V.

ILMESTY ILONI IMPI.

Kun ma kuljin karkeloissa, istuin iltojen ilossa, niin sä siinnit silmihini, kajastit utukuvana, sytit tulta syömeheni, lemmen lieskahan kohensit, mutta et sä luokse tullut etkä lentänyt lähelle; ja kun koitin kohti käydä, käsin kaunoa tavata, niin sä jo suhahdit siitä, lensit kuni lentimillä, auerpilvenä pakenit luota pojan läylimielen, miehen miettivän polulta.

Tuli tuosta toinen aika, aika kolkko ja kovempi kun en iloa isonnut, kaivannut en karkeloita, olin kyltynyt elohon, väsynyt pahoin peräti, suru syömehen sikisi, tuli tuska tuntohoni, olin kuin kirottu, kärsin päivisin pahasti, yöni valvoin unta ottamatta; sairas sieluni värisi, ruumis raihnanen vapisi.

Silloin taas sa silmihini pilkahdit pimeän halki, tuikit tähtösen tulena yössä poian yksinäisen, toit iloa, toit suloa, lämmitit lumista miestä, kummittelit kuolevaisen elämän-ilona hetken, kaksi, kohta kolmannella pois jo kiirehin katosit.

En mä tiedä, ken sä lienet, kussa kuljet, missä piilet, tokko saavutan sinua, aarretta eloni löydän ennen Kalman kartanoita, elon aatkelan ajalla vaiko vasta vainajana tuolla Tuonelan tuvilla.

Mutta jos sä joskus saavut, ehätät iloksi mulle verenä, lihana, luuna, käsin kosketeltavana, niin sinut syliini suljen, povelleni pääsi painan, että kuulet kuiskutuksen, älyät ihanan äänen povesta pätöisen poian, alta rinnan riutunehen; ääni siunaten sanovi, haastavi halu sydämen: Kiitos, kiitos unten aave, aave suurien ilojen, kiitos, kiitos kultalapsi, lapsi laulajan elämä!

Ilmesty iloni impi, saavu sieluni sulous!

ERI OSAT.

Hyvä on olla onnellinen, jumalien juhlavieras, kaitsettava Kaikkivallan, Luojan lapsi, Herran hellä, kun on sydän synninarka, povi puhdas ja korea, eik' ole tuntoa tuhottu, veri ei vikoa saanut kohdussa emonsa eikä isonsa veren väessä.

Tuo voi olla onnellinen, autuas ikänsä kaiken, kuolla viimein kunnollisna helmahan hyvän Jumalan,

Toist' on olla onnetonna, rauhatonna, riemutonna, lieska polttava povessa, tunnossa tukala tuska, ohimoissa outo vaiva, aina silmissä samerrus, voimatonna voimiltansa, väeltä ylen vähäinen, kun on Luojan hylkylapsi, Herran hyljätty inehmo, ollut aina syntymästä taikka ehkä ennemminkin.

Tälle on elämä tuska, orja-ies ja itku, vaiva; eikä hän lepoa löydä, ei sinä ilmoisna ikänä elon pellon pientarilla, elossa ajallisessa.

Yks on täällä tuskan tuttu, murjoma murehen mustan, toinen ehkä onnellinen, taivahan hyvä hedelmä.

ILLALLA UNEKSIN KERTA.

Illalla uneksin kerta, hautoelin haavehia takkavalkean valossa, eessä roihun riutuvaisen.

Ylleni hämärä hiipi, varjoja vaelteleikse.

Oli mulla polven päällä tyttö pieni, puhdas pulmu, kirkas, kaunis katsannolta, hipiältä hieno, raitis, asuja elämän aamun, päivän koiton, lämmön lapsi.

Tyttönen kätensä kierti, käsivarret hennot, valkeet kahlehiksi kaulahani, sitaisi suloisen solmun, painoi päänsä povelleni, katsett' etsi katseellansa.

Himmeni takassa huike, tulen tuike sammui, riutui puut oli palaneet poroksi; tuolta täältä tuhkan alta hiukan puunti pieni hiili.

