IV
Nuori Kain
Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta,
missä kasvavat korkeat, ihanat puut,
oksat köyrtyen raskaina maata kohti
painosta suurten, mehuisten hedelmäin.
Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä,
ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin
ankara haava, karvaisen kontion lyömä
sylipainissa äsken.
Karhun turkki on hänen olkapäillään.
Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu;
silmät varjossa tuuheitten kulmien alla;
kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen.
Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa
ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen,
vilvoittaakseen päätään ja haavojansa
joen raikkaassa vuossa.
Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain
vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen
Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa
lempeä olla, se vihasta ärjyä voi.
Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu
rikkaat kohtalot sukujen vastaisten.
— Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa
käy rannan hiekkaan.
Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää
ruohostossa uhaten leimuaa.
Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. —
Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy,
nostaen kepeästi painavan nuijan,
ääneen nauraen omalle voimalleen,
iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu
ja murskana kallo.
Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa
kurkussa käydä, hurme punainen
pursuu kuumana suusta ja sieraimista. —
Kain, hän kyllältään juo pantterin verta,
otuksen nylkee ja taljan täplikkään
paiskaa harteillensa, lämpimän vielä.
Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan
jumaluhriksi heittää.
Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen,
saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo,
saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun,
armasta nimeä huhuten kaukaa jo.
Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin
kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui,
käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa:
»Kain, veressä olet!»
Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa!
Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain
lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. —
Nuori on Kain, ja viaton voimassaan:
tuska ei ole otsaa uurtanut vielä.
Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton,
joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki
kuin kaukainen varjo.
Kain, enskerran hän katsoo itsehensä,
ensikerran pelkoa tuntee hän. —
Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat,
ryhmynuija, maahan se jymähtää.
— Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität?
Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa?
Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän,
Kain, veressä olet!
Vanha Kain
Kain, pahasti, pahasti teit.
On veljesi murha
vain turhin turha
sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.
Ei Aabel nuorella kuolollaan
voi mieltäsi painaa.
Nyt nukkuvi vainaa
kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.
Mut itselles mitä teit!
Työs petitpä perin
ja huimin verin
sa siemenes uusiin polvihin veit.
Nyt on kuin sukusi tuomitun
vois kirot jo kuulla
kuin yhdellä suulla:
Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!
Kain, lepohon koskaan et
laill' Aabelin pääse.
Sun sukusi jää se,
vaikk' itse mullaksi maatunet.
Yökkö
Jo aamu sarastaa.
Jo pilvet leimuavat.
Niin yökön silmää sumentaa
kaikk' oudot päivän tavat.
Mut kiitos auringon
— se ruokkii karjojansa.
Oi, lihavamp' ens'yönä on
mun hampahissa kansa.
Ma päiviks katoan,
ei kukaan tiedä, mihin:
ma ryömin piiloluolahan
maan synkän uumenihin.
Siell' on mun sopessain
työhuone, vailla vertaa.
Taon siellä lentoneuvojain,
taon, uusin tuhat kertaa.
Käy, palje, tohisten,
ja ahjo, säkenöi sä!
Ei levon hetkeen, unehen
oo aikaa yökön töissä.
Kuin hyrrä, pyörii maa.
Kuun kiiltää kohta sarvet,
noit'ämmät luudill' ratsastaa
ja kirkuu tähtiparvet.
Hei, siipi täydemmäks.
Sen kaaret kantaviksi,
sen runko raudan-kestäväks,
sen saumat joustaviksi. —
Noin välkkyy sini vieterein
se, soijin sataluvuin,
sen kaistat kaartuu ylitsein
yömustin silkkikuvuin.
Ma uskon itsehein,
en jumalihin taivaan.
Ma itse joka naulan tein
mun yöni lentolaivaan.
Niin kauvan, kuitenkin,
kun kestää siipi-silta,
kuin haukka, isken saalihin
ma ilman tanhuvilta.
Opastusta
Maantiellä matkalaisen
näin kerran — askelet
ja käynti nuorukaisen,
ja silmät avoimet.
Kai näytin luotetulta.
