Elävänä haudattu: Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)

Hämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja kysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli silloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi työmiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler ja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri tulisi.

"Tänään on ollut vaikea päivä", sanoi isäntä, "pohjaisessa tunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa tekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi eteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö, jossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on myös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä."

"Kertomuksestanne päättäen", sanoi Antero matalalla äänellä, "näkyvät tunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia."

"Sitä minä tarkoitan", myönnytti isäntä, "tuon tuostakin ilmaantuu epäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa, että monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen juna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen tunneli-rakennuksessa."

Antero, myönsi.

"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan yhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona. Sentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos vaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu alinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa tuopilla?"

"Tietysti", vastasi Antero, "sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä, sillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina Dinkelbergistä asti."

"Dinkelbergistä", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. "Vai niin, olette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on kertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi kiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne puhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön. Mutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen", keskeytti hyvänluontoinen isäntä puheensa, "kun olin teille antava viiniä ja einettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen pöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa olopaikka."

Antero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi väsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän ystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat sydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja salaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja yksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja kertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.

"Siitä ei ole paljo sanomista", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen, "te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään."

Antero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi "Mestari Stympfeli" — kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:

"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi rautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on arvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet aikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja pohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on aivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat tunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo muuranneet kupuvaksi."

"Suokaa anteeksi, että keskeytän", sanoi Antero uteliaasti, "mitä tehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?"

"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo Aare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä olevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja ulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen niistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman sadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut 270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin."

"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman sisällä kuitenkin olla sangen tukalan", muistutti Antero.

"Sen minäkin luulen", vakuutti isäntä, "ja luulenpa sen vielä olevan sitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa ylä-ruumiinsa."

"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?" kysyi Antero vähän vavisten.

"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on niinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden voimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle."

"Ja missä on tämä kaivos?" tutki Antero vielä.

"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä", vastasi puhelias isäntämme, "ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei ainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja sellaisten poiskuljettamisen tähden."

Anteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä, liiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti uudelleen:

"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni mukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka tässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun tunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi."

"Aivan oikein", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita kulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, "kokonaan läpimuurattu ei kaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa noin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä."

"Ja miten on kaivoksen pään laita."

"Pään laita?" kysyi isäntä nauraen. "Alaosassa, siis tunneliin päin, se taas menee 86 jalkaa kallioon päin."

"Vaan mihin se kuuluu?" kysyi Antero. "Minä en näe siihen minkäänlaista syytä."

"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan aseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja kuivata vaatteensa."

"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava toimeen?" kysyi väsymätön Antero.

"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa", nauroi mestari Stympfeli, "sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne, joka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah", jatkoi hän korkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, "täällä on Antero, Dinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!"

Nadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli tuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili häntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: "Jumala suokoon terveeksi korkeudestansa!"

Antero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka vielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu, paksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät saappaat.

"Niin, niin", nauroi pfalzilainen, "me emme ole kaupunkilaisten näköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen, sillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan ja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on seisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet, olemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä tulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä, sivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä, nuorukaiset", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen Anteroa, "tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero, sydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin olen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön semmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten enään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin."

Antero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:

"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet ja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua pois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan rauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä asun täällä mestari Stynpfelin luona."

Sitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa näytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.

Oli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni seuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui Hauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen sydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin hiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä, ja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat hänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka työskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta ympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.

"Se on vaan hyvä seikka", huudahti hän huokaavalle Anterolle, "niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä vuoren syöksymistä, sillä tiedätkö", jatkoi hän naurulla, "rikkaruoho ei turmellu."

Pfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon. Ja sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän nousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen maataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli ystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli asuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut ylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä vietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala Aare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.

Vaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai rauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska hän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista, ihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen hyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin koko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi iloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut jäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti suloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän maiseman yli, — silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä, juhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta Isenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata kohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä, nousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin ovelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla mennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen kävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili metsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä musta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä tunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Vaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä viihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa, vihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten huiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka seisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät taas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen mestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti pöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet, istui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan kirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän voinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi sydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen syötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan luontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä samoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja katselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi ja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät ystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat työtovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä, sekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun viikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita, voipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea nousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja Anterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa usein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta saamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni miestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:

"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen vuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta rukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin käymme työhön, samoin lyhyt rukous."

Pilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin. Heti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi onnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä työmieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen tapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun hän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään pilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä, kuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat suurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän enemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä antaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala siunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen paatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava luku kertoo.

6.

Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:

"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."

Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi värähtävällä äänellä:

"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua epätietoisuuteen."

"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin joutohetki lähestyy."

Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...

Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä. Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti ikäänkuin lähenevän.

Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista, virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi — maallisen katoovaisuuden kuva — peittää.

Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa todellisuuden "totista sanaa ajallansa."

Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi kertoa ystävällensä. Hän kertoi:

"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut. Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani, ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata. Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä, jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."

Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.

"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi: "Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."

"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole rinnallasi — pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava. Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu, että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme tätä Jumalan luomaa paratiisia."

"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.

Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui, vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki, sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili:

Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.

Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.

"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."

"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan aamujuomattakin tulla toimeen."

"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.

"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta illalla jätämme tunnelin."

"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.

Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.

"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin matkaan."

"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."

"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja jää tänään pois työstä."

"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia, jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua käytävässä."

Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen suokoon rikkaasta armostansa! Amen."

Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu Hauensteinin kylän yläpuolelle.

"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle. "Täällä haisee kovin savulta."

"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."

"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"

"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä putoavia kiviä."

"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut, että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin; ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen kuumeesta murtuneen muurauksen alle."

"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin tunnelin perällä helpommin hengittää."

Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."

Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.

7.

Vaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi, ei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän Anteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden ympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä välin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän meni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen. Uskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta, ja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä majassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa vierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:

"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä vakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea laajalta, löytääksenne semmoista karjaa."

Nadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon, kun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:

"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen puutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua."

Pfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi hän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.

Emäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka liitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.

"Armollinen Jumala", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. "Tuo sakea savu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen sisällä rätisee!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta, ahneesti nuolten puutorvea.

"Laupias Jumala!" huusivat talonpojat, "Hauenstein on tulessa! Auttakaa, — sammuttakaa!"

Näin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo näkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan, lakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia lautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen tulta-suitsuttavaksi vuoreksi — ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja leimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton savupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken tietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja toimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa, mennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:

"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!" Heti liittyi pfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää Anteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle, sinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja välistä tuo alinomainen voivotus "auttakaa! Kristuksen armon tähden, auttakaa!" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta työmiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä pelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin palavien raunioiden alle.

"Jumalani!" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla kaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, "miten voi tämä onnettomuus tapahtua?" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes vihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen päivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä kertoivat:

"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn tulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana lämmittäjä pajaamme alas:

"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme ylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä. Muutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja eräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis tunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä heidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki itseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä murkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet itseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun ensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta, etenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin syöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat työmiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein, tulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä hyppäyksen ja pelastuivat."

"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät eivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon", kaikui heti kokoontuneen joukon suusta.

"Sen tahdon teille sanoa", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli ollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. "Muutamat miehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero piti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä pelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt on tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi: 'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin enemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi suostunut."

"Oi, Jumala", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, "te ette tahtoneet minua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin mahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä; hän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin, kehoittaaksensa muita pakenemaan."

Tunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi miehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta omiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: "Onko isäni täällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki veljeni pelastunut!" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla voivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei viivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: "Ylös, ylös! veljiä pelastamaan!" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin, huolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata rauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet olivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun tähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista ilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin oltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo kahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia päästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että viimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.

Sillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri joukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä aikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota tuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi helposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään, ellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja suojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla kaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että kaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat kuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin hengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa tulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin raittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli sammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että senkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi epäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle pelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli aukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko, josta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa antoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan älyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö perjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset seuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa tunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet vaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet pelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista tappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He panivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä itse mieluummin heittäytyivät uhriksi.

