta samassa Antonietta huomasi heidät ja hymyili heille, jolloin hänen kasvojensa ilme muuttui, niin että edellinen havainto heistä tuntui erehdykseltä ja he arvelivat varjon tai heidän oman mielikuvituksensa pettäneen heidät. Antonietta puristi heidän kättänsä ja kysyi vilkkaasti, minne he olivat matkalla, ja kun he vastasivat olevansa menossa työhön, sanoi hän että oli juhlapäivä — oli nimittäin jonkun suositun pyhimyksen päivä — ja heidän pitäisi siksi levätä ja pitää hauskaa hänen kanssansa — hän maksaisi kestit. Toiset suostuivat siihen, varsinkin kun heitä ilahdutti nähdä Antonietta jälleen noin reippaana. He lausuivat ilmi riemunsa siitä, että hän niin pian oli vapautunut surusta, mutta ihmettelivät kumminkin mielessään, kuullessaan hänen puhuvan siitä levollisesti kuin aivan vähäpätöisestä, miltei unohdetusta asiasta. Se oli tullut niin äkkiarvaamatta, siksi hän ei eilen ollut voida selvitä siitä, sanoi hän, ja siihen toiset sanoivat että siihen saakkahan hänen aina oli käynytkin hyvin, vaan että hän varmaan nytkin pian olisi entisellään, hän kun aina osasi kääntää kaikki parhain päin ja ottaa asiat oikealta kannalta.
Sillä välin olivat he saapuneet erääseen puutarharavintolaan, ja Antonietta tilasi viiniä ja leipää; he istuivat yksin lehdettömässä puutarhassa, — kevät oli näet tuskin vielä alkanutkaan. Antonietta tyhjensi nopeasti yhdellä kertaa koko lasin, mutta ei juonut sitten enää ollenkaan ja puhui tuskin enää sanaakaan, mutta toiset eivät sitä tarkanneet, kun viini oli saattanut heidät hilpeälle tuulelle ja he itse naureskelivat ja juttelivat herkeämättä. Vasta noin puolen tunnin kuluttua heidän huomionsa kiintyi siihen, että Antonietta oli niin äänetön, ja he kysyivät häneltä syytä siihen. Mitään vastaamatta tuijotti tämä heihin hetken, silmät avo auki, sitten seurasi äänekäs nyyhkytys, hänen päänsä ja käsivartensa vaipuivat pöydälle, ja hän tyrskähti sydäntä särkevään itkuun. Pelästyneitten tyttöjen puheisiin ja kysymyksiin hän ei vastannut muutoin kuin vain valittamalla katkonaisin sanoin, että kaikki oli niin viheliäistä — maailma, elämä, ihmiset, hän itse. Kun toiset, lainkaan ymmärtämättä mitä hän tarkoitti, hartaasti pyysivät häntä hillitsemään itseänsä, ettei ohikulkijani huomio kiintyisi häneen, nousi hän paikaltaan, antoi heille rahakukkaronsa ja pyysi heitä menemään sisään maksamaan isännälle hänen puolestansa sekä tuomaan hänelle sitten lasillisen kylmää vettä. He menivät toimittamaan asian, mutta tulivat viivähtäneeksi, kun jäivät vielä tuumimaan, kuinka Antonietta'n omituinen käytös olisi käsitettävä. Sillä välin oli hän lähtenyt pois, eivätkä he enää saavuttaneet häntä, varmaankin siksi että hän pian oli kääntynyt sivukadulle, saadaksensa kulkea yksin.
Myöhemmin kävi selville, että useat henkilöt olivat matkalla nähneet hänet, ja heidän huomionsa oli kiintynyt häneen siksi että hän kulki tietänsä katsahtamattakaan ylös ja itkien ääneen koko ajan. Toiset olivat katsoneet solakan tytön jälkeen, joka kulki keskellä katua, hitaasti, pää syvälle vaipuneena, ja he olivat tuumineet, olisiko heidän kysyttävä syytä hänen suruunsa; mutta nähtävästi nuo äänekkäät nyyhkytykset, jotka kuuluivat keskellä töllisteleväin ihmisten meluamista ja naurua, olivat tehneet niin valtavan vaikutuksen yksin raaimpiinkiin ja julkeimpiin, että hän sai kulkea tietänsä kuin yöllinen haamu, jota kukaan ei uskalla puhutella ja jonka tieltä eläimetkin vaistomaisesti väistyvät.
Vanhankaupunginkin lävitse hän sai kulkea kenenkään häiritsemättä, vaikka monet tuttavat näkivät hänet; jokaisesta oli — niin eri lailla kuin he ilmaisivatkin ajatuksensa — tuntunut siltä, että tuollaiseen suruun ei pitäisi sanoin kajota. Tuo oli sellainen näky, kuin ensimäinen ihminen olisi vaeltanut paratiisista, jossa ei suruja ollut, kurjuuden maahan, tehden kirouksen tien ikuisiksi ajoiksi kyynelten laaksoksi. Pysähtymättä lainkaan nousi itkevä tyttö, saavuttuaan Riemuportinkadun varrella olevalle asunnollensa, viidennessä kerroksessa olevaan huoneeseensa, meni avoimen akkunan luo ja heittäytyi siitä alas kadulle. Eräs vaimo, joka oli nähnyt hänen tulevan sisään, sanoi että siitä hetkestä, jolloin hän meni sisään, siihen kuin hän oli alhaalla kuolevana, oli voinut kulua korkeintaan kaksi minuuttia. Ihmiset, jotka kiiruhtivat esiin ja kumartuivat häntä katsomaan, näkivät että hän vielä kerran aukaisi silmänsä avo auki, he kuulivat lyhyen, hiljaisen nyyhkytyksen, ja sitten oli kaikki lopussa.
Antonietta'n surullinen kuolema ei lainkaan käynyt Pasqualen sydämelle, vaan hän kertoi tovereillensa seikkaperäisesti, mitä oli tapahtunut ennen hänen kuolemaansa; ilman tuota hänen suulauttansa olisi asia pysynytkin salassa. Mutta kun kihlauksen purkaminen oli käynyt sen edellä, oli helppo esittää asia siten, kuin itsemurha olisi johtunut siitä, ja siinä muodossa se esitettiin varsinkin Vittorialle, jolta tahdottiin salata, miten hänen miehensä oli siinä osallisena. Hänelle oli äskettäin toimitettu tieto siitä, että Pasquale muinoin oli asunut yhdessä rakastajattaren kanssa, joka sitten, kun Pasquale oli kyllästynyt häneen, tämän pilkallisen ja julman kohtelun takia oli hirttäytynyt. Nyt ei kumminkaan ollut tuossa juoruilevassa Roomalaiskaupungissa ketään, joka olisi käyttänyt tilaisuutta hyväksensä antaaksensa hänelle uuden pistoksen, ehkä siksi että Antonietta oli ollut hänen rakkain ystävättärensä. Sitä paitsi hän oli juuri tähän aikaan sairashuoneessa, sillä hänet oli täytynyt viedä sinne, kun hänen tilansa, joka oli entisestään huonontunut kun hänen lapsensa sittemmin kuoli, kävi yhä arveluttavammaksi ja häneltä kotona puuttui hoitoa.
Muutaman viikon kuluttua lääkäri, joka oli häntä hoitanut, päästi hänet kotiin, koettaen samalla teroittaa Pasqualen mieleen, että häntä vielä pitkät ajat olisi kohdeltava hyvin hellävaroin — mitkä puheet menivät aivan hukkaan. Varsin pian hänen täytyi jälleen palata sairashuoneeseen, ja hän oli sellaisessa tilassa, että huomattiin leikkaus välttämättömäksi. Mutta siihen ei tahdottu ryhtyä, ennenkuin hän olisi vähän vahvistunut, sillä hänen heikkoutensa takia olisi helpoinkin leikkaus voinut käydä vaaralliseksi. Tällä aikaa kävivät sukulaiset ja tuttavat häntä tervehtimässä, ja hän kuunteli heidän puheitansa ja lohdutuksiansa heikosti hymyillen, mutta ei valittanut koskaan kärsimyksiänsä.
Kerran vain hän erään ystävättären kuullen sanoi, siihen tapaan kuin se, joka herää sikeästä unesta ja hämmästelee itseänsä ja ympäristöänsä: "Minulla on ollut niin paljon kärsimyksiä", monta kertaa peräkkäin ja sellaisella äänenpainolla, että toinen, joka oli melkein lapsi vielä, kauhistui elämän synkkiä mahdollisuuksia. Muutoin ei hän koskaan valittanut, ei koskaan lausunut moitesanaa miehestään, ei edes maininnut kärsineensä loukkauksia hänen puoleltansa. Siitä syystä luultiin aluksi että Vittoria vielä oli häneen rakastunut, mutta kun mies, joka ei aluksikaan ollut käynyt kovin usein häntä tervehtimässä, lakkasi kokonaan käymästä, huomattiin tuo otaksuminen vääräksi. Oli silminnähtävää että Vittorialle oli mieleen, että hän pysyi poissa, ja rauhallisena hän kuunteli Farfallan kertomuksia Pasqualen viimeisistä hämmästyttävistä teoista. Hän oli näet myynyt kappale kappaleelta kaiken heidän yhteisen omaisuutensa: liinavaatteet, talouskalut, huonekalut, lopuksi vuoteetkin, ja näytti siis siltä ettei hän enää aikonut jatkaa yhdyselämää. Ehkä hän toivoi Vittorian kuolevan leikkauksen johdosta, tai ehkei hänellä ollut muita tuumia eikä tarkoituksia kuin hankkia rahaa; työtä ei hän ollut tehnyt pitkiin aikoihin, ja hän oleskeli ravintoloissa enemmän kuin koskaan. Minusta oli käsittämätöntä, kuinka nuo ihmiset, jotka muutoin olivat niin kiivaita ja kostonhimoisia, sallivat Pasqualen menetellä noin anteeksi antamattomalla tavalla omaisuuden suhteen, joka vain varsin vähäiseksi osaksi oli hänen, ja arvelin sen olevan selitettävissä vain siten, että he tahtoivat päästä hänestä erilleen eivätkä halunneet antautua mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.
