NERON TÄHTEET

Kuvaus pääkaupungista.

I.

Tuossa hän taas istua käyrötti "Kappeli esplanaatin" soittopaviljongin kupeella tavallisella paikallaan. Ilma ei juuri ollut suotuisimpia … hiljainen tihkusade vihmoi näet ehtimiseen taivaalta. Senpä tähden ei ihmisiäkään tänä iltana paljo näkynyt soittoa kuuntelemassa ja nekin, jotka tulivat, toimittausivat kiireen vilkkaan katon alle, tilasivat lasin lämmintä "tuutinkia", kuumennettua punssia tai muuta sellaista, että ollenkaan tarkenisivat. Eivätkä vielä siihenkään tyytyneet, vaan käskivät numerorintaisen viinurin tuoda jonkun noita tavallisia raanuja, joita Kappelissa istujat kolkolla säällä kääreivät sääriensä suojaksi.

Mutta tuo pitkään ja kuluneeseen mustaan päällysnuttuun kääreytynyt olento se vain istui hyypeyksissään kovalla ja märällä penkillänsä. Soiton mukaan huojui hänen hinterä ruumiinsa edestakaisin ja irvottaviin kengän rajoihin tukittu jalkansa löi tarkkaan ja säntilleen tahtia soiton mukaan.

Ja sikäli kuin kiihkeni sävelten kieli, sikäli kuin loitsivat torvet intoa ja tunteiden kuohahduksia kertoivat, sikäli vertyi tuo nyökkäävä ruumis ja elostuivat nuo laihat, kellertävät kasvot. Riipuksissa oleva pää kohosi vihdoin myöskin ja silloin vasta voi huomata hänen syvälle vaipuneet silmänsä.

Olisittepa nähneet, kuinka kiihkeinä ne kimmeltivät syytäen säteitä mustista kuopistaan noiden sydenkarvaisten kulmien alta! Ne antoivat syrjäisenkin aavistaa, mikä intohimojen ahjo ja pyörre tuossa laihassa ryysyisessä olennossa alkuaan oli mahtanut olla ja mikä tuli siellä vieläkin leimusi.

Vaan kun soitto taukosi, kyykähti hän taas entiseen asemaansa ikään kuin häveten äskeistä rohkeuttaan. Pää vaipui takaisin nuokuksiin ja sormet, jotka myöskin olivat äsken eloon virkistyneet, luihottivat taas pitkinä, laihoina, suonikkaina ja kuultavina kostuneella polvella. Ja kun hän toisinaan kätensä nosti ja sormillaan pitkää ja tuuhean mustaa tukkaansa harasi, näkyi röyhistyneen hian suusta laiha, suonikas ja karvainen käsivarsi.

Näin hän siinä kytrötti iltakauden tihkusateessa ja syysvilussa tuntematta kumpaistakaan, kuten näytti.

Ja kun soittajat illan tullen torvensa mustiin verhovaatteisiin peittivät, ja harmaita sarkaviittojansa tiivimpään kiinnittäen uneliaina lähtivät astumaan tiehensä ja iloitsivat loppuneesta päivätyöstä, silloin huokasi tuo yksinäinen, milt'eipä ainoa kuulija, niin syvään ja pitkään kuin olisi hän siten aikonut surunsa syys-illan sumuun kerrassaan puhaltaa.

Ja sitten hänkin takkinsa liepeitä paremmin ympärilleen kokoili, työnsi laihat kellertävät kätensä vastakkaisiin hian suihin ja selkä kumarassa pitkillä harppauksilla poistumaan lähti.

Kiireesti sivuutti hän vastaantulijoita ja kun puistokadun päähän pääsi, poikkesi siitä kaupungin laiteille vievälle poikkikadulle. Keskuskaupunkia hän oikein näytti pelkäävän, niin arasti ja pelokkaasti hän siellä liikkui, mutta mitä enemmän hän syrjään pääsi ja kaupungin laiteita läheni, sen kodistuneemmaksi hän näytti itsensä tuntevan ja varmistuvan olennossaan.

Käynti ei enää ollut niin kuumeentapaista eikä askeleet niin rientäviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki ja niissä elävän näytti.

Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä pudistellen kiiruhti matkaansa.

"Huono tahti, huono tahti … epäselvät äänet … ja kelvoton soittaja … ensikertalainen tai dilettantti … korvaa puuttuu … ja musikaalista tunnetta…"

Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.

Pimeä ja liejuinen oli piha … ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että komahteli.

"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.

"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.

"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa … Vaan onko sitä rahaa?"

"On … on joku lantti … päästäkäähän sisään, Matliinska … minulla on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.

Ovi avattiin.

"Päästänhän minä, kun rahaa lienee … ja Lindströmin varsinkin, mutta sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani aina lauloi…"

"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?…"

"Missäpäs se muualla lie … eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan…"

"Hyvä se, hyvä se … ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.

"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa … vaan ei noita vielä ole näkynyt … ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"

Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta paikoilleen.

Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.

Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa hypähyttelivät … viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!…

* * * * *

Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.

"Kuulkaahan, Matliinska!"

Lindströmi oli jo menossa, vaan vielä ovelle päin käännähti.

"Hääh! sanoiko se Lindströmi mitä?" kuului ämmä sisältä kysyvän.

"Niin, minä vain arvelin Matliinskalta pyytää, ettette möisi vielä sitä viulua … ehkäpä minä sen piankin tässä lunastan, kunhan tienestiä saan…"

"No noh, ei huolita myödä, kunhan Lindströmi aina käypi täällä sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin…"

"Kyllä, kyllä … ja minä maksan siitä sitten enemmän kun muut,
Matliinska…"

"Hyvä, hyvä…"

Sisäovetkin kuuluivat kiinni tupsahtavan ja pian sammui valokin punaisen verhon takaa tehden tuon pienen likaisen pihan, jos mahdollista, vielä entistä pimeämmäksi. Senkö lie ollut syy vai sateesta yhä liettyneemmän maaperän taikka ehkä Matliinskan viinaryyppyjen, että Lindströmi nyt tuntui seisovan paljo epävakaisemmilla perusteilla kuin tänne tullessaan.

Pimeälle kadulle päästyään, jolta ainoakin lyhty jo oli sammutettu, kupsahti hän tuon tuostakin kämmeniensä varaan, vaikka hyvin koettikin seinän vieruksilla pysytellä ja seinuksista varailla.

Pitkä matka hänellä sentään ei ollut … muudan Antipoffin kuuluisia rakennuksia oli lähellä ja sinne päin hapuili tuo ryvettynyt miesparkakin kuin vaiston viemänä. Kotvasen kuitenkin sieti ponnistella ennenkuin talon avonaisen portin kohdalle pääsi, siitä ra'ollaan olevalle ovelle osausi ja vihdoin himmeästi valaistuun eteiseen katosi.

II.

Tämmöiseksi se oli Alvar Lindströmin elämä nyt käynyt. Jos joku noin pari kymmentä vuotta sitten olisi uskaltanut hänelle sanoa, että hän Antipoffissa vielä kerran yönsä viettää, niin olisi hän empimättä sanojaa vetänyt korvalle sillä mitalla, ett'ei vain olisi toista kertaa sitä uusimaan mieli tehnyt.