— »Hyv' iltaa», vaihdettiin. —
Hän kysyi tietä multa
ja matkaa kievariin.
Sen luottamuksen täytin
kuin veli, ihminen:
tien veljelleni näytin
ja neuvoin mutkat sen,
mut salaa tuumin: tiellä
mies kiipelissä lie,
saa houkan Horna niellä,
tie onhan väärä tie. —
Se mies, se hullu, kiitti
ja nosti hattuaan.
Niin menköön — kyllä riitti
tie moisen tappamaan.
En tunne katumusta,
mut — mies, hoi, käänny pois! —
Sait kurjaa opastusta
kun parempaakin ois.
Nyt hartiaini määrin
sua suulle lyövä lien:
mua neuvoit, roisto, väärin
ja näytit väärän tien!
Rakastaja
Olet mun. Sinun puolehes taipuu
koko olentoni mun.
Veren kauvan kahlittu kaipuu
on suuntaunut sinuhun.
Tuta saat: joku kestävä voima
käy hyökyen ylitses —
olet kaipuuni kammitsoima
kuhun viekin askeles.
Kuin lyökään laine ja laine
yhä pintaan kallion,
niin aina mun verteni paine
sua ahdistava on;
sua seuraten lakkaamatta
käy mieleni läikkyvä vuo,
ja, hetkeä tiedustamatta,
tulen luo, tulen luo. —
Ole vastaan tai ole myötä,
tulen peikkona unihis:
ei, ei mene päivää, yötä
etten sua syleilis.
Tuhlaajat
Ei ketään muuta
Me kahden vain.
Nyt syliä, suuta,
mun armahain!
Maan laveilla teillä
me lasketaan
ja valjakot meillä
on ruhtinaan.
Ei rikkahan juhlaa
raha valkaista voi.
Mut köyhä kun tuhlaa,
niin taivahat soi
ja vavahtaa rinta
tylyn, katellen maan.
Ja vertemme hinta
vain tuhlataan!
Uimari-Dionysos
Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat,
mua heikkoa kantaa ne, kantaa.
Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat,
ne mun veikaten leikkiä antaa.
Käsvarteni lyön yli aallon tuon,
sen harjalta vaahtoisen maljan juon
ja mun ruumiini jäsenillä
sitä syleilen, lämpöisillä.
Meri, kuohuta kylmintä vaahtias,
te ahmivat aallot, te lyökää
ihon pintaan hampaanne raivokas
ja mun lihani kalvaen syökää.
Olen tullut leikkikin uhkapäin.
Olen kapinan tuntenut veressäni,
joka pilkkaa kylmyyttänne
ja julmaa leikkiänne.
Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö,
sylinantisi kirpeä anna,
pien' lämpöni juo, pieni voimani syö,
mut kanna, mun riemuni kanna!
Olen hehkunut sylissä maan tytärten,
olen kiihkeä, hullu ja kylläinen,
olen juopunut riemusta voitokkaasta.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain
sun tunnen nälkäisen hampaas;
sua rakastan, mut sulle nauran vain
— en ole sun uhrilampaas.
Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön,
sun lävitsesi ma itseni syön.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.
Ilohuutoni aallolta aallolle käy
yli vihreävaippaisten aavain
ja naurujen parvet ne lennättäy
kuin lintujen, siiville saavain.
En tiedä, minne ne matkalla lie,
mut aaltojen läikky ne leikkikin vie.
Ne karkurit! Niillä on uskallukset!
— ne pienet, nauravat Ikarukset.
Kohtalolaulu
Pyöreä on onni,
pyöreä on maa.
Pyöri, pyöri, rullaa
jotta päätä huilaa,
tunto raukeaa.
Kohtalo on pallo,
lyijypallo vain,
mutta katso — hurraa!
laskee sekin kurraa
vavistessa maailmain.
Pyöri, pyöri, rullaa,
hiiu-viiu-vei!
Haljetakses rullaa
jotta päätä huilaa.
Hiiu vei, hiiu vei.
Matkamies
Tuuti, sieluni, nukkumaan
vieraassa kaupungissa,
raajani hetkeks oikenemaan
vieraissa vuotehissa.
Vieraskodista toisehen,
hotellihuoneesta toiseen.
Tyydy, sieluni iloinen,
sutten kulkuhun moiseen.
Kulkuri-hukka, sa ryömi näin
luolaan, mi sattui vastaan,
tääll' olet seurassa ystäväin
outojen ainoastaan.
Sulle he paljon on jättäneet
tietämätt', tahtomattansa,
itsensä tänne unohtaneet
— vieneet rihkamansa.
On kuin kasvi niin ihmeellinen
täyttäis jok'ainoan loukon,
kukkia kantaisi oksat sen
lukemattoman joukon.
Puun sen tunnen luonani nyt,
puun sen huumaavaisen,
johon on jokainen ympännyt
sielunsa matkalaisen.
Hiljainen vieras
Kiitos, elämä, antisi eestä,
täyteiset maljat pöytääni kannoit;
maistoin kyllä, ja myönnän kyllä:
parhainta puolestas kaiketi annoit
Maksamatta jos laskuni jää,
ota laulu tää.
En ylenkatsonut oo sua koskaan
(en niin hulluksi koskaan tulle),
niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden
melkoisen olen velkaa sulle
(jos en ehkä sun lahjoistas
niin sun oppikoulustas).
Kiitollisuuden siitä ett' luonas
oppia sain mitä tarvitsinkin:
puhele ääneen, kuuntele hiljaa,
aattele hiljaista hiljemminkin.
Mitäpä nyt aattelen, haasta en,
kiitän vain, ja laulelen:
Katso, ma kaikkea antias maistan,
nyökkään sulle: maljasi, vaari!
pehmeä tuolis on, tyttäres auliit,
hieno on viini, ja kuohuva.
Hiukkasen maistan, hiukan
kastan huuliain.
Mutt' älä pahastu, jos näet kerran
tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä.
Aattele: jospa se mies ois kerran
armaan unosen helmaan käynnä,
jospa se oikeuden ottanut ois
vaieta ja mennä pois.
Vapaasti ja julki
Soturi
Vapaasti ja julki
— hei, sotamies —
kuoloon asti kulki
aina sun ties.
Kuolo kell' on eessä,
— hei, sotamies —
olkoon otsa seessä,
poissa vihan ies.
Vääryys on vastass',
— hei, sotamies —
hohtaa haarniskastas
auringon lies.
Vapaasti ja julki
— hei, sotamies —
kuoloon asti kulki
aina sun ties.
Haukka
On tilaa taivahalla.
On äärtä yllä, alla.
Tuul' viuhuu siivissäni mun
ja aurinko on mun.
Ei viha, ystävyys
mun luokseni voi kantaa,
ei talvi, kesä, syys,
voi mitään mulle antaa;
mun on vain totuus ylhäinen,
jääkylmä, ikuinen.
Mun silmäni ei pettäneet
ma vaikka katsoin aurinkoon,
mun siipeni ei uupuneet,
vaikk' yli vuorten noussut oon.
Mun kotini on avaruus,
mun määräni on jumaluus.
Kun uuvun kerran, putoan,
ma korkealta putoan.
Myyrä
Mikä pauhu kattavi maata!
Miten valo on räikeää!
Vuoks melun en kuulla saata,
valon paljoudelta en nää.
Pois täältä. Toivottomuuteen
hukun, jos vain tänne jään.
Pois, syvälle, hiljaisuuteen,
maan povehen himmeään. —
Nyt ylläni pauhata sietää.
Ja pyytehet raivotkoon.
Niist' en nyt aijo ma tietää;
nyt syvällä, syvällä oon.
Minä kaivan karua maata,
teen tunnelit syvyyksiin;
minä tahdon rauhani taata,
ja en luota ma ihmisiin.
Niin, heille, tuoll' yläpuolla,
mun muistoni kuolkohon.
He ei voi minulta kuolla.
He yhäti luonani on.
Yhä seuraan kaikkia heitä
joka tiimoin ja tuokioin.
Minä valvon elämän teitä.
Minä maata vartioin.
