SE OLI KUITENKIN MINUN IHANIN UNELMANI.

I.

Kevyet ovat keltanokan askelet, kun hän ensi kertoja Helsingin katuja käydä kepsuttelee. Sitä on jo semmoinen mies mielestään, kun rillain tai silmälasien läpi maailmaa tarkastaa… Espiksellä tai muualla … ja kun hienoja "Bostanjoglon" savuja kahden sormen välistä tupsauttelee … noin toisesta suupielestään yläviistoon.

Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan … ja tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja kaikesta!… Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" … ja usein täytyy tosi kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi muokkautua…

Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia… Teerevänä ja huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja vetelee… Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt Tanskan tai Ruotsin kielellä … suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat lukemista muka ansaitsevat!… Hyvin se onkin viettelevää tuo Esplanaatilla kuleksiminen … siellä kun aina ihmisiä tapaa … ja tuntemattomia, vanhoja ja nuoria … sirovartaloisia, keskeltä aimo piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia … ja kalvakoita, rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita … kaikki ne vain siellä sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.

Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään "leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään viuhtoo…

Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita ikkunoissa tarkastelee… Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto … ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.

"— — Sen täytyy, sen täytyy … siinä ei auta mikään, totuuden täytyy kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat … ja sinne päinhän käy kehityskin. — Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle, muualle vain kurkistelet!…

"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä — elähän kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia saarnoja — — —"

"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee… Vaikka sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa … ihanteen arvo ja sanoithan kerran olleesi hyvin taipuvainen — — —"

"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua … mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät … ja miehen edistymistä estävät… Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus … ja ala heti tositoimeen, niin…"

"Vai heitä!… Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään vain heitettävän… Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja versomaan pääsee, niin se pakottaa… Ja vaikea sitä on tukahuttaa itsensä … ja yhteiskunnankin…"

"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei maailmassa menesty, ei ainakaan meillä … yhteiskunnallinen järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai myöhemmin mukautua oloihin… Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä kuin puhuisi pukille venättä… Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua, ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja — ihanteet!"

Kovin paljon oli vanttera herra jo yhteen pohtiin puhunut, hyvin rupesi jo henkeä ahdistamaan ja puhkamaan pakotti. Eikä siitä olisi hänen elämästään tullutkaan mitään, jos ei hänellä toki olisi ollut omat konstinsa ahdistusta vastaan, lääkärin, hyvän ystävän, neuvot, jotka aina helpottivat hitusen.

Sundholmin eteen pysähtyi vanttera herra.

"Tuletko mukaan, vai —? Täytyy minun saada jotakin, koska niin ahdistamaan rupesi; mutta sen minä sanon, että jos et anna tuolla sisälläkään rauhaa minulle totuuksiltasi, niin etpäs, peijakas olkoon, juokaan minun kustannuksellani tippaakaan, et tippaakaan, Yrjö! Jokos lähdet niillä ehdoilla?…"

"Mene sinä sen — —! En lupaa sitä sinulle, enkä kellekään, vaan kiusallakin huudan, milloin tilaisuutta saan. Saat mennä yksinäsi ehtoinesi, mokomakin aineen orja … materialisti!"

Ylpeästi kääntyi suuttunut totuuden sankari pois lähteäkseen, vaan ei vanttera herra häntä kuitenkaan vielä päästänyt.

"EIähän mene, elähän mene kuitenkaan, Yrjö, etkös leikkiä ymmärrä sen verran, hääh? Vaikka kyllähän sinä humööriä häiritset noilla tuumillasi, mutta mitäpäs se setä ei sukulaisensa edestä uhraisi, puh! Jo taas alkaa … no tule nyt sitten, puhu mitä tahdot, minä juon muutaman 'Salvaattorin' ja sinä saat samanlaisen. No!"

"En tule sittenkään! Sinä aina vain pilkkaat." Eikä ollut apua mistään Yrjölle, äkeissään hän ystävänsä siihen jätti ja pois lähti eikä jälkeensäkään katsonut.

"No mene sitten, totuuden sankari! Lapsettaa sitä vielä, mutta hyvän miehen alku hän on!"

Niine mietteineen aukasi vanttera herra lasisen oven ja puhkaen sisään työntyi — — —

Rillojansa korjaillen ja keppiänsä heiluttaen Yrjö matkaansa jatkoi ja ruotsalaisen teatterin kohdalta Ylioppilastalolle poikkesi "Tilskuerenia" tai "Framåt'ia" lukemaan.

"Oli se koko olemus, tuo Lullekin! Sen kanssa vain ei saattanut vakaisemmista ja henkisemmistä asioista keskustella, ei vaikka peto olkoon! Ei muka hänen iällään enää soveltunut ihanteista … eläs vanhakin sitten … ja voipiko totuuden ihanne ja vapauden olla kellekään sopimaton? Sitäpä hän mielellään tietää tahtoisi, voipiko? Ja mikähän lempsatin järjestelmä se olisi, johon ei totuus mahtuisi, kun tiukalle pantaisiin? Valheeseen ei totuus mahdu, se kyllä myönnetään, mutta vale pois, totuus sijaan, ja entäs sitten? entäs sitten?"

Näin mietti mielessään Yrjö, kun Ylioppilastalolle astui… Portaita noustessaan sattui ylöspäin vilkasemaan: "Spei suae patria dedit" seisoi tuolla korkealla oven yläpuolella kultakirjaimilla. Niin, niin nuoriin se isänmaa luottaa … ja silläpä se onkin juuri nuorten asia ihanteiden lippua kohottaa … ja totuushan maan perii, hm!

Jo aukasi oven ja toista sisään päin lykkäsi. Leveällä akkunan laudalla istui muutamia ylioppilaita … siinä istuivat ja puhelivat … ja nauroivat eilispäivän kokoukselle Enqvistillä, että kun se ja sekin oli ollut puheita pitävinään, vaikk'ei kieli paljo suussa liikkunut … ja että… Vaan ei viitsinyt Yrjö mokomia juttuja kuulla. Vilkasi lasikaappiin oliko kirjeitä tullut ja kun ei ollut, niin niine hyvineen portaita yläkertaan juoksi.

Ei ollut heittämistä kalosseja tuohon kaikkein syötiksi … pian ne uudet joukosta viedään ja saapi niitä sitten kuuluutella, että "se tunnettu henkilö, joka silloin ja silloin j.n.e." Paras oli panna ne sisäkkäin tuonne oven taa syrjemmäksi… Sitä tehdessään jo vilkasi sivuhuoneesen, mitä ne siellä?… Pelasivat dammia toiset … muutamat sohvilla retkottivat sanomalehti nenänsä alla.

Jo sitten saliin astui … silmäsi ympärilleen ja vesisäiliön eteen pysähtyi ennen kuin toiseen sivukammariin meni Tilskueren'istä kirjanarvosteluja y.m. lukemaan. — —

— — Selkäkenoon oli Yrjö Alve sohvaansa solunut … ja luettavaansa kerrassaan vaipunut. Olikin se sattunut niin hauskaa lukemista, "Naiskirjallisuuden kehitys pohjoismaissa" … ei tahtonut kesken heittää, vaikka se tulkoon!…

"Kuuleppa, Yrjö, minulla olisi vähän asiaa…"

Sandbergin Ville se siinä ovella seisoi palttoo päällä … hänkin oli niitä saman puolen keltanokkia.

"No! sanohan asiasi!"

Ei haluttanut Yrjöä ensinkään nyt paikaltaan hievahtaa.

"Tulehan tänne … tänne porstuaan, täällä on muitakin ja meillä olisi asiata sinullekin!"

Ei auttanut vastustuskaan … mukaan piti lähteä ja siihen Tilskueren pöydälle heittää. Kyllähän ne sen siitä heti sieppaavat eikä sitä sitten paikalla käsiinsä saakaan, vaan elköön, jopa tuo alkoi ollakin lopussa!…

Porstuassa oli koko joukko Yrjön tovereita. Kaikki olivat he Kaisaniemeen menossa … oli näette päätetty pitää pienet muistijaiset tänään … Eljaksen päivänä. Eikä sinne muita tulisikaan kuin ne, jotka samana kevännä olivat samasta koulusta ylioppilaiksi tulleet … ei muita ketään!… Ja eri päälleen oli huonekin telefoneerattu. Ei Yrjöä nyt haluttanut juominkeihin. Juominkeihin? Herrainen aika! Kuka tässä on juomingeista puhunutkaan!… Ei suinkaan heillä ollut ne mieletkään, muuten vain vietettäisiin suuren miehen muistoa. Käveltäisiin Kaisaniemeen, jossa muudan viinilasi juotaisiin … ja tottahan siellä joku pitäisi puheenkin päivän kunniaksi…

Tiesiväthän ne veijarit, että puheiden pito oli Yrjön heikoin puoli, siihen kun kosketti, niin harvoin hän vastaan jaksoi panna.

"No olisikohan tuonne sitten lähteä", myöntelikin jo Yrjö ja kalossiansa alkoi oven takaa tavoitella ja jalkoihinsa sovitella.

"Sepähän naula se veti!" nauroi joku joukosta kumppanilleen ja yhtyivät siihen muutkin lähellä olevat.

