ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)

Nuorisolle ja kansalle kertonut

OSKAR HÖCKER

Suomennos.

Helsingissä, 1881.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simelius'en perillisten kirjapainossa.

1.

Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta Wehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen; vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät porphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden huippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.

Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon, ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein kappalten Luojaa.

Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.

Myös alkoivat he uuden laulun:

Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.

Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat huomasivat sivulla makaavan Anteron.

"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."

"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön hän, mitä haluaa, — kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."

"Kuitenkin lausut totuuden, Ruppert", otti Antero sanoakseen. "Sinä vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi, ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi rakastaa."

"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja alkaa: 'Ja kirjoitettu on —' ... hahaha!"

Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.

"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento; surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."

"En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."

"Koska niin on", sanoi vanhin, "miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat kylän nuorukaisista?"

"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan", keskeytti Ruppert ivallisesti, "siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt hänen ylpeäksi."

"Sen sinä valhettelet!" huusi veli aivan närkästyneenä. "Tiedät hyvin, kuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin viettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian niukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja viiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään huolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä armosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut."

Tämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan jatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit uudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.

"No, mitäs kuuluu", kysyi viimein Risto, "tahdotko käydä ravintolaan kanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko, kuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?"

"Kiitän kutsumisestasi", jatkoi Antero iloisesti, "vaan en voi erota tästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa iloiset!"

"Hahaha", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään: "Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori."

Yhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa jatkamaan ja huuliltansa kaikui:

Antero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes lähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas siniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla majesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes aurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä tavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja Antero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen ja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli myötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson varjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen kuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään päin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä. Antero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet, jonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa. Antero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin, kunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa. Pöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo täysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä päivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle ihmiselle toivotti hyvää iltaa.

"Jo täällä, Antero?" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, "luulin sinun tänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet surullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa sunnuntai-ehtoo.

"En äitini", vastasi Antero, "minulla on tänään ollut enemmän nautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan."

"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä katselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä, vaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat kauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän."

Näitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä, muutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen valossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta äidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään oli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä erilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä ja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun, molempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin vaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut, tuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan palatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet yhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi. Onneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa voimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen taistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva ruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, — ainoastaan hellä, eroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli uneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan pientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja kun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana, poiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla hennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko olennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli uudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut onnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin uudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja kentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun saattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi ollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli hän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta syntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät päiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero ainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä niinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta maanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla, sillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin huveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun Antero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui Ruppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi eripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että äitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen makuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa loppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin. Suurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli hän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei kenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset seuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen nautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden työssään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer, ankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja tapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut, — yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän anteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän, koska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha rouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat häntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska aika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli lähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä hän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.

"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki", virkki Antero äidilleen ehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä tihutteli, "sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa paitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan pelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava sotapalveluksesta, älkää itkekö äitini."

Antero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa julistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin mahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille — tämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan kanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään ja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin ravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja veli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana, onneansa näille molemmille ilmoittaa.

"He tulevat sen jo näkemään", virkki hän juomatovereilleen, "ja vaikka mielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin siitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon kohtaamistamme karttaa, — äitini juttelee liian paljon minulle raamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä seuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti kuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa."

Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa nuorukaista.

2.

Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin, Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi." Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa, kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä pahimman laatuiselta.

Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan. Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa, että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman, joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä työskentelevälle piialle:

"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."

"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on ensimmäinen, joka menee kirkkoon, — hän on jo viisi minuuttia ollut poissa."

Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi leikillisellä äänellä:

"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä puhutella."

Piika nauroi ja meni matkaansa.

Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:

Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät kirkkomiehet kotio.

Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle. Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan, joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä noutamassa, kun piika huusi:

"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."

"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi Antero.

"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä tuulella."

Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.

"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen, kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni, että renki isäntäänsä odotuttaa."

"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero, "olinhan kirkossa."

"Eipähän", tiuskasi talonpoika, "isännän palveleminen edelläkäypi Jumalan palvelusta."

"Sitä mielipidettä en minä ole", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan vakaasti. "Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka häntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta oikein leväperäinen."

"Lörpötystä vaan loppumatta", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa vetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja käveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta kadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi vihdoin:

"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?"

"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan", sanoi Flurenbauer karkeasti. "Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa." Tämän sanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa vaietakseen.

Antero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan, ja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan, kärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli seisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas vihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä Anterolle, joka myös oitis nousi:

"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo kahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa korkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse, etenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi leivälleen."