Mutta niin se kuitenkin oli käynyt.

Kun hän lapsena isänsä, kapellimestarin luona pianon ääressä istua näpötti ja pienillä, hennoilla sormillaan tangentteja näppäili ja toisen kappaleen toisensa perästä oppi, silloin ennustettiin hänestä suuria ja toivottiin mestaria. Ja ihmeellinen taipumus hänellä olikin soitantoon tuolla pienellä Alvarilla. Kun hän istui siinä soittokoneensa edessä hentona ja soitantoonsa vaipuneena, tumman tukkansa pitkät suortuvat vaaleille kasvoille valahtaneina ja suuret, miettiväiset silmät nuotteihin kiinnitettyinä, silloin katseli häntä todellakin kuin mitähän ihmelasta.

Ja mikäli vuosia vieri, edistyi nuori Alvarkin taiteessansa. Koulussa hänellä ei tahtonut mitenkään edistyä, läksyt olivat hänestä niin tuiki vastenmielisiä. Laskento varsinkin ja mittausoppi, ne ne aivan olisivat hänet itsemurhaan saattaneet, ell'ei aina välissä olisi saanut pianon ääreen istahtaa ja Haydnin, Gluckin, Beethowenin ja rakkaan Kjerulfin sävellyksillä noita ilkeitä numeroita ja mittausopillisia kiukeroita mielestään haihdutella.

Ja niin tarkoin ne silloin haihtuivatkin, että kun niihin taas piti käsiksi käydä, katsoa töllistelivät ne nuorta Alvaria niin oudostellen kuin eivät ikinä olisi yrittäneetkään tuttavuutta tekemään sen vähemmän vanhoja tuttuja olleet. Ja silloin se Alvar raukka itkemään puhkesi ja itki niin katkerasti, että äitikin itkemään heltyi ja isääkin arvelutti tokko hänestä ensinkään lukumieheksi oli.

Aikansa kun oli tätä nähty ja kärsitty, tuskausi vanha kapellimestari tuohon alituiseen ruikutukseen ja otti poikansa koulusta pois.

Ja nytkös ilon ja riemun päivät Alvarille koittivat! Sai istua pianon ääressä niin kau'an kuin tahtoi ja kun siihen kylläysi, sai isän kamarista hakea muutaman noita seinällä riippuvia sieviä viuluja ja isän opetuksella siihenkin harjoitella. Läksykirjansa hän paremmaksi vakuudeksi enimmäkseen vintille kantoi ja isoon arkkuun upotti, mutta laskentovihot ja mittausopin hän kaikessa hiljaisuudessa eräänä iltana vanhempain poissa ollessa kammarinsa uunissa poltti, ett'eivät suinkaan enää olisi ilkeillä tehtävillään häntä kiusaamassa!

Kun isä sitten sesonkiaikana soittajaisia antoi tai muitten antamissa kävi, sai Alvarkin aina seurata muassa, sillä nyt oli isä ainakin huomannut, mihin poika kykeni ja halusi, ja hänen taipumustaan ohjaamaan ruvennut. Ja kesäisinä aikoina taas, kun isä soittokuntaansa ulkoisalla johti, Kaivopuistossa, Kapellissa tai jossakin muualla, silloin istui hän aina jossakin läheisyydessä ja tarkkaavana kuunteli.

Näin hän kasvoi, kehittyi ja mieheksi varttui. Isänsä johtamassa soittokunnassa hän jo oli tehokkaana jäsenenä ja olipa itsekin jo säveltelemään yritellyt ja niistä useilta ihmettelyä ja kiitosta saanut.

Mutta tähän hän ei tyytynyt. Hän halusi pois syntymäkaupungistaan, jonnekin ulkomaan soitanto-opistoon, jossa kyky nähtäisiin ja nero tunnustettaisiin. Ja kun hän tapasi nuoria kotimaahan palaavia taiteilijoita, ja heiltä kuuli kertomuksia ulkomailta, Pietarin ja Leipzigin konservatorioista, Rubinsteinistä, Scharvenkasta y.m., silloin sädehtivät nuo mustat silmät tummain kulmien alta ja innostuksen tulta tupruivat. Isäänsä hän sitten kotiin tultuansa aina ahdisteli ja rukoilemalla rukoili, että päästää hänet jonnekin muualle oppimaan … kyllä hän näyttäisi ansaitsevansa isän luottamuksen … ja jonkun ajan kuluttua kuuluisana palaisi!

Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön. Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski. Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli niin suuri, että se kaikki voitti.

Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan. Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.

Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi … kolisten ja ratisten alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin… Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet tehdä … jälelle jäivät kuin jäivätkin … nenäliinojansa taskuistaan kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä… Hetken sitäkin vain kesti … pian eteni juna … yhtenä rominana hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan tuprutti…

Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa sukulaiset ja ystävät … poissa kaikki. Juna katosi tuonne kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa kotiinsa päin.

* * * * *

"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta, liian paljo, nähkääs…"

Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia oli tämän johdolla opiskellut.

"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään … tuosta hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo … se se nyt piti hänen saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan tarpeellista malttia … ja ehkäpä on hän piennä liiallisella kiitoksella pilattu!…

Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä seuranne… Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan… Hän antaupi niin täydelleen intohimonsa valtaan … elää siinä joka hetki, ja jos hän nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän mahdollisesti ryhtyy…"

Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin kuin näissä ennusteltiin.

Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen enemmän:

"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki, kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti repaleisempaa … ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani, kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!… Taikka surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten pianon ääreen piennä Alvarinanne."

Ei odottanut vanha kapellimestari enää… Jo kauan hän oli aikonut matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin. Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut … viulunsa vain oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt … oli nähty humalapäisenä rehjastelevan … siivotonna ja uhkamielisenä … ja sitten ei missään … ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus humalaisena kadulla rehjastelevan.

Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut, että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.

Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet. Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria, silmäili.

III.

Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja sytytellen … ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta, kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä loppuun myödyt.

Tuolla tulee jo konsertin antaja … nopsana issikan kasaanilaisesta reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee. Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee … saksansekaista ruotsia on puhuvinaan … ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa majavannahkaista turkkiansa heittämään.

Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien vuoroin juhlallisesti leijaten … ja Liszt'in neapelilaisen "Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee, kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.

Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo … ihmisiä alkaa jo tulla … ensimmäiset jo päällysvaatteitansa eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään. Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.

Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon alle … puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat … ja samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.

Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt … jo täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet … nojatuolit ja muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat… Ei puutu enää monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa … jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.

Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske … ovi aukeaa ja sisään astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija … nopein askelin pianon ääreen rientää … hätäisesti yleisölle kumartaa, ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan oikeudessa — — —

Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa "Träumerei'tä" … oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi ärähtää, että "mikä siellä?… eikö vahtimestari tee tehtävätään?…"

Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä … takin kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.

"Ilman pilettiäkö se rehvana?"

"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan … että kyllähän se sen puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia … humalaista … voi päästää häiritsemään…"

"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton kestäessä…"

Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen portaille … tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.

"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi … eläpäs muuta kuin juo pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin… Ja mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä takaisin pyrkiä…" puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.

Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta, ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.

"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät … eivät tarvitse muuta kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin kalunat takkinsa pieluksiin … niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei enää muut mitään… Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran tarkattu kuin muutkin … sen verran kuin muutkin niin…"

Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.

"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada … nähnyt minä sen jo olen… On vähän minun näköiseni mies … eli semmoinen kuin minä kymmeninen vuotta sitten olin … samoin on hänelläkin pitkä musta tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät … joita Luigiana niin ihaili… Luigiana vainaja!… minua hän kuitenkin rakasti … ja kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena näki … aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!… raukka oli hänkin … jos minäkin!…"

Lunta sataa tihutteli hiljalleen … äänettömästi seinän viereen kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja lakkireuhkalle … ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään siitä pitänyt … lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.

"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin silloin Luigianalle … sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti … en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee … se on kerrankin musiikkia!…"

Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara käsien taputtaminen … pitkä ja harras mieltymyksen osoitus riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli arvosteluhalukkaatkin voittanut… Ei enää istuttu kylminä tuomitsemassa … jo nautittiin … nautittiin, riemastuttiin ja ihastuttiin!

Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin… Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa asemassaan olla … ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät, intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut, vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta päältänsä ja pitkin askelin poistui.

Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.

"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä … kovinpa alkoi vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!… Jos minulla vain pianiino olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin … se tunnustikin vähän tutulta… Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin saisi… Matliinskallahan se nyt on viulunikin … kunhan se kehno ei vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada … piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan nuotit … ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa. Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy … viinaryyppy nyt hyvää tekee … niinpä tuo vilustaakin, että…"

Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi kuumotti.

"Kuka siellä taas?"

"Minähän se … sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla, kovin rupesi vilustamaan?…"

"Jasso Lindströmikö se siellä on … ainahan minulla toki Linströmille asti…" ja Matliinska avasi oven.

"Vieläkö se on minun viuluni täällä?…"

"Missäpähän muuallakaan … en tuota ole hyvin viitsinyt kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi…"

"Hyvä, hyvä … pian kai minä raittiusseuralta saankin … ja sitten minä sen lunastan…"

Vanha ämmä pärähti nauramaan.

"Raittiusseuraltako?… Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?…
Katsohan vain sitä vekkulia!… raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi … ei uskoisi sitä kälmiä!…"

"En minä itse seuraan vielä kuulu … vaikka tienestiä siltä olen saanut … mutta parasta kait se olisi … parasta olisi…" toimitti Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.

Kerrankin se oli Lindström tänne pujahtanut sen jälkeen kuin syntymäkaupunkiinsa kurjana kulkulaissa palasi. Surkeaa elämää hän oli Pietarissakin viettänyt, mutta ei parannut se kotikaupungissakaan. Pelkkänä varjona hän ympäri kuleksi ja varsinkin soittopaikat vainusi ja siellä ulkopuolella kuunteli ja kuunteli, kunnes poliisi tai muu häntä käsivarteen tarttui ärjästen, että "mitä sinä ihmisten akkunain alla tollotat … kursi jalkoihisi siitä paikalla!…"

Mutta poliisitkin ne olivat vähitellen hänet hupsahtaneeksi olleet huomaavinaan ja peräti hiljaiseksi, niin ett'ei häntä enää hyvin epäiltykään, vaan annettiin jokseenkin häiritsemättä olla ja kuleksia. Kirjoitellen puhtaaksi asiapapereita entisille tuttavilleen, kopioiden nuotteja ja huonommissa kapakoissa soitellen hän ruoakseen tienasi ja särpimekseen viinaksi.

Matliinskan luona hän silloin tavallisesti ryypyt otti, tämä kun oli hänen vanhempainsa luona palvellut ja Alvaria polvillaan ennen muinoin hypitellyt. Ja siellä hänen aina täytyi Matliinskalle soittaa sitä "myrskylaulua", jota Matliinskan miesvainajan, merimiehen, oli tapa laulella. Ja sitä siellä taas tänäkin iltana soitettiin ja vanha ämmä soiton jälkeen sitä laulaa koetti, vaikka se enemmän variksen ääneen vivahti kuin ihmis-lauluun.

PEHKOS-JUSSI.

Piirteitä elämästä.

"Pehkos-Jussi! Pehkos-Jussi!" riemuitsivat pappilan lapset kapasten kilvalla akkunaan.

"Mutta malttakaakin kerrankaan, lapset, ja antakaa vähämielisen miesparan olla rauhassa! Ettekö muista, mitä pappa sanoi, kuin viimeksi häntä kiusasitte? Jumala saattaa rangaistukseksi vielä teiltäkin järjen viedä, niin entäs sitte!" puheli pruustinna toruen kilhuimmillaan olevaa lapsilaumaansa.

"Emmehän me mitään pahaa, mamma! Ilmanhan me vain leikillä vähän — —"

"Vai leikillä?… Mitäs leikkiä se semmoinenkin on, kun Janne tuonoin teki? Ei anneta ukkoparan kontinkaan olla rauhassa, vaan härnätään ja härnätään, kunnes Jussi kerkeää suuttua … ja oma syynne, jos silloin saatte kintuillenne…"

"Mekö kintuillemme?… Ei niistä mitään", sanoi Janne vilkkaasti, "onpa nuo kinttunsa ennenkin varottu!…"

"Mitenkäs kävi Antille tässä keväällä, olisitpas tainnut liistakolla saada, jos renki Matti ei olisi hätään päässyt…"

"Eipä se olisi tohtinut lyödä kuitenkaan … se vain uhittelee ja aikoo", sanoi Antti, vaaleatukkainen pojan nulikka.

"Ketäs se hullu pelkää … elkäähän siihen luottako, vaan antakaa ukon olla … ja joka konttiin ensiksi koskee, sille annan minä omasta kädestä luutavarpua", uhkasi vakavasti pruustinna lähtiessään kyökkikamariin piika Marilla kuteilla olevaa nelivartista kangasta katsomaan.

Lapset sillä aikaa akkunassa porisivat ja vilkkaina kujalle katselivat, josta hiljalleen astua letusteli vanha, ryysyinen ukkorahjus kontti selässä ja sauva kädessä. Ei hän akkunassa olijoita näyttänyt huomaavankaan, alaspäin katsoi ja kepillään eteensä kopeloi kuin vähänäköinen olisi ollut. Selvänäköinen hän kuitenkin oli toki, Pehkos-Jussi, mutta varovaisuutta se häneltä sentään oli olevinaan. Olivat näet poikahurtat kerran vanhaan tehneet Pehkos-Jussille semmoisen tepposen, että syyspuhteella kujansuun poikki hänen eteensä nuoran pingoittivat ja saivatkin ilokseen nähdä, kuinka Jussi-parka heitti kuperkeikkaa konttineen maaperässä. Mutta siitä päivästä lähtein varustausikin Junnu tanakalla koivusauvalla, jota käytti niin hyvin maaperää tunnustellakseen kuin poikarakkia hosuakseen.

Itsekseen höpöttäen ja kepillänsä kopeloiden pääsi ukko vihdoin kartanoportille, joka oli aivan pytingin akkunan luona siinä. Ei malttaneet pojat enää lasin läpi katsella, vaan toisen puolen aukasivat.