Ja niin sitä mentiin juoksulla alakertaan, että kantapäät kiviportaihin kalisivat. Alas juostiin ja laulellen lähdettiin … koko nuorukaisjoukko, parvi keltanokkia.

Rautatietorille kun tultiin, niin riveihin asetuttiin ja siitä kepein askelin torin yli Kaisaniemeen … hyräillen iloisia marsseja, kaikellaista puhellen ja kilvalla rähisten.

II.

Sakeana, vahvana pilvenä öyhkysi savua kymmenestä paperossista … kiukeroiden kaukeroiden suupielistä tuli, mutta sitten verkalleen lakea kohti kohosi ja sinne katon rajaan liikkumattomana jöllöttämään jäi.

Ja kuta suuremmaksi kävi melu ja iloisemmaksi mieli, sen paksummaksi paisui savupilvi ja miesten päitä jo pehmeästi kierteli.

Kovaksi rupesi käymään jo rähinä … ja äänekkääksi, ett'ei omaa ääntänsä kaikin ajoin tahtonut kuulla. Yhteen kaikuun kun näet kukin olisi halunnut sanottavansa sanoa … eivätkä tahtoneet toiset kuuntelemaan taipua. Puheita oli pidetty … jokainen oli nyt muutaman tuutingin juotuaan tullut siihen päätökseen, että hänen puhujalahjansa eivät saa käyttämättömäksi jäädä kuten erään miehen leiviskä ennen muinoin … ja niinpä ei ollutkaan puutetta muista kuin kuulijoista.

"Hiljaa, pojat! Yrjö pitää puheen!…" huudettiin joukosta.

"No se oikein, Yrjö, annappashan kajahtaa, sinulta se kuitenkin parhaiten käypi!" ylisteli joku toinen.

Ja innosta sekä viinistä hehkuvana nousi Yrjö Alve seisomaan, yskähti pari kertaa ja lusikkaa hiljalleen lasissansa kierrätteli, ennen kuin alkoi. Ja puhuessaan hän lasinsa pohjalla pöytää höyläsi ja ruumistaan edestakaisin huojutteli.

"Hyvät herrat!"

"Mitkä herrat? Tovereitasi toki lienemme", kähisi muudan, jota ankarimmin puhetauti näytti vaivaavan.

"No niin, toverit, veljet! Tunnemmehan historiasta, miten kirkko ja valtio ovat erikseen elostaneet muutamin ajoin ja miten hallitsijat jonkun vaaran uhatessa liittäysivät kirkkoon tehden n.k. valtiokirkon. Tämä näetten on ilmoisen ikänsä hallitusta, jopa yksivaltiuttakin kannattanut. Yhdessä nämä sitten ovat yksilöä orjanaan pitäneet ja vapaampia liikkeitä tukehuttaneet…

"So, so, elähän tässä vain kovin rupea", varotteli jo muudan papiksi aikova.

"Mutta eihän voitane kieltää inkvisitsioonin olemassa olleen, eihän voitane kieltää uskonvainon sytyttämiä sotia käydyn, Hugenottein vainoja y.m., väittääkö joku ne valheeksi? Luullakseni ei. Näin on yksilön vapautta kohdeltu ja kuitenkin on löytynyt miehiä, jotka polttorovioista ja kidutuksista huolimatta ovat uskaltaneet olla tosia sanoissaan ja vakuutuksessaan. Se on suurta, se on jaloa ja ihmettelyämme ansaitsevaa. Luuletteko, että nykyään semmoista voisi ilmestyä, luuletteko?"

"Ei ilmesty … tämä aika on pelkuriuden aika!…"

"Eipä kuin terveen järjen aika … kuka se mokomasta henkeänsä menettämään rupeisi?…"

"Lujien luonteiden ja tahtojen aika on mennyt!…"

"Ja uskon innostuksen…"

"No miten lienee … en kyllä minä luule aikamme voivan tuollaisia marttiiroja luoda, se on liian veltto voidakseen sen tehdä, siltä puuttuu innostusta. Eikä se voi tulla kysymykseenkään enää tuollainen … mutta muissakin suhteissa sitä miestä tarvittaisiin, rohkeata, pelkäämätöntä ja uhraavaista miestä, joka uskaltaisi puhua suunsa puhtaaksi, puhua sen, mitä monikin ajattelee, vaikka ei tahdo tuoda julki, veisivät näet leivän suusta, valtion varman rukiisen leivän…"

"Hahahaa, oikein, Yrjö! sitähän sitä pelätään…"

"No henkikultahan se itsekussakin on…"

"Niin ja kehnokos se kaikkein silmätikuksi?…"

"Ja syntipukiksi ja syleksittäväksi…"

"Niin, siinäpä se tulee, toverit, ei uskalleta enää, ollaan sellaisia pelkureita, raukkoja, innottomia, ihanteellisuutta vailla olevia aineen orjia ja leivän jäytäjiä… Onko se suurta, että leipäkannikkansa perässä aina kituroidaan?… Senhän pässikin tekee, ruokaahan sekin hamuilee … mutta pitäisi toki ihmisen uskaltaa muuhunkin … henkisempäänkin! Pitäisi toki innostua aatteistakin … suurista, jaloista aatteista, jotka mieltä ylentäisivät … vapauden ja totuuden aatteista etupäässä … ja isänmaallisista!…

"No rakastammehan me isänmaata…"

"Niin kuin nuorten miesten pitääkin…"

"Henkemme, veremme edestä maan…"

"Suomi, armas synnyinmaamme…"

"Eläköön Suomi, eläköön!…"

Ja räikeänä huutona kaikui Kaisaniemen salissa eläköönhuuto, kolmenkertainen kova huuto.

"No, onhan tuo huutokin jotakin … työ se olisi kuitenkin parempi … työ kansan valistukseksi, oman henkensä vapauttamiseksi ja sivistykseksi … totuuden ja vapauden työ. Mutta tämä työ se on niin unohduksissa. Kyllä runoilija kehuu, että me ylioppilaat muka olemme 'vapaita hengen lapsia' … mutta toverit, elkää uskoko sitä, se on pelkkää korupuhetta ilman pontta ja perää… Orjia me olemme, henkisesti orjia, vääränvalantekijöitäkin…"

"Mitä? Vääränkö valan? Kuuleppashan!…"

"Mekö vääränvalan? Punnitseppas sanasi, et tässä sentään niinkään iltiksesi saa haukkua…"

"Kyllä minä olen sanani punninnut, kunhan selittää annatte. Emmekö ole kerran kummiemme kautta niin paljo asioita luvanneet … oletteko ne lupaukset pitäneet?…"

"Se on niiden asia, jotka ovat luvanneet … en minä ainakaan muista puhuneeni mitään", nauroi Sandbergin Ville.

"Enkä minä … pitäkööt kummit huolen lupauksistaan, ei se minuun kuulu…"

"Niin, se on kummein asia…"

"No olkoonpa sitten, mutta olettehan te rippikoulunne käyneet kaikki, tiedän mä?"

"Enpähän ole käynyt minä…" huusi muudan teerevästi.

"Vai et … no sittenpä et ole, kuulen ma, vielä täysi kansalainen … et kykene lailliseen avioliittoon etkä virkamieheksi, sanalla sanoen, sinä kuulut vielä lasten luokkaan, koko mies!…" "Niin mikä se sinäkin muka olet mies mukamasti … lapsi se on vielä Aholan Kalle, ei se saa vielä akkaakaan…"

"Mutta te toiset te olette ripillä käyneet ja uudistetun lupauksen tehneet, valan vannoneet … muistatteko te enää, mitä lupasitte? Oletteko ne pitäneet?…"

Eivät virkkaneet miehet mitään tähän kysymykseen, katsastelivat toisiaan, että mitähän siihen muut sanonevat. Jo vähän ajan päästä muudan, äskeinen papiksi aikova, rykäsi ja äänettömyyden keskeytti.

"Eihän se ihminen ole täydellinen … ja liha on heikko, mutta lie tuota kuitenkin joskus koetettu ja mitä ei ole tähän asti voitu, se ehkä tästä lähtein luojan avulla…"

"Elkää valehdelko itsellenne, ei teistä ole moni tainnut koettaakaan ja tuskinpa ovat kaikki voineet, jos koettaneetkin olisivat … en minä ainakaan. Kovin olimme lapsia vielä silloin … ei ajateltu paljo nokkavarttansa pitemmälle eikä pintaa syvemmälle. Tehtiin noin, koska muutkin olivat samoin tehneet ja koska vanhemmat sen niin tahtoivat … ja oltiinhan sitä sen tehtyään muka aika miehet mielestään ja kelvolliset yhteiskunnan palvelukseen … vala kuin vala, näette!…"

"Kyllähän se hiukan miehistyttävän tunnusti…"

"Ja olipa se juhlallistakin … kaikki juhlapuvussa, tytöt itkusilmin, virren veisuu ja kaikki … kaunista se oli…"

"Oli kyllä, mutta vääränvalan siinä useimmat tekivät, siitä olen täydelleen vakuutettu. Valheeksi on se jälestäpäin käynyt … yhteiskunnan vaatimaksi valheeksi… Ja paljo sitä löytyykin valhetta yhteiskunnassa … ja yhdyselämässä … ja ylioppilaselämässä … ja meissä itsessämme…"

"Taitaahan tuota olla, kun tarkemmin ajattelee…"

"Niin, mutta tuohan on kirkkoa vastaan … ja syntiä tuo puhe … mitä se luoja tuommoisesta?…" yritteli taaskin äskeinen sielunpaimenen alku.