Ei meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä pfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu muuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin saattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä pyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin saatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin näki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko näitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.

Pakahtuneella sydämmellä täytyi Nadlerinkin luopua työn pitkittämisestä tunnelissa, myrkylliset höyryt levisivät ja paisuivat yhä enemmin. Pitemmän epätietoisuuden perästä hän päätti, rientää Dossenbachiin vanhalle äidille ilmoittamaan tätä surullista sanomaa ystävänsä onnettomuudesta. Hän tiesi tekevänsä Anteron mieltä myöten, joka ylitse kaikkea rakasti äitiänsä. Kun pfalzilainen lähti matkalle tuontuostakin katsahtaen Hauensteiniin, jonka synkkä kita oli niellyt onnettoman Anteron ja toverinsa, — tehtiin onnettomuuden kaikellaisia kokeita, tunnelin ruttoilman poistamiseksi ja raittiin ilman saattamiseksi sisälle. Suurien ruiskujen avulla saatettiin tunneliin kalkkivettä, vaan nuo myrkylliset höyryt eivät irtautuneet ja ruiskumiehistö tuli voimattomaksi. Nyt viritettiin suuria olkitulia, sitte turvauttiin leveihin seileihin, joita vaunuilla vedettiin nopiasti edestakaisin, — vaan kaikki nämä apukeinot huomattiin hyödyttömiksi, eikä lopuksi auttanut muu kuin, asettaa torvet tunneliin ja ilmapumpuilla poistaa myrkylliset höyryt. Rivakka ja joutuisa apu oli tarpeen ja jokainen hetki oli kallis, sentähden olikin lähellä ja kaukana, Luzernissa, Baselissa, Zyrichissä ja Aarau Tagissa torvia valmistettu yötä päivää. Maanantaina varhain ulottui jo torviliitos 2,200 jalkaa tunneliin ja suulla teki ilmanvaihtopumppu työtä, jota käytti tunnelista virtaava puro, joka tunkeutui kivimuran läpi. Ja todellakin ilma parantui enemmän ja enemmän, kuta laajemmalle torvia pystytettiin.

Kauheasta odotuksesta, joka kuvautui niitten kasvoille, joilla haudattujen joukossa oli kalliita sukulaisia, tahdomme mieluummin vaieta, etenkin koska laveampi kertominen tästä surullisesta tapauksesta vaan hirmukuvia tarjoaisi. Ainoastaan kahdesta siskosta mainittakoon, jotka tuntimääriä tunnelin edessä istuivat kivellä odotellen, jos veljensä, jonka tukehtumiskuolemasta he olivat varmat, kohta löytyisi. Ja kuin vihdoin Kesäkuun 2 päivänä hänen ynnä kolmen muun ruumis vedettiin tunnelista, saattoi siskopari, katkeria kyyneleitä vuodattaen, kuolleen veljensä pyhässä hiljaisuudessa kylänsä hautausmaahan. Samana edelläpuolen päivänä ulottui torviliitos 300 jalkaa ja jälkeen puolen päivän tuhkakokoon. Kaikin voimin ruvettiin sitä murtamaan, vaikka työ oli vaivalloista kuin vaarallista, sillä oli kysymys aukaista kahdeksan jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä käytävä. Sankari-urhoudella kaivoivat työmiehet kuuman tuhan ja hiiltyneitten hirsien lävitse ja ilohuuto kaikui, kun seuraavana aamuna aukea tila oli edessänsä.

"Jumala olkoon kiitetty!" kaikui yhteisesti työmiesten suusta. "Valli on läpimurrettu sekä apu ja pelastus onnettomille haudatuillemme lähellä. Kutsukaamme heitä, antakaamme heille merkki torvillamme."