"Hyvää päivää, Jussi!" huudettiin neljästä kurkusta yhteen kaikuun tulijaa vastaan, joka juuri oli akkunan alle ehtinyt.

"Ke, ke, no! päivää", vastasi Junnukin äkkihuudossa säikähtäen.

"Mistä se Jussi tulee?"

"Tuoltapahan tulen … tietythän ne ovat köyhän tiet!…"

"Jussiko köyhä!… Kaikkia se vielä puhuu … aivan tänne kuului, kuinka housunlakkarissa äskenkin rahat helkki … ettekö kuulleet muutkin?…" kääntyi Janne toisiin.

"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.

"Vai kuului!… Hyväpä se, hyväpä se … aina sitä tähän taloon tullessa saapi noilta silmiään varoa … rouvastin ollaan lapsia olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan…" nurisi ukko kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.

"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.

"Hääh!… mikä sillä nyt?…" murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.

"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin iloisesti helkkää?… Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen kopeloiminen … ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö löytyisi jotakin…"

"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan on pappilakin olevinaan … kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa ollessa … ei näy olevan nytkään kotona rouvasti … säilyneekö noilta konttikaan sikiöiltä … panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan … kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä … niin, kuulenhan minä…"

Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn…"

Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki … hyvin tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.

Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.

"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?… Pirttiinkö meni?…"

"Pilttiin te meni … ja tuuli kontti oli tillä … ja ten pani polttuaan", toimitti pikku Liisu äitiinsä liittyen.

"Vai niin, vai oli tillä tuuli konttikin", matki äiti kiepsahuttaen tytön syliinsä ja leikitellen hänen kellertävillä suortuvillaan. "Vai oli tillä kontti tillä ukolla, vai oli…"

Ja helakasti täytyi Liisun nauraa äitin leikitellessä, ja kutkutellessa, milloin kainaloista, milloin niskasta ja milloin leuan alta.

Eikä huomannutkaan äiti, että Janne ja Antti sillä aikaa akkunasta alas livahtivat ja Esterin ihan yksinään jättivät heidän peräänsä kuikistelemaan. Iloisesti hän vain jatkoi leikittelyään pikku Liisun kanssa, jonka heleä nauru häntä niin näytti miellyttävän.

"Vai oli tillä kontti, ukolla … tuuli kontti, mutta jot annetaan lenki Matin tehdä temmonen pieni, tievä kontti Liitulle, johon taapi maljoja poimia … puolukoita titte tyktyllä Ettelin kanta… Niin entät titte, entät titte…" ja yhä kutkutteli äiti Liisuansa, niin että Liisu parka ihan oikosenaan äitin käsivarrella nauroi ja läkähtyä oli.

"Otappa kiini, Jussi, otappa hiiri hännästä kiini!" kuului samassa ulkoa kimeä huuto.

"Kyllä minä opetan teidät keleet mun konttiani kopeloimaan…" rönkäsi äreä ja vihainen ääni heti jälkeen.

"No lyöppäs vain … koetappas … aha, kutti, aha, kutti!… Otappa kiini … näytäppä lantit lakkaristasi. Junnu, näytäppä! Noo, koetappa löydä … lyöpi kehno…"

Samassa oli pruustinnakin avonaisessa akkunassa, sillä nyt hän vasta oli huomannut, että pojat olivatkin lipetissä.

"Jussi sinä, lyöppäs vain … hyi häpeä, kun vanha mies viitsii poikasia ahdistella … hyi, ja tuommoisella kepakolla, jolla luut saattaisi poikki lyödä… Mitenkä se, Jussi, noin voipi tyhjästä suuttua?…" äyväsi pruustinna avonaisesta akkunasta kartanolle.

Siellä oltiin jo parhaassa kahussa: Janne ja Antti juoksivat ympäri kartanoa, minkä käpälistä lähti, ja perässä potalsi Pehkos-Jussi sauvakko ojona oikeassa kädessä. Ruustinnan äänestä jahti kuitenkin taukosi ja Pehkos-Jussi kääntyi lääpästyneenä ja hämillään akkunaan päin; hiki tihkusi miesparan kasvoilta, turkkireuhka kun näet oli päällä ja kesäkuumassa oli juosta pitänyt.

"Tyhjästä, sanoo ruustinna, kun ne eivät koskaan saata antaa mun kontilleni rauhaa … mitä heill' on sen kanssa tekemistä", puolteli Jussi itseään ja karvalakin päästään otti osaksi tervehtiäkseen osaksi hikeä pyhkiäkseen.

"Vai jo ne taas olivat kontissa käsinä, vaikka minä lupasin luudanvarvusta sille, joka ei anna Jussin kontin olla rauhassa… Vai niin, elkääpä menkö, pojat … vai te pakoon kapasette, kun kysymys tulee…"

Mutta pirtin solasta olivat pojatkin jo käpälämäkeen livahtaneet. Eipä sillä, että he mamman uhkauksia paljo pelkäsivät, mutta arvelivatpahan muuten, että joutaahan asia vähän vanheta.

"Siinä sen ruustinna nyt näkee … ei suinkaan se pakoon lähde, joka oikeassa lie … eipähän Jussi lähde … eipähän Jussi lähde", ylvästeli ukko vanha ja ikäänkuin iskeytyen kiini tuohon ajatukseensa toisteli vielä pari kertaa, "ett'eipähän Jussi lähde…"

"Niin tahtoohan ne olla vähän vallattomia, mutta minkäs niille taitaa vaimoinen ihminen … eikä ole rovastikaan kotona, että kurittaisi… Mistä päin se Jussi muuten nyt kuleksii … kotikylältäkö vai?…"

"Enpähän kuin tuolta kaupungista … pormestari se siellä antoi mulle tämän takin…" tuumaili Jussi katsellen mielihyvillään reunallaan olevaa turkin kutaletta, kuten näytti.

"Minkä?… tuonko turkin antoi?…" kysäsi ruustinna nauraen.

"Eikä, kuin tämän alimmaisen…"

Nyt koki Junnu repiä turkkireuhkaansa avonaisemmaksi ja saikin vihdoin vanhan ruskean haaratakin hännykset käsiinsä. "Tämänhän se antoi, pormestari … jopa tämän…"

"Hyvä mieshän se taitaa olla pormestari … kiittävät sitä muutkin…"

"Hyvä kait mulle on ollut … antoi tässä tuonottainkin tupakin periä rakkokukkaron täyteen … ja lantilla käski vielä ryypytkin käydä ottamassa…"

"Katsohan vain!… Mitä se Jussikin ryypyillä … ei toki pilaisi noin vanhan miehen…"

"Hyvääpä tuo on vanhallekin … särpimestä se köyhälle käypi… Ja sanoi olevan hänen nimipäivänsä silloin…"

"Ohoo, no sittenhän tuo… Onkos se Jussi syönyt einettäänkään … tuonko minä kalaa ja leipää ja piimän sintua…" kysyi ruustinna ystävällisesti.

"Antoihan ne mulle vallesmannissa vähän … mutta eihän se lisä pahaa — — —"

"Muualle kuin selkään", kiljasi Janne samassa ukon selän takana ja säkäsi raparperin putkella housujen taustalle, ennenkuin kyökkirappusille livahti turvapaikkaan.