"Mitä? Väittääkö Matti totuuden olevan Hänen tahtoansa vastaan, sepähän kumma ajatus? Semmoistako se on Matti oppinut kotona ja koulussa? Ei se voi olla mahdollista, totuuden täytyy olla otollista sille, joka on totuus itse, ja rehellinen epäileminenkin siveellisen elämän perustuksella täytyy olla otollisempi kuin umpimähkäinen antauminen… Sitä vaatii siveellinen oikeudentuntomme, ell'ei se ole ulkoa päin tulevilla opeilla kovin turmeltu ja väärälle tolalle saatettu…"

"Kylläpä se melkein siltä tunnustaa, kun oikein miettii … rehellisyys kai se parasta sentään lienee…"

"Niin, mutta mitäs se yhteiskunta meiltä vaatii ja kirkkomme?…"

"Vaatikoon, lie tuota vähän oikeuden tuntoa omassatunnossakin, kun sen puhua annetaan rehellisesti…"

"Ja järkikinhän sen sanoo…"

"Sokaistu järki ei sano mitään…"

"Meneppäs … vai ei mitään…"

"Kuulkaahan nyt, toverit, minulla on ehdotus: päättäkäämme nyt edes me nuoret tässä, että voimaimme mukaan koetamme tosia olla puheessamme ja toimissamme … että ikämme kaiken taistelemme totuuden puolesta ja sitä järjestelmää vastaan, joka ulkokultaisia synnyttää ja vääränvalantekijöitä … ja silmänpalvelijoita … eli yhdellä sanalla valheellisia… Joka uskaltaa, se juokoon maljansa pohjaan sen lupauksensa vakuudeksi!… Eläköön totuus ja aatteen vapaus!…"

"Eläköön!"

Ja sitten sitä ryypättiin … lasit pohjaan sen asian päälle … joka mies!

"Se puhuu kuin poika, tuo Yrjö … ja näkyy se sanansa selvittävän … minä jo ensin arvelin, että hernattiako se meistä rupesi haukkumaan!…"

"Kovia sanoja, kovia sanoja, mutta eivät ne niin valheellisiakaan olleet… Vaan mitähän ne sanoisi, jos tuommoista painostakin julkaistaisiin…"

"Ei taitaisi kaikki hyväksyä … mutta sietäisi siitä jonkun kirjoittaa…"

"Kuulkaapa, ukot, onhan teillä lasit tyhjät?…" kysäsi äkkiä
Sandbergin Ville ympärillensä katsellen.

"On muilla paitse Aholan Kallella … eihän lapsi jaksa miesten rinnalle!…"

"Eihän se ryypännytkään äsken, kun muut pohjaan kursasivat…"

"Eikö maistanut … päähäsikö jo hiiviskelee?…"

"Eikä hiivi … mutta ajattelinpahan, että kun en ole tuota puhuttua valaa ennenkään tehnyt, niin en tee nytkään… Mikä sen tietää, kuinka pian teitä taas saisi haukkua samoilla sanoilla, joita Yrjö nyt suvaitsi käyttää…"

"Katsohan vain viisasta … mutta raukkamaista se on tuommoinen,
Kalle!…"

"Olkoon mitä tahansa … minä en valoja tee…"

"Etpä saa akkaa, poika…"

"Elköön!…"

"Etkä pääse virkaan, valtionvirkaan…"

"Elköön, ehkäpä sitä elää muuallakin…"

"Etkä kelpaa luottamusmieheksi…"

"No kuin ei muuten uskottane, en persoilekaan, kun eivät muut luota minuun, luotan itse itseeni…"

Aholan Kallelle siinä monikin nauroi ja mahtaili; mutta Yrjö mietti mielessään, että Kalle se sentään taisi viisaimmin tehdä … eihän sitä tiennyt mennä niin takuuseen … ja silloin sitä olisi valapatto … ei siitä mihinkään päässyt!

"Niin mutta minun ehdotukseni jäi kesken", huusi Sandbergin Ville.
"Minä vain arvelin, että koska ei kellokaan vielä ole tuon enempi ja
seura vilkkaimmillaan, niin eihän täältä vielä malta poiskaan lähteä.
Tyhjiä lasiakaan tässä ei viitsi katsella, ergo, itaqve, igitur…"

"Kyllä tuo yskä ymmärretään…"

"Mitä arvelevat ukot?…"

"Hennon minä ottaa uuden tuutingin, jos muutkin…"

"Ja minä…"

"No, sama kaiketi minullekin on…"

"Siis uudet lasit?…"

"Uudet lasit!…"

Mahtavana kilisteli Sandbergin Ville pöytäkelloa. Ja tuossa oli jo kyypparikin.

"Hvad' falls?…"

"Om vaktmästaren är god och hemtar oss nya tutingar!"

"Jahah!"

Ketteränä kierteli kyyppari pöydän ympäri ja nokki pienet konjakkikarahvit tarjottimelle ja vesikannut ja muutamia sokeriastioita. Ja pian höyrysi taas nuorten miesten nenäin edessä kuuma tuutinkivesi … siinä niin lämmittävän huurun kasvoihin toi … ja karahviineissa kuulteli niin viattoman ja viettelevän näköisenä ruskea konjakki…

Siinä sitä sitten taas istuttiin lasien ääressä … ja puheltiin ja puheitakin pidettiin… Ja savupilvi ei enää ollutkaan miesten päiden yläpuolella … alas oli laskeutunut ja koko joukkokunnan pehmoiseen verhoonsa kierittänyt.

Iloinen oli ilta … Eljaksen päivänä … Lönnrotin muistoksi!…

III.

— Oli satanut koko edellisen päivän ja näyttipä siltä kuin sitä yhäkin kestäisi. Ilma tuntui niin raskaalta ja pilvet juosta jollottivat niin tasaisesti pitkin taivaan lakea, eikä aurinkoakaan näkynyt.

Mutta oliko mahdollista, että Vapun-päivä, tuo kau'an odotettu ja toivottu päivä tämmöisenä valkeneisi? Kylläpä sitten ei tarvitsisi koko päivää vuodessa ollakkaan, jos se tällaisena tulisi. Vaan sitäpä se ei tehnytkään: kirkkaana paistoi päivä pilvettömältä taivaalta Vapun-päivän aamuna ja tuulen henki oli puhaltanut pois tuon rasittavan raskaan ilman. Ja kahta vilpoisemmalta ja hauskemmalta se nyt tuntuikin, sillä pelko huonosta päivän-vietosta oli muuttunut riemuksi.

Koko Helsingin väestö näytti tämän oivaltaneen. Kaikkialla kaduilla vilisi iloista kansaa, vanhaa ja nuorta. Ja valkeita lakkeja, joita tähän saakka vain siellä täällä näki yksinäisinä kuin tähtiä keväisellä taivaalla, niitä oli nyt kuin taika-iskusta ilmestynyt satamääriä, jott'ei Esplanaadilla paljo muita näkynytkään kuin valkolakkisia nuoria, iloisia miehiä, ruusunen tahi muu pieni kukkas-vihkonen linnassa.

Näyttipä siltä kuin olisi tenttaminapuuhista kuihtunut opettajan alkukin kevään tullessa, uutta virkeyttä ja elon voimaa suoniinsa saanut ja pois oli pitänyt viskata Cicerot ja Plautukset, pois Senecan viisaat neuvot ja Iliadin ihanat laulut. Tämä päivä oli pyhitetty nuoruuden jumalalle, elonvoimasta ja toiveista uhkuvalle aikakaudelle eikä silloin saaneet luvut miestä estellä.

Ylioppilas-talon edustalle keräytyi nuorukaisjoukko, hetki hetkeltä se suureni ja nuo valkoiset lakit ne näyttivät niin hauskan näköisiltä. Niin, todellakin ne somistivat miestä, myönsi Anni neitikin, joka muiden muassa oli kiirehtinyt katsomaan, kun "ylioppilaat lähtevät", ja kuiskasi hyvälle vierus-ystävälleen, kuinka pulskalta Kallekin näytti tuossa uuden uutukaisessa valko-lakissaan.

"Katsoppas, Lyyli, eikö Kallekin ole kuin eri mies tänä päivänä?" kuiski hän vielä kumppalin korvaan.