Syttyipä sydämeheni, pulpahti povehen mulle uusi aatos, aivan outo, haave herkkä ja valoi nen, jota ma tajusin tuskin, en ees' puolta ymmärtänyt niin se oli outo, kumma ilmestys imehtivälle, mielikarvaan kantajalle vaivassa väettömässä.

Hälveni surujen summa omantunnon tuska, polte; ehjänä sydän sykähti; veren kierto talttui, tyyntyi.

Olinko unessa, vaiko valvehilla? Tuot' en tiennyt.

Tuosta tunsin, kuinka kasvoi rauha, riemu rinnassani, tunsin tuulen henkäyksen, kesäisen ihanan ilman ottavan olemukseni, kokonansa, kaikkinensa; kukkaset yleni, kasvoi, kedon korut keinueli tuossa ihan itsestänsä ilmassa, iloitakseni; lauloi linnut, luomakunnan kaikki kantelot kajahti. Kuulin laineen loiskinata, rantahiekan helskytystä, kahiloiden kumman laulun.

Kuulin korpien kohinan sekä vuorten suuret äänet, erämaiden ennustukset. Kaikki, kaikki kuulin tunsin riemussa rajattomassa, ilossa iki-hyvässä.

Itse mä kedolla kuljin, astelin alankomaita kera tyttösen korean, sinipiian sievänlaisen, soitossa suvisen päivän, illan viileän ilossa.

Suuri ja suloinen rauha, rinnan rauha, onnen huomen oli mun osaksi tullut, tullut mulle, tuiretulle.

    Havauduin haavehesta,
    humauksesta heräsin.

    Polvelt' oli poissa tyttö —
    paennut povelta pulmu.

    Takka tumma niinkuin yöhyt,
    pirttikin pimeä aivan.

Kuitenkin unikuvista, kukkasista kauno-haaveen jotakin jälelle säästyi iloksi elon ikävän:

Usko, luottamus unihin, hartauteen haavehien!

ENNEN JA NYT.

Ennen uskoin ystäviini niinkuin lapsi laittajaansa taikka taatto poikihinsa, siskokin sisarihinsa. Oisin ma ystävän edestä vaikka pääni pantiks' pannut, kuollut koirana kedolle, antanut oman osani onnesta elämässäni, jos ois tälle tarvis tullut, tullut huoli huutavainen. Surmannut olisin ehkä, tappanut tahallisesti ystävääni ilkkuvaisen, pärjääjän parempahani.

Nyt en enää usko, enkä luota liioin lapsen lailla.

Olivat ystävät hyviä, kaikin puolin kunnokkaita, hymyilivät, haastelivat, naurelivat naiset, miehet, kun ma itsekin iloitsin, karkelin keralla heidän.

Mutta kun tulivat tuskat, sydämen surut totiset, kamalat ja kauhistavat, ihmisen ylitse käyvät, niin en löynnyt lohdutusta enkä mä apua saanut yhdeltäkään ystävältä, veijolta hymyilyn hetken.

Sain ma pilkat pistäväiset, saatanalliset sanaset, ilkeän, ivaisen lohdun, vieläpä vihan hymyä naikkosilta nauravilta, miehenpuolilta pahoilta.

Siks en usko ystäviini enkä heitä etsi, kaipaa, luotan yksin itseheni, voimihin vähän urohon, itse mä iloni tunnen, itse kaihoni kevennän.

Yksin on ikävä olla, kaksin kahta kauheampi.

METSÄTIELLÄ.

Musta yöhyt. Metsätiellä hohti hanget ja kimalsi kuuraisissa kukkasissa hongat huojuvat, tulena tuikki tähdet taivahalta.

Kaikui tieltä naurun tirske, sävel soipa ja sorea.

Kuka kulkevi salossa?

Kaikui tieltä toinen ääni, ääni kolkko ja kumea.

Ketkä astuvat ahoa?

Kulkevi keväinen henki, astuvi ilon ihana rinnalla totisen talven, kera kylmän kumppanuksen.

Hopeaisna hanget hohti, kuura kultana kumotti.