Tämä tapahtuikin; vaan ei mitään vastausta kuulunut, ja synkässä vankeudessa oli kaikki kuolon hiljaista, mätänemisen höyryjä vaan kohosi. Torvet pystytettiin laajemmalle, jossa nähtiin, että ilo oli aikainen sekä ettei tuhkapatsas vielä ollutkaan läpimurrettu. Tuo aukea tila nähtiin muodostuneen kaatuneista hirsistä, jotka olivat toisiansa vastaan nojautuneet sekä toiselle puolelle vielä oli haudattuna. Kesäkuun neljännen päivän aamulla, siis seitsemäntenä päivänä tämän tapauksen jälkeen, oli vihdoin ehditty vaikeaan päämaaliin sekä läpimurros päätetty.

Uskollisessa, ankarassa työssä oli pelastusmiehistö yöt ja päivät viettänyt tunnelissa, kuitenkin saapui apunsa liian myöhään ja kuolo vietti loistavata voittoa. Perjantaina puolen päivän aikaan oli yksiviidettä ruumista jo löydetty.

8.

Lennätinsanoma oli nopeampi kuin Nadler ja saattoi tiedon tuosta erinomaisesta onnettomuudesta yltympäri. Niinpä se saapui Dossenbachiin ystävätämme Nadleria aikaisemmin. Ruppert oli saanut kuulla tämän ravintolassa, jossa eräs vieraista luki lennätinsanoman sanomalehdestä. Kevytmieliselle veljelle alkoi siis tästä päivästä onni hymyillä, kuin eräs tovereistansa oli lainannut hänelle kuusi bätsneriä [eräs rahan laji], joten hänellä oli varoja, luoda itsellensä iloisen illan. Ruppert ei laiminlyönytkään janoisen kurkkunsa kostuttamista, jota hän niin kauvan oli toivonut. Vaikutuskaan ei jäänyt pois, kohta alkoi viinihöyryt meluta parantumattoman nuorukaisen päässä. Hän tuli iloiseksi, sangen iloiseksi; tuli hillitsemättömäksi ja kiljui juovuksissa sanomattomasti ... silloin hän huomasi lennätinsanoman, silloin hänen korvissansa humisi: että kaksikuudetta työmiestä Hauensteinin tunnelissa oli tullut haudatuksi sekä ainoastaan vähän olevan toivoa heihin pelastuksestansa. Kevytmielinen nuorukainen istui kotvasen ikäänkuin kivettyneenä; silmät tuijottaen, sieramet leveinä, suu puoli auki ja kädet riippuen hermottomina. Tuo surullinen sanoma oli, ikäänkuin ukkosen vaikuttanut Rupperttiin. Muutamia minuutteja sitte oli hän ajatuksissansa tullut onnelliseksi, koska ei tarvinnut peljätä Anteron saarnoja; ja nyt ensimmäisen kerran vapisi hänen sydämmensä kysyessänsä: onko veljesi haudattujen joukossa vai ei?

Mitä kehoitukset ja kohtalot eivät voineet, se onnistui tuolle äkilliselle sanomalle; Ruppertin sydämmessä alkoi katumus syntyä, joka katkerimmasti häntä nuhteli. Antero ilmautui hänen kuvituksissansa ja hänen uskolliset sinisilmänsä katselivat häntä niin surullisesti, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt olet ikuisiksi ajoiksi veljesi puolesta turvassa, et koskaan enään ole kuuleva hänen siveyssaarnojansa. Nyt voit tehdä, mitä haluat, hän ei ole sinua estävä, sillä jylhissä vuoren sisuksissa hän nukkuu ikuista unta, josta ei kenkään herää: siis juo, Ruppert ja ole iloinen!"

Hermottomina riippuvat kätensä kouristuivat, hän puri huuliansa, ja hänen uhkaavien otsanryppyjensä alta näkyi silmät, jotka ilmoittivat sanomatonta epäilystä.

Vieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa sanoen:

"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska miltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli Hauensteinissa, olevan haudattujen joukossa."

"Vaietkaa Jumalan tähden!" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät tuimasti, "tahi tulen rajuksi!"

Talonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät samoin.

Ruppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.

"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi", sanoi isäntä hänelle, joka myös tunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan läheisyydessä.