Mutta Lyylilläpä oli jo oma katseltavansa, tuo notkea ja reipas Vikberg'in Vilho, jonka kanssa hän talven kuluessa oli niin tutuksi tullut luistinradalla, niin tutuksi, että… Kas, kas jopahan huomasi, arveli Lyyli itsekseen, ja oli hyvin välinpitämättömänä katsovinaan aivan toiselle taholle, vaikka nurkkasilmällä kyllä katsasti, että tuleekohan tuo tervehtimään. Tulihan se, astui rohkeasti häntä kohti ja lakkiaan heiluttaen niin tutusti sanoi: "hyvää huomenta, neiti Lundberg!" — — —

Ihmisiä oli jo kertynyt ylioppilas-talon edusta täpösen täyteen. Kaikki odottivat, milloin "ne lähtevät" ja moni heistä oli päättänyt lähteä mukaan aamukahville taikka huomenryypyille, toiset ruotsinmielisten kanssa Kaisaniemeen, toiset suomimielisten kera Alppilaan.

Jo kajahti Vaasan marssin reippaat säveleet ja Annakin hyppäsi, että nyt sitä lähdetään. "I högan nord vår vagga stod…"

Eipä se vielä ollutkaan suomimielisten lähtömerkki! Mutta ruotsinmieliset ne lähtivät, neljä miestä aina riviinsä asettausi laulajien jälkeen ja niin lähtivät, tahdikkaasti astuen laulun mukaan … ja suuri joukko katsojia, vanhaa ja nuorta, impeä ja äitiä, kiirehti mukaan Kaisaniemeen aamukahvia ylioppilaslaulun kaikuessa nauttimaan.

Jälelle jäivät vielä suomimieliset ja heidän tuttavansa ja hengenheimolaisensa. Siinä seisottelivat vähän aikaa katsellen menevien perään ja tarkastellen jäikö heidän osakseen impysiä ollenkaan ja — minkälaisia. Vaan pian ilmestyi valkealakkisten keskelle ylioppilaskunnan hopealta hohtava lippu, pitkän ja pulskan partaniekkaisen miehen kantamana, ja kuin sotamiehet ainakin keräytyivät valkolakit lippunsa ympärille. Eikä viipynyt kauvan, ennenkuin "Meill' Pohjola luminen on kotimaa", reippaasti helähti ja toinen joukkue astumaan lähti, mutta ei samaan suuntaan kuin äskeinen, vaan tulliportille päin maantietä myöten … Alppilaa kohti!

Ja ihmisjoukko se perässä tulla humusi ja tyttöset toisiaan tyrkkien ehättelivät rinnalla pysyäkseen ja päivän sankareita oikein likeltä katsellakseen. Eikä tahtoneet papat ja mammatkaan jälkeen jäädä, vaan puhkuen ja puhaltaen kokivat perässä pysytellä.

"Huh, huh, lämminpä tässä tulee … ja kun vielä sitten noin tomuaa … huh, oikein silmät sokasee ja sieramet täyttää … huh!… minkä peijakkaan tähden ne nyt niin lentävät … luulisi tulen takaa hätyyttelevän … puh!… astuvat juupelit kuin seitsemän ryssän kasakkia … mitä sinä poika siinä! me' matkaas' ihmisten tieltä … puh!"

Näin puheli lihava ja vanttera vartaloinen, punakkaverinen, noin 40 vuoden vanha mies, joka toisten perässä koki tulla puputtaa, vaikka se vaikeaksi näyttikin miehelle käyvän, koskahan hiki otsasta ja hivusten nenistä virtana juoksi ja aina vähän väliä piti nenäliinalla silinterihatun sisälaiteita kuivailla. Eikä tuntunut isoa apua olevan siitäkään, että päällystakkinsa pois nilisti ja käsivarrellaan kantoi … mutta helpotti se hiukan kuitenkin.

Pitkillä askelilla harppasi vantteran miehen perässä laihallainen herrasmies, jonka huolellinen ja muodikas puku, mustakehyksiset rillat, kellertävät kävelyhansikkaat ja hopea-mokulainen, yläpäästä paksumpi keppinsä osoitti hienoa, maailman menoon tottunutta ihmisolentoa. Hän astui niin vakaana ja miettiväisenä eikä näyttänyt kenestäkään juuri mitään huolivan … astui vaan, että tomu tuprusi, ja heilutteli keppiänsä niin varomattomasti, että vantteran herran housun lahetta sivumennessään pyyhkäsi.

"Aj, förlåt!" sanoi laiha herra ja kohteliaasti kumarsi. "Ingenting, ingenting att förlåta!…" puhkuili lihava herra ja katseli tarkasti miettiväistä laihaa herraa.

"No, men om ja' inte ha' blivit starrblind på minä gamla dar, sä ä' de' där en gammal bekant" virkkoi hän ääneen.

Laiha herra heräsi äkkiä mietteistään ja katsahti lihavaan.

"No, ta' mej sju tunnar tusan, ä' de' inte Yrjö i sin egen värdiga person!" huudahti lihava herra riemastuneena ja muutti päällystakkinsa toiselle käsivarrelle, että kätellä saattaisi.

Ja sitten sitä käteltiin, käteltiinpä oikein pitkään ja hartaasti, niin kuin ainakin tuttavat tekevät, jotka pitkästä kotvasta jälleen toisensa yhyttävät.

"No, mutta kuka lemppari olisi uskonut, että me täällä yhyttäisiin, puh! — hui kuin on väri … juuri Vapunpäivänä! Mikä sinut on tänne tuonut, Yrjö, puh … sinähän olet hovioikeuden-notariuksena Vaasassa, olen minä kalenterista huomannut? Puh!… Olet tainnut saada virkavapautta vähäksi aikaa, vai?…"

Niin oli Yrjö saanut … kolmeksi kuukaudeksi virkavapautta kivulloisuutensa vuoksi … oli tullut Helsingissä ensin käymään ja aikoi sitten muutamia viikkoja viipyä veljensä luona saaristossa … kesäksi oli hänellä ai'e lähteä kylpemään Hankoniemelle eli Visbyyhyn, ei oikein tiennyt vielä kumpaanko.

Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli.

Vilkasta oli elämä huvilan edustalla. Pöytiä oli aseteltu toistensa viereen hiekkaselle tasangolle ja niiden välillä liehui valkolakkeja tuoleista riidellen ja kilvoitellen. Kyypparit pujoitteliivat ihmisjoukossa kuunnellen ja muistoonsa tarkasti painaen, mitä kullekin pöydälle tilattiin ja joka taholta kuului vihellystä ja sihittämistä: "psss! vaktmästare!" Mutta eihän ne jokapaikkaan kerralla revenneet, saivat kuin saivatkin toiset odottaa hiukan aikaa.

Loitompaa katselivat hetkisen tuota mylläkkää Lulle ja Yrjö, jotka nyt jo olivat törmän päälle päässeet. Katselivat noita ilosta pyräkehtäviä seurueita tuolla metsän rinteessä, jossa näppärät, punaposkiset impyset viiniä maistelivat ja kilistelivät ilvehtivien, leikkiä laskevien poikien kanssa ja nauroivat heidän sukkeluuksilleen, jotta paisuva, pullea povi hykähteli; katselivat kuinka papat ja mammat tyytyväisinä istuivat pöytiensä ympärillä lyyrylakkista poikaansa katsellen ja ihastellen.

Monta kertaa he tuon näytelmän olivat nähneet, niin Yrjö kuin Lullekin, mutta aina sillä vain oli oma tuoreutensa ja uutuutensa, niin kuin keväälläkin pitkän talven perästä.

"No, veli, mistäs me sitten saamme paikat itsellemme?" kysyi Lulle
Yrjöön kääntyen.

"Näyttääpä siltä, kun saisimme katsoa päältä koko lystin pitoa! — Mutta äläpäs huoli, lähtäänpäs tuonne sisälle ja koetetaan saada sijaa tässä nurkkakammarissa, jossa niin usein ennenkin on istuttu ja puheltu."

Niin lähtivät ystävät pujoitteleimaan väkijoukon ja pöytien välistä. Eikä viipynyt kaukaista ennenkuin istuivat nurkkakammarissa kahven ja liköörin edessä … tällä kertaa täytyi Yrjön välttämättömästi saada "pluusata" ystävälleen, sillä Lulle oli niin monta kertaa ennen hänen edestään maksanut. Lasi toisensa perästä tyhjeni, täyttyi, taas tyhjeni ja täyttyi … ystävykset katselivat menoa tuolla ulkona ja puhelivat entisistä muistoista ja hauskuuksista, joita ennen vanhaan yhdessä olivat viettäneet.

Vähitellen olivat he joutuneet tuohon omituiseen tilaan, joka mielet niin pehmeiksi ja tunteellisiksi tekee, joka sydämmen sulut aukoo ja tunteen virtaukset höllistää ja kahleistaan päästää. Yrjö se etenkin taas miettiväiseksi kävi ja hajamielisenä nuorten meluavaa laumaa katseli ja tyttöjen punoittavia poskipäitä ja virkeitä silmiä…

Ne muistuttivat niin elävästi entisiä aikoja, jolloin hänkin oli nuori ja toivehikas, tulinen ja innokas ja jolloin hänkin lietsoi virkeyttä innokkailla puheilla ympärilleen, maljojen ääressä.

Mutta poissa oli nyt silloinen into ja tulisuus, rauvenneet olivat elämän entiset ihanteet, noin vähitellen, kuni ehtoopilvien rusottava punerrus, olivat ne vaalenneet ja läpikuultavimmiksi käyneet, kunnes hän vihdoin oli jäänyt kuivaksi kelopuuksi töröttämään. Ja semmoiseksi juuri tunsi hän nyt itsensä tässä nuorukaisjoukossa … oli kuin vanha kelo nuortean näremetsän keskellä … ja sepä se häntä ajattelutti ja mietitytti.

