XII.
Sotamarski, — Taaskin Göran Czarnecki.
Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli, karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden. Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei ole lakia.
Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.
Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen. Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen. Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista, nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli kuin nuoreksi jälleen.
Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä pöydällä olevaa karttaa.
Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:
"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"
"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"
"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."
Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:
"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille?
Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."
"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita "imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.
"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla neuvojanne!"
"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen tahtoanne, ja neuvoni on: että Jumalan nimessä koetatte päästä virran yli. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."
"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja. Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan, me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa malttamattomuus."
Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan puheille.
"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.
D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari kohteliasta sanaa, lisäsi hän:
"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa…"
"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin, "Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä minulta nyt taasen vaaditaan."
"Ne rauhan ehdot, joita…"
"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista olkapäälle.
D'Avangour jatkoi:
"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."
"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti Kruse kuullut teitä."
D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi. "Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain päätettäväksi."
Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:
"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita. Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"
"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan julistaminen…"
"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla ranskalaisen lähettilään — jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos teltasta.
* * * * *
Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään. Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli ruotsalaisten osaksi.
Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan neuvottelemaan.
"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka voimme saada; vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani, teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme. Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä. Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"
"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."
"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot, ennenkuin vapauden päivä koittaa."
Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:
"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan ruotsalaista voi niiden yli päästä."
Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.
"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte, että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä, ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa. Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."
Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli syvästi liikutettu.
Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:
"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme, niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä. Minä en voi kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan", jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."
Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi pilkallisesti hymyillen:
"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"
Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla äänellä sanoi hän:
"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."
Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi hän:
"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"
Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:
"Onko Eleonora täällä?"
"On", vastasi ruhtinas.
Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:
"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä edesvastaukseen."
Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli kadonnut.
Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot: "Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"
XIII.
Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille.
Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut mikään harhakuva.
"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan, "olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"
Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:
"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."
"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"
"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"
"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.
"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.
Czarny alkoi:
"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan…"
"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.
"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi, mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme, vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat tässä mennä yli ja…"
"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"
"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."
"Olet siis nähnyt hänet?"
"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi.
"Everstistä minä kyllä pidän huolen."
"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.
"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."
Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:
"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän, että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois. Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny, autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä meitä auttaa."
Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan vastausta.
"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."
"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään sydämelleen:
"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin, ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen. Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi, olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso. Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa, ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!" huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat. Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle", jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti. Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa, ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan kuvalle.
XIV.
Öinen kohtaus. — Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.
Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä, missä tarvittiin.
Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.
"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan; "kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen samanlainen ääni hänen vieressään.
"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle, "en luullut hänen vielä olleen täällä."
Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen eteen.
"En odottanut sinua niin pian", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: "tämä uhkatyö on…"
"Hiljaa, hiljaa", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. "Elä puhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka pensaikossa." Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta. "Ilmoitan sinulle Ramoski", jatkoi hän häädetyllä äänellä, "että tilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin…"
"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa", vastasi Ramoski tyynesti. "Kuka voisi aavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski, tekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli ruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?"
"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta", vastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui etukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan kuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla vei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta kohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli vastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena syvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset katselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin vähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen pitkää korjasi niin monta uhria.
Ramoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he sinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan, mutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja hetken sitä katseltuaan, kysyi hän:
"Miksi et souda suoraan saarta kohden?"
"Minulla on omat tuumani", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.
Czarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä luottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.
Sydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi eroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä teki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti veteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.
Czarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:
"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion puoleemme?"
"Se on jo tehty, luulen ma", vastasi tämä yhtä hiljaa; "minä kuulen airojen loisketta sivullamme."
Molemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa aironsa veteen, kun samassa kuului huuto:
"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun."
Puolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta turhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä. He katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet, tottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt vaan parin kyynärän päässä.
"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia", kuiskasi Ramoski, vetäen airot veneesen; "me emme voi päästä karkuun."
* * * * *
Samaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä veneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He eivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama päämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli säilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen ratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan seisovalle miehelle:
"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?"
"On, kreivi Stjernfelt", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse, "onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä mielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja tunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä kuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt", jatkoi hän, ottaen Vilhon käsivarresta kiinni, "kersantti Lundberg on jo, näen mä, pannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä vaarallisemmaksi se tulee."
Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.
"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän, "Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen, kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.
"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."
"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan, että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua kiusaa."
"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.
"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa
Eleonorasta, minun…"
"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai myöskin seuraa meitä?"
"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."
Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän ajan kuluttua sanoi hän:
"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy olla aivan puolalaisten näköisiä."
"Ne ovat täällä", virkkoi Vilho, "emmehän niitä nyt vielä tarvitse?"
"Ensin täytyy meidän päästä perille", tuumaili eversti; "emmehän saata narrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa."
Vilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän kersantin käsivarteen ja kuiskasi:
"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko…"
"Se on vene", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, "nyt kuulen sen aivan selvään."
"Näettekö mitään?" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen istumaan.
"En, eversti", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, "mutta parin minuutin perästä."
"Vaadi heiltä tunnussanaa", käski eversti.
"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden suuhun", kuiskasi Vilho. "Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä, josko koko venejoukko meitä hätyyttää."
"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte", vastasi eversti nurjasti.
Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen päin ja kuiskasi:
"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako miestä siinä on."
"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä, joka ei sietänyt vastustamista.
Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän:
"Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."
"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.
Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:
"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun heidät heti."
Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni veneestä vastasi:
"Me olemme salaisia ystäviä ja…"
"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi, "sanokaa meille asianne."
Czarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: "Voinpa olla vanna, että kreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana." Sitten lisäsi hän ääneensä: "Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä."
"Hän on täällä", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, "kuka tahtoo minua puhutella?"
Czarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko itsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti kysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:
"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä."
"Czarny", mutisi eversti puoliääneen, "onko tuo lurjus taaskin liikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli."
Czarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla vienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.
"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?" kysyi Vilho, ja odotti sykkivällä sydämellä vastausta.
"Puolisonne on litvalaisten leirissä", vastasi Czarny, "ja me olemme tulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa."
"Älkää uskoko häntä, luutnantti!" sanoi eversti innoissaan. "Hän on kavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan valmistamaan ansaan."
"Ei, eversti Kruse", vastasi Czarny rohkeasti, "minä en viettele kreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa kreivittären."
"Millä keinoin?" kysyi Vilho äkkiä. "Mainitse se minulle heti, ja minä olen valmis mihin uhrauksiin tahansa."
"Vielä ei ole aika tullut", virkkoi Czarny, "mutta jos syttyy taistelu."
"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?" kysäsi eversti äkkiä.
"Silloin pelastan hänet", vastasi puolalainen suoraan. "Mutta", lisäsi hän vitkaan,. "teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet pois, se on hänen aikomuksensa."
"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?" kysyi eversti epäluuloisena.
"Me luulottelemme sitä", vastasi Czarny pelkäämättä.
"Mutta miten tapaammekaan toisemme?" kysäsi Vilho.
"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi puolalainen; "minä pidän huolta kreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan käymästä."
Syvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.
"Lähtekäämme nyt", sanoi Czarny taas; "vielä tänä yönä täytyy meidän olla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä; hän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus, ett'ei anna itseään ilmi."
"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.
Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen
Vilhoon päin:
"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."
Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.
"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat kuitenkin vakoojia, — soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän täytyy heidät saavuttaa!"
Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan etukeulassa ja huusi:
"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten armeija olisi kintereillämme."
Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä työntäessä, oli kääntynyt.
"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha, haa!"
Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla. Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:
"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla takanamme, ehkä…"
"Sinä näet aaveita, Czarny", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen, "mielikuvituksesi on teroitettu nyt."
Varmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.
Czarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän pisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä pari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin maalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen irtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät onnellisesti leiriin.
Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan sinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna, mutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla hänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen pitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen näköiseksi.
"Uh, uh", henkäsi hän ja ryömi rannalle, "enpä luule, etu vaivat kiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni, Walchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut selon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli vähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos pyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset minun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut, kun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut taaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo… ha, ha, haa! olenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän ystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!"
Näin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä ruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä oleviin vaatteisiinsa.
Hetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen loiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.
XV.
Sisarukset. — Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.
Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin, että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana., joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko levollisuutensa kadonnut.
Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:
"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa ainoatakaan tuntia."
Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.
Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!" Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.
Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa täyttämisessä.
"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän vaipui lyhyeen uneen.
Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse. Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään; hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:
"Eleonora, herää sisareni!"
Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.
"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.
"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna, "mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta, vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin…"
"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta taaksepäin.
"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"
"Niin."
"Sinä olet hänen puolisonsa?"
"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.
Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:
"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut. Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.
"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten, "sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli. Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."
Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.
"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri puoleksi kysyvällä äänellä.
"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi
Eleonora, "myöskin rukoilevat he…"
"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."
"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä tarkoitat kerettiläisellä?"
Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.
"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe uskonnosta."
"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"
"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät voi heidän vakoojiaan vastustaa… he ovat perkeleitä."
Eleonora kauhistui.
"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat, kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."
"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."
"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä toivot vielä?"
"Vapauden ja siunauksesi."
Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli säpsähti.
"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa, "tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan; näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva olisi ansainnut taiteilijan pensselin.
"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"
Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:
"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."
Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen vaipui hän lattialle.
Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz. Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.
Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.
"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän, huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä, pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin, Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle ilmoitettavana."
"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia urkkimassa."
"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen ympärilleen.
"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on, joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"
"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä tapauksen.
"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on käärmettäkin kavalampi."
"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.
"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären. Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä. Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika, mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko valmis?"
"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten…"
"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota heilutti päänsä yli.
Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin, Czarnyn jälkiä seuraten.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin käsiini."
Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka pian tulikin.
"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu. Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."
"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei…"
"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä", keskeytti häntä Czarnecki.
"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän, korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."
"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas, leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee litvalaisten leiriä."
Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.
Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt piilopaikkaansa.
Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.
Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä. Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren keskivälillä.
"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en voi lähteä täältä."
Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.
"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää, sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."
Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli, sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat. Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan huudon:
"Kuka siellä!"
XVI.
25 päivä Maaliskuuta 1656. — Kaksintaistelu.
Katarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina Eleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon rukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä puhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin ulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan, vaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan huokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja tänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora tavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa, niinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa sata messua miehensä haudalla Varsovassa.
Koittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin loistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun päällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli. Kun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli asettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä leijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä olevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki, sekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen johtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät saareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja asettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.
Aivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he olivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.
"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme", sanoi eversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. "Me menemme edellä koettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan. Tuhat tulimmaista", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, "saanpa vaan smålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia tanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen päässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn takasin."
"Tottahan teen sinulle seuraa!" huudahti La Chapelle innostuen.
"Kernaasti otan sinun vastaan", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa kättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:
"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta toveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan todella oli perää."
Nytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli tarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli ilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti Stjernfeltiä.
"Se on hän", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla, mitä vieraalla oli ilmoitettavana.
"Tehkää niin, luutnantti", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, "mutta pitäkää varalla tuota lurjusta, sillä…"
"Ei ole hätää, ei ole hätää", keskeytti Vilho äkkiä, "pian olen täällä takasin." Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja odotti, ja seisoi pian veneen vieressä.
"Mitä tahdot puolalainen?" kysyi luutnantti heti. "Minä olen se, jota haet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire."
"Niin on minullakin", vastasi Ramoski. "Aika on tärkeä. Mutta pian asiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa."
"Eleonora!" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, "odottaako hän minua: mutta miten saan hänen tavata?"
"Seuratkaa minua", sanoi puolalainen hiljaa.
"Seurata sinua!" huudahti Vilho säpsähtäen. "Ken voi vastata, ett'et ole vakooja, eräs ruhtinaan…"
"Minä en ole vakooja", vastasi Ramoski; "olen Czarnyn uskottu."
"Olkoonpa niin", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. "Sillä ehdolla seuraan sinua, että saan ottaa edes yhden kumppanin kanssani, ja että odotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran."
"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?" kysyi Ramoski.
Vilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.
"Huimapää", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen, puoleksi kunnioituksella; "tämän askeleen otatte puolisonne tähden! Niin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin syöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti! En minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun suutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti Lundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole halveksittavia."
Näin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La Chapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho kiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun hän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut aikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä. Luutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan kintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului everstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa päävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta. Tykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran yli litvalaisten leiriä kohden.
Ramoskin vene oli kaikkia muita edellä.
"Kuulkaa, luutnantti", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, "voitteko huomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?"
"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla", vastasi
Vilho hiljaa.
"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni", sanoi Ramoski päättävällä äänellä; "mutta Czarny ei anna itseään vangiksi, sen voin teille vakuuttaa."
Tuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti rannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä puolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.
Luodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.
Pieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö puhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa Kruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera "voittamattomilla" etuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta ruotsalaista voinut valloittaa.
Vilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa nousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään eteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että seuraajiaan.
"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!" huusi hän ja veti
Vilhon mukanaan vasemmalle. "Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!"
Heidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois aseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan tummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon pääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän ajatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi silmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa ja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he seisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen Kaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.
Mutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi pannen kätensä hänen olalleen, sanoi:
"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä."
Vaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina, johtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla vallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!
Äkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle menisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia. Ruotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti, kunnes joukko hiukan hälventyisi.
"Tulkaa nyt", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, "nyt, tai ei koskaan!"
Samassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään näki hän Czarnyn kasvot.
"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski", sanoi Czarny, kumartaen nöyrästi ruotsalaisille. "Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta, niin on hyvä, muuten…"