Kun kävin tervehtimässä Vittoriaa sairashuoneessa, kohta sen jälkeen kuin leikkaus oli suoritettu, näytti hän niin huonolta että tuskin rohkenin onnitella häntä leikkauksen onnistumisen johdosta. Istuessani hänen vuoteensa ääressä ja katsellessani tuota kituvaa, väsymyksestä välinpitämätöntä vaimoa, joka vasta oli kahdenkymmenen tienoilla, tuli mieleeni kaikenlaisia surullisia ajatuksia: mikä ihana, leimuileva liekki tuossa olikaan tukehtunut tuhkaan; mitä olikaan ollut hänen elämänsä sisällys: valtavia, epämääräisiä toiveita, intohimoista tahtomista, ja toteutumisen jälkeen kaikki lopussa! Tuossa oli hän kuihtuneena, rikkaläjään heitettynä, — yksin tomussa kuin siipirikko lintu, joka ei voi seurata tovereitansa. Ei hänelle ollut jäänyt edes lastakaan, ei mitään muuta tuosta inhottavasta avioliitosta kuin katkeria, tuskallisia muistoja. Ollen katoolilainen ei hän voisi mennä uusiin naimisiin; siis täytyisi hänen viettää yksin elämänsä, jonka olisi pitänyt vasta olla alkamaisillaan, — ellei antautuisi kevytmielisyyteen ja häpeään.
Minun on heti lisättävä että pian huomasin että nuo surulliset mielikuvani eivät olleet todellisuuden mukaisia. Hyvä hoito, täydellinen sisäinen ja ulkonainen lepo saattoi Vittorian toipumaan nopeasti, ja pian oli hän jälleen aivan terve. Sairashuoneen nuoret lääkärit, joita hänen kauneutensa ja lystikkäät puheensa miellyttivät, pysähtyivät usein hänen vuoteensa ääreen, joka taholta tuli hänen osaksensa hyväntahtoisuutta ja ystävällistä huolenpitoa, ja tämä päivänpaiste, jossa hänen oli niin hyvä olla, loi menneisyyteenkin valoa ja saattoi sen tuntumaan vähemmin toivottomalta. Hän alkoi jo vähitellen laskea leikkiä miehestään ja kaikesta mitä oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja sanoi että oli onni että hän oli kadonnut teille tietymättömille — eivät edes hänen omaisensakaan tienneet, missä hän olosteli, — ja iloitsi ajatellessaan että nyt asettuisi asumaan yhdessä sisarensa Nannin kanssa, jonka mies oli suurimman osan vuotta poissa kotoa. Hän kävi punaposkiseksi ja lihavammaksi kuin ennen; Farfallasta hän oli kauniimpi kuin koskaan. Minusta sitä vastoin hänessä ei ollut enää jäljellä sitä, mikä vielä vuosi sitten oli minua niin viehättänyt: olihan hänellä vielä samat suuret, elämänhalusta loistavat silmät ja kukoistava, kaunispiirteinen muoto, mutta sittenkin minusta oli kuin jotakin olisi sammunut, muuttunut, kadonnut. Ehkä se johtui vain siitä, että hän silloin tahtoi jotakin, kiihkeästi, mistä hinnasta hyvänsä, valmiina uhraamaan kaikki, — jota vastoin hän nyt tahdotonna antautui tuulen ajeltavaksi, kuin lehdet, jotka kerran ovat olleet vihreitä, mutta lopuksi heitetään kosteaan, ruskeaan kasaan, missä mätänevät.
Kapteeni oli niitä ihmisiä, joihin ei vaikuta ulkonainen kauneus eikä myöskään sen katoaminen. Yhtä väsymättömästi hän kävi tervehtimässä Vittoriaa leikkauksen edellä kuin sen jälkeen, toi hänelle lahjoja, lohdutteli häntä, rohkaisi häntä. Hän lausui hänelle: "Kun menit naimisiin veljeni kanssa, niin et ajatellut sitä, että joka pikeen tarttuu, se tahraa itsensä. Nyt sinua täytyy puhdistaa kuin pientä lasta, eikä se käy kyyneleittä; mutta sitten unohdamme kaikki tyhmyytemme ja alotamme elämän uudelleen järkevämmin." Hän vaati häntä sitten vakaasti lupaamaan, ettei enää koskaan antautuisi tekemisiin hänen veljensä kanssa, jota vastoin itse lupasi olla isänä hänelle. Ollessani yksin kapteenin kanssa sanoin hänelle, että oli kumminkin vahinko ettei hän voinut mennä naimisiin Vittorian kanssa, joka nähtävästi oli hänelle hyvin rakas. Mutta hän katsoi minuun pelästyneenä ja huudahti: "Mieluummin saisi haikala minut nielaista! Naiset ovat ainoat olennot maailmassa, joita vihaan!" — mutta lisäsi hetken kuluttua kyynelsilmin: "Tuon kauniin pienen lapsen olisin kernaasti ottanut huostaani; miksi sen täytyi kuolla, ennenkuin oli kertaakaan nauranut tässä maailmassa?" Vittoria sitä vastoin oli jo tyytynyt lapsensa kuolemaan, pitipä sitä suorastaan onnenakin, koska hänen nyt olisi helpompi tulla toimeen, kun tarvitsisi elättää vain itsensä.
XI
Kuten tunnettua, on aikoja, jolloin kissat tepastelevat kuutamossa katoilla, ja joka, kujasta ja sopukasta kuuluu niiden lemmennau'untaa. Roomalaiskaupungin nuorison saivat tuollaiset tunteet valtaansa varsinkin kahtena ensimäisenä lämpimänä kevätkuukautena, kuten luonnollista oli, sekä keinotekoisten kiihdytysten avulla laskijaisen aikoina, jolloin sydämen lämmittämiseen käytettiin auringonpaisteen ja huumaavan kevätilman asemesta kuumia tanssisaleja, missä musiikki soi. Tosin ei laskijaisena oikeastaan ollutkaan kysymyksessä sydän, vaan ihmiset antautuivat huumauksen valtaan, karaistuaksensa kestämään talven kurjuutta, kun tuima tuuli tunki kylmiin huoneisiin, jotka olivat täynnä työttömiä, viinalta haisevia miehiä, huolestuneita vaimoja ja kapaloissaan vaikeroivia, äskensyntyneitä lapsia. Väliin tuli tähän aikaan vuodesta muutamia auringonpaisteisia, lämpimiä päiviä, ikäänkuin ihanoita muukalaisia autioon saareen, missä heidät seppelöidään ja hillittömään riemukarkeloon yhtynyt, heitä jumaloiva kansa heidät piirittää, — ja silloin oli huume sitä suloisempi. Eräänä sellaisena päivänä tuli pikku Annetta parka Farfallan tykö ja pyysi tältä paria kirjavaa silkkiliinaa, jommoisia Nannin mies, laivanlämmittäjä, toi kaukaisilta matkoiltaan ja joita säästäväinen Farfalla pitkät ajat oli säilyttänyt hallussansa. Anetta aikoi illalla mennä naamijaistanssijaisiin ja koristautua liinoilla. Farfalla ihmetteli sitä että Anetta, joka ei ollut vielä vuottakaan ollut leskenä ja oli niin kiihkeästi surrut miestänsä, nyt halusi mennä tanssijaisiin, sekä myöskin sitä että hän tuli kerjäämään toiselta, lisäksi sellaiselta köyhältä vaimolta kuin häneltä, paria kurjaa liinaa. Tiedettiin nimittäin yleisesti, että Anetta yhä vielä sai apua kirkkoherra Jurewitschilta, niin ettei hänen olisi tarvinnut mennä työhönkään, ellei se olisi ollut hänelle välttämätöntä ajan kuluksi. Mutta Anetta parasta oli se vähän, mikä Farfallasta olisi ollut ääretön rikkaus. Hän ei osannut järjestää elämäänsä järkevästi; sen sijaan että olisi pysynyt kotona ja ylläpitänyt talouttansa sillä mitä sai kirkkoherralta, hän maksoi eräälle naapurivaimolle siitä että tämä piti vähän silmällä hänen lapsiansa ja katsoi että ne saivat ruokaa, ja sitten hän osteli lapsille kaikenmoista, minkä ne yksin jätettyinä heti turmelivat.