"Kuuleppas, veli Yrjö, muistatko sinä sitä iltaa … siitä nyt on jo toistakymmentä vuotta … puh … kun kaikki istuimme tässä samassa huoneessa illanvietossa. Me olimme silloin kärsineet tappion Ylioppilas-kunnassa — — puh — — ja sinä pidit silloin niin peevelin kauniin puheen siitä, miten oikeutta puh — — ja totuutta ja vapautta aina on — — polettu ja koettu kuristaa, vaikk'ei se ole koskaan onnistunut eikä nytkään ole onnistuva, sanoit sinä — —"

Yrjö istui ajatuksiinsa vaipuneena, veteli pitkiä savuja ja kattoa kohti puhalteli ja partaansa siveli. Hyvin muisti hän sen illan ja monta, monta muuta samanlaista … niin ja "nachspielit" ja Eljaksen päivät ja kaikki…

"Mutta olit sinä aika totuuden sankari siihen aikaan, Yrjö! Etkö muista, kun minä sinua aina sillä nimellä kutsuin? Mutta nyt olet sinä valtion palveluksessa niin kuin me muutkin syntiset ihmiset ja saat koreasti pitää suusi tupessa, ett'eivät niskaasi hyppää… Et sinä uskonut minua silloin, mutta niin se käypi, että ne semmoiset puheet totuudesta ja pahuudesta ja vääryydestä y.m. ne aikaa myöten kuolevat huulille tai jäävät hampaiden ta'a … varsinkin kun on perhe ja lapsia elätettävinä… Mutta niinhän tuo lie maailman meno, mitäpä me niistä … silloin haaveksittiin ja unelmissa elettiin … nyt ollaan valveilla, mutta — nukutaan kuitenkin! hah! hah! hah! Mut heit' hiiteen tuo surullinen muotos'! Vaktmästare, psss, psss! har du öron, du din — — —!"

Siihen lennähti kyyppari. "Hva' falls?"

"En flaska likör och par flaskor vatten!"

"Jahah!"

Hetkessä olivat sileiksi ja särmäkkäiksi hiotut liköörilasit taas nestettä täynnä; mutta ei vain tahtonut Lulle ystävätänsä saada iloiselle mielelle, vaikka hyvinkin koetteli.

"Kuuleppas, anna sinä entisten muistojen nyt olla, Yrjö … tyhmästipä teinkin kun rupesin niistä juttelemaan, mutta johtui vain se totuuden into mieleen. Vaan sehän haihtuu kuten muutkin innottelut ja unelmat … eikä siitä sen enempää! No kippis, bror!"

Vaistomaisesti otti Yrjö lasin käteensä ja kilisti, katsahti sitten ulos ja Eljaksen iltana tehtyä lupaustaan muistellen huokasi:

"Mutta se oli kuitenkin minun kaunein unelmani; joka — murtui!"

Ja siinä istuivat he molemmat mietteissään, eikä Lullekaan jaksanut entistä iloista mieltänsä pitää.

Mutta ulkoa kuului nuorison iloinen humu ja remakka, naurua ja heleitä naisääniä ja juuri heidän päänsä päältä balkongilta kajahti äkkiä Topeliuksen tuttu ja reipas laulu:

    "Vi äro andens fria folk,
    Som stolt att vara ljusets tolk,
    Skall evigt kämpa för dess rätt,
    Och evigt skydda det!" j.n.e.

LASKIAISLUPA.

Kyllä oli surinaa tänä päivänä ala-alkeiskoulun ensimmäisellä luokalla. Tuo pienenlainen ja vanhanaikanen kouluhuone, josta tervan haju ja kengän voiteen katku ainoastaan kesäluvan aikana tuulottua kerkesi ja kerrassaan erkauta, se surisi ja kuhisi nyt kun mehiläispesä mäen rinteessä kesäsenä poutapäivänä. Ja ääntä siellä oli, kimeimmästä kirkunasta alkaen aina äänenmurroksessa olevaan karkeaan saakka ja kaikki ne vain kokivat suun täydeltä asiaansa toimittaa.

Seikka oli semmonen, että nyt oli laskiaistiistain aatto ja huomenna siis itse laskiainen. Aina ennen oli tämä päivä ollut ilon ja riemun päivä, mutta nyt uhkasi se tuoda ikävää ja murhetta koko ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle: Alasen maisteri oli tuominnut luokan arestiin huomispäivän aamupuoleksi!

Laskiaistiistaina arestiin! Onko maailmassa mokomaa ennen kuultu? Se oli kerrassaan ihmisrääkkäystä, sanoi Rantalan Ville ja siltä se juuri tuntui toisistakin.

Ja eläs kelpo asiasta sitten! Joku hulivili oli aivan piloillaan ja mitään pahaa tarkottamatta mustan taulun selkäpuolelle sattunut kirjottamaan: maisteri Alasen tunnilla saa tehdä mitä vain tahtoo ja ilkeää! Olipa sitten latinan tunti tullut ja Alasen maisteri ruvennut oikein taululla näyttämään mitenkä latinaksi rakastetaan, on rakastettu ja vastakin aiotaan rakastaa, ja kun taulun toinen puoli ei rakastelemiselle riittänytkään, yritti maisteri jatkaa selitystänsä ja rupesi kääntämään taulua, mutta voi kauhistus! Siellähän seisoivat nuo turmiota ennustavat sanat. Ylösalasin ne tosin olivat siinä, mutta siinä ne kuitenkin olivat ja Alasen maisteri olikin semmoinen maisteri, joka nurinkurisetkin asiat selville sai.

Ja sai hän ne nytkin. Vakavana ja äänetönnä kirjotukseen kotvasen tuijotti, ei jänterekään noissa keltasen kuivahkoissa kasvoissa liikahtanut, ja sitten hän yhtä hiljasena rivi riviltä poikajoukon tutkisteli ja vapistuksen ja pelon sekaseen mielentilaan saattoi. Syyttömiä he kyllä tiesivät olevansa, mutta pelotti se kuitenkin, miksikähän lie pelottanutkin, ehkäpä siksi, kun itsekukin tunsi omat ajatuksensa tuohon taululle kirjotetuksi ja arveli, että nythän lukee maisteri hänen sydämmensä mietteet kun kirjasta ikään!

Alasen maisteri tällä välin vain jatkoi tutkisteluaan, joka äänettömyytensä kautta juuri enin kauhistutti. Viimein toki hiljasuuden keskeytti — olisikin äsken erottanut vaikka neula olisi lattialle pudonnut — ja sitte hän levollisesti oli kysässyt: kuka tuon kirjotti?

Eihän sitä kukaan tiennyt ja varoi se tepposen tekiä ilmottautumasta. Toisiaan vaan pojat äänettöminä katsastelivat ja posket heillä hohti kun puolukan päivänpuoleinen pollukka jälkikesällä. Eikä sittenkään vielä mitään virkettu, vaikka Alasen maisteri toistamiseen ja kipakammasti kivahti: "kuka tuon kirjotti? kysyn minä". Sama punastus ja äänettömyys.

Mutta silloinpa se oli lauennutkin! Ei kukaan kuolevainen ollut Alasen maisterin haahmoa semmosena nähnyt, kun sen nyt näki. Sanoissa ja äänessä ei kiukku ilmestynyt, vaan ne värähtelevät laihat kasvot ja mulkoilevat silmät!… voi laupias sentään!

Mutta ääni se vain kähisi kurkkuperässä ja katkonaisia sanoja koki pinnistää esille: "te … te … lurjukset!… Vai … vai sillä lailla … te … te rakkarit … pa … palkitsette … mutta ky … kyllä minä … opetan teitä … te lurjukset … te rakkarit … te … te! — —"

Ja kuka sen tiesi kuinka kauan maisteri olisi tähän tyyliin jatkanut, mutta läkähtyä kun alkoi, täytyi toki heretä. Vasta sitten kun tovin oli yskinyt ja kakistellut, oli taas rauhottunut entiselleen ja liitupalasen pöydän nurkalle pannut.

"Jos ei tämän tekiä viikon kuluessa minulle ilmottaudu, saa koko luokka istua laskiaisaamupuolen arestissa, muistakaa se!" Niin oli maisten sanonut ja niine hyvineen mennyt jättäen luokan pelon ja hämmästyksen valtaan.

Nyt oli laskiaistiistain aatto. Huomenna oli tuomio toteutettava, sillä viikon kuluessa ei kukaan ollut ilmottautumassakaan käynyt. Tiedettiin kyllä, kuka tekiä oli, mutta päätettiin uhallakin näyttää, että tällä luokalla oli yksimielistä väkeä, joka ei antanutkaan menetellä kanssaan niin kun eräät tahtoivat. Oli sillä hitunen tahtoa silläkin, sen oli Alasen maisteri saava kokea!