"En", vastasi Ruppert päättävästi, "te ette ole koskaan enään näkevä minua luonanne vieraana."

"Enkö, ja minkätähden?" kysyi isäntä ihmetellen, "mitä olen sinulle siis tehnyt?"

Ruppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä tähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi ovesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista valoansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon Dinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi. Katuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen onneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen ystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin silloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan viritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis ilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja kentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.

Tätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan Dinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja lankesi polvillensa vaikeroiden: "Jumalani, anna minulle veljeni jälleen — en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin sanomattomasti häntä rakastan!"

Kyyneleet tulvasivat hänen silmistänsä, lieventämättä sydämmensä vaivaa ja kun hän muisti äitiänsä, jonka koko onni uskollinen Antero oli, niin epäilys uudestaan valloitti hänen. Ruppert vietti suuren osan yötä hiljaisessa yksinäisyydessä Dinkelbergillä, sillä hän pelkäsi sitä kohtausta, jolloin äitinsä oli kuuleva tämän hirveän sanoman hänen suustansa. Aamun hämärtäessä hän hiipi majaisen edustalle, vaan ei hänellä ollut rohkeutta avata ovea. Hän syöksyi taas kylästä ulos ja aurinko loisti jo taivaalla, kun hän toista kertaa palasi majalle, vihdoinkin äidille ilmoittaaksensa tapahtuman. Jo hän oli aukaissut majan oven ja pannut jalkansa kynnykselle, vaan ikäänkuin raivottarien vaivaamana hän taas pakeni erääsen hiljaiseen nurkkaan, jossa hän joka ikiseltä ihmiseltä oli rauhassa. Kylän kirkon kello alkoi ilmoittaa puolta päivää ja Ruppert tiesi äitinsä säännöllisesti tähän aikaan menevän kirkkoon, siellä hiljaisuudessa rukoillaksensa Anteron puolesta.

"Tämä on sopivin aika, mennä kotio", ajatteli Ruppert itseksensä, "minulle se on oleva paljon helpompi, sillä minä voin odottaa häntä kotio, ja kerrankin, kerrankin se on tapahtuva!"

Hän teki nopeasti, mitä päätti. Vaan kuinka suuresti hän ihmettelikään kun oven avattuansa näki äitinsä itkevän sekä edestakaisin kävelevän majassa, samalla kuin eräs vieras mies turhaan koki häntä lohduttaa.

"Ruppert!" huusi vanha rouva surullisella äänellä. "Me olemme kadottaneet Anteromme!"

"Minä tiedän sen", vastasi poika ja suuret kyyneleet vuotivat hänen poskillensa. Äiti katsahti ihmetellen häneen ja sanoi:

"Sinä itket?"

"Miksi en itkisi", vastasi Ruppert kysyen. "En enään ole kevytmielinen lapsi, joka sinulle ja — — Oi Jumalani, en voi hänen nimeänsä lausua, — suruni hänen ylitsensä on liian suuri."

Uusi kyynelvirta purkautui hänen silmistänsä, sitte hän jatkoi: "Minä en ole enään tuo raukka, joka omaisillensa ainoastaan surua ja murhetta on tuottanut. Yksi ainoa tiima oli kylliksi minusta tekemään toisen ihmisen, ja kuitenkin, kuitenkin tunnen itseni sanomattoman onnettomaksi, kuin täytyy epäilläni, koska olen veljeni murhaaja!"

Näin vaikeroiden hän vaipui maahan rouvan polviin, tarttuen hänen käsiinsä ja kuumaa otsaansa painaen niitä vastaan.

Ruppertin epäilys saattoi äidin-tuskan jonkunlaiseen rauhaan; hän ajatteli monta yötä, jolloin uni oli hänen silmistänsä paennut ja hän ehtimiseen rukoillut Jumalaa, että hän saattaisi kevytmielisen pojan oikealle tielle. Ja katso, vihdoinkin oli taivaallinen Isä kuullut hänen rukouksensa, vaan hänelle sanomattoman suuren vahingon avulla. Ja ajatellessansa sitä, valloitti hänen uudestaan suru ja kotvasen aikaa kuului vähäisessä majassa vaan huokauksia ja vaikeroimisia. Rehellinen Nadler, jonka sydän, kuten tiedämme, hehkui uskollista rakkautta Anteroa kohtaan, ei voinut myöskään lohduttaa, ja kuinka hän olisi sitä voinutkaan, joka itse oli lohdutuksen tarpeessa? Vihdoin kajahti vanhan Refin huulilta: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Amen!"