Vanhassakaupungissa tiesivät kaikki että Jurewitsch antoi Anetta'lle rahaa ja että hän lisäksi kävi usein häntä tervehtimässä ja viipyi kauan aikaa hänen luonansa. Hän sanoi rahan olevan tulon keräyksestä, jonka hän oli pannut toimeen Anetta'n hyväksi, mutta sitä ei kukaan uskonut, sillä olihan usein ennenkin kuollut miehiä, jotka jättivät jälkeensä lesken ja orpoja, eikä hän ollut osottautunut noin toimeliaan avuliaaksi. Kun Anetta sitä paitsi, vaikka olikin kansanmaun mukaan liian hento ja kalpea — sillä ainoastaan suuri ilo tai mielenkiihko kohotti hänen poskilleen punan, — kumminkin lapsellisessa avuttomuudessaan kieltämättä oli varsin suloinen, niin oli otaksuminen, että kirkkoherran harras osanotto perustui rakkaussuhteisiin, varsin lähellä. Anetta vakuutti joka tilaisuudessa pontevasti, ettei sellaisesta ollut kysymystäkään, ja että Jurewitsch oli mitä jaloin, epäitsekkäin, täydellisin ihminen, ja varsinkin naiset olivat varsin valmiit häntä uskomaan. Usein nousivat, hänen kiivaasti puolustaessaan Jurewitschin kunniaa, hänen silmiinsä kyyneleet, mikä aiheutui siitä että hän puoleksi tietämättään suri sitä että tuo mies oli sellainen eikä toisenlainen. Sielunpaimenen tehtävien suorittaminen ei ollut Jurewitschille helppoa, ja taitamattomia olivat myöskin hänen yrityksensä avustaa Anettaa niin aineellisesti kuin henkisesti, — mutta eivät ne muutoinkaan olisi olleet hyväksi. Kun hän puhui, tuijotti Anetta suu avoinna hänen kauneisiin kasvoihinsa, käsittämättä mitään hänen puheistansa ja odottaen vain sanoisiko hän: "Rakastan sinua, ole omani!" Silmänräpäystäkään epäröimättä hän olisi heittäytynyt hänen syliinsä, — ja kun Jurewitsch ei suonut hänen tunteillensa mitään muuta tyydytystä kuin että tullessaan ja mennessään hieman kosketti hänen kättänsä pitkällä kapealla kädellänsä, joka aina oli kylmä ja tuntui kuin täytetyltä sormikkaalta, niin kävi Annetta'n kaiho ja hellyys vähitellen hillittömäksi ja muodostui sairaloiseksi intohimoksi.
"Mitäpä sinä naamijaisista", sanoi Farfalla lempeästi. "Minä olen elänyt näin vanhaksi käymättä niissä koskaan. Seuraavana aamuna on pääsi niin raskas ettet kykene työhön." Pikku Anetta istuutui keittiönpöydälle, sillä Farfalla toimiskeli lieden ääressä, ja tuijottaen säkenöiviin hiiliin hän sanoi: "Minun täytyy taas kerran saada olla iloinen." "Mutta iloinenhan sinä aina olet", vastasi Farfalla, "niin lastesi seurassa kuin työssä ollessasi." "En minä sellaista iloa tarkoita", sanoi Anetta; "tarkoitan aivan toisenlaista, — hurjaa, huumaavaa iloa, joka panee pään sekaisin ja saattaa unohtamaan itsensä ja koko maailman." "Ei sellaista iloa ole olemassakaan", sanoi Farfalla nauraen. "Onpa kyllä", väitti pikku Anetta, ja hänen suuret siniset silmänsä mustenivat sisällisen hehkun vaikutuksesta; mutta ei hän selittänyt, missä tuo ilo olisi löydettävissä ja mistä hän sen tunsi.
Farfalla tuumaili että mitähän kirkkoherra, joka oli hänelle niin hyvä ja jolle hän varmaankin oli hyvin rakas, tuosta sanoisi. Aluksi, sanoi Anetta huoaten, oli hänkin sitä luullut, ja täytyihän hänen vieläkin uskoa niin olevan, sillä miksikä hän muutoin antaisi hänelle niin paljon rahaa. Mutta ehkä hän ei tahtonut sanoa sitä, kun oli pappi, vaan meni siksi aina tiehensä mitään puhumatta ja jutteli enemmän lasten kanssa kuin hänen kanssansa. Yleensä ei hänen seurassaan, niin kaunis kuin hän olikin, voinut joutua tuollaisen huimaavan ilon valtaan, kuin viini olisi kohonnut päähän.
Naamijaisten jälkeisenä päivänä tuli Anetta vastaan Farfallalle, ja hän näytti uniselta ja väsyneeltä, kuin pohmelossa olevalta. "No, oliko sinulla hauska?" kysyi Farfalla. Anetta nyökäytti päätänsä hymyillen ja suhahti ohitse. Muutaman viikon jälkeen tuli hän sitten kalpeana ja kurjana ja alakuloisena Farfallan tykö, istuutui nurkkaan ja itki, ja vasta pitkän ajan perästä Farfallan onnistui ystävällisillä kehotuksillaan saada hänet puhumaan ja purkamaan sydämensä. Kaivolta vettä noutaessaan oli hän kuullut toisten juttelevan eräästä miehestä, jonka kanssa hän oli tanssinut naamijaisissa ja josta hän ei tiennyt paljon muuta, kuin mikä hänen nimensä oli. "Se on viides", oli eräs vaimo sanonut, tarkoittaen äskensyntynyttä lasta, "nimittäin viides, jonka hänen vaimonsa on hänelle synnyttänyt, — toisten lukua hän ei tiedä." Siten sai Anetta tietää tuon, mitä ei ollut lainkaan aavistanutkaan, nimittäin että hän oli nainut mies, — mikä seikka oli saattanut hänen mielensä kuohuksiin, siksi että hän oli toivonut häntä itselleen. Farfalla kysyi, oliko mies antanut hänelle joitakin lupauksia. Ei, ei hän ollut luvannut mitään, eikä hän edes tiennyt Anetta'n nimeäkään, ja sattumalta oli Anettakin saanut tietää hänen nimensä; mutta Annetta'lla oli odotettavissa lapsi, ja sen isä oli tuo mies, jota hän ei ollut nähnyt koskaan muulloin kuin noissa naamijaisissa. "Ja sinä luulit että hän menisi naimisiin sinun kanssasi?" kysyi Farfalla hämmästyneenä. "En juuri luullut, vaan toivoin", vastasi Anetta hiljaa.
Farfalla nauroi hänelle ja nuhteli häntä, mutta hän olisi kumminkin halunnut auttaa häntä jollakin tavalla, ja hän ehdotti että Anetta koettaisi uskotella papille, että tuo naamijaislapsi oli hänen. Mutta sitä sanoi Anetta mahdottomaksi; eihän heidän välillänsä ollut koskaan ollut minkäänlaista rakkaussuhdetta.
"Ja te kehotatte tuota heikkoluonteista olentoa sellaiseen konnamaiseen, katalaan tekoon?" sanoin vihoissani. "Kehotatte häntä pettämään hyväntekijänsä mitä hävyttömimmällä tavalla, ehkäpä syöksemään hänet ainaiseen onnettomuuteen?" Farfalla purskahti ääneen nauramaan ja sanoi: "No, mitä väärää siinä olisi? Jos kerran olisi mahdollista että Anetta synnyttäisi hänelle lapsen, niin eikös olisi hänelle parahiksi, jos hänelle uskoteltaisiin, että tuo lapsi on hänen?" Sitä hän ei lainkaan hävennyt, että oli syyttömästi epäillyt Jurewitschia.
Sillä välin oli Vittoria päässyt pois sairashuoneesta ja toimitettu, suureksi mielihyväksi itselleen ja sisarelleen, Nannin luo, jonka mies oli melkein aina matkoilla. Sairashuoneessa oli häntä neuvottu toistaiseksi pysymään erillään raskaammasta työstä, mutta muutoin vakuutettu että hän oli yhtä terve kuin ennenkin ja pysyisikin terveenä, sillä edellytyksellä ettei enää saisi lapsia. Sen suhteen olivat sekä hän itse että hänen omaisensa aivan rauhalliset, sillä hänen miehensähän oli kadonnut jäljettömiin, eikä Vittoriakaan puolestaan enää ollenkaan välittänyt hänestä, vaan oli luvannut Farfallalle, Nannille, anopillensa ja ennen kaikkea kapteenille, oikein vakuudeksi kättä lyöden, ettei enää antautuisi mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, mitä ikinä hän lupaisikaan tai kuinka koettaisi puolustautua. Uusiin naimisiinhan hän ei voisi mennä, ja sitä paitsi hän sanoi olevansa kyllästynyt miehiin, eikä häntä myöskään enää haluttanut uudistaa äitinä tekemiänsä kokemuksia. Farfalla, joka aina pyrki mukaantumaan oleviin oloihin, oli erittäin tyytyväinen tuohon asiain tilaan, ja hänellä oli varsin suuria toiveita Carmelosta ja Vittoriasta, jotka olivat työteliäitä ja ansaitsivat hyvin, mutta kuluttivat vähän, ja jotka siis pitäisivät hänestä huolta, kun hän tulisi vannaksi ja työhön kykenemättömäksi. Ensi aikoina hän alinomaa kertoeli Vittorian uuteen kukoistukseen puhjenneesta kauneudesta ja hänen hilpeydestänsä, sekä hänen ja hänen sisarensa mukavasta ja rauhallisesta elämästä, mutta sitten nuo puheet kuivuivat kuivumistaan, ja kun alussa kesää kerran tiedustelin häneltä Vittorian vointia, kohautti hän olkapäitään ja sanoi: "Hän on jo muutaman viikon asunut yhdessä miehensä kanssa." En ollut vielä koskaan ennen nähnyt Farfallaa häpeissään, mutta nyt hän loi katseensa maahan ja halusi silminnähtävästi lopettaa tuon keskustelun. Nyt tulin myöskin ajatelleeksi sitä, että hän viime aikoina oli ollut kalpea eikä niin virkeä ja leikkisä kuin ennen. Kysyin, kuinka hän oli voinut sallia tuon tapahtua ja miksi kapteenikaan ei ollut sitä estänyt. Ennen olisi pitänyt vaikka panna Vittoria lukon taakse; ehkäpä mies oli käyttänyt väkivaltaakin. Siihen Farfalla sanoi että Vittoria oli toiminut oman tahtonsa mukaan, lainkaan välittämättä toisten vastustelemisista. Pasquale oli äkkiä ilmestynyt Vanhaankaupunkiin; missä hän sillä välin oli olostellut, sitä ei tiedetty. Hän oli saanut selville Vittorian asunnon, oli kirjoittanut hänelle ja tavannut häntä sekä helposti saanut hänet houkutelluksi muuttamaan luoksensa. Kaikki sisarukset olivat nyt, kuten jo edeltäkäsin olivat uhanneet, lakanneet seurustelemasta Vittorian kanssa; kapteenikin oli kovasti suutuksissaan hänelle. Hän puolestaan, lisäsi Farfalla lyhyesti, tapasi häntä joskus; mitäpä apua siitä olisi, jos hän olisikin vihoissaan? Jo oli myöskin lapsi tiedossa.
Carmeloon yksin pani nyt tuo vaimo parka toivonsa, tietämättä että, tämäkin jo oli aikeissa käydä hänelle uskottomaksi. Riccardolta sain tietää että tuo mies, joka ei koskaan ollut vähääkään välittänyt naisista, nyt oli rakastunut mielettömästi ja silmittömästi — ja lisäksi vielä tyttöön, jota nähdessään ennen olisi syläissyt, nimittäin Galantaan. Mustasukkaisuus Riccardoa kohtaan, suuttumus siitä että tyttö ei hänestä välittänyt, täydelleen muuttunut mielentila, johon hän huomasi joutuneensa, — kaikki tuo oli saattanut hänet niin kokonaan pois suunniltansa, että hän niistä, joilla ei ollut tietoa asiain oikeasta tilasta, tuntui olevan päästä vialla tai sairasmielinen, kuten oikeastaan olikin. Työhön hän ei mennyt enää juuri koskaan, mutta ei tullut kotiinkaan, vaan harhaili kaupungin ympäristöissä ilman mitään päämäärää tai istuskeli ravintoloissa juopottelemassa, niin että lopuksi joutui niin kiihkeään mielentilaan, ettei vaaratta voinut häntä puhutella. Farfallalle tuosta koitui paljon kärsimyksiä, vaan hän ei kertonut siitä minulle mitään, vaan koetti salata sitä minulta, vaikka puute, johon hän kyllä oli tottunut, nyt alkoi käydä sietämättömäksi, kun hänellä ei ollut Carmelon raha-ansiota käytettävänään.
Galantassa tapahtui sillä välin ihmeellinen muutos. Jo silloin kuin Torquato suunnitteli hankkeita Riccardon henkeä vastaan, oli Galanta vastustanut häntä, ja kun hän sai tietää hänen surmanneen pikku Berengarin — sillä sehän hänen oli helppo ymmärtää että murhaaja oli Torquato — nousi hänen sydämensä kapinaan. En tahtoisi sanoa että hän vihasi Torquatoa, siksi että tämä oli tehnyt tuon rikoksen, — päinvastoin hän itse teossa rakasti häntä kuten ennenkin; mutta hänen mielensä valtasi epätoivoinen kammo ja inho, ja kuten kuolemaisillaan oleva eläin hän piiloutui ihmisiltä ja antautui yksinäisyydessä rajun tuskan valtaan. Oikeudessa hän kieltäytyi lausumasta mitään veljensä suhteista murhaan, olipa hänen eduksensa tai vahingoksensa, ja pysyi vain koko ajan sanoissaan, että Torquato oli lähtenyt hänen luotansa monta viikkoa sitten eikä ollut sen jälkeen antanut mitään tietoa itsestänsä. Kun Galantan maine ei ollut hyvä, ja hän siihen saakka oli asunut yhdessä Torquaton kanssa ja elänyt sovussa hänen kanssansa, pidätettiin häntä hyvin epäluulonalaisena päivämääriä tutkimusvankilassa, ja sillä ajalla hän eräällä ripeällä ja hurjalla teolla voitti Vanhankaupungin asukasten suosion, vaikka nämä aina olivat olleet hänelle vihamielisiä.
Siihen aikaan oli nimittäin vireillä oikeudenkäynti erästä kreivitärtä vastaan, jota syytettiin nelivuotisen tytärpuolensa murhaamisesta taikka hänen kuolemansa tahallisesta tuottamisesta. Molemmat, kreivitär ja lapsi, olivat varsin tutut Vanhankaupungin asukkaille. He asuivat nimittäin siellä kreivittären puolison omistamassa sukutalossa, ja tuo perhe muodosti muutamain muiden ohella Vanhankaupungin harvalukuisen ylhäisön. Jos nuo ihmiset todella olisivat olleet ylhäisiä ja varakkaita, niin olisivat köyhät epäilemättä rakastaneet ja kunnioittaneet heitä; mutta väitettiin, että he omistivat vähemmän kuin Pakanakaupungin kurjin roskaväki ja hankkivat elantoonsa tarvittavat varat tekemällä velkaa, ja että kreivitär oli alhaista syntyperää, — mikä oli huomattavissakin huolimatta kaikesta hänen kauneudestansa, joka oli saattanut kreivin naimaan hänet. Hän oli uhkea nainen, hänellä oli verevät kasvot ja säihkyvät tummat silmät, mutta ilolla hän olisi vaihtanut kaikki nuo edut, joista kyllä tiesi ja joilla ylvästeli, tuohon sanoin kuvaamattomaan hienouteen ja sulouteen, jota huomasi nelivuotisessa lapsipuolessaan ja joka puuttui häneltä itseltään.
Luultavasti oli tuo kateus, kreivittären itsensä sitä tietämättä, alkuaihe hänen vihaansa pienokaista kohtaan, ja vähäinen perintö, joka tyttösen oli saatava äiti vainajansa jälkeen, sekä se seikka, ettei kreivitär itse saanut lapsia, lienee vähemmässä määrässä ohjannut hänen toimintaansa. Tuo hento, siro pikku tyttö, joka ei tiennyt mitään ylhäisestä syntyperästään, oli Vanhankaupungin asukasten lemmikki. Niin huonosti ja rumasti puettuna kuin äitipuoli pitikin lapsukaista, oli siinä kumminkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja yhtä viehkeitä olivat sen puheet kuin sen liikkeetkin, kun se yritteli likaisen kadun poikki ja moneen kertaan nosti jalkaansa ja pudisteli sitä kuin siisti kissa sekä juoksi sitten varovasti ja nopeasti toiselle puolen. Kun tuli tunnetuksi, että kreivitär piteli pahoin tytärpuoltansa, lisääntyi ihmisten rakkaus lapseen, samassa määrin kuin viha ja halveksiminen äitipuolta kohtaan. Ihme kyllä kohdistui viha ainoastaan äitipuoleen, vaikka minun nähdäkseni kreivin menettely oli vielä kurjempaa. Tuo mies oli niin mielettömästi rakastunut toiseen vaimoonsa, että hän, huomattuaan kohta naimisiin mentyänsä, kuinka hänen vaimoansa ärsytti, jos hän milläkään tavalla osotti pienokaiselle hellyyttä, tukahdutti tunteensa ja sulki sydämensä lapseltansa; hän ei koskaan enää kysynyt, missä se oli ja mitä toimiskeli eikä edes salaakaan pitänyt siitä huolta, — puhumattakaan siitä, että olisi sitä puolustanut. Niin oli pieni tyttö raukka jätettynä raa'an äitipuolensa valtaan, ja tämä jätti hänet aluksi omiin hoteisiinsa, mutta alkoi sitten kohdella häntä kovuudella ja pidellä pahoin, kiusaten tuota hentoa olentoa nälällä ja pakkasella, kaikenlaisilla puutteilla ja kärsimyksillä. Hämärissä tuli kidutettu pienokainen usein lähellä olevaan leipurinpuotiin anomaan — pikemmin katsein kuin sanoin — leivänpalaa, minkä kernaasti saikin. Kuten kesy lintu, joka tarkoin tietää, millä hetkellä sille sirotellaan ruokaa, tuli hän joka päivä samaan aikaan noutamaan murusensa, niin että puodissa ihmeteltiin, kun häntä ei näkynyt moneen päivään. Otaksuttiin että äitipuoli oli päässyt hänen jäljilleen ja pidätti hänet kotona, mutta pelättiin pahempaakin, ja lopuksi joku teki asiasta ilmiannon. Viranomaiset ryhtyivät tutkimaan onnettoman lapsen tilaa, mutta se oli kuolemaisillaan eikä enää pelastettavissa; tarkastuksessa kävi ilmi, että se oli vähitellen kidutettu kuoliaaksi, ja lukuisain epäilyttävien seikkojen perusteella pantiin kreivitär syytteen alaiseksi.