Antero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen tyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä olivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti palvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään korjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas sanoiksi:

"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän kuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle, että, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän palveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä ja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli sinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin."

"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni", vastasi Antero, "jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te, ja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet tehtäväksi." Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika huusi hänelle:

"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin antaisin päästö-kirjan, jos —"

"Jos ette minua hyvin tarvitsisi", päätti Antero nauraen, "niin, sanokaa vaan suoraan."

Talonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei tahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun ihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja enemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi hiljaisella epäilyksellä: "Mikä on Ruppertista tuleva?"

Murheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo oli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu. Nopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien joukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki Antero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana osoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi ovella.

"Odota vaan, sä paksu ihravatsa", huusi Ruppert käheällä äänellä, "rankaisematta et minua ole häväissyt, — minä olen sen sinulle kostava!"

"Sen saat tehdä", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, "vaan parempi ja kunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit."

"Mitä on oikeastaan tapahtunut?" otti Antero heti sanoakseen. "Te pidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä."

"Onko pastorikin täällä?" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti koettaen nousta ylös maasta. "Nyt on kohta saarna alkava."

"Pidä turpasi", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. "Sinulla ei ole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja sinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa."

"Mitä", huusi Ruppert kiihtyneenä, "te alatte jo? Tunnetteko halua, saada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!"

Sitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan joukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja satuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään, läsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien ilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun riitaan.

"Ruppert", kertoi isäntä, "on juonut tuopillisen toisensa perästä ja sitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu, kuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän voi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti kotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä ryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!"

"Niin, hyi", yhtyivät talonpojat, "se on selvää petosta!"

"Ystävät ja naapurit", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, "älkää minun tähteni jatkako riitaa."

"Olet hyvin puhunut, Antero", vastasi isäntä, "koska et ole vahinkoon osallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?"

"Ei niin, ole toki rauhallinen", huusi Antero närkästyneenä. "Summa ei liene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa."

"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?" kysyi isäntä sangen iloisella äänellä. "No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen sen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika."

"Se hän onkin", huusivat kaikki, "eikä Ruppert laisinkaan ansaitse häntä veljeksensä."

Antero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään, vaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja vapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan Ruppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin. Kun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla, alkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:

"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on sinun mahdoton jatkaa."

"Hähä", nauroi Ruppert nenäänsä, "eikö niin, minun täytyy tehdä työtä, siksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille antaa rahaa?"

"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa", jatkoi Antero, "päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun täytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun varoitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika ota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi."

"Hahaha", nauroi Ruppert, "vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori, ja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä kylläksi kurkulleni ja vatsalleni."

"No niin", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, "joka ei neuvoa ota, se ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että Flurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta säännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut, siinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja tiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa täyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt jättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti tarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä."

Antero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton Ruppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan irstaisia juomalaulujansa.

3.

On ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset, hyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet rauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille ihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun muutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät sortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät varmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen monituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa kevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii rankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman alusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu, jolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.

Nautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä; se muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä erinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen tekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin, sillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään, saattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta, joka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi, alkua rikokselliseen elämäänsä — ja kymmenestä tapauksesta saat yhdeksän tämmöistä vastausta: "Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä, tahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis miehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin ja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin lähimmäiseltäni omaisuutensa."

Silloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin vakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä vika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta lankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon vastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me tiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen nuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen joukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän Flurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja vasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti eronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä silmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä joutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle ihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut — hän on suuresti erehtynyt. Parantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni matkoihinsa sanoen: "Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä, vaate ja ruoko aina annetaan!"

Hän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa palveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa. Antero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle Ruppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki tiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää; Ruppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa ja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän joutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut että hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen saattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja oli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä rakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo nautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli kurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen kevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän suoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle olivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.

Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen inhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita, että se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen kykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään tahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän — Anteron oikean ennustuksen mukaan — äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi. Anteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja roistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja jos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä tullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee elatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän poika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja säästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun yhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden tila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta suureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen rakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin ei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan pitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi nähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä kovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että arkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin sydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin Anteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka hiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä. Kaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle terveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän ei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan poikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden vähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin vallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus joku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin, joka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen veljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut kaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja veljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja vasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla väijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle jonkun ryypyn tarjoisi.

Toukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa, heinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli rikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin tuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina, ilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti ylistivät Jumalaa.

Tämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina eräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja taivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin kunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja puhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa auringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen on ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä koroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat ihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri taakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon se kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja synkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan laskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät ilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset kellon äänet, — silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel kyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.

Nopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä kuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, toveri", kuului vasta-tulleen huulilta, "tahdotteko olla hyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja, kuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä."

"Minne aiotte?" kysyi Antero.

"Schweiz'iin", kuului vastaus, "ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt tulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä työmiehenä ansaita rahaa."

"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne", vastasi Antero, "ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte."

"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?"

"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla kävelette."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen, "silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta joutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä läheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?"

Antero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.

"Jos tahdotte", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, "niin tahdon saattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan."

"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne." Ja heti senjälkeen kulkivat molemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä Nadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä omanneensa sangen etuisan paikan. "Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen, kun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän kelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei muualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan", jatkoi kertoja vähäisen vaitiolon jälkeen, "minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen frankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan säästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; — semmoinen rahasumma riittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi."

Anteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi, kirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.

"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?" kysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.

"Sen kyllä luulen", sanoi pfalzilainen. "Kaikkiin maihin on annettu käskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä Englannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei niitä sittekään ole kylliksi."

"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa tunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi", jatkoi Antero tutkien.

"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."

Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.

"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden tuttavansa käteen hyvästijätöksi:

"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"

"Jos voin, niin vallan mielelläni."

"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan, ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."

"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."

Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.

Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.

"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"

Kun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa eräs olento, Antero kysyi seisahtuen: "Ken siellä?"

"Ken siellä?" kajahti ivallisesti, "onko sopivata mennä niin myöhään illalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa semmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut vanhaa viiniä."

Antero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen ravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi kurkistellen oli seisonut akkunan edessä.

"Niin; niin", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, "päivällä ollaan ihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään viiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita tuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä, ulkokullattu poikuus!"

"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella", sanoi Antero, "vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin kasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa kasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan eikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä viettänyt."

"Se on taas tuo kirottu tarkoitus", huusi Ruppert äänellä, joka ilmoitti sisällisen vimmansa. "Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos sinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!"

"Siihen voipi tulla neuvoa", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti askeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä arvoituksen kaltaisia sanoja.

4.

Pfalzilainen veli piti sanansa ja lähetti jo kahdeksan päivän kuluttua Anterolle kirjeen, jossa tyystin kertoi tunneli-rakennuksessa vallitsevat olot; ja ilmoitti ystävällensä, hänen puolesta puhuneensa erään työnjohtajan kanssa, jolta sai luvan, että Anterolla olisi palvelus Hauenstein'issa, varsinkin jos hän on voimakas ja ahkera mies. Kirje päättyi kehoituksella, että Antero heti sitoisi myttynsä ja tulisi.

Antero luki monesti kirjeen. Vaikka hän vakavasti oli päättänyt käyttää sopivaa tilaisuutta, vähässä ajassa koota säästö-rahoja, niin tunsi hän kuitenkin pelvon sydämmessänsä, josta koko päivänä ei päässyt erillensä ja joka myös ilmautui, kun hän illalla äidille ilmoitti aikeensa. Vanha rouva vapisi ja vasta kotvasen kuluttua taisi hän vastata.

"Oi, Antero, älä tee sitä, vaan jää tänne luokseni, varsinkin koska en sinutta voi elää!"

"Emme kauvan tule olemaan eroitettuina", alkoi poika uudelleen, "ja sitte olemme vapaat kaikista huolista, minä tuon kanssani kauniin rahasumman ja me ostamme vähäisen maatilan, jota jo kauvan olemme toivoneet."

"Se on kaikki oikein ja hyvin", huokasi kurja Refi, "vaan kuka saattaa sanoa, että sinä terveenä ja raitisna olet palajava? Äskettäin kuulin vanhalta Maijalta, jonka tyttären poika myös on palveluksessa Hauensteinin tunneli-rakennuksissa, että nuo maan-alaiset työt eivät ole ainoastaan vaivalloisia, vaan myös vaarallisiakin, ja että suuria vuoria läpikaivettaissa ja särjettäissä moni ihmishenki on tullut uhriksi."

"Saattaa kyllä olla", sanoi Antero ja tuo levottomuus, joka koko päivän oli häntä kalvanut, valloitti uudestaan hänen sydämmensä. "Olemmehan kaikkialla Jumalan kädessä, äitiseni, joka sitte teemme työtä vapaalla kentällä eli pimeässä vuorikaivoksessa, ja eikö Hän voi meitä poiskutsua niin siellä kuin täällä, jos Hän sen kerran tahdossansa on päättänyt?"