Ne on luonani juurillansa
pien' korsi, ja vahva puu,
joka korskalla kruunullansa
päin pilviä kurkottuu.
Saan tuntea kuinka ne varttuu;
solukasvun kuulla saan;
ja nähdä voin, miten tarttuu
ne maahan juurillaan.
Voin tuntea elämyksen
mitä herkimmän, salaisen,
tuta siinäkin kärsimyksen,
koko kohtalon ihmisen.
Maan elämän kohtaloissa
yhä mukana elävä lien,
mut pinnan tuulista poissa,
pois parvista meluajien.
Tuutulaulu
Suvut uudet nousee,
vanhat katoaa.
Alati, alati
ajan hammas nakertaa,
seinäseppä hakkaa,
koi syö.
Turha vaiva, hukkatyö.
Lakkaa, lakkaa,
vaivu nukkumaan.
Miksi heräsitkään
mailinaan olemattomaan,
tietämään, tuntemaan
miksi heräsitkään!
Mitään ethän tietää voi.
Turhaan rintas kapinoi.
Paljon tiedät, tietäen
aallonkäynnin allas,
keinuen, keinuen,
heräten,
haihtuen
aallon leikkiin allas.
Varjot
Hst! — Varjoin maailmassa
sa ootko milloinkaan
heit' käynyt katsomassa,
jotk' eivät milloinkaan
voi päästä lepohonsa,
ei mullan rakohon?
He eivät pääse konsa
maan mullan rakohon,
vaan kotiansa vailla
iät kaiket kulkevat.
Kai kuollehilla mailla
he kerran kulkevat,
niin koskaan väsymättä
iät etsein itseään
kuin koskaan syntymättä
he etsi itseään.
V
Vainajien kysymys
(Tampereen vapautuspäivänä 1921)
Nuo muistot kalliit, katkerat niin
taas vaativat äänensä kuuluviin
ja kysyvät altista mieltä.
Jos mitkään, niin tämä seutu lie,
jos mitkään, niin nämä päivät lie
kai täynnä muistojen kieltä.
Kera keväisten päiväin ne heräävät,
tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät.
Tilat arkiset ei niille riitä.
Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo,
katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo,
joka talosta tulvii niitä.
Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin
veri viikkojen luoksi ne vievät näin
ja hetkien, jotk' on jo poissa.
On kuin taas jyskisi kanuunat,
tuliluikut räiskisi, taivahat
ois liekkien purppuroissa. —
Nämä päivät on päiviä vainajien.
Niin ystävä niinkuin vihollinen
nyt olkohon likellä meitä.
He saapuvat luoksemme haudoistaan,
tilin vaativat meiltä he uhreistaan.
Voi, jos emme kuuntele heitä!
Ei juhlat voi heitä tyydyttää.
Vain sydänten kielen he ymmärtää,
se voi heille rauhan antaa.
He kysyvät meiltä: — Kun hetki on,
me voimmeko, saakka kuolohon,
saman uhrin maallemme kantaa?
Kutojat
Näin joskus, kun päivä on mennyt
ja saapuu hiljainen yö,
minä vasta tunnen sen nyt
kuin täytenä sydän lyö.
Se on äkkiä täyttynynnä
ihan tuhlaten tulvilleen,
se on naurua, nyyhkyä, ynnä
kuin hyökyä merten veen.
Sitä kuuntelen ihmetellen
ja melkeinpä peljäten —
täys, humisten, läikkyellen,
on huoneeni hiljainen.
Unet saapuvat piiloistansa
minut kutsuen katsomaan:
ne elämänkangastansa
yhä kutovat ahkeraan.
Se kangas on ihmeellinen
— alun ammoin on syönyt jo koi —
mut uutta on syntyminen,
käy polkuset, pirta soi.
Kude hauras, niidet heikot.
Ei touhusta tulosta lie.
Miks unet, ne virkeät veikot,
yhä sukkulata vie?
Ei kysy ne mitä ja miksi,
ne kutovat, kutovat vain:
näen eteeni piirtyviksi
kipukankahan kudelmain.
Valo säihkyy pinnasta kankaan,
sen ylitse varjot käy! —
ei kutojat muistelevankaan
koin hampaan tuhoa näy.
Sitä katson, en käske, en kiellä.
En muista, on pitkällä yö. —
Miss' unet on, totuus siellä
ja kauneuden hukkatyö!
Tervehdys merelle
Meri, meri,
ole tervehditty!
Meren henki,
ota minut luoksesi ja koettele minua:
vieläkö kuulun sinulle.
Meri!
Sinä olet suuri.
Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,
sinun laineesi kiertävät koko maapalloa,
lakkaamatta ylistäen sinua.
Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä,
idästä ja lännestä,
ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.
Meren aalto,
ole tervehditty!
Kanna tervehdykseni yli kaiken meren,
kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin,
kanna tervehdykseni ympäri maan piirin
ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.
Meri!
sinä olet suuri,
sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,
sinä olet kirkas kuin lapsen nauru,
viileä sinä olet kuin sielun rauha.
Äänetön sinä olet kuin iäisyys.
Mutta syvällä uumenissasi
sinä elätät hirviöitä,
joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt.
— Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu,
mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!
Meri,
sinut tahtoisin juoda sieluuni,
sinun viileän kirkkautesi,
viimeiseen pisaraan asti.
Tahtoisin juoda sinut kuiviin
ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan.
Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi,
katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.
Ja laivat ne lähtivät —
Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.
Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan?
Olet aivan oudolla miellä!
Ilon näitkö sä nousevan haudastaan
syvält' jostain, rinnassa siellä?
Tosin nääntymys paina ei suonissas,
ei horna sisällä polta,
kuin ennen, et kalva olentoas
joka tuokio tuokiolta;
mut punniten katsotko menneeseen,
vai hyljitkö vastaisuutta?
yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen
taot ehkä jo tuskaa uutta?
Et aattele tuota. Sa ihmettelet
vain ett' olet nyt, olet tässä,
ett' huuliltas sanat voitolliset
ovat lauluksi helähtämässä:
Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.
Mysterio
Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan.
Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan.
Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks,
suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.
Kuin keskessä hehkuvan auteren.
Kuin tuoksussa ulapan suolaisen.
On tyhjästä syntynyt ihme uus,
on tuskaisen-suloisin toivottomuus.
On loppunut liike. Paikalleen
jäi kierto maailman uupuneen.
Käsvartensa levitti Kauneus
kuin omaa sen oisi kaikkeus.
On yhtynyt toivo ja toivottomuus,
on seonnut uni ja todellisuus.
Olen verhottu kultaan ja purppuraan.
Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.
Satu
Mitä oli, mitä meni?
— Mitään ei, ei milloinkaan.
Kuka kulki ohitseni?
— Eihän ketään ollutkaan.
Oli unennäkö vain,
leikki aaltoin keinuvain,
tuulen kulku rannan kaislikoissa.
Yks on totta: leikki lasten.
Yks on varma lupaus:
touhut satukuningasten,
satu, uni, unohdus.
Sauhu ilmaan hajoaa.
Unho peittää nukkujaa.
Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa.
Unohtunut
Vapauden tunnen
kuin en milloinkaan
— vapahaksi kun en
koskaan tullutkaan.
Unohduinko? — Minne?
Katu, kivilles?
Kentät, kukkiimme?
Ilma, sinehes?
Enhän tiedä — taikka
senkin unohdin.
Enhän muista vaikka
kuollut olisin.
Oodi
Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut;
maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin;
ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä
koskaan ei ollut.
Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn
lailla kiitää, hulluna, juopuneena.
Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse
unias vaanii!
Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin,
vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen,
oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja,
hyödytön laulu —
niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä,
itsekkäänä, painolla synkän tahdon,
tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään
välkkyvän oodin.
EPILOGI
Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon.
Sun työs on varma: täyttymys se on,
ain' on se valmis — kiitos kohtalolle!
täys täyttymystä, valmis tuomiolle.
Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus,
sun palkkas kipu, kuolo, unohdus.
Sa täytä tuntoas ja aavistusta.
Sa kiitä osaas, osas unohdusta.