Vankeudessa ollessaan oli kreivitär tutustunut kahteen kelvottomaan olentoon. Toinen niistä oli punatukkainen kalpea tyttö, joka sovittuaan asiasta henttunsa kanssa oli houkutellut huoneeseensa rikkaan rakastelijan ja siellä leikannut häneltä kaulan poikki terävällä partaveitsellä; toinen oli palvelijatar, jolla oli kauniit, mutta julkeannäköiset kasvot, ja joka oli palveluksessa ollessaan mitä ovelimmalla tavalla harjoittanut kotivarkautta. Hän oli vakuutettu siitä että hän kauneudellaan pani kaikkien miesten pään pyörälle, ja hänellä oli tapana kehuskella, kuinka rakastuneet tuomarit aina tuomitsivat hänet lievimpiin rangaistuksiin tai julistivat syyttömäksi. Nuo molemmat tekivät kreivittärelle palveluksia ja kohtelivat häntä kievaan alamaisesti sekä saivat palkinnoksi siitä nauttia kaikesta hyvästä, mitä kreivi toimitti puolisollensa, erittäinkin herkuista, viineistä ja ruuista, joita tämä hänelle lähetti. Kreivittären huoneessa he pitivät riemakkaita kemuja, ja silloin aina kreivitär ja palvelustyttö pyrkivät juottamaan punatukkaisen murhaajan juovuksiin, sillä päihtyneenä tämä aina näytteli kammottavalla, mutta samalla hullunkurisella tavalla, kuinka kaulanleikkaus oli tapahtunut. Kun Galanta tuli vankeuteen, koettivat he aluksi saada hänet seuraansa, mutta kun hän teki tyhjäksi kaikki heidän yrityksensä lähestyä häntä ja osotti julkisesti rajua vihaa kreivitärtä kohtaan, alkoivat he ahdistella häntä pilkalla ja häväistyksillä, nauttien täysin määrin tuosta heille harvoin tarjona olevasta tilaisuudesta osottaa ylenkatsettansa olennolle, joka oli vielä huonompi ja halveksittavampi kuin he itse, — sillä sellainen oli Galanta heidän mielestänsä. Tuo oli omansa kiihottamaan Galantaa, joka jo alun pitäinkin oli ollut halukas käymään lapsenmurhaajaan käsiksi, tallaamaan hänet jalkoihinsa, rusentamaan hänet, repimään hänet palasiksi, — tekemään kaikkea, millä hurja raivo saattaa ahdistelemaan vihattua olentoa. Kun he kerran joutuivat kiistaan, syöksyi Galanta äkkiä kreivittären kimppuun ja kuristi häntä kurkusta, niin että hän olisi ollut hukassa, elleivät toisten huudot olisi saattaneet vartijoita tulemaan sisään häntä vapauttamaan. Niin vihattu oli kreivitär, että vartijatkin — niin ainakin salassa väitettiin — hidastelivat käydessään häntä puolustamaan, eivätkä pelastaneet häntä oikeastaan hänen itsensä takia, vaan varjellakseen Galantaa joutumasta syypääksi murhaan. Pian sen jälkeen tuomittiin, ohimennen mainiten, kreivitär kahdeksaksitoista vuodeksi pakkotyöhön luostarivankilaan, minkä johdosta hänen miehensä anoi avioeroa, mutta ei saanut. Mies eleli sitten vielä muutamia vuosia keinottelijana ulkomailla ja kuoli köyhänä ja jätettynä yksin kuin sairas koira, joten tässä kerrankin, ihmisille tyydytykseksi, paha oli saanut palkkansa varsin huomattavalla ja sattuvalla tavalla jo maan päällä.
Palattuaan vankilasta Vanhaankaupunkiin ei Galanta enää jatkanut entistä elantoansa, vaan meni työhön, — minkä toiset sanoivat muka johtuvan siitä, etteivät miehet enää välittäneet tuosta murhanhimoisesta olennosta ja että hän vankilassa oli kadottanut kauneutensa. Jälkimäinen väite ei suinkaan pitänyt paikkaansa, — hänen pukunsa vain ei ollut enää niin korea ja huomiota herättävä kuin ennen, sillä hänen mielensä oli nyt kiintynyt toiseen asiaan; hänen vilpittömillä, ilmekkäillä kasvoillansa kuvastui sanaton, kiihkeä kaipuu. Se saattoi minussa hereille otaksumisen, jonka myös ilmaisin Riccardolle, että Galanta oli rakastunut täyttä totta, ja ehkäpä juuri Carmeloon, joka nyt jälleen oli muuttunut käytökseltään ja käynyt kiihottuneen iloiseksi sekä antoi siten tukea tuolle arvelulleni. Sain vakuuden siitä että olin oikeassa, sattuman kautta, kun eräänä iltana hämärän tullessa olin kävelemässä kaupungin lähellä olevissa tuuheissa puistikoissa. Täällä näki aina keväisin varakasten lapsia hoitajineen, siroissa lehahtelevissa puvuissa, jotka loistivat kirjavina tuoreen vehreyden keskeltä, ja kauas kajahteli niiden heleä nauru, niiden heitellessä höyhenpalloa tai vannetta. Syrjempänä puiden varjossa istui hoitajattaria kirjoineen tai koruompeluksineen sekä rakastavaisia, jotka keskeyttivät kuiskailunsa ja vetääntyivät erilleen toisistaan, kun heidän ohitsensa hitaasti kulki joku koreapukuinen hoitajatar, sylilapsi käsivarrellaan, tai kohtuisina olevia kalpeita vaimoja, väsyneesti käyden ja taluttaen kädestä lapsiansa. Hain syrjäistä paikkaa, saadakseni lukea rauhassa, ja olin menemäisilläni kahden rakastavaisen ohi, jotka istuivat tien kivireunustuksella maailman unohtaneina ja hyväilyihin vaipuneina, lainkaan tarkkaamatta tuota jokapäiväistä ilmiötä, mutta tunsin Galantan hänen asennostaan. En ole tavannut ketään muuta naista, joka olisi ollut ruumiiltaan niin ryhdikäs ja samalla niin sanomattoman notkea, kuin hän, tuo tumma ja kesytön kaunottareni, jonka liikkeet olivat niin sulavia ja viehkeitä kuin tuulessa taipuvan kaislan. Carmelo oli puoleksi polvillaan hänen edessään, ja Galanta katsoi hänen ylitsensä kauas etäisyyteen, puristaen häntä lujasti ja kumminkin välinpitämättömästi itseänsä vasten, kuten petoeläin saalista, jota siltä ei voida riistää. Ajattelin jatkaessani heitä häiritsemättä matkaani, että Galanta oli alkanut ikävöidä rehellistä nimeä, edes hiukkasen järjestettyä taloutta ja miestä turvaksensa ja siksi ottanut armoihin tuon kosijan, jonka aluksi oli hylännyt. Itse teossa eivät nuo seikat olleet lainkaan olleet Galantan vaikuttimina, vaan hän ikävöi aivan muuta, nimittäin lasta. Ken voi sanoa, mikä hänessä oli herättänyt tuon ikävöimisen? Se valtasi hänen mielensä niin intohimoisena, että hän olisi ollut valmis uskomaan että Jumala hänelle mieliksi tekisi ihmeen ja lähettäisi hätätilassa pyhimyksen tai enkelin isäksi kaivatulle pienokaiselle, ja se olisi ollutkin hänelle enin mieleen, sillä sellainen olentohan olisi ilman muuta palannut taivaaseen, kun ei hän enää olisi häntä tarvinnut. Carmelosta ei ollut niin helppo päästä erilleen, varsinkaan kun hän ei voinut lainkaan käsittää, miksi Galanta äkkiä, ilman mitään edelläkäypää riitaa tai epäsopua, tahtoi rikkoa heidän välinsä. Kun hän ahdisteli häntä kysymyksillä ja pyynnöillä, vastasi Galanta kylmäkiskoiseen tapaan, joka osotti mitä äärettömintä välinpitämättömyyttä: "Olenko minä sitten koskaan luvannut sinulle jotakin? Olenko koskaan sanonut rakastavani sinua? En ole sinulle mitään velkaa, etkä sinä myöskään minulle. Jos sokea koira ulvoisi ovellani, niin jakaisin sen kanssa leipäni; mutta sitä, mitä sinä minulta tahdot, minulla ei ole, ja suljen oveni sinulta."