"Tietysti, Antero, tietysti", huoahti vanha rouva, "ja kuitenkin peljästyn, kun minun täytyy ajatella sinun olevan noissa synkissä ja kosteissa maan-alaisissa käytävissä, jonne ei päivälläkään mitään suloista auringon sädettä tunkeudu."

"Enhän alinomaa tule työskentelemään vuoressa", lohdutti hyvä poika. "Työmiehet päinvastoin vaihettelevat, osa päivästä tulee vapaan taivaan alla ja raittiissa ilmassa vietetyksi. Uuden tuttavani kirjeesen katsoen voipi tapahtua, että tulen ajotöihin asetetuksi, koska melkoinen joukko hevosia ja kärryjä on käsillä, muran ja kivien kuljettamiseksi."

"Älä ole minulle vihainen, Antero sydänkäpyseni", sanoi vanha rouva surullisesti pudistaen päätänsä, "vaan minusta on, kuin joku sisällinen ääni varoittaen kieltäisi, laskemastani sinua lähtemään. Ja vaikka kyllä pidän muistossa sanan: usko kulkusi Jumalan haltuun ja luota häneen, hän on sen hyvin tekevä, — niin en kuitenkaan voinut pidättää hätääni ja pelkoani. Eikö olisi parasta, että kokisit kehoittaa Flurenbaueria, kohtuullisesti kohoittamaan palkkaasi? Ja hän on varmaan suostuva pyyntöösi, sillä teethän työtä kahden edestä."

"Sinä et tunne tuota vanhaa saituria, äiti", sanoi Antero. "Mielestänsä maksaa hän jo minulle liian paljon, ja vaatimukseni saattaisi vaan hänen vihaan ja vimmaan. Huolimatta siitä tahdon kuitenkin koettaa", jatkoi Antero nopeasti, kun luuli arvoisan vaimon kasvoissa huomaavansa vähäisen moitteen.

"Minä kiitän sinua, Anteroni!" huudahti vanha Refi huojennettuna ja pani siunaten kätensä pojan pään päälle.

Kun Antero seuraavana aamuna etsi Flurenbaueria hänen asunnostansa, löysi hän hänen mukavasti istumasta murkinan ja tavallisen viinipullonsa ääressä. Tuskin oli vanha saituri sisäänastuneen tuntenut palvelijaksensa Anteroksi, ennenkuin hän heti peitti murkinansa pöytäliinalla ja suikkasi pullon pöydän alle.

"Älkää antako itseänne häiritä", sanoi Antero nauraen tämän huomattuansa, "syökää ja juokaa mielihyväksenne, minä en aio tarjoutua vieraaksenne."

Flurenbauer katsahti nuorukaiseen hämmästyneenä, mutta sitte kiljasi hän vihastuneena: "Haa, minä tahdon päästä tämmöisestä kohtelusta! Mitä hävyttömyyttä se on, että vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon, — eikö voida odottaa siksi kun isäntä tulee kartanolle?"

"Jälkimmäinen on sangen epävarmaa", vastasi Antero nöyrästi, "vaan kun tärkeä asiani teille ei salli mitään viivytystä, niin otin vapauden etsiä teitä kotoanne, ja pyydän siis nöyrästi anteeksi."

"Sinulla on tärkeä asia?" kysyi talonpoika rypistyneellä otsalla, alusta heti peloittaaksensa anojaa.

"On tosin", myönnytti Antero, "katsokaa, minä olen teitä tähän saakka uskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla, että palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät puoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin olen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani."

"Vai niin?... Sepä... Katsopahan!" huusi Flurenbauer pidättäen vihansa vimmaa. "Enemmän palkkaa pyydät? Olit kuitenkin sillä tyytyväinen, kun korjasin sinut palvelijaksi kartanooni! Onko se jokin kiitos hyvyydestäni?... Enemmän palkkaa! Se ei saata olla todentekoa."

"Kuitenkin Flurenbauer", vastasi Antero, jolle varma toivo Hauensteinissa saada edullisen paikan, antoi varmuutta ja rauhaa. "Te unhotatte, että kykyni työhön ja kuntoni palveluksessa ovat vaurastuneet, ja on siis mahdotonta verrata ahkeroimisiani niihin, jolloin olin vaan heikko poika."

"Ja jos sinulle en nyt anna enempää kuin tähän saakka, häh?" kysyi talonpoika.