"No lemps — —! Nuo ne ovat joka paikassa … tuossahan sen nyt ruustinna omin silmin näkee", tiuskasi Junnu katsoen karsaasti Anttiin, joka myöskin nurkkajuuresta pujahti ja portaille potalsi. "Tuossahan sen nyt ruustinna itse näkee…"

Mutta ei sitä ruustinna nähnytkään, hän oli näet jo ehtinyt mennä hakemaan lupaamiansa ruoka-aineksia ukolle, joten koko tepponen kävi iltikseen. Pian oli ruustinna kuitenkin rappusilla sintutoopi toisessa ja silakoita leipäpuoliskon päällä toisessa kädessä.

"Täällä olisi Jussille vähän ruuan tapaista … tulkaapahan ottamaan", sanoi hän huomaamatta poikia toisella puolen ovea.

Jussi astua töpösteli rappusten eteen ja hommausi juuri ottamaan vastaan antimia kun Janne piilostansa pistihe esiin.

"Mamma, pyytäkää te Jussia ensin tanssimaan mustilaista … pyytäkää mamma!… tanssikaahan, Jussi, ensin mustilaista, niin sitte saatte…" toimitti hän.

"Ole vaiti sinä, karkulainen, vai tänne sinä olet jo piilottunut…"

"Muttilaitta, mamma, muttilaitta…" pyyteli pikku Liisukin nykkien mammaansa hameen kupeesta.

"Vai muttilaitta te tinäkin tahdot, no jos Jussi tahtoo tehdä tälle pikku Liisulle mieliksi ja tanssii mustilaista, niin käyn minä lantinkin noutamassa … eli käyppäshän sinä Liisu siitä mamman kirjoituspöydältä kymmenen penniä, niin olet hyvä lapsi."

Pikku Liisu jo mennä haiveloi äidin asialle, kynnykset ne kyllä yrittelivät aina vastukseksi heittäytyä, vaan niistä kun pääsi, niin sitten se paremminkin sujui. Kaukaista ei viipynytkään ennenkuin jo tulla kupitti lantti kourassa ja viimeisen kynnyksen pärjättyään huusi: "mamma, tättä te on!"

"Kiitoksia, hyvä lapsi, kiitoksia! No jos Jussi nyt tanssii, niin Liisu antaa lantin…"

Jussi katsasteli vähän epäileväisesti Janneen ja Anttiin, joihin kumpaiseenkin hänellä oli kehnonlainen silmä. Sitten hän kohautti housujaan vähän ylemmäksi ja alkoi laulaa jonkunlaista kuivaa nuottia, johon muka oli mustilaiskieliset sanatkin: "Apas peiliposki tukka kieroo, Entos sarna sokka vieroo j.n.e."

Ja sitä laulaessaan hän uneliaasti ja veltosti ruumistaan hetkutteli ja vanhoja kenkärajojaan nakkeli ja yhteen kopsautteli. Eivät malttaneet pojat totisina tuota kauan katsoa. Pian purskahti Janne hillitsemättömään nauruun ja Antti jälkeen. Ja pikku Liisu se oikein hyppi ilosta mamman ympärillä ja kättään huiskuttaen huusi: "muttilaitta! muttilaitta!"

"No jo nyt piisaa, Jussi, tuoss' on ruokasi portailla ja sinä, Liisu, annappashan se lantti ukolle!" puheli ruustinna, joka väkisellä oli koettanut nauruansa pidättää.

Pikku Liisu astui muutaman portaan alemmaksi, mutta suuremmaksi vakuudeksi kuitenkin mamman hameesta toisella kädellään piti, kun toisella lanttia Pehkos-Jussille ojensi.

"Tättä tulle!"

"Hyvä röökinä, kaunis röökinä, nalli röökinä, suuri kiitos, paljo kiitoksia", kiitteli ja kosteli Jussi tavoitellen lanttia ja pistäen sen housuntaskuunsa, jonne pudotessa se kilahti muihin koviin esineihin.

"Onpahan sillä Jussilla lakkarit rahoja täynnä, kuulihan mammakin, kun kilahti, kuulittehan", kyseli kiivaasti äidiltään Janne.

"Eihän se Jussi todella taida ollakkaan niin köyhä … ne hokevat
Jussin säästelevän kontin pohjalle", nauroi ruustinnakin.

"Minunko?… Konttiniko pohjalle?… Elkää ruustinna uskoko juoruja … ilman maailman juoruja … ilman juoruja…"

"Lienevätkö nuo niin aivan juorujakaan … sanotaanhan, ett'ei savua tuletta tule…"

"Niin, ja näytäppä lakkarisi, Jussi, eipähän uskalla näyttää lakkareitaan", ivaili Janne.

"No hennon kait minä nämä juuri näyttääkin", tiuskasi Jussi viimein, sillä tuota syytöstä hän ei koskaan ennenkään ollut sietänyt muiltakaan saati sitten itseltään ruustinnalta. Eiväthän ne enää antaisi mitään, jos siihen luuloon pääsisivät, että hänellä rahoja tallessa oli, tuumi Jussi työntäen kätensä housuntaskuihin ja alkaen niitä nurin vääntää.

Mutta nytkös pojille lysti tuli! Ennestään he jo korvakuulolta tunsivat tämän historian ja vastahan se oli Mattilan Ranssu heille kertonut, kuinka Jussi heillä lakkarinsa tyhjensi ja niistä säkillisen tavaroita kaivoi. Se se nyt poikia miellytti, kun itse saivat omin silmin sen nähdä ja kuta etemmäksi Jussi tyhjennystyössään edistyi, sitä enemmän heitä nauratti.

Ja olikin siinä moskaa! Porsliinin palasia, nahkatilkkuja, nappeja, nuoran säikeitä, leipäkyrsiä, vaateriepuja, joku mustaksi pinttynyt sokerimurunen, pari silakan päätä y.m. sekä lopuksi pari kolme viisipennistä. Kaiken tämän rikkautensa tyhjensi ukko portaille naurusta pakahtumaisillaan olevien poikasten eteen ja täytyipä ruustinnankin vähäisen nauraa pihauttaa, kun silakan päät sieltä pudota tupsahtivat.

"No uskotaan jo, ei kiusata enää, korjatkaa omanne takaisin, Jussi, mutta mitä te silakan päilläkin teette?" nauroi ruustinna.

"Kuka sen tietää, milloin hiukamaan sattuisi eikä satu suolaista olemaankaan … ei ne ole köyhällä kaikki niin äärestä otettavissa…" Ukko tukki jo aika kyytiä tavaroitaan takaisin taskuihinsa.

"Näitte kait sen nyt ruustinna, että ne on ilman juorupuheita … eihän niitä mistä meikäläisillä kertymään jouda, jos jonkun lantin saapikin … ei toki … köyhä on köyhä… Uskoohan sen nyt ruustinnakin?…"

"Uskon, uskon … ilman taitavat vain juoruta… No menkää nyt pirttiin syömään … tuokaa sitten astia pois!"