Carmelo oli niin peräti epätoivoissaan, että Farfalla päätti mennä Galantan luo rukoilemaan hänen puolestansa tai ainakin vaatimaan selitystä, eikä Galanta kieltäytynytkään antamasta sitä hänelle. Aluksi ei Farfalla tahtonut voida saada päähänsä, miksi ei olisi parempi saada lapsellensa isä, joka tekisi työtä sen edestä, mutta aivan mahdoton ei hänen kumminkaan ollut ymmärtää Galantan käsityskantaa. Galanta myönsi että Carmelo oli jokseenkin kunnollinen ja mukiin menevä mies, vaikka hänet väliin valtasikin juopottelukuume, josta parantuakseen hänen täytyi ryypätä runsaat määrät viiniä, mutta joka sitten jätti hänet pitkiksi ajoiksi rauhaan. Mutta ei kelvollisimmankaan miehen vaimona olisi niin hyvä olla kuin ilman miestä. Lapsensa hän kyllä voisi itsekin elättää, sen kanssa hän eläisi rauhassa ja rakkaudessa, mutta suuri, roteva mies olisi ainakin aivan tarpeeton olemassa, ellei hän suorastaan — kuten tavallisempaa oli — kömpelön, ruokottoman eläimen tavoin tallaisi jalkoihinsa talon rauhaa ja siisteyttä ja varallisuutta. Farfallalle muistui mieleen hänen oma nuoruutensa ja hänen avioliittonsa, ja kun hän mietti kuinka toisenmoista hänen elämänsä olisi voinut olla, jos hänen miehensä olisi lähtenyt hänen luotansa ensi lapsen synnyttyä eikä vasta sitten kuin hänellä oli seitsemän, alkoi hän ymmärtää Galantaa, jopa ihaillakin häntä. Galanta ei ollut sitä laatua kuin tuo kunnottoman juopon kanssa elävä Pepi, joka kärsi että mies, sen sijaan että olisi tehnyt työtä hänen ja lastensa hyväksi, otti tai varasti häneltä senkin vähän, minkä hän vaivoin sai ansaituksi, juodaksensa sen ja ehkäpä sitten pidelläksensä häntä pahoin. Neljä vuotta sitten oli Farfalla häneltä kysynyt, miksi hän ei lähtenyt tuon miehen luota, jonka kanssa ei ollut edes naimisissakaan, ja Pepi oli vastannut, että jos sairaloinen poika, joka heillä oli, kuolisi, niin hän läksisi vanhempiensa tykö ja hankkisi itselleen sitten palveluspaikan tai muuta työtä. Puoli vuotta sen jälkeen kuoli poika, mutta Pepi oli yhä vieläkin tuon miehen tykönä ja oli synnyttänyt hänelle vielä kaksi tyttöä. Yleensä ei Farfalla tuntenut kunnioitusta eikä myötätuntoisuutta naisia kohtaan, mutta Galanta, joka oli yrittänyt tukevilla ruskeilla käsillään kuristaa kreivittären kuoliaaksi ja hylännyt Carmelon, hänen komean poikansa, teki valtavan vaikutuksen häneen, ja, ollen vilkas ja vaikutuksille altis, hän lahjoitti empimättä sydämensä Galantalle. Galanta arveli että Carmelo varmaan pian rauhoittuisi ja tulisi jälleen yhtä hyväksi pojaksi kuin ennenkin, mutta jos hän yhä edelleen antautuisi epätoivon valtaan ja laimiinlöisi työnsä, niin jännittäisi Galanta kaikki voimansa — ja niitä hän ei pitänyt vähäisinä — auttaaksensa Farfallaa. Farfalla luotti sokeasti siihen että kaikki onnistuisi, mihin Galanta vain ryhtyi, ja välittämättä enää Carmelosta auttoi hän Galantaa valmistamaan kaikki tuon kärsimättömästi odotetun lapsen tulolle. Tuosta olennosta he alinomaa keskustelivat Riccardonkin kanssa, ja unohtaen hetkeksi hiutuvan ruumiinsa heikkouden tämä jo mielikuvituksissaan kuljetti pienokaista veneellä merta pitkin saareen ja muille lempipaikoilleen, joita ei vielä koskaan ollut nähnyt eikä ollut koskaan näkevä.
Kerran kun olin saapuvilla lapsesta juteltaessa, pyrkivät kielelleni sanat: 'Te mielettömät ja sokeat ihmiset! Huonomaineisen naisen isätön lapsi! Ettekö tiedä yhtä hyvin kuin minä, että sen täytyy rusottavilla jaloillaan, jotka sillä on maailmaan tullessaan, polkea teräviä kiviä ja kahlata loassa, niin että ne käyvät kovanahkaisiksi ja likaisiksi ja väsyneiksi kuten teidänkin?' Mutta tietysti en lausunut mitään tuosta, vaan vetäydyin pimeimpään nurkkaan, ettei Riccardo vain huomaisi kasvoistani, mitä julmia ajatuksia mielessäni liikkui, heidän edelleen keskustellessa siitä, mahtaisiko lapsella olla kuopat poskissa.
"Onhan Carmelollakin kuopat", sanoi Farfalla ja lisäsi kääntyen Galantan puoleen: "Sinä et vain ole niitä nähnyt, siksi että hän nauraa niin harvoin. Se johtuu siitä että hän on mies; jos lapsi on tyttö, niin näemme kylliksemme sen nauravan."
"Kun minä soitan harmonikkaa, nauraa se ja taputtaa käsiään ja tanssii", sanoi Riccardo loistavin silmin, ja Galanta tuumaili: "Kun se vain tuo kuopat tullessaan, niin kyllä minä pidän huolta siitä, että se saa nauraa."
XII
Ensi kerran eläissäni vietin nyt koko kesän kotikaupungissani. Kaikilla säätyyni kuuluvilla perheillä oli tapana lähteä kesä- tai heinäkuussa muutamiksi kuukausiksi matkoille, enimmäkseen vuoristoon, kuumuutta pakoon, jonka sanottiin olevan sietämättömän. Rasituksena oli tuo kuuluisa helle tosin aina kuvastunut mieleeni, vaan olin arvellut sen eroavan tavallisesta kesäkuumuudesta vain siinä suhteessa, että oli korkeampi aste sitä — ja aluksi olikin niin. Mutta vähitellen alkoi minua ahdistaa painostava tunne, joka toisaalta väsytti, mutta toisaalta piti minua alinomaisessa levottomassa liikkeessä, ikäänkuin aina olisin ollut menossa sitä pakoon. Tuntui kuin olisin ollut huoneessa, joka pitkät ajat on ollut lukittuna ja jossa ovia ja akkunoita ei enää voida avata. Tutustuin myöskin uuteen lajiin janoa: sisälmykseni tuntuivat minusta kuin palavalta sieneltä, jossa valkea ilman puutteessa vain kyti hiljaa; mutta vesi ja muut nesteet vaikuttivat siihen öljyn tavoin, kiihdyttäen palamista, ja kuta enemmän kosteutta se imi itseensä, sen suuremmaksi se paisui, kytöen yhä edelleen kytömistään. Uiminen ei minua virkistänyt, vaan tuo lämmin seisova vesi, joka tarttui ruumiiseen kuin lima, lisäsi vain väsymystäni. Kumminkin palasin aina uudelleen apua anoen aavan meren rannalle, missä voi nähdä koko taivaankannen ja heti huomata, vetäytyivätkö ehkä pilvet kokoon ja tihentyivät, niin että voisi odottaa sadetta. Päästyäni vapaaksi päivän töistä, menin melkein aina kävelemään, — yksin, kun kaikki tuttavani olivat matkoilla, — pitkin erästä kapeata rantapolkua.
Eräänä iltana tapasin siellä Farfallan. Ilma oli tuona päivänä ollut tukahduttavan kuuma ja samalla tyyni, eikä yökään tuonut muassaan virvoitusta. Liikkumatonna lepäsi meri kuin lohikäärmeen raato, joka hitaasti mätänee ja hajoaa myrkyllisiin aineosiinsa, ilman että kukaan kykenee toimittamaan pois tuota suunnatonta mustaa hirviötä, joka penikulmittain peittää maata, saastuttaen ilman. Mieleeni tuli kuvia, jotka minusta olivat kuin kuumehoureita: näin ihmiset maahan polvistuneina, kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilemassa sadetta, joka huuhtoisi pois tuon kuolleenakin surmaavan jättiläispedon. Rankkasadetta siihen tarvittiin, vesivirtoja, jotka yötä ja päivää purkaantuisivat haljenneelta taivaalta maahan. Ensin niiden pitäisi tulla liristen ja loristen, sitten kohahdellen aina voimakkaammin, kuin äärettömät havumetsät tuulen raivotessa. Hopeanharmaana täytyisi sateen täyttää ilma ja saattaa se riehumaan, ja sen pitäisi synnyttää vedenpaisumus, joka tekisi lopun yleisestä kurjuudesta, tuosta maata rasittavasta rutosta. Mutta ilma pysyi tyynenä. Vedenpinnalla näkyi muutamia laivoja, jotka suurine purjeineen pysyivät niin liikkumattomina että olisi voinut luulla niitä kivettyneiksi. Tosin näkyi taivaalla kaikkialla tummia sinertäviä pilviä, mutta ne olivat liiaksi hajallaan, voidaksensa saada ukkosilman syntymään. Väliin iski tulta, ja silloin näytti siltä kuin taivas olisi väsymyksestä mennyt hajalleen ja sen kipeät keltaiset sisälmykset tulleet näkyviin.
Kun seisoin tuota katsellen, liian väsyneenä voidakseni päättää lähteä kulkemaan eteenpäin, sattuivat katseeni Farfallaan, joka istui veteen johtavilla jyrkillä kiviportailla, jalat ja alushameen helmat vedessä. Hän oli huomannut minut jo hetkeä ennen, mutta ei puhutellut minua, luultavasti siksi että minä en ollut käynyt pitkiin aikoihin Vanhassakaupungissa, eikä hän tahtonut olla tungettelevainen. Hänen kasvonsa olivat riutuneet ja raukeat ja hänen katseensa oli kuin nääntymäisillään olevan. "Meressä on tilaa kaikelle loalle ja kurjuudelle", sanoi hän, hymyillen herttaisesti kuten ennenkin; "luulen etten enää olisi hengissä, jos en olisi saanut tulla joka yö heittämään huoleni mereen." Carmelo ei saanut mitään työtä, tai ehkei hän koettanutkaan hankkia, Galanta ei voinut nykyisessä tilassaan ansaita paljoa, ja Riccardo kärsi kovin kuumuudesta; yöt päivät hän makasi ulkoeteisessä, valittaen kuin kiirastulen tuskia kärsivä. Farfallan oli täytynyt lainata rahaa eräältä koronkiskurilta ja nyt oli joka viikko maksettava korkoa. "Jos minusta voisi neuloilla kaivaa esiin rahaa, niin toimittaisin sitä riittämään asti", sanoi hän, "mutta koronkiskureita on vaikeampi tyydyttää kuin itse paholaista, sillä hän tyytyy muun maksun asemesta vereenkin." Ei ollut Vanhassakaupungissa toista, jota olisi niin pelätty ja vihattu kuin tuota koronkiskuria, joka oli saattanut joukon ihmisiä riippuvaisiksi itsestään kuin orjat. Hän oli nuorena tehnyt ryöstömurhan ja tuomittu siitä viideksikolmatta vuodeksi pakkotyöhön, ja tuon pitkän ajan kuluessa hän oli ansainnut joukon rahaa, ja vapaaksi päästyään hän asettui Vanhaankaupunkiin rahanlainaajana. Hän oli itara ja ahne kuten Gradella, mutta säälimättömämpi kuin tämä. Hänen pahansuopuutensa ja häijyytensä sanottiin johtuvan kammottavasta salaperäisestä taudista, jonka hän oli saanut vankilassa ollessaan. "Tiettyähän on", sanoi Farfalla, "että vankilanlääkärit sekoittavat vankien lääkkeisiin myrkkyä, niin että nämät hiutuvat hiutumistaan, kenenkään ymmärtämättä syytä." Turhaan koetin saada häntä käsittämään, kuinka mieletöntä tuo puhe oli, hän pysyi itsepintaisesti väitteessään, ryhtymättä sitä perustelemaan. Muinaisina aikoina, sanoi hän, oli vangeilta leikattu korva pois, merkiksi että he olivat olleet vankeudessa, mutta nyt se ei enää ollut tarpeen; ne harvat, jotka pääsivät hengissä kuritushuoneesta, erotti heidän näivettynyt, vahankeltainen ihonsa, tuijottava katseensa, joka muistutti kuolleita, ja silmävalkuaisen keltainen väri kaikista muista ihmisistä.
Nuhtelin Farfallaa siitä ettei hän ollut kääntynyt minun puoleeni ennenkuin antautui tuon koronkiskurin käsiin. "Ken tietää, olisitteko siinä tapauksessa enää tänään jutellut noin ystävällisesti kanssani", sanoi hän, kiinnittäen kirkkaat, väsyneet silmänsä minuun vilpittömällä katseella, joka pani minut punastumaan, vaikka olinkin vakuutettu siitä, että hän arvosteli minua väärin. Muutoin oli keskustelu häntä jälleen vilkastuttanut ja saattanut hänet iloisemmalle mielelle, ja hän kertoi minulle joukon juttuja koronkiskurin elämästä, niin mielevästi ja huvittavasti, että huomaamattani tulin kulkeneeksi hänen seurassansa melkein Vanhankaupungin rajalle saakka. Minusta oli käsittämätöntä ettei kukaan ollut pannut tuota miestä syytteeseen törkeästä koronkiskomisesta, jota hän harjoitti uhrejansa kohtaan, mutta Farfalla sanoi ettei kenellekään pälkähtäisi päähän sitä tehdä, kun he kaikki tarvitsivat häntä, mikä ennemmin, mikä myöhemmin. Hän arveli että hän tuskin oli jäänyt koskaan Vanhassakaupungissa saataviaan vaille.
Kun seuraavana päivänä käännyin Riemuportinkadulle, näin että siellä istui, lapsi käsivarrella, joukko vaimoja, joiden oli ollut liian kuuma ahtaissa asunnoissaan. Muutamat heistä pelasivat lottoa ja katsoivat ääneti ja tyytymättömän näköisinä korttiinsa, erään joukosta huutaessa numerot kimakalla äänellä. Riccardo makasi matrassilla ulkoeteisessä ja oli kalpea kuin haamu, mutta jutteli kumminkin vilkkaasti ja iloisesti muutamain miesten kanssa, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Farfalla nauroi niin makeasti että sai kyyneleet silmiinsä. Tervehdittyään minua selitti hän, mikä häntä nauratti. Riccardo oli näet väittänyt, että jos tammikuun ensimäisenä päivänä panee yhden kreutserin talteen, seuraavana päivänä kaksi kertaa niin paljon ja niin yhä edelleen, niin omistaa vuoden viimeisenä päivänä niin ja niin monta miljoonaa. Tuo oli kaikista tuntunut uskomattomalta, ja kyttyräselkä, joka osasi laskea, oli noussut tikapuille, ottamaan asiasta selkoa kerto- ja yhteenlaskun avulla, jota toimitti talon seinällä; suuri osa siitä oli jo täynnä kömpelösti ja epävarmasti piirrettyjä numeroita. Paitsi kyttyräselkää oli saapuvilla muuan kalpea, hintelä nuorukainen, joka näytti lapselliselta ja typerämieliseltä, sekä vanha, valkotukkainen mies, joka muinoin oli ollut opettajana kansakoulussa, mutta ruvennut juopottelemaan, menettänyt paikkansa ja joutunut Roomalaiskaupunkiin, missä oli vajonnut mitä suurimpaan kurjuuteen. Vaikka hän jossakin jo unohduksiin joutuneessa sodassa oli saanut puujalan ja oli puolisokea, ei häntä kumminkaan voinut sääliä, tarkastettuaan häntä lähemmin; hänen kasvonpiirteissään kuvastui raakuutta, hänen tuijottavassa katseessaan kavaluutta ja ilkeyttä. Farfalla kertoi minulle, että ihmiset antoivat hänelle hänen valkoisen tukkansa, sokeutensa ja korkean ikänsä takia runsaasti almuja, vaan hän joi ne kaikki; hänen tyttärensä, joka teki ahkerasti työtä, sai töin tuskin häneltä pelastetuksi pariakaan kreutseriä, hankkiaksensa itselleen niukan elatuksen ja vaatetuksen, ja isä pakotti hänet makaamaan paljaalla lattialla, kuten hän itsekin teki, arvellen etteivät ihmiset häntä niin säälisi eivätkä antaisi niin paljon almuja, jos hänellä olisi vuode. Noista seikoista huolimatta pidettiin vanhusta kumminkin jommoisessakin arvossa sivistyksen takia, jota hän muka omisti, ja hänelle uskottiin nytkin asian ratkaiseminen. Lujalla, narisevalla äänellä hän toisti moneen kertaan, että Riccardo oli ihmeolento ja suuri nero, kun hän, vaikkei ollut koskaan käynyt koulua, omisti sellaisia tietoja, ja hän vakuutti kyttyräselälle, joka ei kumminkaan ottanut korviinsa hänen puheitansa, ettei tämän enää tarvitsisi jatkaa koettaan. Farfalla ja typerämielinen nuorukainen nauroivat, puoleksi ihaellen, puoleksi epäuskoisina, ja seurasivat jännityksellä kyttyräselän laskua, kunnes kävi selville että Riccardo oli ollut aivan oikeassa.
Riccardoa itseään näytti tuo asia suuresti hauskuttavan ja hän sanoi, katsoen äitiinsä loistavin silmin: "Sinä aina valitat rahanpuutetta, ja löytyy kumminkin niin yksinkertainen keino tulla rikkaaksi." Farfalla nauroi, kuten aina leikkipuheita kuullessaan, mutta tunsin selvästi ettei tuo nauru lähtenyt sydämestä. Ystävällisessä katseessa, jonka hän kiinnitti Riccardoon, oli syvinnä jotakin, joka minua kauhistutti: rajattoman, kuolettavan väsymyksen synnyttämää kalseata epätoivoa. Johtui mieleeni, kuinka muinoisina aikoina, raakalaistapojen vallitessa, tapahtui että vihollisia kidutettiin kuoliaaksi siten, ettei heidän sallittu nukkua, vaan heidät herätettiin neulanpistoilla tai sysäyksillä heti kun he yrittivätkään mennä horroksiin. Tuollaiselta kidutetulta näytti Farfalla. Hänen silmänsä sanoivat: 'Jos me emme voi nukkua, täytyy meidän kuolla'. Mutta kalvava huoli siitä, kuinka voisi hankkia elantoon tarvittavat rahat, ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan. Se kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, etten voinut käsittää kuinka se jäi huomaamatta Riccardolta, joka muutoin oli paljoa tarkkanäköisempi kuin minä. Äitiinsä nähden vain hän oli sokea ja säälimätön. Hän valitteli kuin pilattu lapsi, ettei ollut jäätä limonaadin jäähdykkeeksi, etteivät munat olleet tuoreita, ettei hän saanut useammin muuttaa liinavaatteita, — samaan tapaan kuin kuulee ihmisten napisevan Jumalaa vastaan, ettei hän, vaikka on kaikkivaltias, säntillisesti täytä heidän toivomuksiaan.
Kysyin Carmeloa, mutta kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Minulle kerrottiin että tuona kuumana aikana oli saatavissa vain varsin vähän työtä taikka ei lainkaan. Miehet seisoivat aamuisin tuntimääriä torin varrella päivänpaisteessa odottamassa, mutta kun ei kukaan tullut palkkaamaan heitä työhön, menivät he läheiseen metsikköön tai Pakanakirkon taakse varjoon, ja pahoja ajatuksia he hautoivat mielessänsä. "He ovat puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä", sanoi Farfalla, "eikä heitä haluta mennä kotiinsa, missä hoidotta jätetyt lapset itkevät ja kaikki on siivottomuuden vallassa, kun huolimattomat vaimot, sen sijaan että pysyisivät kotona järjestystä pitämässä, istuvat kadulla pelaamassa lottoa, koettaen siten lohduttaa mielensä siitä ettei heillä ole mitään syödä." Vanha invaliidi puristi kätensä nyrkkiin ja puhui vallankumouksesta ja yhteiskunnallisista mullistuksista, jotka tekisivät lopun siitä että muutamat harvat anastavat kaikille yhteiseksi aiotun ravinnon; jotakin hän myös soperteli siitä, että kapinalliset jo olivat valmiit pistämään tuleen tuon hekumallisen Babelin. Farfalla nauroi ja sanoi: "Voi sentään noita kapinoitsijoita! Ei tarvita muuta kuin että poliisi ilmestyy kadun päähän, niin ne pötkivät kaikki pakoon!" — ja tuo pani Riccardon ja kyttyräselän makeasti nauramaan, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut heihin.