"Silloin jätän suoraan palveluksenne", vastasi Antero nyökäyttäen olkapäitänsä.

Vanha saituri iski uhkaavana pudistetun nyrkkinsä pöytään ja otti sitte sen alla olevan viinipullon, koska tunsi kurkkunsa kuivaksi. Oikeastaan teki hän sen ainoastaan, saadaksensa aikaa vastaukselle, sillä hän huomasi Anteron päättävästä katsannosta, että tämä oli puhunut vakaasti.

"Ei sieluni kautta", huusi Flurenbauer vihdoin, "palvelijat tulevat päivä päivältä vaativammiksi. Enemmän palkkaa! Jumala auttakoon minua, mitä tahdot siis oikein?"

"Mitä palvelija muualla saapi", vastasi Antero. "Minä tahdon tästä lähin sata kultarahaa vuotuista palkkaa — ei enemmän eikä vähemmän."

"Hahaha!" nauroi talonpoika raivossa, "oletko mieletön? Sillä hinnalla saan kolme palvelijaa, yhden asemesta. Minä en tosin ole tyytymätön sinuun ja sentähden pitää sinun saada kaksitoista kultarahaa palkanlisäystä; minä ajattelen, että —"

"Säästäkää vaivanne", keskeytti Antero hilpeästi, harmistuneena talonpojan ahneudesta, "minä en kaupitse itseäni. Joko maksatte minulle, mitä kunnollinen palvelija muualla saa, taikka jätän palveluksenne."

"Minusta on yhdentekevää", vastasi Flurenbauer itsekkäästi. "Moista tavaraa, kuin sinä olet, löytyy vielä joka paikassa, etkä ole noussut hinnassa."

"Vaan minä en tahdo enää olla tavarana", jatkoi Antero, "ja siis Jumalan haltuun."

"Seis!" kiljasi Flurenbauer, kuin tuo päättäväinen poika jo oli ovella. "Seitsemänkymmentäviisi kultarahaa tahdon puolestani antaa vuotuista palkkaa."

Pudistaen päätänsä kääntyi Antero taas mennäksensä.

"Kahdeksankymmentä!" kuului murkinapöydästä, ja "kahdeksankymmentä viisi!" kuului taas, kuin Antero oli ovea sulkemaisillaan. "Etkö tahdo?"

"En!"

"Niin, mene hiiteen!" ärjyi nyt Flurenbauer vimmassa ja löi viinipulloansa niin kovasti pöytään, että se särkyi ja jalo viini vuoti pöydältä joka haaralle.

Antero oli nyt heittänyt arpansa. Käynti isännän luona tuntui hänestä raskaalta vaan paljon raskaammalta tuntui hänestä päätöksen sanominen äidille ynnä pikaisen lähtönsä ilmaiseminen. Todellakin vanha rouva oli epäilyksissä ja kyynelöi heikot silmänsä miltei sokeiksi. Mutta Antero tiesi kuitenkin viitaten Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen viimein rauhoittaa häntä, että surunsa lieventyi.

"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi", lohdutti hyvä poika, "ja sitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on auttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja, hanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon, antaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut, älä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla."

Äiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:

"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi minulle surua ja kiusaa."

"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia" virkki Antero, "myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän saattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän ei ole apuansa sinulta kieltävä."

Antero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille kehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta kevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä ivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:

"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on muistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän pitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden saarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten enään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi."

"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua", vastasi Antero surulla. "Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren luoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin semmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että sinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä velvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta."

Antero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert kääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen jälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli tuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät sitä.

Aikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.

"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero", sanoi äiti kyynelöiden, "kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi ja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset."

Antero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle Uuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti sen ja sanoi kyynelsilmin:

"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta aarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se sisältää."

Vielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte jälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen kepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää Dossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi tuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä voineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta: "Jumalan haltuun." Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka rakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat uudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.

Ah, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin, jossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä uskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa isänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä suuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne vihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen katto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua, silloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin peitti kasvonsa lausuen surulla: "Minä en ole rakasta, vanhaa kylää koskaan jälleennäkevä!" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti erään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan kyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen eteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.

Näköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka kaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli saavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli edessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot, Weissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti erinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen matkansa päämaali ja uusi kotonsa.

Kauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin Kanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti tuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja jonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi 121 psalmin, jossa luetaan:

"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni tulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun jalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön sinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko sinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun kaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun uloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!"

Ja kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut Herran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä, niin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus täytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi Jumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.

Hiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi Antero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan sitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja kohden.

5.