Niin lähti ruustinna pikku Liisun kanssa sisälle ja Jussikin, joka oli taskunsa entiseen kuntoonsa saanut, otti nyt ruoka-ainekset käteensä ja alkoi pirttiin astua. Porstuaan tullessaan sovitti toopin ja leipäpuoliskon toiseen käteen ja toisella konttinsa viileikkeistä pirttiin laahasi.

"Parasta taitaa olla, että viepi omansa perässään … ei niiltä ruojilta ne säily kumminkaan … niin, kutti, töllöttäkää siellä nyt, sen urvelot!…" lisäsi hän vielä silmätessään taaksensa portaille päin.

Niin meni pojilta se lysti tällä kertaa, kun Junnu korjasi konttinsa mennessään. Mutta eivät he siitä vielä nolostuneet. Päättivät kuin päättivätkin vielä naurattavansa ukkoa ruotsiksi ja laulattavansa "Aatamia". Vaan millä keinoin? Rahaa heillä ei ollut ja ruokaa oli Jussi saanut. Viinalla ja kahvella hänet myöskin olisi taivuttanut siihen, mutta niidenkin haltija oli mamma.

"Käyppäs sinä, Antti, katso onko piipunperiä papan porolootassa", kehoitteli Janne veljeään, "minä pidän sillä aikaa omat konstini".

Antti katosi neuvotulle asialleen ja Janne hyppäsi aidan yli puutarhaan, josta katkoi pari raparperin lehteä. Hetkisen kuluttua olivat pojat jo takaisin, mutta ei ollut Antilla periä kuin puolikymmentä piipullista kämmenellään.

"Vähäpä sait! Mutta onpa minulla sen sijaan", nauroi Janne.

"Raparperia!… mitä sinä sillä aiot, Janne?…" kummasteli Antti.
"Näethän sen kohta odotahan kun Jussi tulee!"

Ja pianpa se Jussi joutuikin. Ei malttanut syödäkkään, kun vasta oli vallesmannissa syötetty … särpäsi vain piimäsinukan ja pari suupalaa purasi, loput konttiinsa pisti ja kytästeli sen entiselleen kiini. Tooppi kädessä hän sitten kartanolle poikain iloksi ilmestyi ja käskyn mukaan tuli sitä takaisin ruustinnalle jättämään.

Verkalleen Jussi pihan poikki lötösteli. Tapansa mukaan alaspäin tuijotti maata vasten eikä poikiakaan muistanut ennenkuin vasta portaiden edessä.

"Kuulehan, Jussi, heitetään pois ne vanhat vihat ja sovitaan ystävyksiksi", sanoi Janne mielittelevästi ukolle, "ja minä annan teille vielä oikeaa ulkomaan tupakkia, jota pappa on omassa puutarhassaan ruvennut kasvattamaan".

"Mistäpä ne lie sullakaan tupakit?…"

"Tässä … näettehän nämä lehdet … yhteen laatuun kuin Venäjän lehdetkin … ne pitkät lehdet…"

"Niinhän nuo näkyvät olevan … mutta tuoreitahan ne on … ei suinkaan ne tuoreeltaan millekään maista…"

Halukkaasti Jussi jo noita suuria, pulskia lehtiä katsasteli.

"Ka maistelkaahan … eivät taida tuoreeltaan olla millekään, vaan kun uunilla kuivaatte ja leikkelette, niin…"

"No ei nuo juuri pahallekaan … syöpikinhän noita…" Jussilla olikin jo sun täynnä matusteltavana.

"Saatte nämä sovinnoksi … mutta laulattehan te sitten sitä 'Aatamia',
Jussi, kun minä en ole sitä vielä kuullutkaan", pyyteli Janne.

"No, jospa tuota tupakin edestä vähän laulaisikin… Pannaanhan ensin tupakit talteen…"

Ja kun raparperinlehdet oli ensin hyvään korjuusen poveen kätketty, karastelihe Juho muutamia kertoja ja sitten yksitoikkoisella nuotilla alkoi:

    "Aatami suuri valtija
    Hallitsi koko maailmaa;
    Kaksi poikaa hänellä,
    Kaini ja Aapeli nimeltä.
    Voi, voi, huusi Aapeli,
    Elä rakas veljeni
    Viatonta verta vuodata,
    Se on synti kamala j.n.e."

Jolkutettuaan tämän melkoisen pitkän virren pätkän loppuun, sylkäsi Jussi äskeiset lehden jätteet suustaan meinaten, "ett'ei ruojista ole tuoreeltaan … aivan maistavat heinälle…" Ja tämäkös poikia taas nauratti niin imelästi, että ukko jo alkoi petosta aavistaa.

"Mitä lienette antaneetkaan … eivät taida tupakkia ollakkaan … vaan saan minä niistä selvän kunhan yön seutuna kuivaan", vakuutteli ukko laskien toopin portaille ja hommautuen pirttiin konttinsa luo takaisin, sillä siitä hän oli tuiki arka. Ei pirtissä tosin muita ollut kuin ruotimuori … näin hein'aikana, mutta konttiansa vartioi Junnu taivaan linnuiltakin saati nälkäiseltä muorivanhalta.

"Elkäähän vielä … saatte suutupakkia hyvät perät, jos näytätte, miten ruotsiksi nauretaan … ka, näettehän sen Antilla…"

"Onko sillä?… Mitä lienevät hellaporoja…"

"O-eheei, ihan oikeita periä … vasta nouti sisältä… Saatte, jos ruotsiksi nauratte…"

"Näinhän nuo sanoo ruotsiksi naurettavan…" Ja Pehkos-Jussi pärähti niin hahattavaan nauruun, että ruustinnakin ovelle kahnasi kummaa katsomaan.

"Mikä Jussille tuli?…" kysäsi hän.

"Ilman minä noiden poikain kanssa…" sopersi Jussi hiukan hämillään, "tuossa olisi tuo tooppi, paljo kiitoksia, kost' Jumala ruustinnalle…"

"Se on nauranut meille ruotsiksi, mamma", toimitti Antti ja Janne nauroi revetäkseen. "Naurakaahan vielä, että mammakin kuulee…"

"Minä teille vielä … antakaa nyt ne perät, kun antanette…"

"Anna pois, Antti, että Jussi pääsee rauhaan", käski ruustinnakin, "johan minä kuulinkin sen äskeisen remauksen…"

"No hekkää … tuoss' on!…"

Antti löi kourastaan perät Jussin kämmenelle, jossa Jussi niitä hiukan perkkaili viskellen pois tulitikun päät, ja sitten avonaiseen suuhunsa paiskasi. Ja voitte sen arvata, ett'ei se suun ympäryskään niin häävin puhdas ollut!…

"No nyt saa Jussi mennä ja poikain pitää tulla lukemaan … sillä kun pappa tulee puoliselle niityltä ja alkaa läksyjä tiedustella, niin mitäs sitä silloin sanotaan", lausui ruustinna ottaen Jannea ja Anttia käsipuolesta ja taluttaen heidät sisälle.

Eikä auttanut tällä kertaa vastustelu ja pelottipa se papankin tulo niityltä, sillä ei sitä hänen kanssaan käynytkään leikitteleminen niinkuin mamman, sen pojat kyllä tiesivät. Akkunasta he kuitenkin näkivät Pehkos-Jussin pirttiin menevän ja sieltä vähän ajan perästä palaavan kontti selässä ja sauva kädessä niinkuin oli taloon tullutkin. Ja akkunan alatse kun ihan meni, niin ei malttanut olla Janne äännähtämättä, että "tanssippa, Jussi, mustilaista vielä viiden pennin edestä…"

Mutta ei näyttänyt Jussi kuulevankaan … eikö lie kuullutkaan. Verkalleen vössysteli kujatietä poispäin ja alla päin kepillään eteensä kopeloi ja kaikenlaista itseksensä höpötti — — —

Tuota tekoaan se oli Pehkos-Jussi jo kymmeniä vuosia tehnyt. Oli koetettu joskus saada häntä ruotilaiseksi jonnekin asettumaan, oli myöty pari kertaa "avessuunissakin" huutolaiseksi vähimmän vaativalle, mutta ei vain ottanut sitä totellakseen Jussi. Hän oli sen niin saanut päähänsä, että kulkulaisena se on parempi ja niin oli hän lähtenyt maailmalle kerjäilemään. Vaikka synnynnästään hassahtava, oli hän muuten hiljainen ja sävyisä ja antoi mielellään muille rauhan, kun vain muut olisivat hänelle sen antaneet.

Mutta siihenpä eivät pojanpurlakat ensinkään suostuneet, pyörivät vain ukkoparan ympärillä, kun tämän turkkireuhkasta lienevät sipaleenkaan äkänneet. Missä talossa vain lie lapsia ollut, ja varsinkin kasvavia, käsipuhkopoikia [nimitys johtunut siitä, kun pienempiä kaloja käsin puhkotaan perkatessa], siellä tehtiin ukolle sellaista kiusaa, kuin juuri näimme pappilan poikainkin harjoittavan. Ja samoin kuin häntä sielläkin laulatettiin, tanssitettiin ja nauratettiin, samoten kaikkialla muuallakin. Mutta näinpä se Pehkos-Jussikin pysyi tupakissa ja ruuassa, edellinen oli näet Juholle aivan yhtä tärkeä kuin jälkimäinenkin.

Tuli se näiden lisäksi joskus vielä kolmaskin halu ukkoparkaa kiusaamaan ja silloin siinä ei muu auttanut kuin suorinta tietä kaupunkiin karnasta. Kaupungissa kyllä oli katupojat, jotka eivät mitenkään voineet antaa tuon kummallisen äijän turkki päällä kesäkuumassa rauhassa tallustella, vaan ahdistelivat kaikella tavoin ja härnäilivät. Mutta kaupungissapa ne myöskin paremmin lantit lähtivät ja lanteilla ryypyt, ja siksipä se Junnullakin sinne toisinaan aina mieli teki.

Eikä sitä sitten enää hätää ollutkaan, kun lie kerran parin kolmen ryypyn vanhaksi päässyt, niin että jalat niin lystisti tuntuivat kohahtelevan. Tunsivat ne katupojat Pehkos-Juhon käynnistäkin jo oliko käkeilemistä, sillä reippaammin astui ryypyn saatuaan Jussi ja sauvaansa heilutteli ja ympärilleen katsellen uhotteli, että "tulkaapa nyt, rakit, niin saatte tietää, mitä se muksu maksaa…"

Mutta silloinpa juuri ne eivät tulleetkaan. Antoivat Jussin vain rauhassa katuja kuleksia ja tulliportistakin poistua, kauan hän näet ei kaupungissakaan viihtynyt.

* * * * *

Taitaa nyt tulla kymmenkunta vuotta siitä mätäkuun päivästä, jona Pehkos-Jussi matkustussauvansa maahan laski ja arastelevat silmänsä ijäksi päiväksi umpeen sulki.

Se oli tuollainen poutainen ja helteinen kesäpäivä, jona heinämiehet luojaansa kiittelevät ja jok'kisen lapoonsa huolettomasti kuivumaan hajoittelevat. Kilkis, kalkis, kilkis, kalkis kuuluikin kaikilta kyläläisten nurmilta, siellä kun he kukin aina vuorollaan tylsyneitä viikatteitansa terästivät. Ja sitten he niin vakavasti kyykistyivät ja huurs, huurs huusi tuore heinä poikki mennessään ja röyhevälle niitokselle kellahti.

Lammin rantueilta talonsa alta teetti juuri heinää kirkonkylän kauppamies. Myötämäkeä löivät siinä miehet ja veden ääreen tultuaan aina kovasimiaan huuhtasivat, ennenkuin liippaamaan rupesivat.

Tuossa lammin rannalla vesirajassa se oli saunakin ja saunan lattialla rukiin olilla makasi huohottavasti hengittävä, harmaatukkainen ukko. Pehkos-Jussi se oli, joka siinä kuumeessa huohotti ja toisinaan aina voihkasi. Kauppijaalle oli hän hiukan sukuakin olevinaan ja siinä ollessaan sairastunut; sentähden oli kauppamies arvellut, että viekää saunaan, siihen vanhempaan, joka on likempänä rantaa!

Piika oli siihen sanonut, että entäpä jos se sinne kuolee ja kalman tartuttaa, petoko siellä sitten enää kylpee!… Mutta kauppamies oli sen kerran niin päättänyt … eihän sitä minne muuannekaan voitu panna … ja olihan talossa kaksi saunaa… Kylpeköön uudessa tulevalta talvelta väkikin…

Tähän ei kellään enää ollut mitään sanottavaa. Itsekseen arveli kauppamieskin, ett'eihän siitä kylvettäväksi enää sitten ole, mutta tallin luoksehan minä olen sen aikonut muuttaakin ja maaltaa sikoläätiksi… Ahtaaksi alkaa käydä navettakin nyt, kun on yksi lypsävä enempi ja joutilaitakin niin monta!…

Ja niille puheille se oli sitten Jussi pirtistä saunaan kannettu — kuolemaan. Viikkoa kaksiko jo lie sairastanut … eikä näyttänyt kostumaan rupeavan … yhä vain huononi huononemistaan.

Pari kertaa oli Reeta muori jo kuullut hänen houreissaan huutavankin… Jumalata oli hänkin ollut avukseen huutavinaan ja Jeesusta, sanoi muori. Eikä hänen sitä ole ennen tekevän kuultu, niin että tottapa se lie lujalle ottanut!…

Ja lujalle se oli ottanutkin, hyvin lujalle. Tuskan hien oli sairaan ryppyisille kasvoille nostanut ja posket hohtivat kuin tulessa. Ja sisällä oli niin kuuma, valitti hän, sisukset paloivat … vettä, vettä!

"Nyt se tekee hengen lähtöä", sanoi emännälle Reetamuori kylmempää vettä kaivolta noutaessaan.

Emännän kanssa he sitten yhdessä saunaan jouduttausivat. Riuhtasemalla sairas juoma-astian Reetamuorilta tempasi ja muutamia suuntäysiä nieltyään jo tyyntyvän näytti.

"Eiköhän tuo pappilan maisteri rupeisi niin hyväksi, että tulisi luokseni, jos käskettäisiin…" mutisi hän hiljaa.