Palasin kotiin tammimetsikön kautta, joka reunustaa kaupungin yläpäätä, mutta ei ole kyllin tiheä voidaksensa tarjota viileyttä. Lehdet olivat niin tomuisia että näyttivät pikemmin harmailta kuin vihreiltä ja mehuttomia ja kankeita, niin että muistuttivat läkkilehtiä, joita näkee hautaseppeleissä. Liikettä ei näkynyt missään, muuta kuin että lintu väliin lennähti puusta tai pensaasta toiseen, visertämättä, päästämättä hiljaisintakaan ääntä kurkustaan. Ei ollut lähellä, ei kaukana lähdettä, ei mistään kuulunut veden lirinää. Oli kuin tuo metsä olisi ollut vuosisatoja loihdittuna, ja loitsusana, joka sen olisi päästänyt lumouksesta, joutunut unohduksiin. Eräässä tien käänteessä näin maassa istuvan joukon miehiä, jotka puvusta päättäen olivat päiväpalkkalaisia ja nähtävästi juuri noita työttömiä, joista Farfalla oli puhunut. He istuivat ääneti, ja kumminkin heillä näytti olevan jotakin tärkeätä tekeillä; he olivat minusta kuin salaliittolaisia, jotka katseilla neuvottelevat kammottavasta teosta, minkä nimeä eivät rohkene mainita. Nähdessään minun tulevan katsoivat he kaikki minuun julkeasti, pilkallisesti hymyillen, ja tunsin heidän vihamieliset katseensa koko ajan kun olin heidän näkyvissänsä. Ehdittyäni kyllin kauas istuuduin omituisen tuskallisessa mielentilassa penkille ja katsoin harvan metsän lävitse kaupunkiin päin. Mietin mielessäni: 'Täällä istuvat hylätyt, ihmisten ilmoilta karkotetut, viholliset, sekoittamassa kurjuudestaan ja tietämättömyydestään ja epätoivostaan ainetta, jolla voivat räjähdyttää ilmaan heidän kurjuutensa ja meidän loistomme näyttämön'. Aurinko oli jo laskenut ja talot alkoivat peittyä tiheään sinertävänharmaaseen usmaan; ehkäpä he odottivat yön tuloa ryhtyäksensä tuhotyöhönsä, ja sitten he täältä katselisivat, kiristäen hampaitaan raivosta ja mielihyvästä, kuinka palatsit sadoittain jymähtäisivät kokoon, syöksähtäen mustina raunioina tulimereen.
Mutta kaupungissa uinailtiin tai mässäiltiin rauhallisesti edelleen, — suunniteltiinpa juuri tuona samana yönä työväkeä vastaan vähäinen salaliittokin, jonka uhriksi he antautuivat vastarintaa tekemättä. Oli nimittäin vastustettava erään vaarallisen kansanystävän ja kiillottajan vaalia ja hankittava ääniä eräälle toiselle ehdokkaalle, joka oli johtaville piireille mieleen, ja joukko vaikuttavia herroja, kauppiaita ja virkamiehiä, piti kokouksen, jossa päätettiin lahjoa kansa, tuhlimalla sille pian pidettävässä juhlassa viiniä ja ystävällisiä puheita.
Uuden koulun vihkiminen saatiin syyksi juhlan viettämiseen, mutta vähemmin arveltiin apua lähtevän tuossa tilaisuudessa pidettävistä puheista, kuin niitä seuraavasta huvittelusta teltoissa ja kojuissa, joita oli pystytetty kaupungin edustalla olevalle isolle niitylle. Varsin huonolla tuulella päätin illan suussa kulkea kentän poikki, mutta ottamatta lainkaan osaa valtiolliseen vehkeilyyn, — sen olin varmasti päättänyt. Itse teossa ei siitä näkynytkään mitään merkkiä, — yhtä vähän kuin hilpeästä ilomielisyydestäkään. Katsellessani tuota juhlakenttää selveni minulle äkkiä, miksi Jumala aina uudelleen lähettää ihmisille hätää ja kurjuutta, kurjuutta ja hätää, sillä ylen kammottavaa oli nähdä, mitä vapaus ja nautinto heistä teki. Nuo punaiset, hikiset naamat, hohotus ja kirkuna, tupakansavu ja raskas, kuuma, tukahduttava ilma, sen lisäksi tunteiden kiihotukseksi useampia soittokuntia soittamassa yhtaikaa, — tuo kaikki yhdessä oli omansa saattamaan mielen haikean alakuloiseksi ja herättämään inhoa ihmiskuntaa kohtaan. Vihani kohdistui ennen kaikkea niihin, jotka olivat panneet juhlan toimeen. Muutamat mustatakkiset herrat, jotka nauharuusuista voi tuntea juhlatoimikunnan jäseniksi, hääräsivät väsymättömästi kansanjoukossa, kehottaen juomaan viiniä, jota oli tynnörittäin tarjona kaupungin varakkaimpien ja arvokkaimpien miesten kustannuksella, sekä laskien leikkiä naisten kanssa, niin hyvin juhlan tarkoituksen saavuttamista varten kuin omaksi huvikseen. Erään heistä, joka oli vanhanpuoleinen, mutta muhkea mies, näin vilkkaassa keskustelussa Farfallan ja muitten, nuorempain naisten kanssa, joiden joukossa myös oli Farfallan tytär Nanni. Myöhemmin sain tietää, että tuo herra oli sama, jonka puoltolausetta Farfallan oli etupäässä kiittäminen siitä, että hänen tyttärensä sai hyveenpalkinnon, ja hänelle he viinin päähän noustua kertoivat, kuinka Nannin siveellisyyden laita oikeastaan oli ollut, ja kuinka paljon kekseliäisyyttä ja rohkeutta tuon ennenaikaisen hedelmän salaaminen oli vaatinut Nanniltä. Vanha herra nauroi niin että hänen vatsansa ja pullakat, hehkuvat kasvonsa tutisivat, ja yhtä hillittömästi hihittivät naiset. Olin vakuutettu, tietämättä oikein miksi, että tuon epäkauniin iloisuuden aiheena olivat rivot pilapuheet. Varmaankaan ei mielikuvitukseni ollut syynä siihen, että minusta Farfallakin oli nyt toisennäköinen ja käyttäytyi toisin kuin tavallisesti ja minun kanssani keskustellessaan. Hänen luonnottoman vilkkaat, melkein mielistelevät liikkeensä, hänen kasvojensa hehkuva puna ja väsyneitten silmiensä vilkuileminen turmelivat mielikuvan, mikä minulla hänestä oli, tehden siitä inhottavan irvikuvan, ja ne saattoivat hänen itsensä tuntumaan viekastelevalta, vanhalta parittaja-akalta.
Mieleni oli käynyt vallan alakuloiseksi ja aioin poistua nopeasti, kun näin sattumalta Riccardon, joka istui pitkällä penkillä purjevaatteesta rakennetussa majassa. Hänen vieressänsä ja vastapäätä häntä istui puisen pöydän ääressä nuoria miehiä ja tyttöjä, joiden kaikkien katseet olivat tähdätyt häneen, hänen innokkaasti kertoessaan jotakin. En tahtonut uskoa silmiäni nähdessäni hänet, jonka vielä äskettäin olin nähnyt niin raihnaisena, nyt hilpeänä ja kuopalla olevista poskistaan huolimatta melkein kauniina, — mustine kiharoilleen, jotka peittivät hänen valkoista otsaansa, ja somasti kaareutuvine huulinensa. Tungoksessa voin helposti huomaamatonna jäädä seisomaan hänen läheisyyteensä ja kuulla mitä hän sanoi. Hän oli selittämässä kuulijoilleen, miten lentäminen kävisi mahdolliseksi ihmisille, mistä asiasta lienee lukenut sanomalehdistä. Ensiksi hän puhui muutamista tehdyistä kokeista ja selitti miksi ne eivät olleet voineet onnistua, ja huomasin että hän oli jokseenkin hyvin käsittänyt, mikä vaikeuden synnytti; sitten hän alkoi kuvailla, millaista olisi, kun lentämistaito olisi tullut yleiseksi ihmisten keskuudessa. Silloin ei meidän enää tarvitsisi mataa tomussa ja loassa ja joka askeleella tuntea ruumiimme rasittavaa painoa, ei kenenkään enää tarvitsisi hengittää kadun myrkkyä ja likaa, vaan kukin voisi nauttia samasta ilmasta kuin linnut ja tähdet. Sitten tulisi hitaasti pilvien keskitse lentäen suurisiipisiä laivoja kaukaisista seuduista, ja ne olisivat täynnä vieraiden maiden ihmisiä ja eläimiä, ja toisilla laivoilla mentäisiin niitä vastaanottamaan; ja öisin vilkkuisi pimeän keskeltä kaikkialla kirjavia liekkiä, jotka osottaisivat, missä lentäviä matkamiehiä oli liikkeellä. Kun tahtoisi olla yksin lemmittynsä kanssa, niin ottaisi hänet vain selkäänsä ja levittäisi siipensä, ja hiljaa suhahdellen ne kiidättäisivät rakastavaiset yläilmoihin, torninhuippujen ja vuorten ylitse, merten poikki kauas pilviin. Ja kun rintamme ensin olisi tottunut avaruuden jalompaan ilmastoon, alkaisi uusi löytöjen aikakausi, ja rohkeat seikkailijat ohjaisivat matkansa eetterimeren loistaviin tähtisaariin.