Ja kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun sydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon haltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti äitiinsä.

"Kuinka saattaa niin lausua!" huudahti hän. "Emme vielä tiedä varmaan, onko Antero haudattujen joukossa."

"Minä tiedän", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin. "Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman."

Ruppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua kuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu kysymys: "Onko — tämä — totta?"

Nadler painoi alas päänsä äänettömänä.

"No siis, langetkoon liekki päälleni", kiljaisi Ruppert, vaipuen maahan, "sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut."

"Älä riko Herraa vastaan", itki äiti, "äläkä ota päällesi suotta niin suurta syntiä."

"Kuinka!" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, "eikö minulla ole syytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni ollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle, joka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän lähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt viimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten? Ei, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että taivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman."

"Ja teidän kurja, vanha äitinne?" kysyi Nadler nuhdellen. "Eikö hän ole kyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä riistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten laupeudelle?"

Nämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden perästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan ympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista siihen saakka ei ennen hänessä havaittu:

"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun elää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä aikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin kepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä pois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa, silloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni sekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se silmänräpäys jo olisi läsnä!"

Tämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja vaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne kuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.

"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää", virkkoi taas pfalzilainen, "sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista pelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen pudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero ja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja tila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he vaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät löydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo terveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa."

"Te olette puhuneet hyvin", intti Ruppert, "mutta että ihminen pimeässä vuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet."

"Oi, rauhoittukaa", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen. "Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä, teellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman niitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja olutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää henkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka myös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko toivottomuutta sydämmiimme."

"Minä tahdon varmuuden", kiljasi Ruppert. "Ja sillä välin tahdon Hauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja kaipaa, kunnes — oi Jumalani! — kunnes —" hän ei voinut tuskaltansa päättää lausettansa.

"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla", vastasi pfalzilainen veljemme, "ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä hankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle."

Hyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä lohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua. Ah, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa kohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.

Hiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin tunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan ilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan Schweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut melkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla kaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu vihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista jälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata; sillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin suurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin holvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon kaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset vielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset jäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin kyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä kättänsä ja otsaansa.

Ensiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska muutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat koettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta ruttoilmasta kuolleet.

Kurja Refi ja Ruppert olivat kuulleet pfalzilaiselta Anteron työskennelleen perimmäisessä osassa tunnelia, jonne vasta puheena olevana lauvantaina päästiin; siis olivat rauhallisina, ettei rakastettunsa ollut niiden yhdenneljättä joukossa, joiden maallisia jäännöksiä Trimbachin kirkkomaahan jo oli haudattu.

Arkku arkulta nousi muuriportista ja yhä kiivaammin sykki kolmen ystävämme sydämmet, sillä jo yhdeksänkymmentä ruumisarkkua seisoi kirkkomaalle menevällä tiellä.

Yhä terveemmän näköisemmät olivat nyt löydettyjen ruumiiden kasvot, ja päivänvaloon saatettuina, näkyi aivan selvästi, että ainoastaan muutamia tunteja sitten oli henki eronnut ruumiista.

Kahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa.

Refi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt nostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen ihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa makaava oli — onneton Antero.

"Kristuksen armon tähden, — veljeni! Aukaise silmäsi!" huudahti Ruppert epäilyksessä, kun äiti ja Nadler lankesivat polvillensa arkun molemmille puolille ja antoivat vallan niin kauvan pidätetyille kyyneleillensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä heittäysi Ruppert veljensä elottoman ruumiin yli, suuteli hänen ristissä olevia käsiänsä sekä sanoi tuskissansa: