VIII.
Kanssapuhe. — Vankeus.
Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin 3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille esimerkkinä.
Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää. Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen, ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa, nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.
Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen, kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.
"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat hieman hämillään häntä puhutellessaan.
"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."
"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta, joka…"
"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua mieleeni, että jonkinlaiset aikeet…"
"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut, "vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."
"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."
"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin, jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta määräpaikkaan."
Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.
"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään teidän majesteettinne kallista elämää."
Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse kuningaskin hämmästyi.
"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että puheenne kummastuttaa minua."
"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei juuri hyvillä silmillä.
Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."
Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli
Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.
"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.
Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen, kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.
Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin, rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta. Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi kuningas:
"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen.
Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."
Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua, kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin, sanoen:
"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse valitsemaanne puolisoa, eikö katumus…"
"Minä kieltäydyn kaikesta puolisoni tähden", sanoi Eleonora kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.
Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen huoneesen.
"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä sanoja olet…"
"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."
"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.
Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.
"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän yksin piti puhetta."
"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän, katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä, josko et sinä ole sitä vastaan."
Vilhon vastaus oli suutelo.
Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.
"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä. Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"
Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi, minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori, kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten turvana.
Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa, mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset, oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.
Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.
"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö", huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.
Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.
"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara tarjolla?"
"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä, sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi, pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."
Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.
"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."
"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä, "minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne nuo koirat piilostaan."
Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.
"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho. "Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on minun rupeaminen toimeen."
Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä
Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.
Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.
Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen, ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli yleinen.
Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen, koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.
Hirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät puolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He eivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet sinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun vielä hirmuisemmaksi.
Vilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt puolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies toisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän. Hänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän äänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu saalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä pelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville; ruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.
"Eleonora", sanoi Vilho sortuneella äänellä, "me joudumme nyt vihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla; elävänä en koskaan antaudu!"
"En minäkään", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi hänen takanansa. "Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä", sanoi hän synkästi, "ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä vastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne, luutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole koskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa käsivarttani."
Vedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä vei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen kokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja, joiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon hurjuudella.
"Jalo ystäväni", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, "minä kunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä hyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa tämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme toivoa pelastuvamme."
Ja kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:
"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin…"
"Kiitos, kiitos", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.
Kersantti lisäsi:
"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään, puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä vihollisten joukkoon.
Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."
Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa. Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille, vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.
Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.
IX.
Kersantti pettää puolalaiset. — Göran Czarnecki käy vankiensa luona.
Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan äänekästä nurinaa jälessään.
"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria [Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut. Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."
"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun neuloo tuon haavan umpeen."
"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."
"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot, niin kyllä tarkastan haavasi."
"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen, "tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua, mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa, pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:
"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan olet pelko raukka."
Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa tallella, teki hän rohkean päätöksen.
"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle, ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."
"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna hänen mennä!"
Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun hän tarkasti kertoi.
Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.
"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin, "Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä, nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"
Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.
He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.
Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.
"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.
"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot näyttää, niin kyllä minä…"
"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä ja heittäen viitan taaksepäin.
Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.
"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"
Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa vasten.
"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei olisi niin hyvä parannettava."
"Tuolla… tuolla… tuolla…" änkötti puolalainen, osoittaen oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia…"
"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.
"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä lasta ja…"
"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"
"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti puolalainen.
"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"
Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.
* * * * *
Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka, kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita, löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava, mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.
Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.
"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut, nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni, kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."
"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."
"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora, hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen luokseen, minä pyydän teitä."
"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää teitä erinään."
"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.
"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.
"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen vanhuksen käsivarteen, "en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä!"
Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni. Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen. Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.
Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan, auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.
Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa, ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen pysähtymään.
Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan ruhtinaankin äänen.
Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:
Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.
Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä, vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.
"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi on luonasi!"
Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.
"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"
"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin hän ansaitseepi, te, puolalainen neito…"
"Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso", vastasi Eleonora painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta. Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."
"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi olla mahdollista!"
"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi
Eleonora vakavasti.
Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi:
"Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."
"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen lutherilaisen kirkon suojassa."
"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen kostava verisesti."
Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.
X.
Ehkäistyt tuumat.
Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään. Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.
Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään: hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin panna toimeen.
Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."
"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa pahinta."
"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.
"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."
"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären, eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten leiriä.
"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät matkoihinsa."
Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun. Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät peräytymään.
Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa, kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:
"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."
"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti kumartaen.
Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen sotajoukostaan, ja sanoi:
"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät voi ollakaan."
Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.
Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.
Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.
Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti
Lundberg syöksyi sisään.
"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"
Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."
"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.
Kersantti toi vangin sisään.
"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa, ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."
Czarny vapisi.
"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla saan sinulta totuuden."
"Minä vastaan", jupisi vanki.
"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"
"On."
"Oletko tavannut häntä?"
"En."
"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten tietäisit hänen olopaikkansa?"
"Olen kuullut puhuttavan."
"Soo'o; koska hänestä erkanit?"
"Toissapäivänä."
"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu hiukan epäiltävältä."
"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa, sitä en tiedä."
"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla, "mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan hallussa?"
Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.
"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on heidät piiloittanut?"
"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus saattoi hänet pelastaa.
Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin lujassa."
* * * * *
Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava, aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi, ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.
Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus, että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu, ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.
Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään, ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.
Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä, eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.
Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn. Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä, alkaakseen marssinsa.
Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin avaamaan.
"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies nöyrästi.
Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat tyhjiin.
"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.
Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.
Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen näköisenä häntä vastaan, sanoen:
"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen astumaan tämän matalankaan katon alle."
Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran kädessä.
"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.
"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän, ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte, miten väärin olette tehnyt."
"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän, raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen, niin sanoo meidän oppimme."
"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."
"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun vallassani."
"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua. Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna, ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut", lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte, että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja maineestaan."
Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt uhkaavaa vaaraakaan.
"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan, ja tarttui hänen hameesensa.
"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."
Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä. Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.
"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli; "hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:
"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"
Eleonora oli pelastunut.
Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä, toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.
Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada Eleonora pelastetuksi.
Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla kasvoilla.
Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.
Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.
Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen. Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin. Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.
Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan; ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:
"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."
Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko jalkaväkeä virtaa kohti.
Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet. Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti Lundberg.
"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti, kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"
Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.
"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti pistoolinsa: "ennen kuolen!"
Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut jalon eläimen sydämeen.
Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:
"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"
Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.
"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi taaskin pakenemaan."
"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on minulla sanomista hänelle pari sanaa."
Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.
"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.
Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle; ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen pakoon.
Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea, ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen. Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.
Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti, lakaten soutamasta:
"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"
"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten he kyllä kadottavat halunsa."
Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut, niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän oli ihana.
"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse pakenemaan!"
Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.
"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.
"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan, "kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"
Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin, ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.
XI.
Sandomirin häviö.
Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan "ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan, löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:
"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."
"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua. "Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta sotamiehestäni."
Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.
"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea sata messua mieheni haudalla."
* * * * *
Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.
Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä. Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.
Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan, joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.
Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle. Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.
Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään, ja linna ympäröittiin.
Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.
"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.
Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa, ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:
"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."
"Holhokkinne kilpakosija?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.
Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen. Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole vielä tullut."
Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä, kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen. Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui onnellisesti maalle.
Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus, voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.
Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.
Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan rinnalla ja hänen vieressään Essen.
Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:
"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja vaarallinen asema takanamme."
Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.
Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja hän kääntyi everstiin, sanoen:
"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.
Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.
Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä hymyllään:
"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä tuliaukkoa ja…"
Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.