Tästä tärkeästä asiasta sitä nyt tuumattiin ja rähistiin ja kaikki olivat mielessään entistä ylpeämmät, sillä nytpä saivat yläluokkalaisetkin nähdä, mitä miehiä ensimmäisen luokan pojat oikeastaan olivat. Tokkopa toisilla luokilla näin rohkeita oltaisiinkaan? Tokkopa raukat uskaltaisivatkaan opettajaansa vastustella? Jaa-a, juuri opettajaa, ei se ollutkaan vain leikin asia, mutta täällä sitä tohdittiin!…

Tuolla tuli katua myöten jo maisteri. Verkalleen köyryselkänä asteli, maahan päin tuijotti ja käsiään selän taakse ristiin taivutteli. Kyllä pojat sen tismalleen tiesivät, mistä maisteri parastaikaa juuri palasi. Ja senhän tiesi jok'ikinen ihminen kaupungissa, joka vähäkään aikaa lie paikkakunnalla oleskellut. Sillä maisteri Alanen ei ollutkaan mikään löyhkänkenkä ja vaihteleva elämän tavoissaan. Yliopistosta asti hän tapansa oli pitänyt ja sepä se muun muassa vaati, että ennen kymmentä piti käydä Seurahuoneella — muutakaan sopivaa paikkaa ei löytynyt — kahvensa juomassa ja sanomalehtensä lukemassa.

Kun kello lie alkanut olla neljännestä vaille kymmenen, tiesi Seurahuoneen palvelia maisterin olevan tulossa ja kävi jo tuon määrätyn tuolin määrättyyn paikkaan asettamassa ja valmisteli kahvekojeet tarjottimelle. Ja lyönnilleen neljännestä vaille astui maisterikin tavallisesti sisään, pani kuluneen silinterihattunsa aina samaan peränaulaan ja keppinsä aina samaan nurkkaan.

Salin ympäri hän sitten kierroksen teki tutkien pöydät ja etsien tuoreimmat sanomalehdet kynsiinsä. Ne kun lie saanut, köpitti pöytänsä ääreen, jonne kyypparikin jo oli kahvekojeet tuonut. Juotuaan ja luettuaan vihelsi palvelian luokseen, marisi kahven kehnoutta ja maksoi, ylioppilastavan mukaan kuitenkin aina juomarahaakin antoi. Ja sitten hän meni, asteli verkalleen kouluun poikia komentelemaan ja haukuskelemaan, ett'eivät milloinkaan mitään osanneet, ei milloinkaan mitään, eikä poikkeuksia koskaan, sen laiskurit!…

Siinäpä hän jo olikin luokan ovella. Entistänsä verkempaan käveli ja koko olento näytti niin raukealta ja uupuneelta. Luokan priimus tuli kirjoineen ja näytti, mitä läksyksi oli latinan kieliopista. Taivutuskaavoja! "No alappas sinä, Virkkula, imperfektum konjunktiivi passiivi verbistä lego!"

"Legerer, legereris, legeretur, lege — legerimus legeristis, legeruntur!" — saneli Virkkula ja katseli epäilevästi maisteria.

"Ei se niin ollut, se oli väärin, saanko minä, saanko minä?" kuiski joku takaa päin.

Mutta Alasen maisteri ei kuullut mitään. Hän istui nojatuolissaan mietteihinsä vaipuneena ja nuo raukeat silmät näyttivät vettä tuhertavan. Kummastellen pojat maisteriansa katselivat, vaan eivät pahoin uskaltaneet äännähdelläkään, sillä huomennahan oli laskiainen!

Jo viimein heräsi maisteri, pyyhki hien otsaltaan, korjasi silmälasinsa vaakasuoraan ja katseli luokkaan päin. Pojat istuivat kun naulatut, huomennahan oli laskiainen!

"Minä en voi oikein hyvästi tällä kertaa, saatte luvan täksi tunniksi, mutta pysykää alallanne, ett'ette häiritse vierusluokkaa", sanoi maisteri lopuksi, pani kirjan pöydälle ja teki poislähtöä.

Pojat vilkuilivat toisiinsa. Kumpahan ei tulisi huomennakaan, arvelivat, eikä ylihuomennakaan eikä sittenkään, niin saisimmepa lupaa! Niin, ja huominen aresti, siitä sitä pitäisi päästä — ja kyllä vain taidettiin päästäkin, arvailivat.

Maisteri meni: yhtä hiljalleen kun tuli, asteli poiskin ja oven perästään kiini veti. Ensin vähä aikaa kokivat pojat olla hiljempaa ja puhella supattamalla, mutta vähitellen koveni puhe, kunnes lopulla jo aika remakka syntyi. Viereisen huoneen ovesta katsahti sisään opettaja: "Mitä jyräkkää täällä? Missä opettaja?"

Asianlaita selitettiin.

"Vai niin, no olkaa sitten siivolla, mutta…" Ovi sulettiin. Mutta vielä sai opettaja tunnin kuluessa toisen kerran käydä ovesta ärjäsemässä, ennen kun pojat älysivät alallaan pysyä tunnin loppuun.

* * * * *

Kammarissaan Kirkkokadun varrella istui Alasen maisteri saman päivän iltana. Siinä paloi punaseksi maalatulla kirjotuspöydällä hänen vanha vihreäsuojuksinen petroleumilamppunsa ja verkalleen hän itse keinotuolissa edes takasin souteli. Papereja oli hänellä tukko levällään pöydällä, kellahtavia, vanhan näkösiä paperiliuskoja, jotka hän juuri oli esille pengostellut muun romun alta arkun pohjalta, missä ne niin kauan olivat rauhassa olleet.

Maailma niistä ei olisi paljo piitannut noista ummehtuneista irtanaisista paperipalasista, mutta Alasen maisterille ne olivat tärkeintä omaisuutta: ne sisälsivätkin koko hänen elämänsä historian! Elämäkerrallisia tietoja ja vuosilukuja niissä ei ollut, olipahan vain satakunta runosepustusta, jotka arvostelia olisi katsonut pyhimmäksi velvollisuudekseen tuleen viskata, ja sen lisäksi pari täpläkästä kirjettä, siinä kaikki. Mutta siihenpä se Alasen maisterin elämän historia toki mahtuikin!

Nuorena oli hän ylioppilaaksi tullut ja hyvänpuoleisilla arvosanoilla. Kehuivatpa toverit häntä lahjakkaaksikin. Ja sitä paitse oli hän jo varhain, pienestä pahasta alkain, osottanut taipumusta runonsommitteluun. Alasen rouva, nykysen maisterin äitivainaja, oli ollutkin niin ylpeä pojastaan, kun tämä syntymäpäiväksi tai muuksi merkilliseksi hetkeksi kirjotti runonpätkän ja vieraiden läsnäollessa sen lausui.

Ja olikinhan se todella erinomaista! Tokkopa lie tiheän päähän kuultu, että toista vuosikymmentä alotteleva pojanviksari, ihan lapsi, itse semmosen runon tekasee ja päällepäätteeksi sen sillä keinoin lausuu? Tokkopa lie kuultu, kysäsi Alasen rouvavainaja pappilan pruustinnalta ja vallesmannin rouvalta. Ei suinkaan pruustinna ollut kuullut eikä vallesmanninkaan rouva sinä ilmossa ikänä — ja kylläpä Alasen rouvakin sen hyvin uskoi, että eivät ne olleet…

Niinpä oli tuosta kullan-nuppulasta vihdoin lyyrylakki tullut. Se oli riemun herttanen aika Alasen herrasväelle tuo kesä, jolloin rakas Kalle herra valkolakkineen kyläläisten silmät huikasi. Niin oli Alasen rouvakin taas kun nuori jälleen ja mielipä se tuohon vanhaan ukonjörötykseenkin hiukan vaikuttamaan. Ja voi hyvänen aika, kun sitä kylää sinä kesänä laukattiin ja Kalle herra se vain aina piti muassa olla lyyryneen lakkineen. Hänen tähtensähän sitä oikeastaan kyläiltiinkin!

Mutta siitäkin lystistä tuli loppu niin kun kaikesta muustakin maallisesta. Kalle herra matkusti Helsinkiin opintojansa jatkamaan ja oppineeksi sukeutumaan.

Mutta oikeata oppinutta ei hänestä koskaan tullut. Kirjoja hän kyllä lueksi liiaksikin ja itsekin kynää käytteli Osakunnan sanomiin pieniä runonpätkiä kirjotellen, mutta niitäkään eivät tahtoneet kaikki ymmärtää. Että vika oli kuulloissa, siitä oli Kalle herra varma, sillä tiesihän hän, että kykyä hänellä oli, sitähän oli vakuutettu niin kotona kun koulussakin.

Sattuipa eräänä päivänä muuan toveri juohauttamaan Kallelle, että hänen pitäisi antaa lahjansa ja kykynsä suuremman yleisön tuomittavaksi, sillä sitten se vasta oikein asianlaita muka nähtiin. Sitähän Kallekin jo oli kotvasen mielessään miettinyt ja kovasti oli hän vakuutettu siitä, että yleisö, tuo suurempi yleisö, hänet kyllä ymmärtää. Niin oli viimein saanutkin kustantajan sepustuksilleen ja ennen pitkää näkyikin kirjakaupan akkunassa "Kevään kukkasia, seppeleeksi sommitteli Kaarlo A."

Voi taivasten teidät, kuin Kallella sydän silloin lujasti pamppaili! Hänen teelmänsä, Kalle Alasen runot, olivat nyt tuossa sirona vihkosena ihmisten silmäin edessä! Tuntui vähän pelottavalta, mutta hyvältä kuitenkin. Ja kirjakauppaan kun meni, tahallaan meni, että kerrankin omatekemän kirjansa saisi ostaa, niin tuntui oikein kummalta sanoa, että saisikko hän "Kevään kukkasia" nimisen vihkosen.

Ei tiennyt puotilainen koko vihkoa olemassa olevankaan, vaan kysäsi tekiää ja milloin kirja oli ilmestynyt.

Aivan oli Kalle vähällä sanoa, että minä se tekiä olen, vaan osasi kuitenkin kompastuksen välttää ja sanoa, että Kaarlo kai se oli tekiä ja vasta se oli ilmestynyt.

Tovin oli sitten ikävissään saanut odottaa, milloin sanomalehdissä arvostelun tapasta näkyisi, mutta vihdoin se sentään tuli. Vaan minkälainen se oli? Voi hyvä Jumala sitä iskua! Aivan oli arvostelia nauruksi vääntänyt koko kirjan ja pilkannut, että mitähän ajatusta muka tässäkin oli:

    Mun impi ihanainen
    Kun ruskopilvi on,
    Min rantaa taivahainen
    Koi kultaa auringon.

Impi kun ruskopilvi! Ja auringon koi! Mitä se muka oli? Ja entäs tämä sitten:

    Ja vahtonilja myrskyn
    Se uurtaa rantamaa,
    Ja tuska tuima tyrskyn
    Se rintaa ahdistaa.

Myrskyn nilja ja tuskan tyrsky! Ja rannan uurtaminen ja rinnan ahdistus! Mitä niillä oli toistensa kanssa tekemistä?

Tämmöstä ja paljo muuta samaan tyyliin seisoi päivälehdessä ja lopussa vielä ivallinen kehotus, että tekiä panisi myrskyineen nukkumaan eikä nousisi ennen kun tyrsky lauhtuu!

Ei nukuttanut sinä yönä Alasen Kallea eikä näkynyt miestä kumppaniston kokouksessa seuraavan päivänkään iltana. Ulos kun sitten kuitenkin meni, tuntui siltä, kun olisi ihmiset kadulla häneen katsoneet ja arvelleet, että tuossa se nyt on se, jota sanomissa niin pilkattiin. Tuommonen otusko se nyt on, pahanen pojan naskali, kaikkipas tässä sitten tyrskyilemään!

Jo horjui niinä päivinä luottamus itseensä ja vakaumus lahjoistaan, mutta olihan hänelle kotona aina vakuutettu, että hänessä oli merkillinen taipumus, ja siihen suuntaan oli koulussakin opettajat lausuneet. Sitenhän se hänessä vähitellen oli kypsynytkin varmaksi vakaumukseksi, että kyllä hänestä vielä toinen mestari tulee, ja niin oli ajan kuluessa luuloonsa lyöpynyt, että tuntui kun nyt olisi koko mies läjään lyöty ja sanottu: pysy siinä! Eihän kannattanut enää ajatellakaan kirjailiaksi tuommosen jutun perästä, kyllähän hän sen ymmärsi, mutta miksikäs sitten?

Hän oli jo niin kerrassaan ollut vakuutettuna tulevasta elämänsä tehtävästä ja päämäärästä, mutta nyt oli muuan, joka ei häntä tuntenutkaan, tullut ja nutistanut koko miehen yhteen sykkyrään!

Hänen elämänsä korkein päämäärä oli armotta revitty pois, mihinkä hän nyt turvautuisi? Isä, joka oli lukenut arvostelun sanomalehdestä, rupesi nyt viisaaksi ja neuvoi heittämään hotuun kirjalliset puuhat ja menemään kansliaan; sitä tietä nykyään paraiten leivälle pääsi, ja sehän se kuitenkin oli ensi tehtävä, sillä ei hänenkään varansa enää pitkälle piisanneet, hyvä sekin, kun oli poikansa ylioppilaaksi jaksanut saada!

Kansliaan! Kuivia asiakirjoja puhtaaksi kirjottelemaan! Ei ikinä, vaikka nälkään kuolisi, niin ei! Semmosessa elämässä ei ollut henkeä eikä vilkkautta, se tappaisi hänet tuohon paikkaan.

Ei hän muutakaan sopivaa elämän rataa löytänyt. Oleskeli ja eleskeli vain pääkaupungissa, niin kauan kun varat kestivät ja tovereilta velaksi sai. Mutta kun kummastakin vihdoin loppu tuli, silloin oli Kallestakin vähällä loppu tulla. Kaikkialla velkamiehet ahdistelemassa eikä mistään saanut rahoja; ne olivat surkeita aikoja, ne! Vaan silloinpa tuli kun taivaasta kirje eräältä setältä pienestä maaseutukaupungista, jossa tarvittiin ala-alkeiskoulun ensimmäiselle luokalle opettajaa. Siihen oli Kalle setän mielestä kun valettu eikä ollut hänellä itselläänkään tarjousta vastaan: pääsihän toki velkamiesten kynsistä rauhaan vähäksi aikaa!

Ja niin hän muutamana syyspäivänä istua törötti alkeiskoulun ensimmäisen luokan nojatuolissa latinan kielioppia pikkusille, vilkkaille ja tarkkaamattomille pojannulikoille opettamassa ja amo-verbiä taivututtamassa. Sillä samalla tuolilla oli hän nyt kaksikymmentä vuotta istunut ja yhä takoi hän vain samoja sääntöjä ja poikkeuksia, samoja taivutuksia ja sijottelukaavoja nuorten uppiniskasten hulivilien päihin, noiden vekkulien, jotka eivät käsittäneet mikä ääretön ihanuus ja järjen selvityskeino tuo rakas "Grammatica latina" oli.

"Henkeä" ei siinä suinkaan ollut eikä sitä alkanut enää olla maisterissakaan. Mutta tuskinpa hän sitä enää kaipasikaan: tulihan tuota jo aikaan näinkin ja kun rauhassa sai olla, niin mikäpä tässä?… Se se vain suututti, että välistä, tosin kyllä hyvin välistä, tapahtui joku rauhaa häiritsevä uppiniskasuus eli muu hangotteleminen. Se oli merkillistä, ett'ei parempain ihmisten lapset voineet olla siivolla ja pysyä alallaan!

Ylioppilastavoilleen hän kuitenkin oli uskollisena pysynyt ja vähitellen niin järjestykseen taipunut, että luonnossaan ajan kulun alkoi arvata. Poikamiehenä hän myöskin ikänsä oli ollut, sillä "hän ei saanut niitä, joita tahtoi, eikä tahtonut niitä, joita olisi saanut", kuten hänen oli tapansa vastata semmoisille, jotka kovin alkoivat udella hänen lemmettömästä elämästään.

Lemmetön ei se kuitenkaan ollut läpeensä ollut: oli siellä toki ollut yksi kirkas tähtönen hänenkin pilvisellä taivaalla, joka kerran juuri häneen päin oli hohteensa luonut, mutta sittemmin toisaalle päin, niin että ainoastaan heikko kajastus oli hänen osakseen viime vuosikymmenenä piisannut.

Nyt oli sekin tähti sammunut, kajastuskin, tummennut. Juuri tänä päivänä oli hän päivälehdessä lukenut: Ilmotetaan, että tuomarin leskirouva S—— V—— levollisesti vaipui j.n.e. Hänkin oli siis tämän maailman kurjuuden jättänyt! Kurjuudenko? Niin todellakin, sillä tuomari V——tä ei hän koskaan ollut rakastanut, ei koskaan. Kaarlo Alanen oli sen miehen nimi, jolle hän lempensä oli omistanut ja kauan, kauan oli hän odottanut, mutta vihdoin oli hän mukautunut olojen vaatimukseen.

Ja maisteri Alanen hänkin oli odottanut, oli odottanut sitä hetkeä, milloin pääsisi paremmille tuloille, jotta voisi armaansa käydä noutamassa. Mutta sekään päivä ei koittanut konsaan; "maisteri" kun ei minkäänlaista opettajan tutkintoa ollut suorittanut, ei parempaankaan virkaan päässyt. Ja niin oli päivä päivältä, vuosi vuodelta aika lipunut, kunnes hän vihdoin sai kirjeen entiseltä lemmityltään, jossa sanottiin, että hän oli jo odottanut niin kauan, niin kauan, eikä enää jaksanut odottaa, "hyvästi Kaarlo, elä kiroa minua!"