"No kuka tuon tiennee … Kun sattuisi kotiinsa eikä muita kiireitä olisi…"

"Voi käykääpä te, Reeta, kyllä sen Jumala teille palkitsee, jos minä en saattaisikaan…"

"Mitenkäpä se sinäkään … vaan käypihän tuota tuon verran palkattakin… Kunhan se nyt vain kotiinsa sattuisi…"

Niin lähtivät emännän kanssa saunalta pihaan.

"Luuleeko emäntä sen lähtevän?" kysäsi muori, kun olivat vähän matkan päässä.

"Mene tuota tiedä … vaan niin se minusta tuntuu, ett'ei se lähde semmoisten vihamielisten luo kuin Jussikin", arveli emäntä.

"No, vaan sanotaanhan kirjassa, että 'autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat, sillä heitä pitää ravittaman'," intti muori. "Ja kun hällä nyt halu on, niin…"

"Niin, niin, enhän minä estelekkään… Menkää vain … ja kiire taitaa ollakkin…"

Emäntä meni "puotia katsomaan" ja Reeta muori lähti kiireen kahussa pappilaan astua suoputtamaan.

Muu väki ei tästä mitään tiennyt eikä siitä heille mitään sanottukaan. Yksinään sai Jussi Pehkonen saunassa voivotella, vaan oven olivat kuitenkin auki jättäneet, että ilma oli raittiimpi ja jotakin katsella saattoi. Tuolla kaareusi pilvetön sinitaivas ylhäällä niin puhtaana ja mieltä kohottavana, tuolla lentää suikasi pääskyspari kiistaten keskenänsä lennossa ja säveltaidossa ja tuolla lammen toisella rannalla liikkuivat iloiset piikatytöt luo'olle haravoiden miesten pörhöpäisiä niitoksia.

Ei tainnut sentään saunassa olija joutaa ajatustaan enemmän kuin katsettaankaan mihinkään kiinnittämään. Kuolevalla lie näet omat ajatuksensa ja sen Pehkos-Jussi hyvin tunsi, että nyt ei kuolema enää kaukana ollut. Niin alkoi kaikki tuntua heikolta ja voimattomalta. Ja hengitys oli lyhyt ja tuhuttava ja rintaa taas niin poltti kuin pikiliekissä.

Tuskissaan vääntelehti siinä ukkoparka, niin että pään-aluksena oleva konttirottelo rutisi. Kontistaan ei Jussi näet vieläkään ollut hentonut luopua, vaan pään-aluksekseen oli hänen se saada pitänyt…

… Vihdoinkin palasi Reeta muori asialtaan, mutta tyhjin toimin: maisteri ei nyt mitenkään ollut joutanut, vaan oli sanonut tulevansa niin pian kuin pääsee päivällisten jälkeen.

"Oh, oh," vaikeroi sairas, "silloin ei Jussia enää ole … se on tanssinsa tanssannut silloin … oh, oh, missä ei rakit ole vainoomassa ja kintuilla … oh, oh! vettä, vettä!

"Ka joko se on kaikki tuonkin juonut … odota, odota, minä juoksen kaivosta", kiirehti muori ja oikein juoksun touhussa pihaan riensi. Sivumennessään taas emännällekin sanomassa pistäysi: "nyt taitaa tulla loppu, en saanut vielä maisteriakaan … ristijäisiin oli lupaunut…"

Ja sitten kaivolle ja vesiastioilleen takaisin saunaan!

Taas tempasi sairas viimeisillä voimillaaan vesihaarikan aikoen sitä huulilleen viedä, mutta silloinpa juuri loppuivat voimatkin, niin että hän takaisin vuoteelleen suistui. Astioineen päivineen hän sinne tyyskähti ja kylmä vesi kaulalle ja ryntäille hulahti.

Ja siihen nuivertui miesparka selälleen … eikä enää sen koommin liikahtanut. Huulet vain vielä jonkun sanan kuitenkin lausuivat epäselvään ja tupsahtelemalla.

"Mitä se puhuu?" kysyi hiljaa Reeta muorilta emäntä, joka myös oli ovelle ilmestynyt.

"Eihän tuosta oikein saa selvää … kontistaan kait se puhuu…"

"… kontti Reetalle … palkaksi … köyhältä…" sopersi viimeisiksi sanoikseen sairas ja jäykistyvistä kasvoista päättäen ei Pehkos-Jussia näillä mailla enää ollut.

Hän oli tanssinsa elämän tanssilavalla loppuun tanssinut!

* * * * *

Muutama päivä vain — taisi ollakin jo toisena päivänä tuon kuolemantapauksen jälkeen — nähtiin mustaa yksinkertaista kirstua kannettavan kauppamiehen pihasta lähellä olevalle hautausmaalle. Kauppamies emäntineen, Reeta muori, pappi ja lukkari olivat, paitse neljää kantomiestä, ainoat saattajat.

Kirkon luona kuitenkin yhtyi pari miestä saattoon, astellen sentään hiukan jälempänä muita ja pysähtyen hautausmaan aitoviereen juttelemaan.

"Ketä siinä viedään?" kysäsi heti toinen.

"Sitä Pehkos-Jussia, kun liette sattunut näkemään siellä kaupungissa…"

"Tunnenhan minä toki Juhon! Vai on se jo hänkin kuollut! Milloinka kuoli?…"

"Tässä se vasta eilissä päivänä tuonne kauppijaan saunaan…"

"Eipä kauan ruumista maan päällä pitäneet … eikähän sitä näin mätäkuulla saatakkaan … Nuoko ne peijaisvieraat… Ei tainnut kauppamies ruveta maahanpanijaisia toimittamaan … köyhäin kassaan taisi turva tulla…"

"Eikö helkutassa… Ettekös te ole kuulleet, että Jussihan itse toki itsensä hautaan kustansi ja peijaat ja kaikki … jättihän se, kuulenma, pari sataa markkaa rahaista rahaakin…"

"No ei nyt kummemmalla, vai pari sataa markkaa rahaa … elähän huoli! Lieneekö meissä senkään jättäjää", nauroi mies, joka kuulusti olevan kaupunkilainen, "no, kukas ne perii? Tämäkö se kauppamies?…"

"Kauppamieshän se sukulainen olisi … mutta Jussi kuuluu kuollessaan luvanneen konttinsa Reetalle, kauppijaan ruotimuorille, eikä ollut kauppamieskään aikonut ruveta käräjöimään, vaikka saisikinhan se ne, jos haluttaisi, kun vieraita miehiäkään ei ole…"

"Vai niin, vai niin, no tanssillaan ja 'Aatamillaankohan' tuo nuo tienasi?…"

"Milläpähän muullakaan … itsekullakinhan ne ovat omat elinkeinonsa…"

Kellot olivat jo tau'onneet ja paraillaan luki maisteri hautauslukua. Sitä kuuntelivat miehet vähän aikaa äänettöminä, kunnes toinen jo poislähtöä teki ja hyvästellessään lausui:

"No saipahan kerran Pehkos-Jussikin kylän läpi rauhassa kulkea … ei ollut tällä kertaa pojan naskalit kintuilla…"

"Saihan tuo kerran … ja hautaansahan tuon rauhan jo toki saada sietääkin!…"'