Tämä ja paljo muuta seisoi kirjeessä. Sinä päivänä odotti Seurahuoneen kyyppari turhaan maisteria aamukahville ja ensimmäisen luokan pojat riemuitsivat ilosta, kun maisteri ei koko päivänä tullut kielioppineen heitä kiduttamaan. Tällä kertaa olikin maisterin vuoro ollut: samoin kun nytkin oli hän silloin kammarissaan istunut tuon vanhan sinisuojuksisen petroleumilamppunsa ääressä ja keinutuolissaan verkalleen keinunut. Paperitukko, sama joka nytkin, oli silloinkin pöydällä levällään ollut ja siitä oli hän ne yksittäin hiljasella supatusäänellä lukenut. Vielä aamulla neljän aikana oli hänen kammaristaan lampun valo näkynyt ja kun matami oven reiästä katsoi ja kuunteli, istui maisteri entisessä asemassaan — verkalleen keinuen ja hiljalleen paperistaan lukien.

Mutta seuraavan päivän aamulla oli hän kuitenkin kymmenen aikana Seurahuoneella kahveansa juomassa ja heti sen jälkeen koulussa latinaa poikiin iskemässä eikä hänen kuivissa kellertävissä kasvoissaan erikoista jälkeä näkynyt: silmät vain olivat entistä raukeammiksi käyneet ja selkä hiukan enemmän kyyryyn taipunut.

Niin kun silloinkin istui maisteri nytkin kammarissaan keinuen tuossa vanhassa keinutuolissa, jonka käsipuut ja jalakset matami oli purjenuoralla köytöstellyt, ett'ei se niin pahasti narisemaan pääsisi. Ja sinisuojuksinen petroleumilamppu seisoi kömpelömäisellä jalallaan pöydän keskustalla levittäen himmeän, sinertävän valon ympäri vanhanaikasta mutta hyvässä järjestyksessä olevaa huonetta ja valasten noita kuluneita papereita, jotka pöydällä olivat hänen edessään. Yhden hän niitä kerrallaan aina otti ja lausui sen sisällyksen hiljasella, kuivalla äänellä, ennen kun sen pois pani. Ja sitä tehdessään hän väliin aina surullisesti huokasi ja putosipa joskus yksinäinen kyynelpisarakin tuolle kellahtavalle paperille.

Maisteri Alanen eli muistoissaan. Hänen elämänsä miehuuden aika oli niin tyhjää ja autiota, ett'ei hän siitä koskaan ollut saanut nauttia. Enimmän nautti hän silloin, kun yön hiljasuudessa sai muistossa elää uudelleen sen ajan elämätään, jolla jotakin tuoreutta ja virkeyttä oli ollut. Mutta ei se pelkkää nautintoakaan ollut: surun tunteetkin siihen aina sekaan yhdistyivät, vaan nautintoa siinä kuitenkin oli ja se oli harvinaista maisteri Alasen elämän historiassa. Sillä nykysissä oloissa ei sitä muuten tarjolla ollut.

Silläpä ei paljo erehtynytkään sanoessaan noiden vanhojen paperien sisältävän hänen elämänsä kertomuksen. Siihen aikaan, jolloin hän näitä kirjotteli, oli se elämää ja hän oli toivossa ja luottamuksessa tulevasta kutsumuksestaan. Mutta se kun häneltä riistettiin, elämän tarkotusperä, silloin oli jo vakaumus poissa ja luottamus itseensä. Toivo kuitenkin kyti, toivo saada kerran omistaa tuo ihana olento, jota hän aina oli ylimpänä ihanteenaan pitänyt ja jolle hän runonsa oli sepittänyt. Kymmenen vuotta sitten oli se entistään tummemmaksi käynyt, kun toinen oli hänen tähtösensä taivaalta todellisuuden jokapäiväsiin oloihin temmannut, ja nyt, nyt oli viimeinenkin kipuna sammunut, tähtösen kajastus kadonnut ja maisteri Alasen elämä loppunut, jos näet elämällä toivoa ja luottamusta käsitetään. Ja sitähän sillä käsitettävä lienee. — —

Pöytälamppu oli jo lasitorvensa mustaksi savustanut ja kiertäen kaartaen kohosi tuo musta kitkerä savukiehkura torvesta kattoa kohti. Vähän ajan perästä alkoi se omituisesti läpättää ja tuksautella, tuo sinertävä valo huoneen seinillä himmeni himmenemistään ja vanha keinutuoli oli pysähtynyt taaksepäin nojaavaan asemaan.

Mutta sitä ei maisteri huomannut. Hän oli nukahtanut siihen omiin unelmiinsa ja syliin hervahtaneessa kädessään piti hän muutamaa noista vanhoista, ummehtuneista paperiliuskoista. Lamppu sammui, sillä sydän ei enää ylettynyt nesteeseen, jota alempana, pohjalla vielä kyllä olisi ollut; siinä riippuessaan oli se itsensäkin kuivaksi kaheloksi kuivattanut koettaen ylläpitää valon väikettä niin kauan kun suinkin mahdollista oli. —

* * * * *

Kirkas talvinen päivä oli Laskiaistiistai. Lumi kimalteli niin viettelevästi auringon paisteessa, kun varta vasten olisi tahtonut tehdä kiusaa ala-alkeiskoulun ensimmäisen luokan oppilaille, jotka ynseinä ja nurjamielisinä astelivat koululle arestiansa kärsimään.

Eivät malttaneet mennessään olla poikkeamatta Teerimäelle katupoikia pilkkaamaan ja heille kiusaa tekemään, että kylläpä olivat koko lapsia vielä, kun tuommosta työtä viitsivät tehdä. Mikähän lysti tuo muka oli, että edes takasin mäen rinnettä jyrrätä? Jo tuota aikamies muustakin hupinsa löytäisi.

Ja nuo pienet rehvanat, katupojat, kuuntelivat oikein kummissaan koululaisia, jotka ennen aina olivat etukynnessä olleet mäenlaskussa laskiaistiistaina. Mutta koululaiset lähtivät ylpeästi kaupungille takasin astumaan tehden pienen kierroksen, ett'ei nähtäisi heidän koululle menevän. Kyllä se olisikin koko häpeä, jos "katurakit" saisivat tietää, että he laskiaistiistaina arestissa istuivat. Mutta tahallaanhan he olivat siihen taipuneetkin, tahdottiin uhalla näyttää Alasen maisterille, että heidän luokka ei olekkaan mamman poikia, tohdittiin siellä vastustellakkin semmosta herraa kun maisteria!

Niin miettivät pojat koululle kertyessään ja toisilleen asianlaidan todenperäsyyttä vakuuttelivat. Ja kun kouluhuoneen akkunasta vuorotellen kävivät sinnepäin katsomassa, missä "katurakit" ilosina mäkeä laskea luijottivat ja kuppuroitsivat, silloin he yhä uhemmasti toisiaan kokivat saada siihen vakaumukseen, ett'ei heillä tehnyt ollenkaan mieli, ei kiventäkään!

Puolen tuntia kului kuitenkin turhassa odotuksessa: maisteri ei tullutkaan. Viho viimein tuli matami sanomaan, että maisteri oli sairastunut ja pojat saivat luvan tällä kertaa!

Hih pojat Teerimäelle! Nuolena lensi poikajoukko ovesta ulos, tyrkki ja kupperehti kartanolla, heilutti lakkeja ja toivoi, että maisteri vielä huomennakin sairastaisi ja vielä sittenkin! Ja kohta saivat "katurakit" nähdä, kellä se mieli teki ja ketkä ne mäellä herroina olivat. — — —

Maisteri oli sairastunut, pahasti sairastunut. Toimelias matami kävi kyllä lääkkeitä ja lääkärinkin noutamassa, mutta lääkäri näytti hyvin epäilevän näköseltä ja maisteri oli ihan kuolonkeltaseksi karahtanut. Eikä hän juuri paljo puhuakkaan voinut ja silmät loistivat kylmästi kun lasihelmet. Näki selvään, että poikain toivo tällä kertaa oli toteutuva ja Seurahuoneen aamukahvi oli turhaan odottava Alasen maisteria kotvasen aikaa eteenpäin.

Maisteri Alanen oli jo kauan ollut tuollaisena tarkotusperänsä menettäneenä ontelona ihmisvarjona, joka elämäkseen kutsuu oleksimista. Hänelle oli melkein sama, missä oli, kunhan oli, melkein sama, olipa kesä tai talvi, lupa tai kouluaika. Niin kun ratas, joka kerran on pyörimään pantu, vielä senkin jälkeen jonkun aikaa on liikkeessä, kun sitä liikuttava voima jo on loppunut, niin teki maisterikin työtään, hoiti ammattiansa ja seurasi entisiä ijänikuisia elämäntapojansa.

Mutta nyt näytti tämäkin vauhti pysähtyneen. Päivä päivältä heikkonivat hänen voimansa ja raukeni katseensa, eikä monta aikaa viipynyt, ennen kun sydän oli kaheloksi käynyt eikä elämän nesteeseen yltänyt.

Pojat kyllä eivät vanhemmilleen tohtineet mietteitään ilmasta, mutta itsekseen ja toistensa kesken he arvelivat, että kylläpä nyt lupaa saadaan, ja nähtävällä mielihyvällä kieliopin nurkkaan viilettivät, sillä "päästiin siitä nyt ainakin vähäksi aikaa".

Ja tuskinpa lie maisterillakaan sitä vastaan ollut, että pitemmän laskiaisluvan sai ja latinan kieliopista iäksi rauhaan pääsi!